Antakaa hiljaisuuden olla

Aamuyö, kello 3.54.

Herään, nousen ja vilkaisen ikkunasta ulos. Miten kaunista. Joki on sinisen usvan peitossa, vastarannan puiden aavemaiset hahmot erottuvat juuri ja juuri ohi lipuvan sumuverhon takaa. Vesi seisoo peilityynenä paikallaan yleensä virtaavassa joenuomassa.

On niin hiljaista, että luulen voivani koskea sitä.

Tämän kesän vesilinnunpoikaset, jotka päivisin keikkuvat joentrömällä ja kirkuvat uutta elämää nukkuvat nyt pajukoiden suojissa vedenrajan tuntumassa. Eivät huomaa, kun hipsin rantaan paljain varpain iso villapaita päälläni. Kenkiä en löytänyt, kameran kylläkin. On yllättävän lämmintä.

Seison hetken hiljaa rannalla ja tuijotan. Ajatukset lipuvat päässä kuin sumu joen yllä. Hiljaa ja hitaasti, utuisena ja pysähtymättä. En jää niihin mihinkään kiinni, ne saavat mennä. Tuntuu kuin olisin edelleen unessa.

Äänettömyys kantaa kauas. Kylä nukkuu, luonto nukkuu. On vain minä ja hämmentävän hiljaa liikkuva usva. Kuin maailmaan olisi laskeutunut suodatin, joka on imenyt kaikki äänet itseensä. Tunnen syvää rauhaa ja onnellisuutta. Täydellisessä hiljaisuudessa.

---

Olen lukenut ja pohtinut paljon hiljaisuutta viime aikoina. Tutustunut introvertti-kirjallisuuteen ja tunnistanut itseni entistä enemmän kyseiseksi lajiksi. Mahdollisesti myös erityisherkäksi. Siinä kaksi isoa syytä, miksi asun pohjoisessa, mahdollisimman kaukana kaikesta. Äänistä, ihmisistä, melusta, ärsykkeistä.

Hiljaisuus on niin helppo täyttää. Keskustelussa. Luonnossa. Elämässä. Se täyttyy. Jos hiljaisuuden haluaa pitää hiljaisena, sen eteen pitää nähdä vaivaa. Uskaltaa tyhjentää aistit ja olla, se vaatii rohkeutta ja kärsivällisyyttä.

Mutta ei aistiemme kuulu olla koko ajan ärsytettyinä, täynnä, lähes hälytystilassa. Väsymme ja uuvumme emmekä edes huomaa sitä.

Hiljaisuudesta ajatukset ja tunteet, jotka ulkoapäin työntyvässä ärsyketulvassa jäävät helposti kakkossijalle, mutta eivät kuitenkaan katoa. Väistyvät, kunnes pulpahtavat uudelleen jossakin tilanteessa pinnalle. Ehkä sellaisessa, mihin ne eivät oikeasti kuuluisi, jos saisivat rauhassa ilmoittaa itsestään silloin, kun niiden aika on. Jos pulloon kaataa nestettä, kun se on jo täynnä, se purskahtaa hallitsemattomasti yli.

Luovuus, etenkin se, vaatii hiljaisuutta. Jopa tylsyyttä. Tyhjyyttä. Aikaa. Asioita, joita meillä ei enää tässä maailmassa ole ja jos onkin, ne valjastetaan tehokkuuden valjaisiin. Padotaan, kuten villi luonnonjoki ja tuhotaan sen alkuperäinen, luonnollinen toiminta ja ympäristö. Se ehkä tuottaa meille jotakin, mutta hyvin yksipuolisesti, tahtomattaan.

Tarvitsemme hiljaisuutta. Muutkin kuin introvertit ja herkät. Tarvitsemme, halusimme myöntää sitä tai emme.

Annetaan hiljaisuuden olla.

♥ Sanna