Talven (toistaiseksi) parhaat revontulet ja uuden alku

Talven (toistaiseksi) parhaat revontulet ja uuden alku

Toissailtana vein Papua lenkille kirkkaassa, mutta lämpimässä talvi-illassa. Tähdet tuikkivat syvänsiniseltä taivaalta, kun käveltiin hissuksiin kylän raittia pitkin. Ilman otsalamppua näki kuin keskipäivällä, lähes täysikuu loisti kirkkaana metsän takaa.

Taivaanrannassa hehkui pieni vihreä juova. Katselin suloisen himmeitä juovia ja mietin, että ai, tänäänkin on revontulia, mutta eivät ole kummoiset. Ei ehkä kannata hakea edes kameraa. Kotiterassilla ei kuitenkaan huvittanut mennä sisälle, joten nappasin kameran jalustoineen ja laskeuduin alas joen rannan jäälle.

Silloin alkoi tapahtua.

Koko taivas leimahti vihreään yhdessä hetkessä. Kirkastuvat kiemurat tanssivat taivaalla välillä niin nopeasti, että kameralla oli vaikea saada niiden liikkeistä kuvia. Pitkästä aikaa niiden häntiin häilyi myös punaista, väriä, jota ei joka kerralla revontulissa näe.

Yleensä pohjoisella taivaalla tanssivat tulet olivat kaikkialla. Mökkini päältä alkoi vihreä juova, joka siirtyessään kohti horisonttia vain kirkastui ja voimistui, jakaantui keskitaivalla kuun vieressä kahtia ja jatkoi matkaansa entistä voimallisempana läpi tähtitaivaan.

Joen jäällä oli vettä, se meni läpi kengistä. Varpaiden välissä tuntui kylmä sohjovesi, jonka jälkeen koko varpaita ei enää tuntenutkaan. Monta kertaa olin jo lähdössä takaisin sisälle, mutta revontulet kirkastuivat hetki hetkeltä enkä mitenkään malttanut. Kääntelin päätäni ja kameraa milloin mihinkin ilmansuuntaan ja ihmettelin kaiken kauneutta.

Täällä vallitsee kirjoittamaton sääntö. Kun revontulet laittavat parastaan, haluamme jakaa kokemuksen, kertoa siitä muillekin. Kameran ottaessa itsekseen satoja ja taas satoja kuvia (saan tehtyä niistä pian revontulivideon!), laitoin viestiä muutamalle kyläläiselle ja ystävälle, että nyt kannattaa lähteä ulos katsomaan taivasta. Meillä on oma revontulivahtirinki, jotta voimme jakaa saman ilon ja ihmetyksen tästä luonnon omasta show’sta. Sain vastauksena lähes kaikilta, että täällä niitä samoja tulia jo katsellaankin.


Minulla on hyvä fiilis tästä vuodesta. En yleensä ole uusi vuosi -ihminen. Lähinnä ajatus siitä, että vuoden vaihtuessa olisi tyhjä pöytä edessä, kaikki mahdollisuudet auki ja uusi alku edessä. Se on mahdollista ihan joka päivä, ei vain vuodenvaihteessa.

Tämä vuosi alkoi kuitenkin erityisissä merkeissä. Pohjoisesta on löytynyt näiden ihanien ihmisten joukosta, joihin olen saanut täällä tutustua saman sieluinen ihminen. Luonnonystävä, uskomattoman luova ja lahjakas, kaikkea ja kaikkia rakastava ihminen, joka jakaa kanssani syvän yhteyden pohjoiseen, Lappiin, tuntureihin, loputtomiin lumisiin laaksoihin, talveen, taivaan tuliin. Joka toi tullessaan paljon naurua, iloa, luovuutta, elämäntunnetta, seikkailua ja siirsi syrjään syvää surua, kaipuuta ja menneisyyden muistoja.

Tervetuloa tarinaan, E 💜

♥ Sanna

Viime viikon puuhia – kylmyyttä, tuntureita ja talon metsästystä

Viime viikon puuhia – kylmyyttä, tuntureita ja talon metsästystä

Viime viikko on ollut todella kylmä. Pakkanen on ollut lähes joka päivä alle kolmenkymmenen, aamuisin lähempänä neljääkymmentä astetta. Jotenkin se tuntuu vain mukavalta. Tai kotoisalta.

Myönnetään, välillä kaikkien vaatekerrosten pukeminen on turhauttavaa, mutta silti kylmyys on kaunista. Se tekee maisemasta ja tunnelmasta erityisen. Kaikki on pysähtynyttä, jäätynyttä. On ihan hiljaista. Metsästä kuuluu vain puiden pauke ja omien huopatossujen narske vasten kimmeltävää hankea.

Hiihtolenkki -33 asteen pakkasessa
Kylmyys hiipii sisään asti. Kylpyhuoneen ilmanvaihtoaukko alkaa jäätyä ja tekee itselleen lumihunnun kylmällä säällä.
Kolmenkymmenen asteen pakkasessa joka toinen auto hyytyy. Kävin auttamassa ystävää hänen auton kieltäytyessä käynnistymästä.

Kävin viime viikonloppuna Lommoltunturilla liukulumikengillä. Olin pakannut yönylivarusteet mukaan, olin menossa Mustakeron autiotuvalle yöksi. Pakkasta oli 28 astetta ja kaikki oli niin kaunista, että henkeä salpasi. Puolimatkassa sain kuitenkin ilmoituksen työvuorosta seuraavalle aamulle, joten reissu oli jätettävä päiväretkeksi. Sinänsä se ei haitannut, kävin sitten huvin vuoksi hiihtämässä täydellä rinkalla ja kameravarustuksella Lommoltunturin päällä. Alastulo tunturista rinkan kanssa liukulumikengillä – jotka eivät ole tehty mäenlaskuun alkuunkaan – oli aikamoinen sirkus. Hihittelin itsekseni itselleni tunturin rinteessä, kun kaivauduin kymmenettä kertaa ylös metrisestä hangesta. Hauska reissu.

En voi suositella laskemaan tunturista liukulumikengillä metrin puuterihangessa.

Kotiin tullessa jätin rinkan purkamatta. Aion jatkaa samaa reissua tulevana viikonloppuna niin, että pääsen tuvalle asti. Kirjoitan siitä sitten erillisen kirjoituksen, kun saan tehtyä retken suunnitellun mukaisesti.


Olen tehnyt oppaan töitä. Vuoron silloin tällöin. Olin hieman skeptinen, pitäisinkö siitä suht introvertti ja rauhaa rakastava kun olen. Matkailu alana ei muutenkaan ole kiinnostanut kovasti, enemmän arvostan luontoa itsenään kuin rahaa tuottavana matkailukohteena. Mutta työ on osottautunutkin todella mukavaksi. Ihmiset, joiden kanssa työskentelen, ovat ihania ja itse työ vaihtelevaa, todella aktiivista ja fyysistä, mutta silti mukavaa. Kotiin saatan tulla illan revontuliretkeltä aamukahdelta pirteänä kuin peipponen. Tai päivän kestäneestä moottorikelkkailureissulta (ei edelleenkään ole oma suosikki tuo kelkkailu, mutta ei se hirveääkään ole) virkeänä ja elämäniloa täynnä. Raskas sesonkityö on itselle outoa ja siksi onkin mukavaa, että sitä voi tehdä silloin tällöin. Mutta edelleen ihmettelen sitä, kun saan päivän kertoa kaikkea ihmetteleville ulkonaalaisille luonnosta, selittää Suomen upeita luontoilmiöitä ja kohteita, istua nuotion äärellä tai ihailla revontulia, että tästä kaikesta maksetaan vielä palkkaakin.

Pidempään tarinoitani seuranneet ovat aiemminkin kuulleet, että olen kohta kahden vuoden ajan yrittänyt etsiä sopivaa taloa Lapista ostettavaksi. Se onkin oma hommansa, sillä niitä ei täällä kovin paljon ole vapailla markkinoilla. Myytävät asunnot on usein mökkejä ja niiden hinta on viime vuoden aikana kohonnut uskomattomiin lukemiin. Pienistä, huonokuntoisistakin mökeistä saatetaan pyytää yli kolmeasataatuhatta euroa. Tältä kylältä myytiin toissavuonna talo 25 000 eurolla. Sijainnilla on suuri merkitys, mutta silti tuntuu kohtuuttomalta, että sitten täällä niin tarpeelliset ainoat vapaat asunnot ostaa joku etelän rikas, joka laittaa ne suoraan viikkovuokralle hurjilla hinnoilla.

Näillä leveyspiireillä on käytettävä luovia keinoja, jos haluaa löytää sopivan asuinsijan. Tällä hetkellä käytössä on ehkä jo epätoivoiselta kuulostava keino käydä kiertämässä mielenkiintoisilla alueilla, merkitä karttaan kaikki potentiaaliset talot, etsiä omistajan tiedot (ne löytyy maksullisena netistä), rohkeasti soittaa ja kysyä: hei, sinulla on hieno pirtti, olisitko kiinnostunut myymään sen.

Toistaiseksi etsintä on ollut tuloksetonta lukuunottamatta hauskoja, jopa vähän koomisia puhelinkeskusteluita. Toisaalta on tullut käytyä paikoissa, johon ei muuten tulisi mentyä. Joissakin niistä löytyy jopa potentiaalisia taloehdokkaita. Jostain syystä olen ihastunut tällaisiin vanhoihin, usein hylättyihin puu- ja hirsitaloihin, joiden remontoimisessa menisi varmasti mukavasti seuraavat kymmenen vuotta. Saa nähdä, mihin sitä itsensä vielä laittaa.

Kotikylällä asiat ovat rauhallisesti, kuten aina. Joen jäällä pystyy paikoittain jo hiihtämään. Kerran uskalsin jo ylittääkö joen, mutta huomaan, että moottorikelkkailijatkin kulkevat vielä vain vastarantaa pitkin ja varovat tiettyjä paikkoja. Siitä voi päätellä, ettei jää välttämättä vielä kanna joka paikassa. Siellä täällä näkyy vielä sulia kohtia, ne saattavat pilkistää yllättävissäkin paikoissa keskellä syvää hankea. Pitänee olla vielä vähän varovainen.

Hiihtoretkellä ystävän kanssa läheisellä laavulla. Puut pitää tuoda aina mukanaan, ne tuodaan puoliksi kummankin repussa.

Tänään pakkanen on pitkästä aikaa hellittänyt. Aamulla tuuli, lumi tippui raskaana puista ja ilma tuoksui keväältä. tuli ihan haikea ja surullinen olo. Siinäkö se talvi sitten oli? Ei tietenkään ollut, sitähän jatkuu vielä seuraavat viisi kuukautta. Onneksi.

Illaksi taivas kirkastui, tähdet tuikkivat ja kuu kurkisteli pilviverhon takaa. Niiden valossa kotiraitti on kirkas kuin päivällä eikä koiralenkillä tarvitse ylimääräisiä valoja. Kotimökin ikkunasta loistavan valon huomaa vasta, kun seisoo pihalla. Tielle tai jäälle mökkiäni ei juuri erota. Saan olla täällä ihan omassa rauhassa.

Ihanaa.

Ihanaa sydäntalvea, kiitos, kun olet täällä lukemassa tarinointejani 💙

♥ Sanna

Arki Lapissa – Minkälaista on asua Lapissa?

Arki Lapissa – Minkälaista on asua Lapissa?

Minkälaista on arki Lapissa?

Ajattelen Lapin olevan matkailjalle upea paikka, parhaimmillaan sanoinkuvaamaton kokemus eri vuodenaikoja, ainutaaltuisia hetkiä ja eksoottisia aktiviteetteja, joiden takia moni palaa tänne lomallaan aina vain uudestaan. Mutta Lappi ja pohjoinen on niin paljon muutakin kuin matkailukeskusten aktiviteettiähkyä. Ehkä se joillekin matkailijoille valottuu pienissä hetkissä muunkinlaisena, toivottavasti valottuu.

En asu lähellä tunturi- tai muitakaan keskuksia, joten pääsen kokemaan pohjoisen arjen juuri sellaisena kuin sen itse haluan. Ilman ulkoisia virikkeitä tai ärsykkeitä. Asun pienen kylän reunalla, siellä, mihin hiljaisen kyläraitin katuvalot ei enää yllä. Missä ei juuri naapureita ole, jos poroja ja lintuja ei lasketa. Metsän keskellä, pienen lappilaisen kylän helmoissa, joen rannalla, luonnon äärellä.

Minkälaista täällä sitten on on asua? Lapissa, pohjoisessa. Jos tiivistän sen yhteen lauseeseen, se on elämää luonnon kanssa, tässä ja nyt.

Luonto on alituisessa muutoksessa ja koko ajan läsnä. Se vaikuttaa jokaiseen päivään ja hetkeen. Ei ole erikseen hetkiä kotona, hetkiä töissä, hetkiä luonnossa. Ne ovat yhtä. Samaa maailmaa ja soljuvat toisiinsa kuin pienet purot isompaan joenuomaan.

Maisema ulko-oven tuolla puolen vaihtuu parhaimmillaan päivässä. Hetki sitten syysaurinkoisessa säässä kylpenyt joenranta on muutamaa päivää myöhemmin parinkymmenen pakkasasteen huuruisessa jäähilesumussa.

Arjen perustoimet vievät aikaa, joten ajan rytmi on erilainen. Hitaampi. Se on tällaiselle suhteellisen rauhalliselle introvertille tervetullutta. Talviaamujen tärkein prioriteetti on sytyttää takkaan tuli, jotta mökki lämpeää yön pakkasen jäljiltä. Sen jälkeen on aikaa keittää kahvia ja nauttia aamupala. Jos on aikomuksissa matkata päivän aikana jonnekin, on auto kaivettava lumesta ja lämmitettävä. Kaikki nämä vievät aikaa. Mikään ei silti tunnu ikävältä, ne ovat osa arkea ja sen pientä puuhastelua.

Lumen auraus lienee isoin ongelma haja-asutusalueella (hassu termi, onkohan Lapissa Rovaniemeä lukuunottamatta muita kuin haja-asutusalueita?) ja voi olla iso kulu täällä asumisessa. Oma pihatieni on reilu sata metriä pitkä, mutta ystävällinen, traktorinomistajanaapurini käy sen auraamassa, kun omilta pihatöiltään ehtii. Itselleni jää piha-alueen polkujen, postilaatikon ja tienvarren lumesta puhtaanapito, joka on suhteellisen pieni homma käsivoimin lapioillakin tehden. Useasti olen otsalampun valossa lapioinut koko pihatienkin, jos naapuri ei ole ehtinyt auraamaan. Ihan vain tekemisen ilosta.

Eivät kaikki Lapissa asuvat toki elä näin. Monilla lämmitys toimii automaatiolla, sähköpatterit toimivat täällä pohjoisessakin, lumen auraus voidaan ulkoistaa tai valita asuinsija, jossa sitä ei juuri tarvitse tehdä. Itse pidän tästä manuaalisemmasta tavasta ja elämästä, jossa arkeen kuuluu kodin ja sen ympäristön konkreettiset puuhastelut. Sitä lähdin pohjoisesta hakemaankin. Yksinkertaisuutta ja luonnollisuuta. Sitä tuntee tekevänsä jotakin merkityksellistä, kun on tehtävä työtä sen eteen, että saa itsensä ja kotinsa lämpimäksi. Sitä tuntee elävänsä ja kuuluvansa johonkin. Näkee ja tuntee konkreettisesti työnsä tuloksen.

Talviaamun lämpötilat

En ole superlatiivien ystävä tai muutenkaan pidä asioiden arvottamisesta, mutta haluan silti kertoa parhaimman puolen täällä asumisesta. Se kuulostaa kirjoitettuna hölmön yksinkertaiselta eikä sanat riitä sitä kuvaamaan. Se on syy, miksi niin moni palaa Lappiin uudelleen ja uudelleen. Syy, miksi Lapissa on markkina-arvoa vain sillä, ettei täällä ole mitään.

Mikä on paras asia Lapissa asumisessa?

Luonto.

Sen sanoinkuvaamaton kauneus. Se, miten se muuttaa muotoaan, sopeutuu, ottaa omansa. Miten erilainen se on kuin se luonto, mihin etelässä olen tottunut. Täällä se on villi. Rajukin. Joskus jopa ruma. Se ei kysele eikä kainostele. On vain ja tekee juuri niin kuin luonnon kuuluukin tehdä. Me ihmiset olemme sivuroolissa, kuten olemme aina olleet ja kuten meidän kuuluukin olla.

Luonto on suurin inspiraationi, voimalähteeni ja pääsyy, miksi asun täällä.

Luonto on tässä, ei tunnin ajomatkan päässä, jonne pääsee vain vapaahetkinään ja jonne menoa pitää suunnitella. Laittaa kalenteriin. “Lauantaina lähden luontoon retkelle”, saatoin suunnitella asuessani kaupungissa. Nyt se tuntuu vieraalta ja kaukaiselta.

Luonto on täällä kaikkialla. Linnut lounastavat joen sulapaikoissa ja kailottavat toisilleen ruokailukutsuja. Kaksi oravaa puuhastelee talvipesää ja keräävät pulleisiin poskiinsa naavapalleroita pihapuista. Pikkulinnut käyvät koputtelemassa nurkissa vaatien lisää ruokaa lintulaudalle. Porot nauttivat pihani antimista, käyvät koputtamassa sorkillaan terassilla uteliaisuuttaan, mutta kaikkoavat heti, jos näkevät ikkunassa liikkuvan hahmoni. Luonto ja arkielämä on yhtä, koko ajan, joka päivä.

Pimeys ja Lapin kaamos on asioita, jotka pohdituttavat monia. Saan usein kysymyksiä jaksamisesta, kaamoksen kanssa elämisestä, jopa sen voittamisesta. Miten jaksaa kaamoksen valottomuudessa? Eikö ainainen pimeys väsytä ja saa masennusta hiipimään mieleen?

Joku jättänee muuttamatta Lappiin ainaisen pimeyden takia.

Kaamosta ei tarvitse voittaa. Kaamos ei ole pimeä mörkö, joka yhtäkkiä valtaa kaiken . Pimeys hiipii vähitellen syksyn mittaa, luonnollisesti ja rauhallisesti. Niin, että siihen ehtii tottua, jos antaa itsensä tottua ja hyväksyy sen. Ja kuten olen jo aiemmin todennut, kaamos on niin paljon muutakin kuin pimeyttä.

Kaamos on kaunista valottomuutta, lukuisten värien sävyjä ja lempeän pimeyden valtaa. Pimeyden rauhaa ja turvaa. Se väsyttää välillä, luonnollisesti. Vahva D-vitamiini, vitamiinipitoinen ruoka, päiväunet ja muutama ylimääräinen kupillinen kahvia kuuluu kaamosaikaan, mutta se ei missään nimessä ole maineensa veroinen kauhistus.

Kaamosaika ja pimeys voisivat olla yksi Lapin matkailuvieteistä. Pimeys kun alkaa olla harvinaistumaan ison maailman mittapuulla. Täältä sitä löytyy, ihan jokaiselle.

Toinen ehdottomasti parhaista puolista asuessa pohjoisen pienessä kylässä on yhteisöllisyys. Sellainen, jota voin kuvitella joskus vanhaan aikaan olleen enemmänkin. Naapurit tunnetaan nimeltä ja tiedetään, koska mökkiläiset käyvät ja hieman huolestutaan, jos jonkun pihaa ei ole toviin aurattu lumesta laisinkaan.

Asun kylän laidalla, jossa asuu alle 100 ihmistä. Heistä monet tunnen vähintään nimeltä perhekunnittain. Aina joku on jonkun toisen naapuri, siskon mies tai sukulaisen tuttu. Jos täällä kaipaa erikoista työkalua tai tietoa jostakin tietystä asiasta, aina on olemassa se tyyppi, joka omistaa sen ja sen yrityksen tai joka tuntee sen ja sen. Puhelinnumerot ja osoitteet saa nopeammin kylältä kuin Fonectalta. Naapuritietous päihittää googlettamisen mennen tullen.

Kotikylä jäältä kuvattuna

Hyvä esimerkki naapuriavusta ja siitä, kuinka ihanaa on, kun ihmiset tuntevat toisensa kävi alkutalvesta, kun ystäväni (musta) koira oli luonani hoidossa. Se on kovin fiksu ja osaa avata ovia itsekseen, jonka olin unohtanut ja jättänyt ulko-oven lukitsematta, kun lähdin käymään kylällä. Sinä aikana olin saanut viestin siihen asti tuntemattomalta poromieheltä, joka kuului suunnilleen näin: “Hei. Kylätiellä käveli kaksi koiraa, isompi musta ja pienempi ruskea. En ollut ihan varma, oliko ne sinun, mutta laitoin ne mökkiisi sisälle ja suljin oven, joka oli apposen auki.” En tiedä, mistä hän oli tiennyt minun asuvan täällä tai saanut yhteystietoni, mutta olin hurjan kiitollinen. En voinut kuin kiittää avusta ja kutsua käymään kahvilla seuraavan kerran mennessään tästä ohi. Hetki myöhemmin toinen naapureistani soitti, että ulko-oveni on kuulemma auki, että onko kaikki hyvin. Kerroin koirien omatoimisesta retkestä ja kiitin huolehtimisesta.

Ihania naapureita.

Kotikylän raitti

Ajoittain minulta kysytään, joko olen saanut tarpeeksi pohjoisesta, kylmästä ja pimeästä. Koska palaan etelään. Usein Lappiin muutetaan vuodeksi, kokeillaan toisenlaista elämäntyyliä. Voidaan sanoa, että asuin Lapissa, voin aina palata sinne koska tahansa, toiseen kotiini. Useat ihmiset tekevätkin niin.

Minä en.

Toki elämä ei aina ole yhtä pastellisävyistä väriloistoa, haasteitakin on. Pääosin vaaka kallistuu kuitenkin aina vain positiiviselle puolelle. Mitä enemmän vietän täällä aikaa, mitä syvemmälle pääsen pohjoisen arkeen ja mitä tiiviimmin lasken juuret tähän routamaahan, sen vakaammalta minusta tuntuu. Löydän uusia ystäviä, tutustun uusiin ihmisiin (minä, introvertti!), löydän uusia, upeita paikkoja ja saan elää tämän kauniin, loputtoman luonnon keskellä.

Lappi ei ole toinen kotini, se on ainut kotini.

♥ Sanna

revontulten alla

revontulten alla

Harmittelin tovi sitten, että lähes koko syksy meni näkemättä revontulia. Maagisia, edelleen niin ihania ja vastustamattomia taivaanvaloja. Aivan kuin universumi – kuka lie – olis harmitteluni kuullut. Viime aikoina illat on olleet revontulten loistoa täynnä. Joskus ne ovat vain himmeä valojuova taivaanrannassa, toisinaan, kuten kuvienottoiltana ne loistavat koko taivaan täydeltä ja valaisevat vihreydellään lähitienoon maagiseen valoonsa.

revontulet lapissa

Olen päässyt luonto-oppaana ohjaamaan ihmisiä revontuliretkellä. Metsästämään koko maailmalla maagisina pidettyjä reposia, jotka eivät käskystä loista. Harmittaahan se katsoa melkein kymmenen tuhannen kilometrin takaa tulleita matkalaisia, jotka saapuvat pilviseen iltaan eivätkä näe revontulia. Toisaalta – ja asian heillekin ääneen kerron – mielestäni on erittäin tärkeää ja kaunista, että maailmassa, luonnossa on vielä olemassa asioita, joita ei voi rahalla saada. Ei vaikka mitä tekisi ja Lapin ympäri kääntäisi, jos revontulet eivät sinä iltana loista, ei auta kuin tyytyä kohtaloonsa.

Me emme kuitenkaan vieläkään, luultavasti ja ehdottoman toivottavasti koskaan, ole tämän pallon herroja tai luonnonvoimien käskyttäjiä.

revontulet lapissa

Samalla muistan, kuinka ainutlaatuista ja upeaa on se, että näen näitä metsästettyjä taivaantulia omalta kotipihaltani. Kun näen, miten paljon jotkut ovat valmiita näkemään vaivaa ja rahaa sen eteen, että näkisivät revontulia, koen itseni suunnattoman onnekkaaksi ja kiitolliseksi.

Taas kerran.

revontulet lapissa

Uuden vuoden vietän ystäväporukassa – jota Lapin perheeksenikin kutsun – kanssa meille jo tutuksi käyneellä kaavalla, saunoen, hyvän ruoan ja rakkaan seuran parissa. Toisinaan hämmästelen edelleen, miten onnekas olen, kun olen löytänyt täältä pohjoisen avaran taivaan alta ihania ihmisiä ja paikan, jota voin kutsua kodikseni. Muutin tänne yksin, mutta olen ollut kaikkea muuta kuin yksin.

revontulet lapissa

Näiden maagisten taivaan tulien myötä toivon kaikille upeaa, taianomaista uutta vuotta. Olkoon vuosi 2022 paras tähän mennessä, tuokoon se tullessaan paljon asioita, joista olla kiitollinen, uusia seikkailuita, rakkaita ihmisiä ja ripaus taikaa ✨

♥ Halauksin, Sanna

Paljon enemmän kuin pimeää – kaamos Pallaksella

Paljon enemmän kuin pimeää – kaamos Pallaksella

Virallinen kaamosaika alkoi tovi sitten. Varsinaisesti päivittäisessä elämässä sitä ei huomaa. Samat kaamoksen värit ja valottomuus on olleet valloillaan jo tovin. Se, koska kaamos virallisesti alkaa Tunturi-Lapissa on lähinnä päivämäärä muiden joukossa.

Kerron sen taas, mutta kaamos on yksi kauneimmista ajoista, joita Lapissa olen kokenut. Valottomuus tekee taivaan väreistä ja ympäröivästä luonnosta taianomaisen kaunista. Joku kuvaisi kaamosta pitkänä auringonnousuna tai laskuna ilman varsinaista aurinkoa. Päivän kirkkaus puuttuu, värit ovat sammuneita ja haalean varovaisia, mutta niin upeita.

Kaamosta kauheksitaan, joku jättää sen vuoksi muuttamasta pohjoiseen. Kaamos on paljon muutakin kuin pimeää. Se on kaikkea muuta kuin pimeää. En osaisi enää luopua kaamoksesta ja sen kauneudesta.

Varsinaista päivänvaloa, ei-pimeää aikaa on vain vähän. Puolenpäivän molemmin puolin hädin tuskin tunti, korkeintaan pari. Kirkkaalla säällä koko se aika on yhtä taivaanrannan värien torvisoittoa. Violetin, vaaleanpunaisen ja sinisen kaikki mahdolliset sävyt kilvoittelevat keskenään. Vitivalkoinen ja useissa paikoissa koskematon hanki heijastaa sävyjä ja valottaa maisemaa omalla panostuksellaan. Lumihuurteisten metsien väritön siniharmaa seisoo hiljaa kaiken väriloiston keskellä.

Itse koen kaamoksen näin: yhden päivän aikana on olemassa kolme eri aikaa. Aamu, pimeä aika ennen päivänvalon saapumista. Se kestää noin kello 10 asti, jolloin ensimmäiset haaleat värit ilmestyvät näkyviin. Siihen aikaan on hyvä puuhailla kotona, tehdä töitä, heräillä rauhassa kynttilän- ja takkatulen valossa. Nauttia pimeän tuomasta rauhasta ja tunnelmasta.

Toinen aika, valoisan aika, kestää vain tovin ja se käytetään aina kun mahdollista ulkoillen. Lähes joka vapaapäivä vietetään ystävien kanssa ulkoillen koko valoisa aika, käyden tunturissa, hiihtämässä, koirien kanssa kävelemässä ja imien sisään kaiken kauneutta ja valottomuuden värejä. Auringottomanakin aikana on valoa, se on vain erilaista, sammunutta ja varovaista. Siksi se on käytettävä kokonaan ja nautittava niistä hetkistä, mitä se tarjoaa.

Kun pimeä alkaa hiipiä kahden maissa, mielen valtaa väsymys. Kahden, kolmen aikaan iltapäivällä on päivälevon aika, usein pienien torkkujen tai rauhallisen kahvihetken parissa. Kolmas aika aloittaa ikään kuin uuden päivän. Levon jälkeen on virkeämpi olo ja taas on aikaa puuhailuun , työskentelyyn tai esimerkiksi ystävien kanssa yhdessä illallisen valmistamiseen.

Näin päivät rytmittäen kaamosaika kulkee eteenpäin. Hyväksyen valon vähyyden, ajottaisen väsymyksen ja varsin rauhallisen elon tahdin.

Kävimme muutama päivä sitten tervehtimässä kaamoksen väreissä uinuvia Pallastuntureita. Pallas on yksi lempipaikoistani Tunturi-Lapissa. Ei vain itse tunturijono, jonka siluetti on tunnistettavissa jo kaukaa, joka huokuu kotimaisemaa ja jonka kaikki kerot alkaa olla jo tuttuja ja moneen kertaan patikoituja. Koko Pallaksen ympäristö, sen itäpuolen tummat metsät, joita rikkoo muutaman pienen järven valkoisuus ja suloisten pohjoisten kylien lämpimien talojen ikkunoista vilkkuva valo. Länsipuolen kansallispuistomaisema, joka ulottuu lähes silmänkantamattomiin ja haukkaa näkymättömiin alueen ainoan tienkin niin, että helposti voi kuvitella seisovansa keskellä erämaata.

Täällä vallitsee vain kaamoksen valoton väri ja metsän syvä hiljaisuus.

Kaamosaikana Pallaksella on hyvin vähän kävijöitä. Tuntureiden ympärille ollaan vasta ajamassa kevättalvella hyvinkin suosittuja hiihtolatuja, metsässä ei montaa tallattua polkua vielä ole. Tähän aikaan täällä saa olla hyvin rauhassa. Kuunnella vain oman hengityksen tiheentyvää tahtia upottavassa hangessa taivaltaessa kohti Lommoltunturin lakea. Puiden harvennuttua laen juurella aukeaa maisema Pallastuntureille. Niiden vitivalkoinen laki näyttää kuninkaallisen jylhältä.

Kello on juuri ja juuri yhden. Juuri pimentyvän iltapäivän sini haukkaa viimeiset violetin sävyt taivaalta ja syvenee taas kohti pimeyttä.

Kotimatkalla täyttä havitteleva kuu valaisee tietä niin, että ilman valojakin pääsisi hyvin perille. Kotitiellä on pimeää, katuvaloja ei ole. Sen sijaan kotia valaisee kaamoksen omat valot, revontulet, joiden taianomaiseen loimuun tuskin koskaan voi kyllästyä. Tai siihen ajatukseen, että ne loimuavat aivan kotini katon yllä.

Kaamos Lapissa on niin paljon muutakin kuin pimeää.

♥ Halauksin Sanna

Jää, joka ei vielä kanna

Jää, joka ei vielä kanna

Pakkaset on olleet kovat viiime viikkoina. Viikon verran oltiin lähes joka päivä yli kahdenkymmenen pakkasen puolella. Se on vetänyt mökin seinät kauniiseen huurteeseen. Jos ulkona on hetken hiljaa, voi kuulla, kun metsässä puut paukkuvat pakkasessa.

Joki on ollut jäässä kokonaan jo pitkän aikaa. Ajottain käyn sitä kokeilemassa, josko se avaisi jo talven uuden kulkuväylän, josko pääsisin jo hiihtäen sitä pitkin kulkemaan. Veden virtaus ei omassa rannassani ole kovinkaan voimakas, mutta vieressä jänkältä jokeen valuva sula virta heikentää sen kantavuutta kuitenkin ja väylän jäätymistä saa odotella.

Pienimpiä olentoja, kettuja, jäniksiä ja supikoiria jää jo kantaa. Ne kipittävät siitä usein öisin ja niiden vauhdikkaan menon paljastaa vain uuteen lumeen jääneet jäljet. Jää kantaa myös Papua. Sekin voi huoletta tipsutella jäätä pitkin pitkällekin ilman pelkoa sen läpi solahtamisesta.

Isompien olentojen on syytä astua jäillä vielä varovasti. Jalkojen alla rasahtelee ja ajottain saapas holahtaa läpi jäänpinnan ja painuu tummaan veteen. Rantoja pitkin kulkiessa saa tuskin nilkkoja kasteltua, vaikka jään läpi menisikin, mutta varsinaisen mukavaksi se ei siellä kulkemista kyllä tee.

Jään vahvistumista on vielä odoteltava. Viime viikolla joku rohkea poro oli yrittänyt ylittää jokea jäätä pitkin, uponnut jäihin ja kuollut joen kylmään veteen. Huomasin surullisen näyn yksi päivä, kun ryhmä korppeja oli kerääntynyt kiertämään jään reunalla retkottavaa raukkaa. Myöhemmin korppikatraan kävi häätämässä kettu, joka veti hämmästyttävällä voimalla ruhon parempaan talteen metsän suojiin. Mikään ei mene hukkaan pohjoisen armottomassa luonnossa. Toisen epäonni jatkaa toisen elämää taas muutaman päivän verran.

Istuskelimme Papun kanssa yksi aamu kaamoksen kynnyksen harmaassa valossa jäällä siinä kohtaa, missä se jo kestää meitä kahta. Varsinaisen kaunis aamu ei ollut, tavallisen ja turvallisen harmaa. Sen väreihin sekoittuu aavistus talven sineä. Vastarannan puut paukkuvat, jää nitisee sen alla virtaavan veden voimasta, lumi ratisee tassujen tai talvisaappaiden alla. Elo jatkuu.

Kauniin kuulaita pakkaspäiviä ❄️

♥ Halauksin Sanna

Hyvää itsenäisyyspäivää, rakas Suomi

Hyvää itsenäisyyspäivää, rakas Suomi

Kotimaasta on tullut viime vuosina entistä rakkaampi. Etenkin pohjoiseen muuton myötä. Täällä olen löytänyt Suomesta ja suomalaisuudesta juuri ne palaset, jotka resonoivat minulle, jotka on minulle niitä tärkeimpiä, joita en vaihtaisi pois mistään hinnasta. Vapauden, luonnon, rauhan. Suuria asioita, joita on joskus pitänyt turhankin itsestäänselvinä. Olen etuoikeutettu ympäröimään elämäni ja arkeni noilla asioilla ja arvostan sitä joka ikinen päivä.

Hyvää itsenäisyyspäivää Suomi ja kaikki täällä asuvat ja oleilevat. Olemme me onnekkaita.

♥ Halauksin Sanna

Hei, joulukuu

Hei, joulukuu

Luonto on vaipunut nyt viimeistään kylmään uneen, Tunturi-Lapin kaamos on ihan nurkan takana. Pohjoisemmassa Lapissa se on jo alkanut ja valuu sieltä hiljalleen tänne päin. Päivälleen ei ole mitään merkitystä, koska kaamos alkaa. Puhekielessä siitä puhutaan lokakuun lopusta helmikuun ensimmäisiin aurinkoisiin päiviin ja sen vaikutus tuntuu lähes tuon koko ajan. Kaamoksen pastellivärit on hallinneet taivasta jo kuukauden päivät ja aurinko on uhanalaiseksi käynyt vieras. Erityisesti pilvisellä ja sateisella säällä tai tuntureiden ympäröimänä aurinko voi olla näyttäytymättä paljon pidempään mitä virallinen kaamosaika kestää.

Miltä kaamos tuntuu? Valottomuus on väsyttävää. Havahduin pimeyden määrään vasta, kun näin konkreettisen luvun, että leveyspiireillä, jossa asun, on tällä hetkellä yli 21 tuntia pimeyttä. Ei ihmekään, jos hieman väsyttää. Kuitenkin, ne tunnit päivästä, joita valoisiksi uskaltaa kutsua ovat kuitenkin niin kauniita, kuulaita ja täynnä vesivärimaalauksellisia värisävyjä, etten usein huomaa kaipaavani varsinaista auringonpaistetta.

Mökkini metsärajan yläpuolelle kaamosaurinko ei jaksa enää nousta kokonaan, heijastelee enää vain viimeisiä voimiaan kuin hyvästejä heilutellen. Nautimme toistemme seurasta ne lyhyet hetket, mitkä vielä on mahdollisia. Seuraavan kerran aurinko paistaa mökkiini reilusti ensi vuoden puolella.

Viime vuonna tämä kaikki oli uutta. Huomaan eron. Jokainen pohjoisen hetki ja kokemus oli uusinta uutta ja elin kuin viimeistä päivää. Tunnistan tuon tunteen ajottain edelleen, mutta välillä osaan rauhoittuakin.

Luonteeseeni kuuluu uusista asioista innostuminen ja niiden elämään haaliminen. Ettei mikään vuosi olisi samanlainen. Se käy joskus rankaksikin, mutta pääosin koen sen ehdottoman positiivisena asiana. Opin hurjasti uutta ja kerään muistoja, joita ei päivästä toiseen samanlaisessa elämässä muuten ehkä kertyisi. Koen sen elämäntunteeksi, elämästä nauttimiseksi, kun kokeilen ja opin uutta, vien itseni uusiin tilanteisiin ja epämukavuusalueelle.

Viimeisimpänä uutuutena toteutin jo tovin mielen perukoilla muhjuneen haaveen ja aloitin työt oppaana paikallisessa matkailuyrityksessä. Kausityö on minulle täysin uutta, samoin oppaana oleminen ja asiakkaiden kanssa toimiminen. Kausi on vasta aluillaan, mutta toistaiseksi olen kokenut suurta innostusta ja nautintoa. Yritys tarjoaa myös moottorikelkkaretkiä, joiden parissa olen tosissani päässyt oppimaan uutta. Olen tutustunut kelkoilla ajamiseen, korjaamiseen ja niillä tehtyjen retkien oppaana toimimiseen.

Tervetuloa Ylläkselle moottorikelkkasafarille, saatatte päästä minun opastamakseni 💪

Kaiken uutuus on raskasta, mutta ah, niin ihanaa. On myös vaikea kuvitella olevansa töissä, kun tekee sitä, mitä muutenkin vapaa-ajallaan tekisi. Retkeilisi, ulkoilisi, sytyttäisi nuotoita, kertoisi tarinoita Suomen luonnosta ja suomalaisuudesta, opastaisi ihmisiä luonnon pariin.

Joulukuu jatkuu samoissa merkeissä, kaamoksen syleilyssä ja pienten hetkien halailussa. Kaiken uuden, ihmeellisen ja suurten seikkailujen rinnalle tarvitsen todella paljon hiljaisia hetkiä, yksin vietettyä aikaa, rauhaa ja tilaa. Ilman noita hetkiä en pystyisi kokemaan suurta elämäntunnetta seikkailuissa ja uusien asioiden parissa.

Pastellinsävyisiä kaamosterveisiä täältä lumen keskeltä ❄️ Eilen tuli kolmisenkymmentä senttiä lunta. Odottelen, tuleeko naapuri auraamaan pikku tieni vai lähdenkö lapion varteen kaivamaan auton esiin hangesta.

♥ Halauksin Sanna

Kun joki jäätyy

Kun joki jäätyy

Pihallani on ollut viimeisen kuukauden ajan ympärivuorokautinen taidenäytös. Joki on muodostanut päällensä jäätä. Lämpimämpinä päivinä, kun pakkanen hellittää, vastarannalle sulaa tumma väylä, jota pitkin pohjoisesta valuu valtavia jäälauttoja ja sorbettimaista jäähilettä.

Kuvasin joen jäätä dronella reilusta sadasta metristä juuri, kun se oli taas kerran sulattanut tummansinisen linjan vastarannalle. Hiljalleen ohi lipuvat jäälautat tummaa vedenpintaa vasten on kuin taideteos. Niiden liike muistuttaa hämmentävästi mikroskoopilla suurennetulta kuvalta verisuonista. Luonnossa toistuu samat kuviot pienessä ja suuressa mittakaavassa.

Seuraavana pakkasyönä koko komeus on taas visusti piilotettu vankan jääpeitteen alle.

Tänä aamuna jää on taas peittänyt joen ja tumma vesi virtaa nyt peilikirkkaan jään alla. Astelin varovasti rannan tuntumassa ja hypähtelin nopeasti takaisin penkereelle, kun komeasti kajahtava railo halkaisi jään pinnan suoraan jalkojeni alla. Se ei vielä kestä kävelyä, mutta pian se muuttuu taas talven tieksi, jota pitkin pääsen kävellen ja hiihtäen paikkoihin, jotka avautuvat vain talvella.

Ihanaa pakkasviikkoa ja talven tuulahduksia.

♥ Halauksin, Sanna