Talven tulo

Talven tulo

Sieluni kietoutuu suloiseen sumuun. Tulen yhtä vahvaksi kuin Lapin puu.

Sain viime viikolla kortin tärkeältä ihmiseltä. Sen ylänurkassa oli kaunis runon pätkä. Viikonloppuna olin ystävien kanssa Korvatunturilla, jonka huipulta ylläoleva kuva on otettu. Runo tuli mieleeni seistessäni tunturin huipun teräväreunaisella kalliolla räntäsateessa ja sankassa sumussa. Alhaalla jyrkän reunan takana näykyi vain valkoista sumua, jonka tyhjyyteen kämmenen kokoiset märät lumihiutaleet putosivat. Jyrkänteen reunalla kasvoi kitukasvuisena sitkeästi tuulessa vipattaen yksinäinen mänty. Sen taipuisat oksat heiluivat tunturituulessa leppoisan oloisasti, kuin tanssien. Luulen, ettei se piitannut moisesta lokakuun räntämyrskystä juurikaan. Se käänsi seuraavan oksan tuulen myötäisesti ja jatkoi tanssiaan tuulen kanssa. Joka räntämyrsky tekee sen vahvemmaksi ja taipuisammaksi ja se jatkaa eloaan sitkeästi tunturin huipulla vuodenajasta toiseen.


Kotiin palatessani talvi on tullut. Ensimmäiset kunnon pakkasaamut on huurtaneet puut ja maan lumen sokerihuntuun. Joen maisema muuttuu päivittäin. Tyynen kuulaana pakkasaamuna se on kuin vesivärimaalauksesta peilityynen vedenpinnan heijastellessa vähäisen valon kajoja taivaalta. Lumituiskuisena päivänä, kun pilvet pitävät ilman harmaana ja pimeähkönä keskellä päivääkin, maisemaa hallitsee mustan ja valkoisen sävyt. Illalla, juuri ennen pimeän laskeutumista, taivaalle piirtyy pilvien vielä valoa heijastavat ääriviivat kuin tarkkaan vedetyt siveltimenvedot kohti pohjoista.

Joki aloitti eilen jääpeitteen keräämisen ja on vuorokauden verran kilkattanut jäähileissään ja tulvavesissään kohti etelää. Istuin illalla pitkään sen rannalla täysikuun valossa ja kuuntelin sen virtaa. Se on rauhoittavaa. Kuun kajo valaisi toisiinsa törmäileviä hileisiä jäälauttoja mustaa virtaavaa vettä vasten. Hengitys höyrysi kuun kajossa ja vielä kylmään tottumatta palelin. Talvi on tullut.

Nautimme Papun kanssa talven tulosta ja lumesta. Se tuo tullessaan lisätyötä mökin lämmityksen, lumitöiden ja auton toimivana pitämisen kanssa, mutta myös paljon hyvää. Ilma tuoksuu raikkaalta, on helppo hengittää. Vähentyvä valo luo ihmeellisiä ilmiöitä taivaalle ja ne muistuttavat pian lähestyvästä kaamoksesta. Tähtitaivas on kirkkaampi kuin aiemmin, kun päivänvalo ei ole sitä häiritsemässä. Ensimmäiset revontuletkin on nähty – itse tosin nukuin kuulemma kauden hienoimman revontulinäytöksen ohi. Sellaista se joskus on.

Talven iloja.

Sellaisia talven kuulumisia lumituiskun keskeltä. Ensimmäiset hiihtoladut tuntureilla on avattu, onpa joku käynyt jo viikonloppuna vapaalaskemassa Pallaksella. Tuleva viikonloppu on täysin tyhjä suunnitelmista, ehkä kaivan itsekin sukset varastosta ja lähden testaamaan, miltä hanki tuntuu niiden alla. Viime hiihtoreissusta onkin aikaa “jo” neljä kuukautta…

♥ Sanna

Tavallisuuden taikaa

Tavallisuuden taikaa

Syysviikot on olleet ihania, joskin roisin rumia. Vettä sataa, joen pinta nousee kesän ennätysmatalista mitoista takaisin normaaliksi. Kylmyydestä ei toistaiseksi ole tietoa, pilvisateinen sää pitää ilman lämpimänä eikä talvi tunnu vielä tulevan. Aika tasapainoilee uusien työjärjestelyiden ja rakkaiden ihmisten kanssa ja yrittää jakaa sitä kaikille ja kaikelle tarpeeksi. Kiire ei ole vielä vieraillut täällä, mutta kolkuttaa jo välillä ovea. Sitä yritän välttää viimeiseen asti, se ei ole tervetullut vieras muuten avointen ovien mökissäni.


Istuin aamusta joen rannalla. Satoi hieman, pisaroi pieniä hitusia, muuten oli kirkasta. Istuin ja tuijotin tyhjyyteen. Pitkästä aikaa ei ollut mitään tekemistä kotona, ei ketään kahvilla tai jutusteluseurana. Olin yksin utuisen aamun kanssa.

Se tuntui todella hyvältä.

Etelävirtaan päin joen mutka kehitteli utua ylleen. Ensin vain vähän, juuri ja juuri silmillä havaittavasti. Vastarannan vesilinnut lipuivat udun ja veden välissä kuin tuonen virrassa. Hipihiljaa kuin yhteisestä sopimuksesta.

Utu keräsi voimia tovin mutkan kaarteessa ennen kuin uskalsi yltää rannan puihin. Sinne se ujutti lonkeronsa kuin merivesi nousuveden aikaan. Rannan koivikot hukkuivat hienoon sumuhuntuun. Utu jatkoi matkaansa kohti, se innostui löytäessään lisävoimia metsän kätköistä ja lipui pitkin joen pintaa hipihiljaa.

Hetkessä se ohitti minut, peitti vastarannan koivikon näkyvistä jatkaen välinpitämättömästi matkaansa joen seuraavaan mutkaan. Ehkä siellä istui seuraava ihminen katselemassa tätä luonnon näytöstä.

Tavallisesta aamusta löytyy taikaa, kun hetkeksi pysähtyy ja ihmettelee.

♥ Halauksin, Sanna

Pieni pakureissu Puljun erämaahan – luovuudesta

Pieni pakureissu Puljun erämaahan – luovuudesta

Lauantaipäivä, kello on kolme. Kotona on likaista, koirakin haisee ja pitäisi pestä. Seuraavan viikon työt odottavat järjestelijäänsä ja edellisen illan kekrijuhlien venyminen aamuyöhön asti huutaa kunnon yöunta tai vähintään pitkiä päiväunia ja levollista iltaa sohvalla. Mutta mieli halajaa muualle. Tien päälle, tuulettumaan, johonkin vain pois. Edes vähäksi aikaa. Suljen silmät muilta velvollisuuksilta, nappaan jo puoliksi pakattuna viikon verran odottaneen repun nurkasta selkään, avaan puhelimen kartan ja täppään tähtäimeksi Puljun erämaan. Se sattui sieltä ensimmäisenä silmiin, ajomatkaa vain pari tuntia – sehän on ihan lähellä. Tunnetusti sillä määränpäällä ei ole niin väliä. Kunhan pääsee kulkemaan.

Ilma on suoraan sanottuna kurja. Kuvittelin, että saisin valokuvattua hieman. Inspiraatio iskee usein juuri tien päällä, jossain muualla kuin kotinurkissa. Sadetta vihmova sumu ja kova tuuli ei kovin houkuta kuvaamiseen, mutta heitän pakun perään kuitenkin kameralaukun. Eihän sitä koskaan tiedä. Enemmän houkuttaa kyllä ajatus mukaan pakatuista kynttilöistä ja hyvästä kirjasta (, joka on muuten Suon villi laulu – erittäin hyvä!). Kesän jälkeen en ole viettänyt pakussa juurikaan aikaa. On mukava päästä tunnelmoimaan lokakuun pimeinä iltoina pakukodin seinien suojiin.

Ajan Levin ohi, tie vaihtuu tunturikeskuksen jälkeen pieneksi ja kuoppaiseksi hiekkatieksi. Tjaa, no nämä on tuttuja tunnelmia kesän seikkailuilta. Pakun jousitukset on hämmentävän hyvät. Auton pyyhkijät heittävät erämaan pikkuteiltä kertyvää rapaa sivuun, minkä ehtivät. Näkymä on sumuinen enkä ole varma, johtuuko se likaisesta tuulilasista vai kaikkea syleilevästä sumusta. Syyskuun kauniin ruskahohdon jälkeen yhden päivän myrskytuuli pudotti kaikki lehdet puista ja pyyhki maisemasta kullankeltaisen värin. Nyt kylmässä sateessa ja sumussa aukeava erämaa on kaikkea muuta kuin kaunis.

Näen sen silti kauniina, vaikkei se sitä haluaisikaan.

Kartta vie Puljutunturin kupeeseen. Siellä ei ole massiivista parkkipaikkaa, käymälöitä, kotia ja opastekylttejä, kuten kansallispuistojen tai luontopolkujen läheisyydessä. Itseasiassa siellä ei ole yhtään mitään. Hädin tuskin pieni levike, jolla en halua viettä yötä, vaikkei erämaan tiellä vastaan tullutkaan ketään. Ajan hetken eteenpäin ja löydän minkä lie aura-auton kääntöpaikan tai vanhan metsätien alun. Käännän pakun siihen tottuneesti, katson, että sänky on suunnilleen suorassa (huomasin kesällä, miten ikävä on nukkua, jos se viettää suuntaan tai toiseen) ja sammutan moottorin. Syvä hiljaisuus – erämaan hiljaisuus – valtaa kaiken.

Tottunein elkein alan purkaa tavaroita, avaan makuupussin valmiiksi, laitan ruokatavarat paikoilleen, petaan Papulle pedin valmiiksi pakun takaosaan. Samaan paikkaan kuin kesälläkin. Se menee siihen heti tottuneesti makaamaan. Kello on vasta hädin tuskin päivän puolella.

Mitähän sitten tekisi?

Tylsyys on ihana tunne. Sitä koitetaan nykyään niin kovasti – ja aivan turhaan väistellä. Tylsyys on luovuuden lähde. Luovuus vaatii tyhjää tilaa ja aikaa. Usein paljon aikaa. Iso osa omasta hyvinvoinnistani tulee siitä, että on tilaa ja aikaa. Voin hyvin, jos on välillä myös tylsää. Että aika kuluu hitaasti, matelee. Että on epämukava olla vain itsensä ja ajatustensa kanssa.

Silloin tapahtuu usein jotakin maagista. Ajatus lähtee lentoon. Kuin lapsena, kun ei ollut mitään tekemistä, syntyi parhaat leikit ja ideat. Sen lapsen ajatukset ja ideat ei ole meissä kadonneet mihinkään. Siellä ne on, kun niille antaa tilan ja ajan. Tylsyys on avain siihen maailmaan.

Kävelin hitaasti erämaan tietä edestakaisin. En ollut menossa minnekään, liikutin vain itseäni, ettei tarvitse istua paikallaan. Rehellisesti sanottuna en jaksanut mennä mihinkään. Vieressä nousi Puljutunturi, tiesin sen, mutta en sitä sumulta nähnyt. Heitin ajatuksen ilmaan, josko kävisin siellä iltakävelyllä. Ajatus haihtui ja katosi tuulen mukana. Satoi sumua, se kasteli hitaasti hiukset ja liian ohuet lenkkarit. Tienvarren matalat, tummat puut heiluivat vaalean harmaata taivasta vasten kuin varjoteatterissa.

Kävelin metsän reunaa tunturille päin, vaikka tiesin, etten sitä tänään saavuttaisikaan. Pimeä ja märkä metsä oli kaikkea muuta kuin houkuttava, mutta siinä oli jotakin mysteeristä. Tiesin olevani ainut ihminen täällä. Se herätti mielikuvituksen ja inspiraation. Hain kameran autosta juosten. Viritin sen paikoilleen, vähän sinne päin, koska idea on toteutusta tärkeämpi ja yleensä käyn silloin kärsimättömäksi kaiken sen kanssa, mikä on ideani tiellä.

Varsinaisesti en edes tiedä, mitä teen. Kunhan leikin. Kokeilen ja epäonnistun. Joskus se on hauskaa, useimmiten turhauttavaa. Joskus en saa aikaiseksi mitään, joskus yllätyn itsekin, mitä inspiraatio tuo tullessaan. Mitä kumpuaa jostakin sisältä, kun sille antaa mahdollisuuden. On hurjan mielenkiintoinen ajatus, että usein en itsekään tiedä, mitä se on.

Jossain välissä huomaan, että turkoosit lenkkarini näkyvät valokuvissa tummaa metsää vasten liikaa. Otan ne ja sukat pois. Maa on märkä ja viiltävän kylmä. Visiooni liittyi epämääräistä juoksemista metsässä, nyt ilman kenkiä. Kylmät lehdet liimaantuvat jalkoihin, en juuri tunne niissä mitään. Yritän kuvata tunnetta, en niinkään maisemaa. Haluan kertoa tarinaa, en faktoja tai numeroita. Se onnistuu vain, kun on tylsää. Kun on aikaa ja tilaa. Kun muu maailma unohtuu.

Erämaa on siihen täydellinen paikka.

Olen väsynyt, läpimärkä ja tunnottomin, paljain jaloin erämaan pimenevässä metsässä yön kynnyksellä. Millään sillä ei ole väliä, tunnen olevani todella elossa. En tiedä edes, miksi. En katsonut sen kummemin, mitä sain aikaiseksi, oliko mikään valokuvista se, mitä hain. Tärkeimmältä tuntui se, että sain olla täällä. Sain toteuttaa itseäni. Se on kuin nälkä, joka pitää tyydyttää, muuten muusta elämästä ei tule mitään.

Palaan autolle, nostan Papun pedilleen. Sekin on märkä, mutta näyttää kuitenkin tyytyväiseltä. Sytytän mukanani tuomat kynttilät ja suljen lokakuisen erämaan ovien ulkopuolelle. Erämaan tuuli jää humisemaan peltikuoren mutkiin ja ujeltaa yksinäisiä säveliään muuten niin hiljaisessa illassa. Kaivaudun makuupussin syövereihin ja avaan kirjan. Nyt voin uppoutua sen maailmaan, kun olen saanut hetken uppoutua ensin omaani.

Toivon päiviisi hieman tylsyyttä, paljon mielikuvitusta ja luovuutta. Mukavaa, kun olet täällä ❤

♥ Halauksin, Sanna

Kirjasuosituksia pohjoisen, luonnon ja Lapin ystäville

Pohjoiseen muutettuani halusin lukea tarinoita, kertomuksia ja faktoja, jotka on kirjoitettu täältä käsin. Tämän luonnon keskeltä ja näiden maisemien inspiroimana. Huomasin myös, kuinka paljon omassa tietämyksessäni oli ja on edelleen puutteita pohjoisen ja Lapin luonnosta. Etelässä luulen pystyväni tunnistamaan suhteellisen monipuolisesti eläin- ja kasvilajeja, yhtäkkiä täällä olinkin eri lajien parissa. En tietänyt niiden nimiä, tuntenut elinympäristöä tai elintapoja.

Onneksi on kirjasto, onneksi on kirjat. Näiden kirjojen kautta olen oppinut lisää Suomen ja erityisesti Lapin ja pohjoisen luonnosta, historiasta, ihmisistä ja kulttuurista. Kirjojen aitojen tai keksittyjen tarinoiden kautta pääsee uppoutumaan erämaisiin maisemiin ja vanhojen uskomusten maailmaan, hyppäämään valokuvien avulla pohjoisen maagisiin paikkoihin ja vaihteleviin olosuhteisiin. Näiden kirjojen laajan tiedon avulla osaan nyt enemmän omasta elinympäristöstäni, tiedän paremmin, miten se toimii ja mitä se vaatii kukoistaakseen myös jatkossa.

Toivottavasti myös joku muu tavoittaa näiden suositusten avulla lisää tietoa ja inspiraatiota Lapin luonnosta.

Mainittakoon vielä, että minulla ei ole mitään tekemistä kirjojen, kustantajien tai kirjailijoiden kanssa. Kirjavalintani perustuvat henkilökohtaiseen mielipiteeseeni ja siihen, että haluan jakaa löytämiäni helmiä muillekin. Ja hei, jos sun mielestä listasta puuttuu joku hyvä kirja, vinkkaa ihmeessä! Otan aina kirjasuosituksia mielelläni vastaan 😍

Vastatuuleen – Kukka Ranta ja Jaana Kanninen

Kirja saamelaisten historiasta, kulttuuriperinnöstä ja niiden muutoksista, joka jokaisen suomalaisen tulisi lukea

Kirjasuositus saamelaisten historiasta, kulttuuriperinnöstä ja niiden muutoksista, joka jokaisen suomalaisen tulisi lukea

Tästä kirjasta olen puhunut ennenkin. Olen suositellut sitä kaikille ystävilleni ja läheisilleni, jotka jaksavat kuunnella höpinääni aiheesta. Minulla ei ole henkilökohtaisia kytköksiä saamelaiskulttuuriin, mutta pohjoisessa asuvana koen, että se on lähempänä kuin koskaan ennen. Silti konkreettinen tietoni asiasta oli – osittain on edelleen – hälyttävän ja hävettävän huono. Tätä kirjaa oli sekä mielenkiintoista että vähän surullista lukea. Ymmärrän nyt paremmin, joskaan en varmasti koskaan täysin saamelaisalueen hurjan pitkää historiaa, sen uskomattoman kaunista luontosuhdetta ja sitä suoranaista taistelua, mitä kulttuurin ja oman elinkeinon eteen joutuu tekemään. Onneksi kirja valottaa myös tulevaisuutta ja sitä, että uusien sukupolvien myötä moni asia on paremmin kuin ennen. Mutta ei koskaan kuitenkaan valmista.

Pohjoinen – Antti Haataja

Pohjoisen ja Lapin luonnon sanoinkuvaamatonta kauneutta ja sen kamppailua muuttuvassa maailmassa ja ilmastossa

Kirjasuositus pohjoisen ja Lapin luonnon sanoinkuvaamatonta kauneutta ja sen kamppailua muuttuvassa maailmassa ja ilmastossa

Henkeäsalpaavan kaunein valokuvin kuvitettu kirja Saamenmaan vuodenkierroista, eläimistä ja niiden katoamisesta. Kaunis, surullinen, mutta toiveikas kirja, jonka kirjoittaja on todellinen kameralla varustettu eränkävijä. Paljon tietoa pohjoisen luonnosta, eläimistä ja niiden elämästä, eri olosuhteista ja siitä, miten pohjoinen pärjää myllerryksen keskellä kaikessa hauraudessaan. Jälkemme maailman laidalla kuvaa konkreettisesti kirjan sanomaa ja laittaa pohtimaan, minkälaisen jäljen tänne jätämme.

Pysähdyin kirjan jokaisen valokuvan kohdalle. Ne ovat käsittämättömän kauniita ja puhuttelevia.

Metsä meidän jälkeemme – Anssi Jokiranta, Pekka Juntti, Anna Ruohonen, Jenni Räinä

Suomalaisen metsäluonnon puolesta. Kirja uudelle luontosukupolvelle korjaamaan vanhentuneita ja vääristyneitä mielikuvia suomalaisen metsän ja sen hoidon tilasta.

Sain kyseisen kirjan joululahjaksi kaksi vuotta sitten. En nukkunut aatonyönä, luin kirjan siltä istumalta kannesta kanteen. Siihen aikaan en ollut kovin kiinnostunut tietokirjoista, mutta faktat on tässä kirjassa paketoitu taidokkaan kirjoituksen, mielenkiintoisten aiheiden ja upeiden valokuvien pakettiin, jota on vaikea vastustaa. Kirjaa voi lukea myös sieltä täältä, se on jaettu eri aihealueisiin, haastatteluihin ja sopivan mittaisiin kappaleisiin. Kirjassa puhutaan myös pohjoisen ja Lapin metsistä, kyseenalaistetaan niiden hakkuiden kannattavuus ja pohditaan, minkälainen avainrooli metsillämme on ilmastokriisin kynnyksellä. Hurjan mielenkiintoisia aiheita kannesta kanteen.

Myös tästä kirjasta olen puhunut paljon läheisilleni. Uhmasinpa lukea sen ääneen siskoni miehelle, joka omistaa metsää, muttei ollut lukenut kyseistä kirjaa eikä ollut siitä aluksi kovin vakuuttunut. Kirja tarjoaa myös muille kuin metsänomistajille tärkeää ja mielenkiintoista tietoa luonnostamme ja sen monimuotoisuuden ylläpitämisestä.

Todella mielenkiintoinen ja kattava tietopaketti suomalaisesta metsästä ja sen hoidosta. Kirja on kirjoitettu helposti lähestyttävästi ja pitää mielenkiinnon yllä, vaikkei kokemusta tai varsinaista intoa metsänhoidollisiin asioihin olisikaan.

Erältä, eräistä – Monni Himari

Uutta suomalaista erätarinointia, kertomuksia pohjoisen ja Lapin luonnon kauneudesta, toivosta ja rakkaudesta.

Marinella Himarin kirjasta löysin hämmentävän paljon samaa kuin itsestäni ja omasta elämästäni täällä pohjoisessa. En vain siksi, että myös Marinella – eli Monni – kuvaa ja retkeilee Pallaksen tuntureilla ja asuu pohjoisessa, myös hänen kirjoitustyylinsä on huikean kaunista. Se sulaa lempeydellään, kauniilla luontokuvauksilla ja osuvasti valituilla sanoilla mielen pohjukoihin. Kirjassa kerrotaan tarinoita ihmisistä ja pohjoisen luonnosta. Niiden nerokkuuden lisäksi kuvankauniit valokuvat pysäyttävät ihailemaan joka sivullista tästä kirjasta. Seuraavaksi aion lukea Monnin uuden, juuri ilmestyneen kirjan Vaella, kalasta, rakasta.

Suomalaisten muinaisusko – ja Suomalainen mytologia

Mielenkiinnosta vanhoja luontouskoja ja mytologioita kohtaan.

Olen kiinnostunut suomalaisista vanhan kansan uskomuksista, tarinoista ja mytologioista. Löydän niistä sekä inspiraatiota että hämmentävän paljon samankaltaisuutta siihen, miten itse näen ja koen luonnon. Nämä kirjat vievät syvälle suomalaisen mytologian kiemuroihin, etsivät ja löytävät samankaltaisuuksia muihin vanhoihin mytologioihin. Tarinat ovat ne, joiden äärelle pysähdytään ja jotka muistetaan. Kaukaa historiasta asti säilyneet uskomukset ja myytit sen kertovat.

Laulujoutsen

Suomalaisen luonnonsuojelukirjallisuuden klassikko. Kaunis ja herkkä hätähuuto laulujoutsenen puolesta.

Yrjö Kokko on idolini. Eläinlääkäri, valokuvaaja, kirjailija. Tarinoija, kulkija, luonnon ystävä. Kokon kirjoissa hehkuu Suomen ja erityisesti Lapin luonto, voisin lukea niitä uudestaan ja uudestaan alusta loppuun.

Yrjö Kokko kirjoitti Laulujoutsen-kirjan suojellakseen 1950-luvulla äärimmäisen uhanalaista laulujoutsenta. Kirjassa hän kulkee pohjoisen erämaassa yrittäen löytää pesivän laulujoutsenparin ja ikuistaakseen sen valokuvin. Kirjan vaikutuksesta laulujoutsenen suojelu aloitettiin ja nyt se on voimissaan koko maassa. Näen syksyisin omalla rannallani kymmeniä, ellen jopa satoja laulujoutsenia, joista suurin osa on mitä luultavimmin pesinyt juuri täällä Lapissa. Kiitos Yrjö Kokon kirjan.

Jos haluat lukea lisää Laulujoutsen-kirjan synnystä, Suomen Luonto on kirjoittanut siitä hyvän artikkelin.

Laulujoutsen-kirja on tarina kahden miehen Tiitin ja NiuNiun vaelluksista erämaassa etsien laulujoutsenten pesää. Yrjö Kokko on kirjoittanut paljon muitakin hyviä kirjoja. Toinen suosikkini on Molli, maailman viisain koira -kirja, joka on hellyyttävä ja hauska kuvaus Kokon omasta saksanseisojasta, Mollista. Kokko kirjoittaa hauskasti, taidokkaasti ja lempeästi aiheesta kuin aiheesta.

A.E. Järvisen kirjat

Eräkirjallisuuden, Suomen luonnon ja Lapin tarinoiden yksinkertaista ja rehellistä, mutta niin kaunista kerrontaa.

Heti muuttaessani pohjoiseen kolusin kirjaston eräkirjahyllyn läpi. Käteeni osui vino pino A.E. Järvisen kirjoja, kirjailijan, joka minulle ei aiemmin ollut tuttu. Luin kaikki käsiini saamani kirjat enkä pettynyt yhdenkään kohdalla. Huimat eräseikkailut, upeat ja sanarikkaat kuvaukset Lapin luonnosta lumoavat. Järvinen yhdistää suomenkielen sanoja niin kauniisti, että en voi kuin ihmetellä. Yksi lempi-ilmauksistani on “särkyvää kirkkautta”, joka kuvaa hyvin sekä kaamosajan hentoa valoa että keväthankien silmiä särkevää valoa.

Toivottavasti näistä löytyy uutta ja mielenkiintoista luettavaa muillekin pohjoisen ja Lapin ystäville, joille luonto ja sen inspiroimat tarinat ovat lähellä sydäntä ☺️

♥ Halauksin, Sanna

Joutsenten aika ja elämäntunne

Joutsenten aika ja elämäntunne

Joutsenet, jotka viime syksynäkin valtasivat joenrantani ja jättivät jälkeensä vitivalkoisia, virrassa lipuvia höyheniä ennen muuttoaan etelään ovat taas täällä. Niiden laulu kaikuu vastarannan oranssina hehkuvista puista ja kiirii tyynen joenpinnan yli sisälle mökkiini asti. Iltaisin, kun makaan jo sängyssä, kuulen niiden huutelun ja voimakkaiden siipien läiskeen veden pinnalla. Naapuri kertoi jo hermostuneensa niiden kovaan huuteluun ja tilkinneensä kaikki raot talostaan, jotta saa nukuttua öisin.

Minua joutsenten äänet ei haittaa. Niiden kailotus on syksyn sointuja kauneimmillaan. Kylmän ilman kaikua ja lähestyvän talven ensisoittoa. Muistan, miten viime syksynä joutsenten lähdön jälkeen lokakuun lopussa joki oli autio ja tyhjä. Ihan kuin siitä olisi puuttunut jotakin, kun sen asukit matkasivat lämpimämpiin olosuhteisiin.

Olen ottanut tavakseni aloittaa syysaamut uimalla joen jo hyiseksi käyneessä vedessä. Hipsin märän heinikon läpi sandaaleissa, joissa varpaat paleltuvat tunnottomiksi jo ennen veteenkin menemistä. Huomaan kehittyneeni kylmän veden vastaanottamien tunteiden hallinnassa, vaikka edelleen, samaan tapaan kuin viime vuonna, sydän hakkaa rintakehän sisäpuolta kuin paniikissa päästäkseen sieltä ulos. Hengitys salpautuu lähes väkisin. Pysähdyn kuitenkin sen kaiken keskelle ja hengitän syvään kymmeniä kertoja. Tunnustelen kylmän veden viiltävää virtausta iholla ja vain hengitän. Muuta ei siinä hetkessä tarvita. Ystäväni kuvasi tunnetta kauniisti elämäntunteeksi. Kun fyysisesti ei ole ihan varma pysyykö elintoiminnot elävien kirjoilla, on lähempänä elämää kuin koskaan.

Joutsenet katsovat tätä kaikkea turvallisen etäisyyden päästä pitäen visusti vielä harmaahöyheniset poikaset kaukana puuskuttavasta ja elämää hihkuvasta olennosta. Saattaa olla, että joku aamu joudun luopumaan rutiinistani antaakseni joutsenille tilaa ja rauhaa. En halua häiritä niitä, vaikka nautin suunnattomasi joka-aamuisesta elämäntunteestani. Voin tuntea eläväni myös niiden lähdön jälkeen, ennen jäiden tuloa. Joki on enemmän niiden kuin minun.

♥ Elämäntäyteisin halauksin, Sanna

Pakkasaamun pohdintaa

Pakkasaamun pohdintaa

Ensimmäiset pakkasaamut on täällä. Niissä on uuden alun tunnelmaa. Vaikka nehän tarkoittavat loppua, kesän loppumista, luonnon kukoistuksen loppumista. Jostain syystä minulle niistä tulee mieleen alku. Kaikki on niin raikasta; ilma, maa jalkojen alla, metsä. Ne huokuu kylmää puhtautta. Ihan kuin voisi puhdistaa itsensäkin vain olemalla ulkona pakkasilmassa.

Tämä on sarjaansa kirjoitus, jossa ei ole mitään ihmeellistä kerrottavaa. Halusin jakaa pienen aamuhetken, kun keitin puuroa, mutta se paloi pohjaan, koska jäin ikkunasta ihailemaan auringonsäteitä. Miksi ihailisin aurinkoa vain ikkunasta? Puuro jäi liedelle – se oli jo pahasti pohjaan palanut eikä sitä voinut pelastaa kuitenkaan – heitin naulakosta villatakin päälle ja astuin ulos.

Muutama pakkasaste oli tehnyt punaisina hohkavista mustikanvarvuista rapeita, sipsimäisen herkullisesti rusahtavia. Tuntui hauskalta astella kumisaappailla niiden ylitse. Aurinko venytteli säteitään metsän oksien lävitse maahan asti tuomatta siihen kuitenkaan juuri ollenkaan lämpöä vielä tähän aikaan aamusta.


Onko olemassa hetkeä, jolloin ei oikeasti tee mitään? Istuimme eilen pitkän tovin ystävän kanssa terassilla tuijottaen metsään. Niin sanotusti tekemättä mitään ja keskustellen siitä, onko olemassa ei-minkään tekemistä. En usko. Tekemättömyys saatetaan usein tuomita laiskuudeksi, mikä on suuri vääryys. Laiskuus ja tekättömyys on yhä kaukana toisistaan kuin aamuinen metsä ja sipsit. Heh.

Vietin hetken pakkasaamuna metsässä tekemättä mitää. Istuen kauan sitten maahan kaatuneella puunrungolla. Kuunnellen, kun tuuli hymisten heilutti kuusten ohuita oksia edestakaisin. Katsellen auringon säteiden tanssia naavan kärjillä ja leikitillen kurkistaen oksien lomasta. Tuntien kylmän ilman ihollani, huokuen uutta raikkautta.

Ei-minkään tekeminen on yksi lempiaktiviteeetistani.

♥ Halauksin, Sanna

Elokuun kuulumisia ja pohjoisen mökkiarkea – video

Tein videon elokuun kuulumisista, mustikkaretkistä ja siitä, miten säilön marjat talven varalle.

Videota tehdessä näin ensimmäistä kertaa mökkini taivaalta käsin, kun kuvasin videoon drone-kuvaa. Enpä hoksannut, että kun linnut lentävät tästä yli, ne näkevät horisontissa tunturijonon 😍 Maasta katsottuna ympärillä on niin paljon metsää, ettei tuntureista ole kuin mielikuva mielessä. Oli hauska nähdä myös jokea ylhäältä käsin. Pieni kylä, jolla asun näyttää taivaalta päin entistä pienemmältä. Kirkonkylää ei edes näy, vaikka sinnekään ei ole kuin kymmenisen kilometriä.

Elokuu hurahti kyllä vauhdilla, en edes tajunnut, kuinka nopeaan. Paljon on ollut asioita käsillä, niistä lisää myöhemmin, mutta pääosin olen keskittynyt marjojen poimimiseen ja siihen, että osaan pysyä paikallani kesän reissaamisen jälkeen. Loppukuusta se sujui jo paremmin.

Toivon ihania syyskesän päiviä sinulle, täällä ruska alkaa jo pörhistellä väreillään.

♥ Halauksin, Sanna

Kuu luo joelle siltaa

Kuu luo joelle siltaa

Viime yönä kävi samoin kuin niin monena yönä viimekin syksynä. Pesin hampaita ulkona terassilla, koska jostain syystä ulkona hampaiden peseminen on vain paljon mukavampaa kuin sisällä kylpyhuoneessa. Metsänreunan takaa pilkotti valoa. Taitaa kylän taloissa joku olla vielä hereillä. Paitsi eipäs tuossa kohtaa ole taloja. Aivan, tänään on täysikuun aika ja taivas on pitkästä aikaa lähes vapaa pilvistä.

Heitin hammasharjan lavuaariin, nappasin kameran, viltin ja villapaitoja mukaan ja lähdin alas rantaan vahtimaan täysikuuta.

Mökkini on pienen kumpareen päällä. Rannasta katsottuna kuusta ei näkynyt edes sen hohkaa. Vain yksinäinen kirkas tähti hohti tummansinisellä taivaalla. Istuin odottamaan.

Kuu nousi hitaasti, kullankeltaisena mustan metsän takaa. Laitoin kameran kuvaamaan videota ja vain katselin näytöstä. Oli hiljaista, niin hiljaista, että joessa siellä täällä pinnalla käyneen kalan loiskahdus tuntui kovalta ääneltä.

Kuulin kaukaa tutun äänen, jota en ole kuullut viime syksyn jälkeen. Tuttu, torvimainen tervehdys kaikui vastarannan metsän kautta, pompahti joen tyynellä pinnalla ja palasi takaisin lähettäjänsä suuntaan. Laulujoutsenia. Niiden siivistä kuului suhina, kun ne ohittivat minut ja rantani, jossa kököttin ilmeisen näkymättömänä tumman viltin alla. Viime syksynä laulujoutsenet kerääntyivät joelle kymmenittäin, odottelivat otollista aikaa lähteä etelään. Vaihtoivat sulkapeitteensä ja jättivät jälkeensä lumivalkeita sulkia lipumaan joen hiljaisessa virrassa. Poimin niistä kauneimpia talteen kuin arvokkaimpia aarteita. Ne ovat edelleen seinälläni esillä.

Ihana aloittaa kaikki alusta saman joen rannalla. Tuttuja asioita, jotka toistavat itseään vuodenkierron mukaan, mutta kuitenkin joka hetki on erilainen kuin edeltäjänsä. Mietin vain, miten upeaa on asua täällä. Saan katsoa kaikessa rauhassa kuun nousemista laulujoutsenten laulun säestämänä muuten täysin hiljaisessa ja tyynessä illassa.

Valoisaa ja maagista syksyä!

♥ Halauksin, Sanna

Koti rannalla

Koti rannalla

Vietän kotona nyt toista viikkoa. Tässä joenrannalla ihmettelen syksyn verkkaista saapumista, lähes päivittäistä vesisadetta, joka estää pääsyn mustikkametsään. Älä kerää märkiä mustikoita, kokeiltu on. Toisaalta sade on enemmän kuin tervetullutta. Kesä on ollu hurjan kuiva ja sen huomaa kaikkialla luonnossa. Kerroin jo aiemmin kesällä reissuiltanikin, miten karttaan merkityt joet ja purot olivat paikoittain kutistuneet olemattomiksi, kuiviksi uomiksi. Oman rantanikin vesi on niin matalalla, että en ole päässyt tästä edes uimaan. Yleensä tähän aikaan jokea pitkin kiitää tervalta tuoksuvat lohiveneet, nyt ne eivät matalan veden takia ole päässeet kaikkialle. Antaa vain sataa, siis.

Reissuelämästä palautuminen oli aluksi hankalaa. Rauhoittuminen ei onnistunutkaan tuosta vain, kun kotioven avasin. Kun on kulkenut koko kesän, paikallaan oleminen on hankalaa. Vietin muutaman päivän juosten pitkin mökkiä, vieden tavaroita tuonne ja tänne, siirtäen ne taas paikalleen. Muulloinkin yhteen asiaan kerrallaan keskittyminen on vaikeaa, nyt se oli korostuneen hankalaa.

Saatan aloittaa tiskaamisen, huomata ikkunasta, miten pääskyt lentävät joen veden pinnalla ja haluan tallentaa sen kameralle. Kävelen rantaan kameran kanssa, tajuan tarvitsevani toisen linssin. Lähden hakemaan sitä ja muistan, etten ole antanut Papulle ruokaa. Avaan jääkaapin ottaakseni sieltä koiranruokaa, huomaan, että sinne eilen laittamani mustikat ovat valuttaneet nestettä ja joudun siivoamaan sen. Aloitan siivoamisen, mutta puhelin soi, työjuttuja. Avaan tietokoneen, jääkapin ovi on edelleen auki, Papu nälkäinen ja kamera on rannassa yksikseen kuvaamassa pääskyjä.

Annoin itseni poukkoilla hetken sinne tänne kuin pääskyt veden pinnalla, sopeutua uuteen tilanteeseen ja muutaman päivän päästä menoni rauhoittui. Asiaa helpottaa myös se, miten ympäröivä luonto tarjoaa hetkiä ja tilaisuuksia rauhoittumiselle. Iltaisin, kun sadepilvet väistyvät hetkeksi, aurinko kultaa punallaan koko horisontin ja heijastelee veden tyynestä pinnasta kaikkea kauneuttaan.

Eihän tällaisissa hetkissä voi kuin rauhoittua. Kaikki muu unohtuu, kun jää katselemaan näitä luonnon maalauksen sävyjä. Välillä käännän pään ylösalaisin ja katselen kuvaa, jonka matala metsäkaistale katkaisee horisontissa, toisinpäin. Ihan vain huvin vuoksi. Mietin, mistä tiedän, kumpi näistä maailmoista on oikein päin, kun kummatkin näyttävät lähes samoilta.

Saamelaisessa mytologiassa on uskomus saivokansasta, joka asuu saivojärvien tuolla puolen. Tiettyjen järvien pohjassa on pieni reikä, josta läpi uimalla pääsee maailmaan, joka on samanlainen kuin tämä missä me elämme, mutta peilikuva. Siellä asuu pyhänä pidetty saivokansa, hyväntahtoinen henkikansa, joka saattaa joskus auttaa tällä puolella järveä asuvia.

En ole saamelaismytologian asiantuntija. Edellinen kuvaukseni saivokansasta on oma, muistinvarainen tulkintani muutaman lukemani kirjan pohjalta, mutta tällaiset vanhat tarinat ja luonnon uskomukset ovat kiehtovia. Luen mielelläni niihin ja muihin suomalaisiin luonnonmytologioihin liittyviä kirjoja ja kirjoituksia. Niissä on paljon opin aihetta ilman, että tarvitsisi allekirjoittaa kaikkea. Ajattelin vinkata teillekin hyviä pohjoiseen, luontoon, Lappiin ja suomalaisiin mytologioihin liittyviä kirjoja pian, pysykäähän kuulolla ☺️


Yksi ilta en saanut unta. Kai vielä kulkijasieluni haahuili jossakin teiden varsilla eikä malttanut pysähtyä tähän. Pyöräilin iltahämärissä lempipaikkaani joella. Esittelin sen täällä blogin puolella viime kesänä. Ilta oli viileä, ehkä ensimmäinen, jossa selvästi oli aistittavissa ensimmäisiä syksyn merkkejä. Joki virtasi hiljaa ja rauhassa heijastellen auringon viimeisiä värillisiä siveltimenvetoja horisontissa.

Muistan ajatelleeni, että tuntuupa rauhalliselta. Ehkä tuo oli hetki, kun kulkijasieluni palasi matkaltaan ja asettui tähän hetkeen fyysisen olemukseni kanssa, hiljalleen virtaavan joen rannalle.

Toivottavasti olet saanut viettää ihanan kesän ja syksy tuo uusia, kauniita tuulia tullessaan. Minä jatkan joenrannalla oleilua ja rauhallista eloa, johon edelleen kuuluu ajoittaiset sinne tänne säntäilyt. Sellaista se on.

Valokuvaamisen ja blogin kirjoittamisen ohella aion myös jatkaa YouTube-videoiden tekemistä. Koen niiden parissa hulluja inspiraation puuskia. Nautin videoiden kuvaamisesta ja tekemisestä todella paljon. Jos haluat antaa puuskilleni pienen tuuppauksen ja kannustaa työtäni niiden parissa, käy YouTube-kanavallani painamassa pientä punaista nappia “Tilaa / Subscribe”. Se kertoo sekä minulle, että YouTuben hämmentävän viisaalle tekoälylle, että videoiden tekeminen kannattaa, mutta ei vaadi sinulta mitään tai velvoita sinua mihinkään. Kiiiiiiitos 🤗💛

♥ Halauksin, Sanna

Matkalla perillä – Eläminen pakettiautossa

Matkalla perillä – Eläminen pakettiautossa

Olen kulkenut tietyllä tavalla koko elämäni. En ole asunut pitkään paikoillani, olen mennyt ja tullut. Seilannut. Lentänyt. Ajanut. Kävellyt. Patikoinut. En kulkeutunut vaan kulkenut. Siinä on eroa.

Mutta niinhän me kaikki. Matkalla kai tässä ollaan tavalla tai toisella jokikinen, toiset näkyvämmin kuin toiset. Ei tarvitse lähteä maailman ääriin saavuttaakseen suuria, ollakseen matkalla. Saatoin varastaa jonkun tunnuslauseen, mutta mielestäni se kuvaa matkaani ja elämänfilosofiaani niin hyvin, että taidan sen pitää ellei kukaan väitä vastaan.

Matkalla perillä

Voisin kirjoittaa faktapohjaisen kirjoituksen, kuljin näin ja näin monta kilometriä, kulutin näin ja näin paljon rahaa polttoaineeseen, vierailin näin ja näin monessa paikassa, kohtasin näin ja näin monta uutta ihmistä. Mutta en kirjoita. En ole faktaihminen, olen tarinaihminen. Tarinat kertovat, ne muistetaan, ne koskettaa. Faktat on vain faktoja, niitä on maailma täynnä. Tarinat on unohdetumpia, mutta sitäkin arvokkaampia. Kumpia muistellaan kuolinvuoteeella, elämän faktoja vai tarinoita?

Niinpä.

Osa teistä lukijoista on seurannut matkaani alusta asti. Toistan itseäni taas, mutta kiitän joka ikistä siitä, että olette mukana ❤️ Inspiroitte minua jatkamaan, seikkailemaan, kuvaamaan ja videoimaan, tekemään koko tätä hommaa. Olen ihan häkeltynyt kommenttien, kysymysten ja kaikkien reaktioiden määrästä, joita olen saanut matkani aikana. Kiiiiiitos 🥰

Jos olet juuri tupsahtanu kyytiini, tervetuloa. Jotta olemme kaikki samalla lähtöviivalla, tarinani tiiviisti kerrottuna: Ostin keväällä pakettiauton, rakensin siitä itselleni kodin, sängyn, keittiön ja asuttavan tilan periaatteella “vaneri tuohon, ruuvi perään, eiköhän se kasassa pysy”. Jos haluat lukea tarkemmin ja nähdä kuvia valmiista autokodistani, katso aiempi kirjoitukseni pakun valmistumisesta.

Muutin pakettiautooni alkukesästä, asuin ja matkustin siinä koko kesän. Se oli ainut kotini, olin osoitteeton ja koditon. Nukuin kaikki yöt pakettiautossa tai retkeillessäni teltassa. Kokkasin, pesin tiskini, pyykkini, itseni ja koirani pääosin luonnossa, joissa, puroissa ja kirkkaissa pohjoisen lammissa. Elin ulkoilmaelämää yhteensä 63 päivää kotinani pakettiautoni. Keräsin tarinoita, muistoja, elämän pieniä ja suuria seikkailuja. Liitän tarinat tiiviisti valokuviin, koska niin ne näen ja muistan. Paikat, ihmiset ja aika sekoittuvat näissä tarinoissa ja kuvissa, mutta kaikki niistä on kesän matkani varrelta ja kaikki hetket, kuvat ja ihmiset minulle tärkeitä.

Joten, tässä pieniä palasia, tarinoita valokuvien kanssa elostani pakettiautokodissani Bertassa.


Kello kymmenen aikaan lähden kiipeämään tunturiin. Ei oikeastaan huvittaisi. Sääsket syövät matkalla, koitan huitoa niitä koivunoksalla kävellessäni märin lenkkarein suomättäitä pitkin. Ne unohtuu ylhäällä. Valo on kultaista ja niin kirkasta, että silmiiin sattuu. Se paistaa läpi keskiyön ja vain horisontista nouseva pilviverho saa sen himmentymään hetkeksi. Luulin, että huipulla olisi muitakin, mutta saan pitää sen ja hetken valon kokonaan itselläni. Aurinko laskee tuntureiden tasalle, muttei pääse niiden taakse, vaan aloittaa uuden kierroksen ja uuden päivän.


Sataa vettä enkä ole varma, oliko tämä hyvä ilta olla tunturissa. Odotan tunnin ja toisenkin autossa sateen kolistellessa peltikattoa ja luen kirjaa saamelaisten historiasta. Keitän kupin kahvia ja harmittelen vähäistä tietouttani oman maani alkuperäiskansasta. Sade lakkaa rummutuksensa ja lähden laakealle tunturinhuipulle. On yötön yö, mutta aurinko ei paista. Sen sijaisena toimii valoisan yön ja tuntureiden sininen hohka. Naapurimaan vuoret keikistelevät horisontissa valkoisissa lumihunnuissaan. Maisemassa ei näy maiden rajoja, vaikka tiedän tismalleen, missä ne kulkevat. Kaikki on samaa, sinisävyin maalattua metsää ja kumpuilevaa metsien peittämiä vaaroja, joiden yli pilvet ja linnut kulkevat vapaana ja huoletta mistään rajoista tietämättä.


Olen ajanut niin pohjoiseen kuin oman maani rajojen sisällä pääsen. On kuuma, liian kuuma kesäkuuksi. Porot juoksevat edelläni tiellä kieli pitkällä läähättäen ja polvet naksuen. Vedän valkoisen mekon päälleni, vaikka vähän nolottaa ylittää maantie keijumekossa kameratarvikkeet kainalossa, paljain varpain. En välitä. Tie päättyy muutaman kilometrin päässä Norjan rajaan, joka on tällä hetkellä kiinni, joten täällä ei kovin moni edes käy. Kiipeän pehmeässä hiekassa joen rannalta nousevalle harjulle. Kauempana tiellä poliisiauto ajaa ohi ja hidastaa vauhtiaan, näkee kai kummat puuhani, mutta jatkaa kuitenkin matkaansa.


Melon ystävän kanssa järven tuulisella selällä. Minä pysyn juuri ja juuri aallokossa pystyssä, ystävä viuhtoo edellä ammattilaisen ottein. “Hyvin sä vedät, eteenpäin vain samalla lailla”. Evästelemme alkukesän makeiden mansikoiden kanssa pienellä autiolla saarella keskellä järvenselkää ja juttelemme syntyjä syviä tuulessa, joka meinaa viedä hatut ja eväät mennessään. Nauramme ja itkemme yhdessä elämän kummallisuuksille ja oikuille. Saaren poukamissa vesilintujen poikaset opettelevat elämään vaadittavia taitoja ja piipittävät keinuessaan samassa aallokossa, jossa me melomme.


Ajan Utsjoen kylän lävitse, auton mittari näyttää häkellyttävää +37 astetta. On niin kuuma, että on vaikea hengittää. Olen viettänyt viimeisen viikon yksin ja pitkästä aikaa koen yksinäisyyttä. Saan viestin: “Missä matkaat, olen matkalla pohjoiseen, lähdetkö retkeilemään?” Jaksamme kävellä kuumuudessa vain muutaman kilometrin Tenojoen rantaan, kokkaamme ruokaa suljetun kodan kamiinan kuumuudessa, koska on metsäpalovaroitus eikä joen rannan viileydessä olevalla nuotiopaikalla voi tehdä avotulta. Ruoanlaiton lomassa istumme Tenojoen kylmässä virrassa, joka pyörittää pohjan kiviä ja meitä yhtä armottomasti virratessaan kohti Jäämerta. Kuvittelemme olevamme hienossa kylpylässä.


“Meillä on muutama päivä lomaa ja haluttaisiin matkata sun kanssa pakussa. Voitko ottaa meidät mukaan?” Matkaamme erämaahan, koska ajoittain ärsyynnymme valmiiden polkujen leveydestä ja kilometrikylteistä. Kävelemme sateessa, tunturin laella se antaa periksi juuri sen verran, että pääsemme nauttimaan maiseman avaruudesta ja Venäjälle asti ulottuvista tunturijonoista. Muutamme reittisuunnitelmaa huonon sään vuoksi. Korkea tunturinhuipputavoite saa jäädä, sen sijaan päivän kohokohta on pieni, mitäänsanomaton tasainen kivi keskellä erämaametsää. Katamme sen päälle lounaan pöytäliinan päälle, jota ystäväni kantaa mukanaan joka retkellä. Annamme kivelle hassun nimen ja naureskelemme sille koko loppumatkan.


Kävelemme Pyhä-Luoston kansallispuiston vanhoissa metsissä. Välillä on pakko pysähtyä, koska mustikat ovat niin herkullisen pulleita, ettei niitä vain voi ohittaa. Kierrämme usean meille merkityksellisen paikan, juttelemme ja olemme hiljaa. Kyselemme mieleen pulpahtavia, täysin irrallisia kysymyksiä ja pohdimme yhdessä niihin vastauksia. Kiipeämme korkeimmalle tunturille. Rakkakivikon irtokivet lipsuvat lenkkareiden alta, ihastelemme niihin piirrettyjä, miljoonia vuosia vanhoja merenpohjan aaltokuvioita. Illansuussa melomme saman tunturin varjossa järvellä. Minä kameran kanssa laudan päällä keikkuen, takanani minulle valtuutettu meloja, joka koittaa pysyä pystyssä ja samaan aikaan meloa sinne tänne huutamieni käskyjen mukaan, kun yritän tallentaa kameralle muiden melojien menoa. Käsivoimin järven keskelle melottu saunalautta tupsauttaa savua meidän ja tuntureiden väliin. Grilli lautan kulmalla lämmittää meille melojille iltapalaa Pyhäjärven ilta-auringossa.


On kesäkuun alku. Olen löytäny jollakin ihmeellisellä tuurilla mitä hienoimman yöpaikan itselleni ja autolleni muutama kymmen kilometriä Utsjoelta etelään. Vieressä kohisee koski, jota jään tuijottamaan usean päivän ajaksi. Olen ensimmäisiä päiviä yksin, ensimmäisiä päiviä matkalla. Tiskaan verkkaisesti astiat yksi kerrallaan, miten en todellakaan tekisi kotona ja kuulen vain kosken pauhun päässäni. En muuta. Jätän astiat kuivumaan keskikesän aurinkoon, pienten vihreiden lehtien lomaan.


Olen viettänyt viimeiset päivät yksin Inarin itäpuolella. Pessyt pyykkiä puolipäivää, koska niin pitkään siinä menee. Eipä se ole haitannu, kun on aikaa. Kävelen pientä hiekkatietä pitkin, jolle olen parkkeerannut autoni, koska katsoin, ettei sen varrella asu ketään eikä se johda mihinkään. Löydän kuitenkin talon, vanhan ja harmaahirsisen, niin kauniin, että jään hetkeksi sitä ihailemaan. Talosta tulee tielle perhe, “Tulimme katsomaan, kuka täällä kävelee kuin lähiössä konsanaan. Täällä ei yleensä kulkijoita ole. Kukas sinä olet?” Perhe näyttää taloaan, kun kerron, miten kaunis se on. Minut viedään joka huoneeseen, saunakamariin ja varastoon. Kerrotaan, että talo ja sen tavarat ovat lähes kaikki alkuperäisiä, peruja nelikymmenluvulta. Ilman sähköä ja juoksevaa vettä kesien vietto siinä onnistuu paremmin kuin hyvin. Turhat asiat karsiutuvat pois ja jää aikaa elämän yksinkertaisuudelle. Nautin perheen seurasta suunnattomasti.


Viime päivät on olleet viileitä. Nukun autossa parin peiton alla ja päivisinkin hieman paleltaa. Olen jossakin idässä, Savukosken kunnassa, mutta en ihan tarkkaan tiedä missä. Sillä ei ole oikeastaan mitään väliä. Olen löytänyt hämmentävän kirkkaan ja pohjattomalta tuntuvan suolammen. Hiukset on pakko pestä, mutta vesi ja ilma on kylmää eikä huvita. Istun vain pyyhe päälläni lammen reunalla ja viivyttelen veteen menemistä. Kun jostain löydän rohkeuden päästää irti tunturikoivun juurakosta ja heittäytyä veteen, huudahdan hassusti sen kylmyydestä ja siitä tunteesta, mitä irti päästäminen aiheuttaa. Onneksi kukaan ei kuule. Vastarannalla korpit lehahtavat kyllä lentoon ja huutavat oman närkästyneen vastauksensa erämaan rauhan rikkojalle.


Olen kävellyt kaksi päivää kauniissa, mutta kolmatta päivää jo hieman tylsäksi käyneessä metsikössä. On satanut, olen kastunut ja kuivatellut itseäni ja retkiväleitäni. Polku kääntyy sillan yli takaisin, joen toiselle puolelle. Kiipeän jyrkkää rinnettä hengästyneenä ylös. Sadepilvet vetävät hetken henkeä ja antavat minun pitää maisemahetken yksin, ilman niiden kosteaa seuraa. Kuulen joen kohinan ylös asti. Näen sen kiemurtelevan metsän läpi kuin eksoottinen, turkoosi käärme.


Kävelemme tunturinlaen hikisessä keskiyön auringossa. Mäkäräiset ovat ainoat, jotka pitävät ääntä, muuten on tyyntä ja täysin hiljaista. Kuuman valon värit sekoittuvat soljuen taivaanrannan tuntureiden ääriviivoihin. Kävelemme rakkakivikon reunalle ja kohotamme viinilasilliset, oikeastaan viinikuksalliset kauniin yön kunniaksi ja jaamme tunnistamattomaksi sulaneen suklaapatukan kolmeen osaan. Koitamme olla välittämättä mäkäräisten yrityksistä pesiytyä korviin ja nenään. Osa niistä hukuttautuu viiniin, jonka juomme silti, koska se on tänne asti tuotukin.


Rakastan seikkailuja. Niitä, joissa valvotaan koko yö, kiivetään korkeimmalle tunturille, melotaan aavalla järvellä tai viidakkomaisilla pohjoisen joilla, kiivetään jyrkkäreunaisilla kalliolla tai vaelletaan monta päivää. Mutta rakastan myös aivan pieniä hetkiä. Niitä, jotka ansaitsisivat paljon enemmän huomiota kuin kumppaninsa suuret seikkailut. Niitä, joissa ei välttämättä ole isojen tarinoiden aihetta, mutta kun malttaa pysähtyä, ne tarjoavat vähintään yhtä paljon. Sitä, kun ilta taittuu hetkittäin yöksi kehittäen sumua alhaalla makaavan joen pintaan. Villasukat jalassa nappaan tästä täydellisestä sinisävyisestä maalauksesta puhelimella kuvan auton ovenraosta. Sitä, kun keltainen kukkapelto tanssii merituulessa, minä makaan sen seassa kameran kanssa välittämättä vieressä asiaa ihmettelevistä norjalaisista työmiehistä, jotka pulputtavat Pohjois-Norjan murteellaan jotakin kummallisista turisteista. Sitä, kun Kilpisjärvi kuuman päivän päätteeksi uinahtaa vuorten varjoon ja olen varma, ettei alhaalla olevat, kylän lukuisat kesävierailijat huomaa sen yritystä keikistellä kauneudellaan.

Istun jossakin Inarijärven pohjoispuolella sijaitsevan pienen, kirkkaan lammen rannalla. Pesen hampaita nojaten sen rantakiveen ja katson järven pinnan heijastuksissa lipuvia pilviä. Pinnan alta erottuu kivet ja uppotukit niin pitkälle kuin silmä kantaa. Tiputan kiven veteen ihan vain kokeillakseni, onko sen pinta todellinen vai silmänlumetta. Kasvavat ympyrät rikkovat pinnan, totta se on. Hörppään vettä huoletta ja jatkan aamutoimiani.


Ajan koko kesän reissun päätteeksi ensimmäistä kertaa kohti Tunturi-Lappia, kotia. Pysähdyn parkkipaikalle, josta on esteetön näkymä Pallas-Yllästunturin kansallispuiston tunturijonolle. Katson, kun rankkasade piiskaa niiden yli valtavalla voimalla kadottaen ne hetkeksi näkyvistä, jatkaen sitten matkaansa seuraavalle tunturijonolle.


Olen kiivennyt pienen kukkulan päälle Pohjois-Norjassa. Norjan mittakaavassa aika mitättömän kukkulan, mutta sen laelta näkee silti kauas. Alhaalla meri kohkaa kalliota vasten, tuuli puhaltaa hiuksia kasvoille niin, että se jo vähän ärsyttää. Kallion koloissa keinuu violetteja kissankelloja samassa tuulessa, leppoisasti ja tyytyväisen oloisena. Lauma lokkeja on löytänyt rannalta jotakin juhlimisen arvoista ja kiljuen huutelevat toisilleen sen upeutta tanssahdellen viimaisessa merituulessa ylös ja alas. Luulen näkeväni mylläävässä aallokossa pyöriäisten hahmoja, mutta sekoittuva meri sekoittaa silmänikin.


Tässä kävi nyt niin kuin yleensä. Lähdin kirjoittamaan ihan toisenlaista kirjoitusta, mutta tällainen tästä tuli. Irrallisten tarinoiden palasia ja valokuvia. Nyt, kun katson kirjoitustani tulee olo, ettei siinä ole tarpeeksi, vaikka olen kirjoittanut tätä kohta kolme päivää. Olisi niin monta muuta tarinaa, kuvaa, kohtaamista matkan varrelta, etten varmasti saisi ikinä tätä kirjoitusta valmiiksi, jos en nyt vain anna olla.

Jos jostain syystä kaipaat tämän tulvan jälkeen vielä lisää tarinoita, niitä löytyy lyhyiden videoiden muodossa Instagram-profiilisivullani kohokohdista otsikoilla “Vanlife”, pidempien videoiden muodossa YouTube-kanavaltani ja pidempien kirjoitusten muodossa täältä blogistani.

Jos olet lukenut tänne asti, ihanaa! 🥰 Olen kiitollinen, että olet mukanani jakamassa palasia elämäni isoista ja pienistä tarinoista. Yksi hieno seikkailu päättyy, mutta tarinat ja uudet seikkailut jatkuvat. Joskus ei edes uskalla arvailla, mitä kaikkea voikaan olla tulossa.

♥: Sanna