Pakureissussa – VIDEO

Pakureissussa – VIDEO

Olen kuvannut koko kevään ja alkukesän, mutta videon työstäminen jäi kaiken Bertan rakentamisen, muuton ja nyt reissaamisen jalkoihin. Haluan kuitenkin jatkaa videoiden tekemistä ja jakamista – niiden avulla koen pystyväni välittämään tunnelmia, ajatuksiani ja tunteitani vielä valokuvia monipuolisemmin.

Videolla kerron kevään ja kesän saapumisesta pohjoiseen, pakun rakentamisesta ja siihen muutosta. Siitä, miten opin rakentamaan, mistä hain inspiraatiota ja miten opin virheistäni. Tallensinpa videolle vahingossa yhden sähköiskuista, joita sain opetellessani sähkötekniikkaa 😀 Onneksi sähköiskut noin pienillä volttimäärillä ovat vaarattomia, mutta kyllä siitä kunnon sihaus kuuluu, kun johto koskettaa väärää paikkaa. Videolla näkyy myös pohjoisen aavoja maisemia, loputtomia teitä ja pakuelämän yksinkertaisuutta, josta nautin suuresti.

Nautinnollisia videohetkiä 🤗

Pakureissussa – Liikkuva koti matkalla etelään

Pakureissussa – Liikkuva koti matkalla etelään

Jätin pohjoisen aavat taakseni ja käänsin keulan kohti etelään. Olen käynyt viimeksi etelässä tapaamassa ystäviäni ja perhettäni joulukuussa. Pohjoiseen muttettuani uhmasin, että minua on vaikea saada sieltä pois useammin kuin kaksi kertaa vuodessa. Alunperin vitsiksi tarkoittamani pitää näköjään paikkaansa paremmin kuin hyvin.

Paku alkaa näyttää kodilta. Edelleen petaan sängyn joka aamu – ihan vain siksi, että esimerkiksi aamupalaa valmistettaesssa se toimii apupöytänä ja laskutasona – ja ajoon lähtiessäni siivoan kaiken omalle paikalleen, mutta muuten Bertta muistuttaa kovin paljon kotiani, kaikessa epäjärjestelmällisyydessään.

Elämä pakussa alkaa tuntua myös normaalilta. Aamuisin kaasuhella syttyy jo ensimmäisellä tulitikulla, sängynaluslaatikosta kaivaessani tavaraa varmistan sen pysymisen auki puisella kepillä. Kun painava sängyn kansi tippuu käsille muutaman kerran, sen jälkeen oppii pelaamaan varman päälle.

Pakuelämä – kuten mikään muukaan elämä – ei ole aina auringonsäteitä ja kauniita maisemia, vaan myös normaaleita arjen kommelluksia. Yksi aamu potkaisin huomaamattani aamupalapöydän jalan kumoon, saranoiden ja jalan varassa oleva pöytä antoi periksi ja levitti juuri kuppiin kaatamani kahvin lattialle, takaoven valkoiselle verholle ja syliini. Bertta sai pysyvän kahvintuoksun tuon aamun jälkeen.

Ajoin Utsjoelta kohti etelää idän kautta. Ensin Kuusamoon, jossa vietin yön tien varrelta löytämäni pienen hiekkatien päässä. Tällä korkeudella hyttyset, tai sääsket, iskivät ensimmäisen kerran. Aivan pohjoisessa niitä ei vielä ollutkaan ja jotenkin aina pääsee unohtumaan, miten helppoa elämä onkaaan ilman niitä.

Kuusamossa Papu lähti omille teilleen. Liekö oli saanut tarpeekseen koko päivän ajosta vai oliko sen suuntavaisto sekaisin. Yleensä päästän sen ulos autosta enkä laita sitä kiinni. Se pysyy vierelläni ja seuraa kannoillani joka paikkaan ilman hihnaa, mutta tällä kertaa se katosi. Huutelin sitä hetken, kunnes maantien suunnalta kuului miesääni “tätäkö koiraa sä etsit, joka täällä juoksee tietä pitkin?” Juuri sitä. Piti kuulemma peukkua pystyssä ja yritti jatkaa matkaa. Kiitos, tuntematon mies, kun pysähdyit ja palautit Papun omistajalleen 🤗

Kuusamosta etelään tein pienen kiertoajelun päästäkseni kiipeämään Iivaaralle. Muutaman päivän lähes tauottainen autossa istuminen vaati veronsa ja kroppa halusi päästä liikkeelle. Satoi ankarasti vettä, mutta ilma oli lämmin ja raikas. Vaaran päältä aukesivat maiseman Kuusamon tiheisiin metsiin ja niitä täplittäviin taivaasta väriänsä heijastaviin kirkkaisiin järviin. Käki kukkui jossakin alempana, tuuli ujelsi vaaran kallioilla ja vanhoissa männiköissä. Alhaalta järveltä nousi ilmaan vesihöyryä sumupilvinä. Se tanssi kuin aaveet matkallaan takaisin ylös. Hetken leikittelin ajatuksella kauan sitten kuolleiden sielujen tanssista, jota vain minä pääsin todistamaan.

Matka jatkuu Kainuun metsissä sijaitsevan suvun kesätilan kautta vielä etelämmäksi, jossa vietän reilun viikon ystävien ja perheen parissa. Juhannukseksi lupasin itselleni jo palata pohjoiseen, sillä se vetää minua puoleensa. Siellä on kotini. Juhannuksen jälkeen olen täysin vailla suunnitelmaa, mihin haluan mennä seuraavaksi. Pohjoisessa pysyn, mutta minne siellä? Sen näkee sitten.

Halauksin,
Sanna

Pakureissussa: Utsjoki ja Ailigas-tunturi

Pakureissussa: Utsjoki ja Ailigas-tunturi

Utsjoki valloitti. Olen käynyt siellä ennenkin, mutta nyt ensimmäistä kertaa kesällä. Kesä kaukana pohjoisessa on vasta aluillaan. Lehdet puissa pieniä ja hennon vaaleanvihreitä. Tienvarsien kasvit juuri maasta puhjenneita ja uusia kaikessa hentoudessaan.

Utsjoella yövyin pienen puron varrella, josta kirjoitin jo aiemmin. Sieltä lähtiessäni tie kuljetti minua Nuorgamiin asti, Suomen pohjoisimpaan kylään ja pysähdyin samalla rannalla, jolla viime syksynkin reissullani. Viilensin itseäni kolmeakymmentä hipovassa helteessä Tenojoen hyisessä aallokossa. Norjan puolen vuoret olivat vielä lumihuippuisia ja valuttivat oman jäisen kosketuksensa rajajokeen.

Nuorgamista palasin pian Utsjoen kylälle. Matkalla olin pysähtynyt kylätalo Giidassa ja ostanut tienkäyttöluvan Ailigas-tunturiin johtavalle tielle. Lupamaksuilla tie pidetään avoimena ja hyvässä kunnossa. Lupa maksoi vain 5€ ja on voimassa koko vuoden. Minun jälkeeni kassalla saman luvan ostanut matkaaja hämmästeli samaa alhaista hintaa.

Ailigas nousee kohti taivaanrantaa heti Utsjoen kylän takaa ja luo oman siluettinsa kylän maisemaan. Bertta-paku jaksoi nousta jyrkän hiekkatien mukisematta ylös asti. Satoi vettä ja tuuli oli kova. Aiemmasta kovasta helteestä ei ollut enää tietoakaan. Turhaan ei sanota, että sää muuttuu tunturissa nopeaan.

Odottelin mukavasti kirjaa lukien auton lämmössä sateen ja tuulen rauhoittumista. Siihen meni hyvä tovi, mutta parkkipaikalla käyneet muut ihmiset kaikkosivat illan tullen ja jäin tunturiin ihan yksikseni. Iltakymmenen aikaan ilma tuntui tyyntyneen, pakkasin mukaan kameratarvikkeet ja astelin ulos yöttömään yöhön.

Alhaalla tunturin juurella Utsjoki keräsi sumua pintaansa, jota se liikutteli kylän harvojen talojen päältä hiljaa ja aavemaisesti. Koko tienoosta ei kuulunut ääntäkään. Tuulikin oli tyyntynyt täysin ja korosti seisonnallaan kaiken hiljaisuutta.

Utsjoen kylän toisella puolen Norjan huiput nousivat valkoisina kaiken suomalaisen vehreyden ylle. Viimeiset sadepilvet piiskoivat vielä ilmeisesti rajan toista puolta, mutta eivät peittäneet enää edes maisemaa näkyvistä.

Kävelin Papun kanssa yön tunteina pitkin poikin tunturin aakeata lakea. Varjoapaikoista löytyi vielä reilusti lunta, joka solisi rakkakivikon seassa sulavana purona alaspäin. Yöttömän yön valoisuus, ilman suoranaista aurinkoakin, on kaunis. Aivan kuin värit syvenisivät heti illan muuttuessa yön puolelle. Yön valossa on jotakin maagista ja lähes käsinkosketeltavaa.

En millään malttanut jättää tätä maisemaa ja mennä nukkumaan. Istuin pitkät tovit eri paikoissa vuosisatoja ellei tuhansia vuosia vanhoilla kivillä, jotka rakkakivikon seasta erottuivat kuin kutsuen ihailemaan maisemaa niiden päältä. Katselin pilvien lipumista horisontissa. Mietin, miten niille tai taivaalla lenteleville linnuille kahden maan raja on täysin tarpeeton. Ne voivat ylittää sen päivässä satoja kertoja välittämättä tai tietämättä mitään meidän rajoituksista, tarkastuksista ja tavoistamme pitää kirjaa kulkijoista ja menijöistä.

Matkallani Inarista pohjoiseen ostin saamelaismuseo Siidasta kirjan Vastatuuleen, joka pureutuu saamelaisten kokemushistoriaan ja avaa saamelaista mielenmaisemaa. Huomasin hyvin nopeasti, miten vähän tiedänkään aiheesta. En juuri mitään. Hämmästelin vähäistä tietouttani muun muassa siitä, miten pitkään saamelaiset ovat kulkeneet näissä maisemissa poroja paimentaen. Jäämerelle asti ulottuvat porojen laitumet mahdollistivat luonnonmukaisen vuodenaikojen kierron seuraamisen ja laidunalueiden pysymisen rehevinä ja kestävällä kannalla. Valtioiden rajojen sulkeuduttua monia asia monimutkaistui ja saamelaiset ovat aikojen saatossa menettäneet ison osan laidunmaistaan ja vanha luonnonmukainen elinkeino on sen vuoksi vaarassa. En ole malttanut laittaa kirjaa pois sen ostamisen jälkeen. Se avartaa tietämystäni ja rikkoo ennakkoluulojani.

Kuten linnut ja pilvet, ovat myös ihmiset kulkeneet täällä ennen vapaasti luonnon mukaan välittämättä kartalle piirretyistä rajoista ja rajoituksista.

Aamulla nousin kuuden aikaan tuulen keinuttaessa Berttaa ja kolisuttaessa sen kylkiä. Aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta jo kuumana enteillen taas uutta hellepäivää. Tuuli henki tunturille tyypillistä levottomuutta, mutta muuten ilma oli kaunis ja kesäinen. Keitin kahvit ja kävin tuulisella huipulla kävelyllä. Papu oikoi jäseniään hitaasti yöllisen reilun pituiseksi venähtäneen lenkin jäljiltä.

Pakkasin Bertan ajokuntoon ja köröttelin hissukseen alas tunturin rinnettä. Tielupa varmassa tallessa autossa, tänne palaan vielä uudelleen tänä vuonna.

Halauksin,

Sanna

Uusia ulottuvuuksia Utsjoella

Uusia ulottuvuuksia Utsjoella

Viimein pääsen näkemään erämaan lintuperspektiivistä käsin. Tätä on odotettu pitkään, viimein hankin dronen. Lentämiseen vaaditaan rekisteröinti ja pieni teoriakoe. Kun ne suoritin, olen nyt sertifioitu dronelennättäjä ja taivas on minun.

En ole ennen lennättänyt dronea, mutta Utsjoen avara, esteetön taivas ja erämaan rauha on paras paikka harjoitella. Tässä ensilennon tuloksia keskiyön auringon valossa 💛

– Sanna

Pakureissussa – Pyhältä Utsjoelle

Pakureissussa – Pyhältä Utsjoelle

Pakureissulla ei ole suunnitelmaa. Suunnittelemattomuus luo vapautta ja se on koko reissuni ydin. Haluan viettää aikaa juuri siellä, missä hyvältä tuntuu juuri niin kauan kuin se hyvältä tuntuu.

Lähdin kotipihasta maanantaina ja parkkeerasin samana päivänä Pyhäjärven kylälle Pelkosenniemelle ystävien pihalle. Pyhällä on hyvä olla. Ihmettelen hieman itsekin, miksi, sillä siitä uupuu niin usein kaipaamani villiys ja erämaahenkisyys. Sen sijaan se tarjoilee maalaisidyllistä Lappia, vanhan ajan kyläyhteisön toimintaa ja pienen tunturikylän aktiviteetteja ja saman henkisiä ihmisiä.

Kesä oli saapunut Pyhätunturille. Kävelin peltomaisemissa kesämekko päällä ja poimin villikukkia pakuni ainoalle pöydälle maljakon virkaa toimittavaan juomalasiin. Unohdin, miten olenkaan kaivannut kukkia.

Pyhällä riittää aina tekemistä ja ihania ihmisiä. Kävimme melomassa, tanssimassa vallattomasti ilta-auringossa hiekkarannalla ja uimassa vielä kovin jäisen tuntuisessa Pyhäjärvessä. Maalasimme ex-tempore taidetta terassilla ilta-auringon kultahehkussa. Aurinko ei laskenut tuntureiden taakse ollenkaan, vaan keskiyöllä kiersi pakettiauton toiselle puolelle ja aloitti uuden kierroksen. Yötön yö on täällä.

Elämä pakettiautossa sujahti uomiinsa kuin luonnostaan. Ruoka- ja vesihuolto toimii omaksi ihmetykseksenikin kuin rasvattu ja yöunet maistuivat makoisilta Bertan metallisten kylkien sisäpuolella. Tavarat on löytäneet paikkansa ja isommilta vahingoiltakin on vältetty. Ensimmäisessä ajossa tomaatit lensivät maantien töyssyissä ja painava vesikanisteri oli liian painava penkin päällä, johon sen nostin ajon ajaksi. Penkin kulma antoi periksi, mutta oli nopeasti korjattu.

Utsjoelle ajoin lähes yhteen putkeen. Pysähdyin vain kerran viilentämään itseäni Inarijärven hyisessä kylvyssä. Myös Utsjoki kylpee helteessä. Aurinko porottaa kuumana lähes vuorokauden ympäri. Keskiyön paikkeilla se hieman hellittää lämmöstään, mutta ei piiruakaan valostaan ja aamulla autossa saa nukkua jo ilman peittoa. Valokuvaajana kaipaisin pehmeämpää ilta-auringon valoa, mutta tällä hetkellä valoa tulee täydellä teholla koko yön.

Inariin asti tien päällä oli yllättävänkin paljon ihmisiä, matkailuautoja ja moottoripyöräilijöitä, mutta Inarista pohjoiseen päin sain körötellä rauhassa. Vain porot mutustivat tien vierustojen viheriöitä, muuten maisema oli autio.

Löysin sattumalta upean paikan parkkeerata Bertta ja nukkua yön yli. Hetken mielijohteesta poikkesin päätieltä pienemmälle ja vielä kerran hiekkatielle, joka päättyikin suoraan kohisevaan jokeen. Peruutin muhkuraisen tien päähän hieman uhkarohkeasti isojen kivien ylitse, mutta sain lopulta aseteltua auton niin, että takaovilta avautuu suora näkymä kohisevaan koskeen.

Tässä olen nyt oleskellut puolitoista päivää. On hämmentävää olla pysähdyksissä, yksin, vailla juuri mitään tekemistä. Aluksi taistelin sitä vastaan, mutta lopulta annoin periksi. Olen viimeiset kuukaudet puurtanut vuorokauden tunnit täyteen, jotta saan toteutettua tämän pakureissun. Otin vastaan ihanan tylsyyden tunteen, otin päivätorkut suojassa auringon paahteelta, vaikkei juuri väsyttänytkään.

Olen usein hyvin tietoinen, missä olen kartalla ja mitä ympärillä on. Etsin sillä tavalla usein mahdollisia kuvauspaikkoja. Tällä kertaa en tiedä, missä kohtaa karttaa olen. En edes tiedä, kuinka pitkä matka parkkipaikaltani on Utsjoen kylälle.

Kävin tutkimusretkellä kosken alavirralla. Kuljin kohisevan kosken viertä pitkin narniamaisen houkuttavaa polkua seuraten vaikka päämäärää. Ihana päiväretki. Helle helpotti hieman tunturikoivujen hennon pienten lehtien katveessa. Linnut lauloivat herruuttaan ja kesäintoaan.

Retkestä ei ole sen ihmeempää sanottavaa. Kuljin polkua pitkin, kunnes se loppui ja päättyi takaisin päätielle. Kosken varrella valokuvasin jyrkillä hiekkaharjuilla ja kylmän vesiloiskeen pauhussa. Kylvetin lenkkareissa paahtuneita jalkoja virran vietävänä. Papu makoili oman kylpynsä jälkeen silmät suljettuna lämpimillä kivillä kärsivällisesti odottaen, että omistajansa saa omat oudot puuhansa päätökseen.

Huomenna pakkaan Bertan taas ajokuntoon ja käyn Utsjoen kylällä. Kaupassa pitää käydä, omenamehu on ainakin loppu. Ehkä käyn myös tunturissa, ehkä en. Sen voi suunnitella myöhemminkin.

Nyt keskiyön aurinko paistaa pakun takaikkunoista suoraan silmiin. Koski pauhaa taustalla. Sen sointi jää varmasti korviin vielä tästä paikasta lähdettäessäkin.

Ihanaa, kun olet täällä mukanani pakureissulla 💛

Halauksin,

Sanna

paku

Pakuprojekti – lähtöä vaille valmis

Pakuprojekti – lähtöä vaille valmis

Tuntuu, että minusta, tästä blogista ja elämästäni on viime aikoina tullut auto-, rakennus- ja työkalukeskeinen. Illat ovat venyneet pitkiksi, sänkyyn mennessä päässä soi käsisahan meteli ja nenää kutittaa hiomispöly.

Mutta tiedättekö mitä? Se kaikki on ollut sen arvoista, sillä

Bertta-pakettiautoprojekti on vihdoin valmis!

Bertta, minä ja Papu olemme lähtöä vaille valmiita.


Kuluvalla viikolla olen puuhannut entistä enemmän, jos se vielä oli mahdollista. Viimeistelin viimeiset kalusteet, lisäsin naulakoita, kiristelin ruuveja ja pohdin, miten kiinnitän kaiken auton sisälle niin, että voin huoletta ajaa pohjoisen kiemuraisilla hiekkateillä ilman, että tavarat lentävät kyydissä niskaani.

Kaikki kalusteet on kiinnitetty sidontaliinoilla pakettiauton lattiassa valmiiksi oleviin, paksuihin metallilenkkeihin. Pelkästään kaiken kiinnittäminen vei yhden illan. Luulen, että huomaan vielä matkalla erinäisiä kiinnitystarpeita, mutta korjailen niitä sitten tien päällä.

Toissailtana – Lapin kylpiessä hämmentävän kuumassa ilmamassassa – pakkasin kaikki tavarani autoon. Mukaan lähti kaikki oleellinen, mutta ei mitään ylimääräistä:

  • Retkeilytarvikkeet (teltta, riippumatto, nukkumis- ja retkikeitinvälineet)
  • Kameratarvikkeet
  • Musisointivälineet (kitara ja muutama tyhjä vihko, jos laulunsävellysinspiraatio iskee tien päällä)
  • Keittiötarvikkeet (astioita, perusruokatarvikkeita, tiskaustarvikkeet)
  • Vaatteet ja kengät
  • Papun tavarat
  • Peruspeseytymisvälineet (ekologinen saippua, jolla voin pestä itseni, pyykkini ja Papun) + pari ämpäriä vedenkantoa varten
  • Työkalut, sidontaliinoja, autotarvikkeita (sähköjohtoja, käynnistyskaapelit, lapio jne.)

Auton ajotilan (mikähän sen nimi oikeasti on?) yläpuolella on kätevä ja yllättävän tilava varastointitila, johon sain mahtuvaan oikein mukavasti kaikki muutaman kuukauden aikana tarvitsemani vaatteet. Koska pohjoisen säistä ei ikinä tiedä, mukana on sekä hellemekkoja että villapaitoja ja pipoja. Pukeutumistyylini peruspilarit.

Pakettiauton keittiöstä löytyy kahden kattilan menevä kaasuhella ja keittiölipasto, jonka uumeniin kätkeytyy kaikki astiat, osa ruoista, roskis, tiskausvälineet, ja kaasupullo. Kaikki piiloutuu jykevästi liikkuvien puisten liukuovien taakse, joten ne eivät kaapista pääse lentämään ajettaessa.

Vesipiste on keittiökaapin vieressä ja toimii simppelisti ja manuaalisesti. Paikalla ollessa laitan puisen tason päälle 20 litran ison vesikanisterin, jossa on hana. Keittiöaltaan asemaa ajaa vanha, emalinen vati, joka pysyy tiiviisti paikallaan tiukasti mitoitetun tason alla. Kun tarvitsen allasta, vedän sen tason alta käyttöön, tyhjennän käytön jälkeen ulos ja liu’utan sen takaisin paikoilleen.

Keittiökaapin vieressä, pakettiauton takaosassa on pieni jääkaappi. Tämä on asuntoautoon tarkoitettu, hyvin vähän sähköä kuluttava, toistaiseksi erittäin hyväksi havaittu jääkaappi. Se olikin tämän projektin isoin investointi, se maksoi melkein 500€, mutta koko kesän matkatessani haluan saada ruokani ja juomani kylmiksi.

Keitiön vastakkaiselle seinälle sängyn ja takaoven väliin jäi tyhjä tila, jolle en ensin keksinyt käytttöä. Ajattelin täyttää sen erinäisillä säilytystavaroilla, pusseille ja nyssyköillä, mutta projektin loppuvaiheilla sain paremman idean. Koska teen töitä kesän ajan tien päältä, kirjoitan, muokkaan valokuvia ja toki myös syön, tarvitsin jonkinlaisen pöydän ja penkin. En perusta sängyllä syömisestä ja työskentelystä ja tähän tilaan mahtui täydellisesti penkki, jonka kansi avautuu ja sisään mahtuu säilytystilaa. Pöytä taittuu saranoilla vasten sängynpäätyä, sen jalka irtoaa ja kiinnitän sen – yllätys yllätys – sidontaliinoilla kasaan, kun en sitä käytä.

Vaikka itse sanonkin, tämä oli projektin paras ideani. Oli muutaman haavan ja pitkän illan arvoista, että pääsen nauttimaan aamupalan pöydän ääressä ja voin tehdä töitä suhteellisen hyvällä ergonomialla autostakin käsin.

Auton etuosaan mahdutin vielä kitarani (joka toistaiseksi ei ole vielä kiinnitetty mitenkään, se pitää vielä ratkaista jotenkin) ja varaston perältä löytämistäni Ikean laatikoista kyhäämäni kenkäkaapin. Ulkopuolelle, vesipisteen toiselle puolelle rakensin samanlaisen saranoilla kääntyvän pöydän kuin pakettiauton takaosaan. Se pysyy suhteellisen hyvin kiinni pelkkien saranoiden avulla, mutta lisäsin vielä varmistukseksi ketjun, etteivät saranat rikkoudu pöydän päälle lasketusta painosta. Tässä voin hyvällä ilmalla kokkailla Trangialla ruokaa tai kerätä matkan varrelta kukkakimppuja maljakkoon.

Lisäsin pakettiautoon kaksi valoketjua, jotka toimivat pattereilla. Olisin voinut liittää valot suhteellisen helposti auton sähköjärjestelmäänkin eli hupiakkuun, mutta näin pääsin helpolla. En tiedä, kuinka paljon valoille on lopulta käyttöä, kun yöttömän yön aurinko paistaa vuorokauden ympäri koko kesän, mutta ne luovat toki mukavaa ja kotoisaa tunnelmaa.

Tavoitteenani ja teemanani oli olla ostamatta juuri mitään uutta tätä projektia varten. Lukuunottamata kaasuhellaa, jääkaappia ja yhtä 30€:n vaneripalasta (se oli iso palanen!) sekä sähkötarvikkeita, kaikki tavarat ovat joko omasta kodistani tai ostettu käytettynä. Lopputulos on hieman kirjava ja kirpputorihenkinen, mutta se ei minua haittaa. Tein tätä itseäni varten ja itse olen tähän enemmän kuin tyytyväinen.

Seikkailu odottaa, tie on avoin ja pohjoisen maaginen kesä edessäpäin. Ihanaa, kun olet täällä mukanani kaikkea tätä seuraamassa 💛

Halauksin,

Sanna

Muistutuksena, päivitän usein myös Instagramin puolella reissusta ja seikkailuistani videoiden ja kuvien muodossa. Tervetuloa mukaan 🤗

Pakuprojekti – uuteen nousuun

Pakuprojekti – uuteen nousuun

Edellisen kerran pakuprojekti ei mennyt niin kuin piti. Kirjoitinkin tästä hienosta oppimiskokemuksestani jo aiemmin. Suunnitelma kesän viettämisestä omassa, itserakennetussa pakussa oli ja on edelleen voimissa. Oli aika aloittaa suunnitelma B.

Ensimmäiselle pakettiautolleni, kovin rikkinäiselle Tapsalle oli sanottava hyvästit. Pitkällisen pohdinnan jälkeen tulin tulokseen, että taitoni ja rahani eivät riitä sen korjaamiseen alusta asti. Vaikka saisinkin Tapsan korjattua asumis- ja ajamiskuntoon, olisin pulassa erityisesti, jos (kun) se hajoaisi kesän reissuilla, kun olen yksin keskellä ei-mitään.

Tapsa sai uuden kodin. Se haettiin pois trailerilla ilmeisen hyviin ja osaaviin käsiin.

Koska kesä lähestyy kovaa vauhtia – vaikka ilmasta sitä tosin voi päätellä, nytkin ulkona on lumesta valkoinen maa – Tapsan siirryttyä vehreämmille laitumille oli aika siirtyä eteenpäin. Ensimmäisen pakun myötä opin jo paljon, minkälaiset ominaisuudet siinä olisivat hyvät. Netti on toki täynnä ohjeita ja neuvoja pakettiauton ostoon ja sen muuttamisesta matkailuautoksi, mutta minä opin kokemuksen kautta. Ja yleensä kantapään. Kuten nytkin.

Ystävien ja muiden ihanien auttavien ihmisten avulla uusi pakettiauto, Ford Transit, löytyi. Koska joka pakullahan pitää toki olla nimi, omani ristittiin hakumatkalla Bertaksi. Nimen piti heijastella pakun olemusta, joka on kookas ja jykevä, mutta kuitenkin suhteellisen lempeä ja luotettava.

Bertta ajettiin kotiin Rovaniemeltä viikko sitten. Aloitin sen työstämisen heti samana iltana.

Ensitöikseni irrotin auton hytin ja takatilan väliseinän, koska halusin mielummin yhtenäisen tilan, jonka voin tarvittaessa jakaa verholla erillisiksi tiloiksi. Kolmesta etupenkistä huolimatta mahdun ujuttautumaan etupenkeiltä takatilaan, mikä on kätevää tien päällä. Ei tarvitse kaatosateella kiertää ulkokautta asuintilaan.

Väliseinän irroitus meni klassisen mallin mukaan. “Helppoahan tuo on irrottaa, muutama iso pultti ja ruuvi, puoli tuntia ja se on irti”, ajattelin yksi valoisa ilta, kun aloitin homman. Kymmenen pultin jälkeen hoksasin, että viimeiset olivat jostain kumman syystä sivuseinän paneelin alla ja ulottumattomissani. Yritin eri työkaluja, yritin vääntää ja kääntää seiniä, mutta lopulta oli myönnettävä, että minun oli pakko irrottaa myös koko sivuseinä saadakseni hytin väliseinän irti. Työhön upposi puolen tunnin sijaan reilu kolme, mutta valoisat yöt ovat omiaan tällaisille puuhasteluille.

Olin tehnyt jo pitkälle viedyt suunnitelmat Tapsan kalustuksesesta, mutta nyt jouduin aloittamaan saman homman alusta Bertan mitoilla. Suhteellisen suorat sivuseinät ja korkea katto mahdollistavat paljon, joten sängyn lisäksi saatan saada mahtumaan sisään myös pienen työpisteen / ruokapöydän. Pääsen samalla testaamaan nikkarointitaitojani, tätä ennen en ole rakentanut yhtään mitään.

Viikonloppuna rakensimme ystäväni kanssa Bertan sähköt toimiviksi. Kerroin aiemmassa kirjoituksessani, miten aion saada autoon sähköt niin sanotun hupiakun avulla niin, että pystyn tien päällä lataamaan kameran, tietokoneen ja puhelimen akut. Sen lisäksi jääkaappi vaatii hieman virtaa, mutta muuten tarvitsen sähköä todella vähän. En olisi millään selvinnyt ilman apua tässä touhussa. Olen oppinut paljon, tiedän sähkötekniikasta enemmän kuin olisin ikinä voinut kuvitella, mutta käytännön apu todella tuli tarpeeseen. Kiitos ❤

Sähkökeskus rakennettiin muovilaatikkoon, johon mahdutettiin invertterini, toinen akku, pääkatkaisija ja sulakkeet. Laatikko on helposti käsillä pakussa sängyn alla, heti kuskin penkin takana. Kaunis se ei ole, mutta ensimmäiseksi tee-se-itse sähköprojektiksi kuitenkin varsin kelpo.

Muutama johdon pätkä ja sähköosanen (huomaa hieno termistöni) puuttuu vielä, mutta loput uskon saavani itse kuntoon.

Kannoin kalusteet sisään heti siivoamisen jälkeen ja olen pyöritellyt niitä eri päin tyhjässä pakussani. Monta iltaa olen istunut tyhjällä lattialla ja mielessäni piirtänyt mahdollisia kalustusvaihtoehtoja. Vielä on paljon tehtävää; kalusteiden kiinnitys ja pienet modifoinnit, kaasun liittäminen hellaan ja sen turvalliseksi varmistaminen, ikkunoiden pimennysverhojen ompeleminen ja lopulta muutto. Sisustus alkaa kuitenkin hahmottua ja sisätila tuntua jo kotoisalta.

Kaukainen pohjoinen sijaintini välillä hankaloittaa tällaisten projektien etenemistä. Tarvikkeita on välillä vaikea löytää, etenkin, kun kylän rautakauppa paloi maan tasalle viime syksynä. Pisteet kuitenkin kunnan monipuolisille pikku yrittäjille, joiden putiikeista löytyy yllättävän monipuolisesti tarvikkeita ja apu on aina erinomaisen lämminhenkistä ja ystävällistä. Voin marssia kylän autotarvikeliikkeeseen kysymään sähkötarvikeosaa, jonka toiminnasta en ole täysin varma ja jonka ulkomuodon olen raapustanut lyijykynällä paperin kulmaan. Kotiin lähden juuri oikean osan ja perusteellisten asennusohjeiden kanssa. Ihanaa!


Viimeisten viikkojen kaikki vapaa-aika on vierähtänyt täysin pakuprojektin parissa. Seikkailut ja retket ovat jääneet nyt toiseksi, jotta saan Bertan asumiskuntoon kesäkuun kynnykselle. Kaikki vie yllättävän paljon aikaa, enemmän kuin luulenkaan. Lähes kaikki on minulle uutta, mutta on ihanaa oppia ja huomata, miten lopulta monimutkaiseltakin vaikuttavat asiat ovat lopulta vain möntti pienempiä, täysin ratkaistavissa olevia pulmia. Kuin palapeliä kasaisi.

Palaan nyt viimeistelmään Bertan sisustusta ja marssin kylän puotiin kysymään, mitä tarvikkeita tarvitsen penkin rakentamiseen. Ihanaa, kun olet täällä seuraamassa puuhailujani ja seikkailujani 🤗

♥: Sanna

Ja joki on jälleen vapaa – luopumisesta

Ja joki on jälleen vapaa – luopumisesta

Luonto opettaa meitä olematta kiintymään liikaa. Kaikki on muutoksessa. Koko ajan. Ainoastaan muutos on varmaa, varsinkin pohjoisen alati liikkeessä olevassa luonnossa, jossa kahdeksan vuodenajan kierto ei pysähdy hetkeksikään.

Joki luopui viimein jäisistä kahleistaan. Samalla minä jouduin luopumaan yhdestä talven tärkeimmistä kulkuväylästäni. Kuljin jäätä pitkin lähes joka päivä, oikaisin vastarannan metsään, seurasin talven eläinten jälkiä, ajoin elämäni ensimmäistä kertaa moottorikelkalla, hiihdin puolipäivää kestäneitä hiihtoretkiä edestakaisin kirpeässä pakkasilmassa. Nyt joki on jälleen villi ja minun ulottumattomissani.

Luopuminen ei ole helppoa, mutta se avaa uusia mahdollisuuksia. Kun jostain päästää irti, jää tilaa uudelle. Opettelen sitä vielä itse, mutta minulla on paras opettaja, luonto. Se ei kysele eikä odottele, siinä suhteessa on raakakin. Se ei jätä valinnanvaraa. On opittava, liikuttava eteenpäin, elettävä uutta aikaa ja päästettävä irti edellisestä.

Pitkään jatkunut sade enteili virran vapautumista, mutta jää piti pintansa yllättävän pitkään. Lämmin sade rummutti mökin kattoa ja syövytti jään pintaa, mutta se kesti sitä toista viikkoa hievahtamatta.

Sitten alkoi tapahtua. Vuolaimmat virrat ja pienet purot antoivat periksi ensin. Kosket kuohuivat, teiden varsille nousi tulvavesiä – tänä vuonna kovin maltillisia, mutta vettä oli yhtäkkiä kaikkialla. Hiljalleen virtojen voima uuvutti myös pääväylän jäätä. Ensimmäisenä suli oman rantani törmä, johon virtaa jänkältä vuolas joki. Aurinkoa ei viime viikkoina ole juuri näkynyt, joten sen voimalla ei ollut kovinkaan suurta merkitystä tässä näytöksessä.

En malttanut odottaa jäiden lähtöä, joten ajoin viikonloppuna hieman pohjoiseen, ylemmäs joen vartta katsomaan, miten vuolaat kosket purevat väylän jään pintaa. Pysähdyin pienen kosken partaalle – keskelle ei mitään, jonnekin ennen Muoniota.

Pieni koski, mutta sitäkin isompi ääni. Vietin aamupäivän sen kuohujen melskeessä. Hengitin keuhkojen täydeltä vielä hieman jäiseltä tuoksuvaa, kosteaa ilmaa. Istuin liukkailla rantakivillä ja unohduin kosken pyörteisiin. Aamupäivä kului, iltapäivä saapui. En huomannut. Kuten usein ennenkin, unohdin ajan kulun ja muun maailman. On vain yksi olemassaoleva hetki. Maailman vaivattominta meditaatiota.

Viikonloppuna oman rantani jäät antoivat periksi. Aurinko liittyi voimiin ja laittoi vauhtia jään voittamiseen. Talvi luovutti viimein kevään voimille. Vesi nousi nopeasti ja peitti alleen törmän kasvit. Ohi lipuvat jäälautat kolisevat – tai oikeastaan suhisevat osuessaan toisiinsa. Äänimaailma on minulle outo, mutta kuitenkin rauhoittava. Veden virtaus, lempeä jäiden suhina, välillä kunnon loiskahdus, kun isommat lautat surutta jyräävät pienemmät alleen.

Joki on ollut viime päivät kuin elävä olento kiemurrellessaan irti jäistä. Rantani kohdalla virtaus on lempeä ja kevyt, mutta se virtaa nyt vuolaampana kuin aiemmin. Vaikka väylä on leveä, jäälautat kasaantuvat pieniin mutkiin ja mataliin uomiin ennen kuin joku isompi lautta tai virtauksen hetkittäinen voimistuminen saa ne taas jatkamaan matkaansa. Seisoin hetken rannan törmällä kameran kanssa. Huomaamattani vesi nousi ja kasteli kenkäni, vaikka vain hetki sitten olin seisonut kuivalla maalla. Tätä voimaa ei voi pysäyttää.

Rannalle yhtäkkiä ilmestyneet lukuisat linnut pitävät omaa konserttiaan päivin öin. Ne levähtävät kevättanssiaisistaan hetkeksi ja istuvat ohikiitävälle jäälautalle, lipuvat sen mukana alavirtaan ja lentävät taas huutaen takaisin. Sukeltavat niiden ali ja pujottelevat jäiden virrassa. Aivan kuin ne pitäisivät hauskaa jäiden kanssa.

Olen istunut tuntikausia aamuisin ja iltaisin katselemassa jäiden loputonta marssia etelään. Minne ne menevät? Pohdin laittavani näkyvän merkin yhdelle jäälautoista ja ajavani etelään päin katsomaan. Saapuisiko se sinne vai ehtiikö jäälautta sulaa ennen lipumistaan mereen? Ehkä jätän sen taas yhdeksi pohjoisen mysteereistä.

Hieman haikein mielin luovun talvesta ja sen ihmeistä. Joen jäästä ja sen tarjoamista mahdollisuuksista. Mutta tiedän sen myötä tulevan uuden ajan. Lämpimät illat avoimen ja tyynen joen varrella. Iltauinnit koleassa vedessä, joka virtauksen takia ei taida ikinä lämmetä. Puisten kalaveneiden vana kesäyönä, joka jättää jälkeensä tervan tuoksun ja airojen loiskeen.

Ja mikä parasta. Jää tulee takaisin. Ensi talvena. Ja minä olen täällä sitä odottamassa.

Lämpöisiä kevätiltoja 💛

Halauksin,

Sanna

Odottavan aika

Odottavan aika

Toukokuu on odottava. Luonto odottaa heräämistä, lumi odottaa sulamista ja joki jäistä vapautumista. Minä odotan – omaksikin yllätyksekseni – yllättävän paljon kesää ja lämpöä. Kasvien heräämistä ja kesäöitä. Lämmintä tuulta ja puiden lehtien havinaa. Kesän vapautta, matkoja ja uusia seikkailuja.

Toukokuu on pohjoisessa hiljainen. Koivuissa voi lähempää tarkastellen nähdä aivan pienet silmujen alut, jotka puhkeavat kuuleman mukaan jopa yhdessä vuorokaudessa täyteen loistoonsa, mutta kaipaavat ensin kunnon auringon lämmön. Kevättalven vierailijat, matkailijat ja turistit, ovat kaikonneet etelän lämpöön. Heille suunnatut palvelut, ravintolat ja matkailuyritykset sulkevat ovensa ennen kesäkauden avaamista juhannuksen aikaan.

Kaikki odottavat.

Ensimmäiset muuttolinnut ovat saapuneet. Joutsenpari on jo muutaman viikon ajan kajautellut huutojaan joen varrella. Sain parin tallennettua videollekin, kun ohittivat rantani ensimmäisen kerran. Joskus käy valokuvaajan tuuri – satuin olemaan rannassa juuri kuvaamassa oikeaan aikaan. Sama tapahtui, kun peurapariskunta ylitti joen vain vähän matkan päässä omasta rannastani. Sekin näkyy videolla.

Aurinko on avannut ensimmäiset laikut jäästä juuri rannan tuntumassa. Yksi ilta Papu haukkui pihalla kovasti kohti rantaa. Se oli häätänyt rannan sulaan levähtämään jääneen yksinäisen joutsenen, joka pelottomasti, mutta närkästyneenä marssi jäätä pitkin kauemmas. *Taps taps taps*, sen räpylät läiskyi vetiseen hankeen, kun se hiljaa mutisten keinui kauemmas lepäämään. Papu luuli tehneensä hyvänkin työn häätäessään rannan valtaajan. Minä olisin mielelläni antanut joutsenen asuttaa rantaani.

Välillä aurinko lämmittää niin, että ulkona voi jo istua ilman takkia ja pipoa. Kierähdän usein illalla mökin ja joen väliselle jo lumesta vapautuneelle ja kuivalle varvikolle nauttimaan kevätilloista. Suljen silmät ja kuuntelen lintujen ilta-aarioita. Yksinäinen peippo on asuttanut pihaa muutaman viikon. Se kiertää puusta puuhun ja kurluttaa kaunista säveltään. Vielä kukaan ei ole sille vastannut. Ehkä se on vain liian ajoissa liikkeellä. Peippo tuntuu kotoisalta, kuin oman metsän haltijalta, jonka äänen kuulen savupiipun kautta heti ensimmäisenä aamulla herätessänikin.

Lumen sulaminen tuo mukanaan myös märän maan, saven ja lian. Pihani on ruskean saven ja punapohjaisen harjuhiekan mutavellisekoitus. Kumisaappaat kuuluvat joka päivän asuvalintaan. Pihatie on kuravellisten lätäköiden täplittämä ja autoni saa joka kerta sitä ajaessani kuravellikuorrutteen päälleen.

Ehkä oma kärsivällisyys on nyt vain koetuksella, mutta aika tuntuu pitkältä. Talvi ja sen aktiviteetit on jo ohi, kesä ei ole vielä täällä. Kuten olen aiemmin jo kirjoittanut, jostain syystä lähes ympärivuorokautinen valo väsyttää ja tuntuu runsaudellaan yhtäkkiä oudolta. Mieli ei osaa enää lukea kellonaikaa valon perusteella. Se on yhtä kirkas koko ajan eikä ole saanut vielä kesän lempeää hohkaansa, vaan tuntuu välillä jopa raa’alta.

Nautin valosta mieluiten heti auringonnousun jälkeen tai vasta illalla sen laskettua. Jos molemmat haluaa nähdä, yöunet jää jo kovin vähälle – aurinko kun nousee jo aamukolmen jälkeen ja laskee vasta illalla yhdeltätoista.

Odottavan aika on pitkä. Onneksi saan lisäpuhtia päiviin, kun tulevana viikonloppuna haen uuden pakettiautoni (edellisen pakun rakennus ei mennyt ihan niin kuin ajattelin, katso vaikka itse) ja alan sisustamaan sitä kesän reissuja varten. Siitä lisää myöhemmin, nyt vesisateen ropistessa mökin kattoon laitan vielä takkaan tulta ja syvennyn kirjan pariin. Kesä on jo ihan ovella.

Aurinkoa ja lämpöä kevääseen! Ihanaa, kun olet täällä odottamassa sitä kanssani 💛

Halauksin, Sanna

Vaikein vuodenaika on ohi – Talvi Lapissa VIDEO

Talvi kesti yli puoli vuotta, mutta alkaa nyt pikku hiljaa olla ohitse. Vielä silloin tällöin taivaalta ryöpsähtävät lumi- ja raekuurot, jotka etenkin aamuisin valottavat maan valkeaksi muistuttavat talven voimasta, mutta muuten aurinko, valo ja lämpö alkavat ottaa ylivaltaa.

Tein videon siitä, miltä tuntuu asua talvi Lapissa, pohjoisen armottomien kelien syleilyssä. Miltä tuntuu, kun kaamos ottaa vallan ja pakkaslukemat laskevat reilusti alle kolmenkymmenen. Miltä ensimmäiset auringonsäteet tuntuvat pimeyden jälkeen.

Videoon kasasin kuvaamiani pätkiä – ja samalla fiiliksiä koko talven mitalta. Nauttikaa 🥰

♥: Sanna