Pakuprojekti – lähtöä vaille valmis

Pakuprojekti – lähtöä vaille valmis

Tuntuu, että minusta, tästä blogista ja elämästäni on viime aikoina tullut auto-, rakennus- ja työkalukeskeinen. Illat ovat venyneet pitkiksi, sänkyyn mennessä päässä soi käsisahan meteli ja nenää kutittaa hiomispöly.

Mutta tiedättekö mitä? Se kaikki on ollut sen arvoista, sillä

Bertta-pakettiautoprojekti on vihdoin valmis!

Bertta, minä ja Papu olemme lähtöä vaille valmiita.


Kuluvalla viikolla olen puuhannut entistä enemmän, jos se vielä oli mahdollista. Viimeistelin viimeiset kalusteet, lisäsin naulakoita, kiristelin ruuveja ja pohdin, miten kiinnitän kaiken auton sisälle niin, että voin huoletta ajaa pohjoisen kiemuraisilla hiekkateillä ilman, että tavarat lentävät kyydissä niskaani.

Kaikki kalusteet on kiinnitetty sidontaliinoilla pakettiauton lattiassa valmiiksi oleviin, paksuihin metallilenkkeihin. Pelkästään kaiken kiinnittäminen vei yhden illan. Luulen, että huomaan vielä matkalla erinäisiä kiinnitystarpeita, mutta korjailen niitä sitten tien päällä.

Toissailtana – Lapin kylpiessä hämmentävän kuumassa ilmamassassa – pakkasin kaikki tavarani autoon. Mukaan lähti kaikki oleellinen, mutta ei mitään ylimääräistä:

  • Retkeilytarvikkeet (teltta, riippumatto, nukkumis- ja retkikeitinvälineet)
  • Kameratarvikkeet
  • Musisointivälineet (kitara ja muutama tyhjä vihko, jos laulunsävellysinspiraatio iskee tien päällä)
  • Keittiötarvikkeet (astioita, perusruokatarvikkeita, tiskaustarvikkeet)
  • Vaatteet ja kengät
  • Papun tavarat
  • Peruspeseytymisvälineet (ekologinen saippua, jolla voin pestä itseni, pyykkini ja Papun) + pari ämpäriä vedenkantoa varten
  • Työkalut, sidontaliinoja, autotarvikkeita (sähköjohtoja, käynnistyskaapelit, lapio jne.)

Auton ajotilan (mikähän sen nimi oikeasti on?) yläpuolella on kätevä ja yllättävän tilava varastointitila, johon sain mahtuvaan oikein mukavasti kaikki muutaman kuukauden aikana tarvitsemani vaatteet. Koska pohjoisen säistä ei ikinä tiedä, mukana on sekä hellemekkoja että villapaitoja ja pipoja. Pukeutumistyylini peruspilarit.

Pakettiauton keittiöstä löytyy kahden kattilan menevä kaasuhella ja keittiölipasto, jonka uumeniin kätkeytyy kaikki astiat, osa ruoista, roskis, tiskausvälineet, ja kaasupullo. Kaikki piiloutuu jykevästi liikkuvien puisten liukuovien taakse, joten ne eivät kaapista pääse lentämään ajettaessa.

Vesipiste on keittiökaapin vieressä ja toimii simppelisti ja manuaalisesti. Paikalla ollessa laitan puisen tason päälle 20 litran ison vesikanisterin, jossa on hana. Keittiöaltaan asemaa ajaa vanha, emalinen vati, joka pysyy tiiviisti paikallaan tiukasti mitoitetun tason alla. Kun tarvitsen allasta, vedän sen tason alta käyttöön, tyhjennän käytön jälkeen ulos ja liu’utan sen takaisin paikoilleen.

Keittiökaapin vieressä, pakettiauton takaosassa on pieni jääkaappi. Tämä on asuntoautoon tarkoitettu, hyvin vähän sähköä kuluttava, toistaiseksi erittäin hyväksi havaittu jääkaappi. Se olikin tämän projektin isoin investointi, se maksoi melkein 500€, mutta koko kesän matkatessani haluan saada ruokani ja juomani kylmiksi.

Keitiön vastakkaiselle seinälle sängyn ja takaoven väliin jäi tyhjä tila, jolle en ensin keksinyt käytttöä. Ajattelin täyttää sen erinäisillä säilytystavaroilla, pusseille ja nyssyköillä, mutta projektin loppuvaiheilla sain paremman idean. Koska teen töitä kesän ajan tien päältä, kirjoitan, muokkaan valokuvia ja toki myös syön, tarvitsin jonkinlaisen pöydän ja penkin. En perusta sängyllä syömisestä ja työskentelystä ja tähän tilaan mahtui täydellisesti penkki, jonka kansi avautuu ja sisään mahtuu säilytystilaa. Pöytä taittuu saranoilla vasten sängynpäätyä, sen jalka irtoaa ja kiinnitän sen – yllätys yllätys – sidontaliinoilla kasaan, kun en sitä käytä.

Vaikka itse sanonkin, tämä oli projektin paras ideani. Oli muutaman haavan ja pitkän illan arvoista, että pääsen nauttimaan aamupalan pöydän ääressä ja voin tehdä töitä suhteellisen hyvällä ergonomialla autostakin käsin.

Auton etuosaan mahdutin vielä kitarani (joka toistaiseksi ei ole vielä kiinnitetty mitenkään, se pitää vielä ratkaista jotenkin) ja varaston perältä löytämistäni Ikean laatikoista kyhäämäni kenkäkaapin. Ulkopuolelle, vesipisteen toiselle puolelle rakensin samanlaisen saranoilla kääntyvän pöydän kuin pakettiauton takaosaan. Se pysyy suhteellisen hyvin kiinni pelkkien saranoiden avulla, mutta lisäsin vielä varmistukseksi ketjun, etteivät saranat rikkoudu pöydän päälle lasketusta painosta. Tässä voin hyvällä ilmalla kokkailla Trangialla ruokaa tai kerätä matkan varrelta kukkakimppuja maljakkoon.

Lisäsin pakettiautoon kaksi valoketjua, jotka toimivat pattereilla. Olisin voinut liittää valot suhteellisen helposti auton sähköjärjestelmäänkin eli hupiakkuun, mutta näin pääsin helpolla. En tiedä, kuinka paljon valoille on lopulta käyttöä, kun yöttömän yön aurinko paistaa vuorokauden ympäri koko kesän, mutta ne luovat toki mukavaa ja kotoisaa tunnelmaa.

Tavoitteenani ja teemanani oli olla ostamatta juuri mitään uutta tätä projektia varten. Lukuunottamata kaasuhellaa, jääkaappia ja yhtä 30€:n vaneripalasta (se oli iso palanen!) sekä sähkötarvikkeita, kaikki tavarat ovat joko omasta kodistani tai ostettu käytettynä. Lopputulos on hieman kirjava ja kirpputorihenkinen, mutta se ei minua haittaa. Tein tätä itseäni varten ja itse olen tähän enemmän kuin tyytyväinen.

Seikkailu odottaa, tie on avoin ja pohjoisen maaginen kesä edessäpäin. Ihanaa, kun olet täällä mukanani kaikkea tätä seuraamassa 💛

Halauksin,

Sanna

Muistutuksena, päivitän usein myös Instagramin puolella reissusta ja seikkailuistani videoiden ja kuvien muodossa. Tervetuloa mukaan 🤗

Odottavan aika

Odottavan aika

Toukokuu on odottava. Luonto odottaa heräämistä, lumi odottaa sulamista ja joki jäistä vapautumista. Minä odotan – omaksikin yllätyksekseni – yllättävän paljon kesää ja lämpöä. Kasvien heräämistä ja kesäöitä. Lämmintä tuulta ja puiden lehtien havinaa. Kesän vapautta, matkoja ja uusia seikkailuja.

Toukokuu on pohjoisessa hiljainen. Koivuissa voi lähempää tarkastellen nähdä aivan pienet silmujen alut, jotka puhkeavat kuuleman mukaan jopa yhdessä vuorokaudessa täyteen loistoonsa, mutta kaipaavat ensin kunnon auringon lämmön. Kevättalven vierailijat, matkailijat ja turistit, ovat kaikonneet etelän lämpöön. Heille suunnatut palvelut, ravintolat ja matkailuyritykset sulkevat ovensa ennen kesäkauden avaamista juhannuksen aikaan.

Kaikki odottavat.

Ensimmäiset muuttolinnut ovat saapuneet. Joutsenpari on jo muutaman viikon ajan kajautellut huutojaan joen varrella. Sain parin tallennettua videollekin, kun ohittivat rantani ensimmäisen kerran. Joskus käy valokuvaajan tuuri – satuin olemaan rannassa juuri kuvaamassa oikeaan aikaan. Sama tapahtui, kun peurapariskunta ylitti joen vain vähän matkan päässä omasta rannastani. Sekin näkyy videolla.

Aurinko on avannut ensimmäiset laikut jäästä juuri rannan tuntumassa. Yksi ilta Papu haukkui pihalla kovasti kohti rantaa. Se oli häätänyt rannan sulaan levähtämään jääneen yksinäisen joutsenen, joka pelottomasti, mutta närkästyneenä marssi jäätä pitkin kauemmas. *Taps taps taps*, sen räpylät läiskyi vetiseen hankeen, kun se hiljaa mutisten keinui kauemmas lepäämään. Papu luuli tehneensä hyvänkin työn häätäessään rannan valtaajan. Minä olisin mielelläni antanut joutsenen asuttaa rantaani.

Välillä aurinko lämmittää niin, että ulkona voi jo istua ilman takkia ja pipoa. Kierähdän usein illalla mökin ja joen väliselle jo lumesta vapautuneelle ja kuivalle varvikolle nauttimaan kevätilloista. Suljen silmät ja kuuntelen lintujen ilta-aarioita. Yksinäinen peippo on asuttanut pihaa muutaman viikon. Se kiertää puusta puuhun ja kurluttaa kaunista säveltään. Vielä kukaan ei ole sille vastannut. Ehkä se on vain liian ajoissa liikkeellä. Peippo tuntuu kotoisalta, kuin oman metsän haltijalta, jonka äänen kuulen savupiipun kautta heti ensimmäisenä aamulla herätessänikin.

Lumen sulaminen tuo mukanaan myös märän maan, saven ja lian. Pihani on ruskean saven ja punapohjaisen harjuhiekan mutavellisekoitus. Kumisaappaat kuuluvat joka päivän asuvalintaan. Pihatie on kuravellisten lätäköiden täplittämä ja autoni saa joka kerta sitä ajaessani kuravellikuorrutteen päälleen.

Ehkä oma kärsivällisyys on nyt vain koetuksella, mutta aika tuntuu pitkältä. Talvi ja sen aktiviteetit on jo ohi, kesä ei ole vielä täällä. Kuten olen aiemmin jo kirjoittanut, jostain syystä lähes ympärivuorokautinen valo väsyttää ja tuntuu runsaudellaan yhtäkkiä oudolta. Mieli ei osaa enää lukea kellonaikaa valon perusteella. Se on yhtä kirkas koko ajan eikä ole saanut vielä kesän lempeää hohkaansa, vaan tuntuu välillä jopa raa’alta.

Nautin valosta mieluiten heti auringonnousun jälkeen tai vasta illalla sen laskettua. Jos molemmat haluaa nähdä, yöunet jää jo kovin vähälle – aurinko kun nousee jo aamukolmen jälkeen ja laskee vasta illalla yhdeltätoista.

Odottavan aika on pitkä. Onneksi saan lisäpuhtia päiviin, kun tulevana viikonloppuna haen uuden pakettiautoni (edellisen pakun rakennus ei mennyt ihan niin kuin ajattelin, katso vaikka itse) ja alan sisustamaan sitä kesän reissuja varten. Siitä lisää myöhemmin, nyt vesisateen ropistessa mökin kattoon laitan vielä takkaan tulta ja syvennyn kirjan pariin. Kesä on jo ihan ovella.

Aurinkoa ja lämpöä kevääseen! Ihanaa, kun olet täällä odottamassa sitä kanssani 💛

Halauksin, Sanna

Vaikein vuodenaika on ohi – Talvi Lapissa VIDEO

Talvi kesti yli puoli vuotta, mutta alkaa nyt pikku hiljaa olla ohitse. Vielä silloin tällöin taivaalta ryöpsähtävät lumi- ja raekuurot, jotka etenkin aamuisin valottavat maan valkeaksi muistuttavat talven voimasta, mutta muuten aurinko, valo ja lämpö alkavat ottaa ylivaltaa.

Tein videon siitä, miltä tuntuu asua talvi Lapissa, pohjoisen armottomien kelien syleilyssä. Miltä tuntuu, kun kaamos ottaa vallan ja pakkaslukemat laskevat reilusti alle kolmenkymmenen. Miltä ensimmäiset auringonsäteet tuntuvat pimeyden jälkeen.

Videoon kasasin kuvaamiani pätkiä – ja samalla fiiliksiä koko talven mitalta. Nauttikaa 🥰

♥: Sanna

Arjeksi muuttuneita asioita

Arjeksi muuttuneita asioita

Muutama viikko sitten taivas oli kirkas lähes joka ilta. Tähdet täplittivät tumman sinistä taivaankantta ja revontulia näkyi useana yönä. Ensimmäistä kertaa täällä asuessani katsoin ikkunasta ulos revontulten loisteeseen, sammutin valot ja menin nukkumaan sen sijaan, että olisin sännännyt ulos pakkaseen kameratarvikkeiden kanssa puoleksi yöksi.

Revontulista, pohjoisen maagisimmasta asiasta, on tullut osa arkea. Niiden perässä ei tarvitse juosta joka yö, koska tiedän sen mahdollisuuden tulevan taas uudelleen. Ehkä jo huomenna. Tai ensi viikolla. Viimeistään ensi talvena. Tai sitä seuraavana.

Ihana ajatus.

On ihanaa, miten arki tänne muuttamisen jälkeen on muuttunut. En tiedä, kauanko jaksan vielä verrata kaupunkielämää nykyiseen elämääni, mutta vielä se tuntuu kutkuttavan kontrastiselta. Kaupungissa aamu alkoi paljain jaloin lämmitetyllä lattialla tepastellessa ja naapurin heräämisen ääniä kuunnellessa. Nyt aloitan arkiaamun (ja lähes jokaisen muunkin aamun) villavaatekerroksilla ja tuvan lämmittämisellä.

Tyypillinen lämpötila helmikuisena aamuna.

Aamutoimien jälkeen kaupungissa veisin Papun ulos, useimmiten kierrokselle kalskean korttelin ympäri tai parhaimmillaankin lähiön kellertävien katuvalojen loisteessa säälittävän pienille metsälämpäreille. Nyt saatan tehdä monen kilometrin hiihtolenkin joen jäällä heti auringon noustessa. Olla tunteja ulkona, seurata hangen olomuodon vaihtumista ja tasaisesti lisääntyvän valon vaikutusta tai tutkia yön aikana lumeen piirtyneitä eläinten jälkiä,

Ahman jäljet joen jäällä.
Mitä luultavimmin suden jälki. Alueella, josta jäljen löysin, ei asu ketään monen kilometrin säteellä eikä siellä ollut ihmisten jälkiä.

Arkiseksi on muuttunut myös auton kanssa puuhailu – tai tappelu, riippuen kulloinkin vallitsevasta mielentilasta. Pääosin koen siitäkin aiheutuvat lisäpäänvaivat hauskoiksi seikkailuiksi, jotka värittävät arki-iltojen kulkua. Rautakanki, lapio ja käynnistyskaapelit ovat löytäneet tiensä autoni vakiovarustukseen. Niiden tarpeellisuuden olen joutunut oppimaan kantapään kautta.

Se, mitä jaksan ihmetellä ja olla kiitollinen varmasti vielä monen vuoden jälkeen, on ihmisten avuliaisuus. Voin hyvillä mielin koputtaa pimeän tullen tuntemattoman talon oveen pyytämään apua auton käynnistämisen kanssa. Tai kysyä neuvoa paikallisesta ravintolasta, jonka lähelle autoni jumahti, miten jäätyneet jarrut saa parhaiten avattua. Sillä rautakangella. Kuinkas muutenkaan.

Yhtenä iltana tienvarressa keskellä ei mitään.

Vastavuoroisesti voin hiihtää muutaman kilometrin jäälle jumiin jääneen mottorikelkkailijan auttamiseksi ylös vetisestä hangesta. Tai hoitaa naapurin koiraa päivisin, kun itse olen kotona, mutta he töissä.

Yhteisöllisyys on aivan erilaista kuin kaupungissa. Jaksan toitottaa siitä, mutta se on mielestäni parhaimpia asioita täällä asuessa.


Kaupungissa asuessani kahlaisin tähän aikaan vuodesta loskassa koleassa ja harmaassa säässä asfaltoituja katuja pitkin työpaikalle mieli harmaana. Täällä välimatkat ovat pitkiä, mutta minusta ne eivät siltä tunnu. Nautin ajamisesta vaihtuvassa tunturi- ja metsäluonnossa. Niitä seuratessa ja kaiken kauneutta todistaessa kymmenien kilometrien päivämatkat menevät ohi liiankin nopeasti.

Teidenvarsilla riittää seurattavaa.

Kaupunkikodin ikkunasta aukeaisi parhaimmillaankin maisema rakennettuun kaupunkiluontoon, jossa jokainen puu on piirretty ensin kartalle ennen kuin se saa kasvaa omalla paikallaan. Nyt kotini ikkunasta aukeaa elävä luontomaalaus, jonka värit vaihtuvat joka päivä.

Viikonlopun koittaessa viettäisin kaupunkilaisena vapaa-aikaa joko sisätiloissa tai matkustaisin vähintään tunnin päästäkseni luonnon ääreen rentoutumaan. Tunnin matka tuntui silloin pitkältä, joten kynnys lähteä luontoon kasvoi.

Täällä pääsen luontoon suoraan etuoveltani. Sellaiseen luontoon, joka saa kasvaa ja rehottaa rauhassa. Jossa linnut ja muut eläimet viihtyvät, sillä muut kulkijat muutamaa moottorikelkkaa ja hiihtäjää lukuunottamatta, ovat harvassa. Luontoon, jossa voin kulkea hiihtäen koskemattomassa umpihangessa kilometrikaupalla kuulematta ääntäkään saati näkemättä ketään.

Enkä suinkaan ole aina yksin. Muutin etelästä pohjoiseen hieman jopa kyynisenä ajatellen, että asun sitten vaikka yksin keskellä ei mitään, jos muu ei auta. Täällä ympärilleni on kertynyt kuin vahingossa saman henkisiä ihmisiä, joiden kanssa joka viikonloppu tai tavallinen arki-iltakin tuntuu seikkailulta.

Iltaisin palaan mökkiini pimeää pihatietä pitkin tähtien tai revontulten loisteessa. Sytytän tulen uudelleen takkaan ja kääriydyn kahden peiton alle viileälle vintille. Lähes joka ilta mietin mielessäni päivän parhaat kohdat läpi ennen nukahtamista. Niihin kuuluu toistuvat aiheet: täällä asuvat ihmiset, joka päivä muuttuva ja kauneudellaan ihmetyttävä luonto sekä omat, luovat projektini, joihin saan täällä inspiraatiota, tilaa ja aikaa paljon enemmän kuin ennen.

Koti luonnon valojen loisteessa.

Ystäväni kysyi menneellä viikolla, mitä asioita kaipaan kaupungista. Hetken mietittyäni vastasin “en yhtään mitään”. En taida kaivata kaupungista mitään. Täällä on hyvä ihmisen olla.

♥: Sanna

Särkyvää kirkkautta

Särkyvää kirkkautta

Suksisauvat silloin sihahtelivat ja sukset lauloivat elämisen riemua, ja oudot valot piirtelivät tähdenlentoja sieluni maisemaan, sen pimeimmänkin sopukan valaisten.

A.E. Järvinen

Viime viikot aurinko on paistanut. Kuin viimeistä päivää, tekisi mieli kirjoittaa. Sen valo on kirkastakin kirkkaampaa. Sokaisevaa suorastaan. Hämmentävää, miten hyvin ihminen tottuukin talven pimeyteen ja valottomuuteen. Kun sille sitten esitellään uudelleen valo ja sen kirkkaus, on se kuin uusi asia. Ihminen se on sopeutuvainen.

Vastahan se kaamos päättyi, noin kuukausi sitten. Reilun kuukauden päästä on täällä pohjoisessa taas enemmän päivänvaloa kuin etelässä. Jos joku kuvaa pohjoista ja Lappia pimeäksi paikaksi, pelkää kaamosta ja kertoo sen olevan syy, miksei haluaisi asua täällä, on hän aivan väärillä jäljillä. Valoa on, se muuttaa muotoaan vuodenkierron mukaan, mutta aina sitä on.

Joen jää on vihdoin kestävää. On ollut jo tovin, sen kertoo sen paksua lumipintaa piirtävät moottorikelkan jäljet. Niiden jälkeen uskallan minäkin tutkia joenvarren jäätä muutakin kuin jalanmitan päässä rantaviivasta, valmiina loikkaamaan törmän hankeen pienenkin rasahduksen jälkeen.

Turhaan en ole ollut varovainen, virtaavan joen jääpeite ei koskaan ole turhan kestävä. Sen tyynen, paksun lumipeitteen alla jää saattaa paikoin olla hyvin heikkoa. Jänkiltä jokeen putoavat pienet purot jaksavat uutterasti virrata kovimmillakin pakkasilla ja voivat pitää jään petollisena kovimpienkin pakkasten jälkeen.

Kolmatta viikkoa kelkkojen menoa seuranneena ja siitä varmistuneena, että mikään niistä ei ole syöksynyt hangesta pilkistävään mustaan avantoon, lähdin tutkimaan jään synnyttämää uutta ympäristöä. Kun vaihtaa näkökulmaa, tutukin maisemat näyttävät ja tuntuvat uusilta. Pakkasin kamera- ja evästarvikkeet kylmänkohmeiseen nahkareppuuni. Nappasin mökin seinustalla pienen korjaamisen jälkeen käyttöönottoa odottaneet vanhat puusauvat ja sukset.

Rantaan johtavat portaani ovat hukkuneet toista metriä hipovaan hankeen. Alaspäin tosin pääsee aina. Muutaman askeleen vauhdilla ja hyvällä tasapainolla rantaan pääsee lumilautailutyylillä ilman lautaakin. Sukset asettelen jalkaan omaan rantaani päiväkävelyillä tamppaamaallani polulla. Aurinko paistaa vastarannan tumman metsänsiluetin takaa kirkkaana ja uudenvuoden pirteänä.

Suksi luistaa kelkan kovettamalla hangella hyvin. Turhan pitkät sauvat tai hivenen hikeä pukkaavan liian paksun villapaidan epämukavuudet unohtuvat nopeasti kirkasta hankea hiljaa halkoessa. Kelkkailijat viettävät iltapäiväänsä tupiensa suojassa, missä lie. Mukavaa, että antavat rauhaa rakastavan hiihtäjän kulkea kaksin hiljaisuuden kanssa.

Kiire ei ole mihinkään. Tajuan, etten ole tänään nähnyt ainuttakaan ihmistä. Enkä taida nähdäkään.

Papu keräsi kylmänhuurretta turkkiinsa. Ei se silti palelevan näyttänyt, kirmasi kevyesti moottorikelkan kovettamaa hankea pitkin korvat pohjoisen tuulessa lepattaen. Jos se tapaisi itsensä vuosi sitten, tuskin tunnistaisi itseään. Kaupunkikoirana se viitsi hädin tuskin laahustaa korttelin ympäri, nyt se juoksee umpihangessa kilometritolkulla. Paksu turkki on saanut terveen kiillon ja ekstralämpimän välikerroksen tunturien tuulta vastaan. Silmät ovat kirkkaat kuin koiranpennulla.

Taitaa sama päteä itseenikin. Jos tapaisin itseni vuosi sitten, en tunnistaisi. Enkä taitaisi halutakaan. Sanotaanhan sitä, että jos katsot itseäsi vuosi sitten ja se, mitä näet, ei hävetä tai nolota, et ole kehittynyt tarpeeksi. Ainakin olen kehittynyt ja oppinut.


Silloin tällöin mieltäni hassuttaa edelleen ajatus, että todella asun täällä. En ole lomalla, en ole kenelläkään kylässä. Tämä joki, jonka varrella kotini on. Tämä kylä, joka sivusilmissä harvoine taloine vilisee, on todella kotikyläni. Sen kaikki parisensataa asukasta naapureitani. Kuinkahan kauan tämä ajatus vielä mielessä muistuttaa? Liekö koskaan katoaa. Onhan se hyvä muistaa, mistä on lähtöisin ja mihin on omilla valinnoilla päätynyt. Voi taputtaa itseään olkapäälle itselle oikeista valinnoista ja olla kiitollinen kaikesta sen mahdollistaneesta.

Moottorikelkkojen jäljet jatkuvat pitkälle pohjoiseen. Olisi hauska hiihtää katsomaan, kuinka pitkälle. Onko joku jaksanut körötellä Muonioon asti, ehkä jopa käsivarteen? Ehkä joku päivä. Tänään käännän sukset takaisin kohti kotia hieman sen jälkeen, kun ylipirteä aurinko painoi päänsä Ruotsin puolelle ja luovutti vallan talven aikana tutuksi tulleille sinisen ja purppuran sävyille, jotka maalasivat taivasta levein pensselinvedoin.

Joudun tähystämään toisenkin kerran metsän siimekseen ennen kuin löydän oman mökkini. Se soluttautuu ihanasti metsän tummuuteen eikä paljasta jäällä kulkijoille asuinpaikkaani.

Joen keskikohtaa halkovalta moottorikelkkatieltä haarautuu lähes joka joenrannan taloon oma hiihtolatunsa, minunkin. Luovutan kevyen hiihtoreittini takaisin kelkkailijoiden kiitoradaksi – niitä ei tosin retkeni aikana näkynyt tai kuulunut ainuttakaan – ja käännän sukset kohti syvää hankea ja sen takana odottavaa lämmintä tupaa.

Jaksan toistaa itseäni, mutta olen niin iloinen, kun saan asua täällä.

Valoa alkavaan viikkoon ☀️

♥: Sanna

Sydäntalvella

Sydäntalvella

Kaamos päättyi pari viikkoa sitten. Hieman hämmästyin, nytkö se jo loppuikin? Tunsin jopa pientä kaihoa. Juuri, kun luulin ehtineeni sopeutua, luonto muuttaa suuntaansa. Muutos ympäröivässä luonnossa ja sen seuraaminen pitävät mielen virkeinä. En tiedä ihanampaa tapaa aloittaa päivä kuin valon valjettua tutkia, mitä luonto tänään tarjoilee. Jaksaako aurinko nousta metsänreunan yläpuolelle vai vieläkö se uinuu kylmänä horisontissa? Onko yön kireä pakkanen huurruttanut joen rannan puihin lisää kidetaidetta? Kuinka hyvin joen jää jo kestää ja kuinka pitkälle sitä uskaltaa astella?

Talvi on paukuttanut pakkasia kunnolla. Kovimmillaan käytiin neljänkymmenen korvilla. Mökki lämpenee pääosin puilla, joita kuluu kovaa tahtia. Soitin luottopuutoimittajalleni uuden puukuorman sopimisesta. Se pitää kuulemma ensin kaivaa hangesta esiin ennen toimittamista ja saattaa olla aika kylmä ja luminen varastoitaessa. Ei haittaa, tarvitsen sitä silti. Kannan puut sitten sisälle aiemmin lämpenemään takan eteen. Aina ei ole helppoa elää hangen ja pakkasen armoilla. Kylmä hiipii väkisin välillä sisään asti. Kovimpina pakkasaamuina eristämätön ulko-oveni on kerännyt kauniin huurteen sisäpuolen ikkunoihin ja metalliseen kahvaan. Makuuhuoneeni ikkuna kasvatti kuurankukkia sisäpuolelle pari päivää ennen kuin kitkin ne sinnikkäällä takan lämmittämisellä. Yöt pysyn lämpimänä kahden täkin ja merinovillakerraston turvin.

Onko tämä kaikki ikävää? Ei ollenkaan. Nautin siitä, että saan aamuisin vielä kylmänkohmeisena kolme villatakkia vuorenani sytyttää takkaan tulen. Pihalle tossuissa ja villavaatteissa aamuhämärässä hiipiessä tähtitaivas levittyy tummien kuusten yllä suurena ja puhtaan kirkkaana. Pakkanen narskuu tossujen kumipohjan alla, sylissä pärekori natisee tyhjyyttään. Puuvaraston seinustalla hupeneva puupino heijastaa otsalampun valossa jäähileitään, jotka pian sulavat takan eteen kannettuina.

Tunnelma on rauhallinen, maanläheinen, luonnollinen. Juuri minulle sopiva.

Se, että auto hyytyy pakkasessa illalla syrjäkylille, ei ole toivottavaaa tai mukavaa. Kaikki hetket eivät ole yhtä juhlaa, elämä ei ole helppoa tai ainaista tunnelmointia. Jotenkin asiat silti järjestyvät. Auttavia ihmisiä on ympärillä, jotka soittavat tutun tutuilleen saadakseen minulle työkalut ja avun pimenevään talvi-iltaan, kun auto on hiipunut kylän autiolle parkkipaikalle. Se tuntuu välillä oudolta, aivan uudelta. Ihmiset auttavat hyvää hyvyyttään, ei odottaakseen jotakin vastapalvelukseksi tai saadakseen itselleen jotakin. Minäkin yritän. Tarjoan omien taitojeni ja kykyjeni mukaan apuani. Yhteen hiileen puhaltamalla elämä luonnonvoimien armoilla käy kevyemmäksi. Tai ainakin ongelmien kanssa on mukavampi elää, kun ne voi jakaa.

Koitan pitää kirjoittamistahtia yllä. Nautin ajatusten järjestämisestä ja elämän pienten tapahtumien jakamisesta täällä. Vihaan kiirettä, aikatauluja ja täyttä kalenteria. Vältän sitä mahdollisuuksien mukaan viimeiseen asti, mutta tiedostan ajan rajallisuuden ja elämän realiteetit ja samalla inhoan niitäkin. Luovuus, kirjoittaminen, valokuvaaminen, musisointi vaatii aikaa – paljon tyhjää tilaa, äänettömyyttä, tylsiä hetkiä, pitkiä ja pimeitä iltoja. Ideat syntyvät, ainakin omalla kohdallani, kaukana kiireestä ja paineesta. Aikatauluttamisella ei ole siinä sijaa, mutta elämän on silti pyörittävä ympärillä. Lämmin mökki vaatii puita, auto vaatii osia ja huoltoa, ulkoilu, harrastukset ja luovuuden kanavat vaativat väleineitä ja välineet huoltoa. Kaikkea sitä saa rahalla ja sitä vastaan minun on annettava omaa aikaani ja osaamistani. Siitä syntyy aikatauluja, jotka haukkaavat palan pois luomisesta – asiasta, mistä nautin luonnon ohella elämässä eniten.

Koitan ottaa elämän ja sen tuomat välttämättömät realiteetit vastaan samalla tavalla kuin kylmän pakkasaamun – hitaasti, raukeasti, rauhassa. Ajan kanssa, kärsivällisesti, armollisesti, ymmärryksellä.

Jos et jaksa odottaa kirjoituksiani täällä, suosittelen hyppäämään matkaani Instagramin puolella. Sen kautta pääset seuraamaan elämääni pohjoisessa useasti viikossa; aamupakkasten huurtamia joenrantamaisemia, seikkailuretkiä tuntureille ja Lapin eri kolkkiin, arjen ihania ja vaikeita sattumuksia, ystäviä ja rakkaita ihmisiä. Ihanaa, jos tulet siellä mukaan matkaani 🤗

Ihanaa alkanutta viikkoa sinulle ☀️

♥: Sanna


Lue myös aikaisempia kirjoituksiani

Pakureissussa – VIDEO

Olen kuvannut koko kevään ja alkukesän, mutta videon työstäminen jäi kaiken Bertan rakentamisen, muuton ja nyt reissaamisen jalkoihin. Haluan kuitenkin jatkaa videoiden tekemistä ja jakamista – niiden avulla koen pystyväni välittämään tunnelmia, ajatuksiani ja tunteitani vielä valokuvia monipuolisemmin. Videolla kerron kevään ja kesän saapumisesta pohjoiseen, pakun rakentamisesta ja siihen muutosta. Siitä, miten opin rakentamaan, mistä […]

Pakureissussa – Liikkuva koti matkalla etelään

Jätin pohjoisen aavat taakseni ja käänsin keulan kohti etelään. Olen käynyt viimeksi etelässä tapaamassa ystäviäni ja perhettäni joulukuussa. Pohjoiseen muttettuani uhmasin, että minua on vaikea saada sieltä pois useammin kuin kaksi kertaa vuodessa. Alunperin vitsiksi tarkoittamani pitää näköjään paikkaansa paremmin kuin hyvin. Paku alkaa näyttää kodilta. Edelleen petaan sängyn joka aamu – ihan vain siksi, […]

Pakureissussa: Utsjoki ja Ailigas-tunturi

Utsjoki valloitti. Olen käynyt siellä ennenkin, mutta nyt ensimmäistä kertaa kesällä. Kesä kaukana pohjoisessa on vasta aluillaan. Lehdet puissa pieniä ja hennon vaaleanvihreitä. Tienvarsien kasvit juuri maasta puhjenneita ja uusia kaikessa hentoudessaan. Utsjoella yövyin pienen puron varrella, josta kirjoitin jo aiemmin. Sieltä lähtiessäni tie kuljetti minua Nuorgamiin asti, Suomen pohjoisimpaan kylään ja pysähdyin samalla rannalla, […]

Mun koti on täällä

Mun koti on täällä

Kävin joulun pyhinä ensimmäistä kertaa puoleen vuoteen etelässä. Siellä melkein 1000km päässä, mihin heinäkuussa jätin koko siihen asti rakentamani elämän. Ystäväni kysyi ennen lähtöäni, olenko menoissa kotiin joululomaksi. Vastasin ennen kuin ehdin miettiäkään: “En, mun koti on täällä. Pohjoisessa. Lapissa.”

Matka etelään on pitkä ajaa. Ehdin pohtia kotia ja sen merkitystä matkatessani lähes koko Suomen mitallisen kilometrejä.

“Mä meen nyt kotiin”, on viime vuosina tarkoittanut montaa eri asiaa. Kodikseni olen kutsunut erilaisia paikkoja. Matkustettaessa se saattaa vaihdella päivittäin. Viime vuosina myös niin sanottu pysyvä kotini, osoitteeni ja vähäiseksi käyneet tavarani ovat matkanneet paikasta toiseen useaan kertaan vuodessa. Niin useasti, että tälle vuodelle hyvä ystäväni antoi minulle luvan muuttaa vain yhden kerran. Siskoni ihmetteli viime muuton yhteydessä ääneen “Mihinköhän sä seuraavaksi muutat, varmaan Venäjälle, sitä sä et oo vielä kokeillu. Enpä kyllä ihmettelisi sitäkään yhtään.”

Niin kuin sanotaan, koti on tunne. Ei välttämättä fyysinen paikka. Tunne rauhasta ja turvasta, tutusta paikasta, jossa mieli lepää. Kaikki “oikeatkaan” kotini eivät ole tuntuneet siltä ja huomaan, että välttelen silloin niiden kutsumista siksi. Toisaalta, kutsun usein yöksi-pariksi luonnonhelmaan pystytettyä telttaa kodiksi, koska se tuntuu siltä. Tunne on tärkeämpi kuin kodin fyysinen olemus.

Asiaa pohtiessa keräsin kuvia aikojen takaa ja matkojen varrelta paikoista, joita olen kutsunut kodikseni. Koti on voinut olla yhden yön majapaikka tai viikkojen, kuukausien tai vuosienkin koti.

Tervetuloa kurkistamaan kotiini – kaikkiin niistä.

Matkustettaessa koti voi olla viiden tähden hotelli.
Tai majoituksen puutteessa rautatieaseman nurkka. Tässä aamupalalla asemalla vietetyn yön jälkeen.
Koti tropiikin viidakossa.
Koti miljoonakaupungin vilkkeessä.
Viime kesän koti: halkoliiterin päädyn muutaman neliön kesähuone toimitti kotini virkaa odottaessani muuttoani Lappiin.
Kodittoman koti: tavaravarasto. Tätä en kutsunut kodikseni, tavarani saattoivat kutsua.
Viime vuosien lempipaikkani, jota mielelläni kutsun kodiksi.
Luontokoti ja sen vaihtelevat olosuhteet.
Koti pyörillä. Myös yksi lempikodeistani . Samankaltainen on myös tulevan kesän kotini.
Pyörillä kulkeva koti mahdollistaa makuuhuoneen maiseman valitsemisen. Tämän yön valinta oli Norjan vuoristo.
Yhden yön koti Islannissa tiettömän tien takana, jonne pääsi vain hevoskyydillä.
Yksi tärkeimmistä ja tarinarikkaimmista kodeistani: viisi kuukautta Keniassa, tässä kotikylän katu.
Kaupunki, jota kutsuin kodikseni monen vuoden ajan, mutta en tiedä, tunsinko sen koskaan semmoinen olevan.

Tällä hetkellä kotini on täällä, pohjoisen taivaan alla, polvisyvyisessä lumessa, kinoksiin hautautuneiden puiden katveessa, valottoman tien varrella, pienellä kylällä, jonka asukkaat osaan jo useat etunimeltä. Se tuntuu kodilta ehkä enemmän kuin koskaan aiemmin. Tuntuu todella hyvältä kutsua pohjoista kodikseni.

♥: Sanna

Puoli vuotta pohjoisessa

Puoli vuotta pohjoisessa

Tajusin menneellä viikolla asuneeni nyt puoli vuotta pohjoisessa. Näin sanottaessa se tuntuu lyhyeltä ajalta, todellisuudesssa tunnen olleeni täällä pitkään, aina. Ehkä olenkin, nyt vasta olen fyysisesti siirtynyt tänne.

Puolessa vuodessa olen oppinut niin sanotusti maan tavoille. Niin ainakin luulen.

Päivittäin teillä parveilevat porot eivät enää ihmetytä etelän tulokasta niin paljon kuin kesällä. Tiedän, että ne eivät hyppää päättöminä autojen alle, vaan käyskentelevät rauhassa pientareella. Voinpa väittää nähneeni niiden katsoneen vasemmalle ja oikealle ennen kuin ovat ylittäneet tien. Vain kiireisimmät luultavasti Norjasta tai Kilpisjärveltä tulleet pitkänmatkan rekat tööttäävät porolaumalle yrittäen saada niitä väistämään jäisellä maantiellä ilmeisesti usein siinä onnistuen. Vain kerran olen nähnyt porokolarin jäljet talvisella hangella. Porojen määrään nähden kolarit ovat hämmentävän harvinaisia.

Viikko sitten sain lappilaisen kasteen päästessäni mukaan poroerotukseen. Sellaiseen aitoon ja oikeaan, jossa lämmitellään pakkaskelin paleltamia sormia tervaskantoon sytytetyllä nuotiolla. Jossa jokaisen lanteilla keikkuu leuku, lappilainen veitsi, jolla ei viilletä makkaran sieviä viiltoja, vaan kaadetaan vesurin tavoin pieni tunturikoivu tikuksi, jonka nokkaan taitellaan palanen itse metsästettyä ja palvattua hirven lihaa. Jossa mukana oli poromiesten lapsia, jotka olivat vapaalla koulusta päästäkseen mukaan laskemaan ja merkitsemään omia porojaan. Heidän rinnallaan ajoin ja otin kiinni porojen vasoja, isompien kiinni pitämiseen vaadittiin enemmän elopainoa, taitoa ja kokemusta. Minulle vauhdilla ohi juoksevan villin vasan sarvista nappaaminen ja paikallaan pitäminen eläinlääkärin rokotuksen ajan oli tarpeeksi haasteellinen kokemus.

“Kuinka olet sopeutunut tänne pohjoiseen? Onko auto toiminut tunturikylien väliä ajellessasi? Mitä koiralle kuuluu, paleleeko sitä pakkasessa? Pysyykö mökki lämpimänä öisin?” Tuttavallisiin kysymyksiin ja niiden kysyjiin törmää kylällä, kaupassa, luontopoluilla eikä vastauksissa kannata kursailla tai kierrellä kaupunkilaisittain. Kun paikkakunta on pieni, kyläyhteisö on tiivis. Viidenkymmenen kilometrin päässä tunturikylässä minut tunnistetaan välinevuokraamossa, kun kirjoitan nimeni ja osoitteeni vuokraamon kassalla: “Sinä olet se, joka asut siellä sen ja sen mökissä, siinä joen rannalla!” Illalla pullakahville pistäytynyt naapuri tunnetaan seuraavana päivänä toisen kyläläisen tädin miehenä. Kaikki linkittyvät jollakin tavalla toisiinsa, kaikki tuntevat toisensa. Pienistä piireistä on hyötyä nykymaailman massabyrokratian pyörissä. Jos itse et tiedä jotakin, läheltä löytyy ihminen, joka tietää. Ihmiset ovat keskiössä, eivät botit, automaatit tai automaattivastaukset.


Aika kulkee verkkaasti pohjoisen pakkastuulessa. Ei täsä mithään häthää ole, usein sanotaan. Valo on talvella vähäistä ilman kelloon katsomistakin. Normaalielämää täälläkin vietetään, mutta rennommalla otteella. Auto ei välttämättä aamulla käynnistykään, lumiaura on kasannut pihatien varteen metrisen kinoksen, josta ei ilman lapiointia läpi pääse. Hakuna matata, sanottaisiin eteläisen pallonpuoliskon savanneilla. Täällä säästellään nekin sanat parempaan tilaisuuteen, otetaan lapio käteen ja aletaan hommiin.


En ole ainut, joka on kokenut pohjoisen ilmanalan rentouttavana, rauhoittavana, jopa pelastavana tekijänä. Monen kanssakulkijan tarina kulkee samoja ratoja; pohjoiseen on tultu pakoon kiirettä, työpaineita, stressiä, uupumusta ja jääty sille tielle. “Tultiin tänne vuodeksi, nyt on kolmastoista menossa” on yleinen vastaus kysyttäessä, miten tänne on päädytty. Täältä on löytynyt puoliso, perhe, työ ja palanen sitä jotain, mitä Lapin taiaksi sanotaan. Tänne on ehkä vaikea tulla, mutta vielä vaikeampi täältä on lähteä.

Tänne on ehkä vaikea tulla, mutta vielä vaikeampi täältä on lähteä.

Samat elämän realiteetit on pohjoisessakin, on oltava työ ja elinkeino, ihmisiä ympärillä, harrastuksia ja katto pään päällä. Sosiaalisen median revontuloitäyteiset kiiltokuvat eivät aina välitä oikeanlaista tarinaa siitä, mitä elämä täällä on. Olosuhteisiin nähden olen jopa ylpeä siitä, miten pienet maakunnat sitkeästi tarjoavat työ- ja harrastusmahdollisuuksia asukkailleen. Julkista liikennettä ei ole, mutta tiivis yhteisö keksii keinot toimiviin kimppakyytirinkeihin. Naapurilta saa omien työkalujen puutteessa lainata koko työkaluvajaa. Kirkonkylän puotien puutteessa kaupan pihaan kurvaa joka viikko jonkinlainen myyntiauto, milloin tarjoamaan villahousuja, milloin käsityötuotteita tai moottorisahoja. Kyllä, kylän kaupan pihassa käy säännöllisesti myyntiauto, joka myy moottorisahoja.


Elämä kulkee omia polkujaan täälläkin eikä niitä kaikkia voi aina valita itse. Koen kuitenkin, että niiden kulkeminen on täällä kevyempää ja taivas niiden päällä tilavampi. Hengitys kulkee vapaasti. Reppu saattaa painaa selässä ja tunturin rinne olla jyrkkä, mutta askel ilmava ja mieli tyhjä. Kaipuuta kauas ei ole, kaukana on tässä. Jos, ja kun voin valita, valitsen pohjoisen polut – vaikka joskus raskaat ja lumiset – joita aion tallata vielä jatkossakin.

Ihanaa, kun olet mukana jakamassa matkaani!

♥: Sanna

Neljännesvuosi Lapissa – fiiliksiä

Neljännesvuosi Lapissa – fiiliksiä

Mihin aika katoaa?

Olen asunut nyt kolme kuukautta Lapissa. Heinäkuusta alkaen olen ollut kolarilainen, tunturi-lappilainen. Asunut mökissä keskellä pohjoisen metsää Muonionjoen rannalla ihmetellen joka aamu erilaisena näyttäytyvää joen luontoa. Seurannut lähimetsissä porojen tallaamia polkuja, evästellen loputtomalta tuntuvilla metsän antimilla ja vahvalla kahvilla. Viettänyt lukuisia kesä- ja syysiltoja ja öitä tunturissa, ajanut satoja kilometrejä aamuyöllä sumuverhossa uinuvassa pohjoisen luonnossa ensimmäisissä ja viimeisissä auringonsäteissä. Opetellut lämmittämään mökkini puu-uunia pakastuvina öinä niin, että tarkenen nukkua yöllä ilman kolmea täkkiä. Nähnyt omalta kuistiltani revontulten loisteen ja suunnattomalta tuntuvan tähtitaivaan.

Tiedättekö, mikä tässä kaikessa on parasta?

Aiemmin olen tottunut ajatukseen, että jossakin vaiheessa mukavat asiat loppuvat, koittaa harmaa arki, “paluu” takaisin johonkin aikaan, jossa vain odotan seuraavaa viikonloppua, seuraavaa lomaa, seuraavaa hetkeä, kun pääsen pakenemaan arjen pyöriä ja olemaan hetkessä, tekemään juuri sitä, mitä haluan tehdä. Tuntea olevani vapaa, kokemaan hetket juuri siinä, olemaan läsnä ja hengittämään vapaasti.

Parasta on, että sitä ajatusta ei enää ole.

Arki on tässä, joen rannalla joutsenten muuttolähtöä seuraten, viimeisten lehtien putoamista ihmetellen. Arki on arkea täälläkin, mutta se ei tunnu siltä. Se sulautuu käsi kädessä ihmeellisiin hetkiin, niihin, joita ennen odotin kokevani vain viikonloppuna. Työmatkalla bongattu metso, tunturien sumuiset huiput horisontissa, iltauinti hyisessä syyskuisessa joessa, aamupakkasesta huurtuvat, ruskan värittämät varvut, aamuauringon palavan kultainen hehku metsän takana. Kaikki se ja miljoona muuta pientä, upeaa hetkeä on osa jokapäiväistä arkea.

Mietin yksi ilta, kun ajoin töistäni tunturikylästä kotiin hämärtyvässä, sumuisessa illassa koivujen lehtien vielä kullastavassa kajossa, miten onnekas olen. Heinäkuussa, kun pakkasin Pirkanmaalla tavarani punaisen farmarini peräkonttiin ja ajoin 800km pohjoiseen, hoin itselleni ääneen, että en voi uskoa, että tein näin. Jätin kaiken taakseni, ystäväni, perheeni, kotini, työpaikkani ja muutin keskelle metsää paikkaan, josta en tuntenut yhtä ainutta ihmistä koko Lapin maakunnan alueelta. Näin mielessäni pahimman skenaarion; yksin keskellä tuntematonta erämaata keskellä tuntemattomia ihmisiä eikä ketään, joilta pyytää apua tai johon tukeutua.

Kuinka väärässä pieni ihmismieli voi ollakaan.

Asun yksin keskellä metsää, tunnen vielä vähän ihmisiä, mutta tiedän tarkalleen, että saan apua monelta taholta niin tarvitseassani. Jollakin ihmeen konstilla ystäväni etelästä löytävät ja jaksavat tulla luokseni tänne asti vierailulle. Olen löytänyt ympärilleni saman henkisiä ihmisiä. Sellaisia, joita luulin, ettei ole olemassakaan. Kuvani ihmisistä ja siitä, miten elämää voi elääkään ja mitä sillä tehdä on avartunut suunnattomasti. Pienin askelin olen löytänyt paikkani täältä keskeltä suunnatonta tunturiluontoa.

En malta odottaa, mitä seuraava vuosineljännes tuo tullessaan.

Ihanaa, että olet mukana matkallani 🤗

♥: Sanna

The river flows in you – Lempipaikkani Muoniojoen varrella

The river flows in you – Lempipaikkani Muoniojoen varrella

Olen esitellyt lempipaikkaani joen rannalla jo useasti Instagramin puolella, mutta en vielä täällä. Tervetuloa lempipaikkaani!

Sinänsä tuossa paikassa ei ole mitään ihmeellistä. Pitkä, tyhjä rantaviiva kaunista, pohjoisen niittykasvillisuutta ja joen lempeissä pyörteissä hiotuneita kiviä. Toisella puolella jokea Ruotsin metsää, jonka keskelle on aikoinaan raivattu muutama aukko pienelle maatilalle. Mutta tiedättekö, kun joku paikka tuntuu hyvältä. Joku voisi kutsua sitä hyväksi feng shuiksi. En ole aiheeseen niin perehtynyt, mutta sen fiiliksen tuntee. Jotkin asiat ovat kohdillaan ja tuossa paikassa on hyvä olla.

Käyn tuossa lempipaikassani joen rannalla usein. Se sijaitsee muutama kilometriä omasta rannastani joen vartta pohjoiseen ja on täydellinen paikka auringonlaskun ihasteluun.

Kun olimme pieniä, pikkusiskoni opetteli ilmansuuntia ja auringonkiertoa ja kertoi vakavana, että aurinko laskee Ruotsiin. Oli jopa hieman huolissaan naapurikansamme selviämisestä auringonlaskussa. Siitä muistan edelleenkin luonnossa aurinkoa seuratessani kummassa suunnassa on auringonnousu ja kummassa lasku 😄

Aurinko on laskenut Ruotsiin. Toivottavasti ruotsalaiset selvisivät siitä tänäänkin.

Joen ranta oli aiemmin kesällä täynnä pitkiä, puisia lohiveneitä. Lohestuskausi päättyi heinäkuun lopussa ja lohiveneet ovat lähes kaikki kadonneet rannalta suojaan talvelta, odottamaan ensi kesää. Kaikki näkemäni veneet ovat aina lukitsematta sulassa sovussa omilla paikoillaan. Täällä ei ilmeisesti tarvitse pelätä venevarkaita.

Syyskuun lopusta kaikki kalastus joella onkimista ja katiskalla pyytämistä lukuunottamatta on kielletty. Tornion-Muonionjoki kun on Euroopan pisin vapaana virtaava lohijoki, siten ainutlaatuinen ja siksi kalastuksella on tiukat säännöt ja rajoitukset. Hyvin monesta muusta joesta lohikanta on vähentynyt tai kadonnut kokonaan patoamisen myötä. Hyvä esimerkki siitä, miten “vihreillä” ilmastoteoilla, kuten vesivoimalla on toinenkin puoli. On hyvä pitää mielessä, että harva asia on mustavalkoinen ja että kuluttaminen olisi koskaan hyväksi ilmastolle vain, koska sitä kaupataan “vihreillä” arvoilla. No, ei mennä sen syvemmälle aiheeseen. Kaikki me yritämme parhaamme yhteisen hyvän eteen, eikö? 🤗

Alkava ruskakausi on alkanut näyttää jo väriloistoaan. Lehtivihreää katoaa päivä päivältä enemmän ja sen tilalle vaihtuu ruskeankeltainen, lämmin sävymaailma. Paikallisten puheissa (unohdan aina, että myös minut lasketaan tuohon joukkoon 😄) ruska on usein esillä: onko hyvä vai huono ruskavuosi, paljonko viimeyönä oli pakkasta ja miten se vaikuttaa ruskan sävyihin. Kuulemma kalatkin “ovat ruskaa piilossa” eli eivät juuri liiku sen aikaan.

Ympäröivä luonto todella vaikuttaa arkielämään, sillä se on kaikkialla. Sitä on enemmän kuin “ei-luontoa” ja se hallitsee puheeaiheiden lisäksi myös käytännön elämää: talveen varautuminen alkaa, pimeyteen varautuminen alkaa. Se tuntuu luonnolliselta tavalta elää. Olla yhteydessä siihen, mitä on seinien ulkopuolella. Ei ole erillistä elämää luonnossa ja ei-luonnossa. Ne ovat yhtä ja samaa.

Mukavaa, kun kävit lempipaikassani. Lämpöä pimeneviin päiviin 🤗

♥: Sanna