Talvi sen kuin jatkaa meidän odotuttamistaan. Kylän raitilla käy edelleen lumiaura aamuisin ja lumivälineet on meilläkin oven pielessä odottamassa joka päiväistä työkäskyään. Pirtin pöydällä uutta elämää kasvaa tulevaan kasvihuoneeseen kesällä siirtyvät tomaatit, kurkut ja paprikat. Näyttävät aika surkeilta kurkottaessaan valoa ikkunaan, jonka toisella puolella pyryttää kolmatta päivää.
Tällä videolla jaan hieman eloa tässä pikku kylässä. Kerron meidän pikkuisesta kyläkokouksesta ja minun lempipalvelusta, joka samalla on meidän kylän ainut palvelu. Muut ovatkin sitten kaukana maanteiden tuolla puolen.
Videosta tuli taas yllättävän pitkä, joten ota kupponen teetä, ehkä pala (hapanjuuri)leipää ja istahda nauttimaan pohjoisen kyläelämästä.
Hei kaikille. Täällä sitä tallataan ikuisen talven keskellä. Etelään saapui takatalvi, täällä ei ehkä voi sitä takatalveksi kutsua, kun ei se tässä välissä ole juuri kummemmaksi muuttunut.
Lunta sataa tälläkin hetkellä, kun tätä kirjoitan kahvikupin äärestä rauhallisena sunnuntaiaamuna. Alan kovasti epäilemään ennen niin lohduttavan sanonnan totuusperiä, jossa kerrotaan uuden lumen olevan edellisen surma. Tällä hetkellä tuntuu, että ne kumpainenkin saavat vain voimaa toisistaan.
Tämä talvi on kestänyt pidempään kuin yksikään muistamani elämäni aikana. Olen koittanut ottaa siitä ne hyvät puolet. Kuten sen, että edelleen on mahdollista hiihtää päivittäiset hiihtolenkit. Kylälatu ajettiin viimeksi eilen, vaikka uhkasivat jo lopettaa sen kunnossapidon. Huomasivat kaiketi, että tässähän on vielä parhaat hiihtokelit edessä.
Välillä kuuntelen kateellisina etelän tuttavien kasvihuoneiden siivoamista, mullan tuoksuisia sormenpäitä ja ensimmäisiä kukkivia kevätkukkasia. Voin kuvitella maan tuoksun, auringon lämmön iholla ja perhosten värikkäät ensilennot.
Me sen sijaan käydään hiihtoretkillä ahkion ja suksien kanssa, kaivetaan metriseen hankeen sija nuotiolle ja istutaan sen hetken, mitä talviselta viimalta malttaa kuusen katveessa nauttia kuksallisen kahvia ennen kuin palataan takaisin pirttiä lämmittämään.
Yksi viikko jätimme pirtin lämmittämiset sikseen ja lähdimme vanhoille kotikulmille Pallas-Yllästunturin kansallispuistoon suksinemme. Ah, miten ihana tunne oli käydä näissä kotimaisemissa. Jotain sanoinkuvaamattoman maagista löytyy tuntureiden sinivalkoisilta lumihuipuilta. Oletko kokeillut? Suosittelen.
Olimme Tunturi-Lapissa ystävien luona, jotka ovat sieltä muuttamassa valtameren tuolle puolen, kohti uusia seikkailuja. Lappi tuntuu olevan paikka, johon vain harva jää. Ystävien lähtö harmittaa, niitä ei näillä leveyspiireillä ole ylimääräisiä. Ne muutamat, jotka täällä asuvat, ovat sen verran kaukana, ettei ihan joka päivä tule kahvihetkiä jaettua. Tosin, näinhän täällä sanotaan, että eihän se ole matka eikä mikhään ja totta se on. Päivän ajomatka ystävän luo on ihan normaali asia ja tietenkin sen kaiken arvoista.
Tuo viikonloppu oli kuin aurinkoa talven yli pimeässä kasvaneille kasveille. Ehkä me olemme pimeässä kasvaneita kasveja. Makailtiin E:n kanssa tunturihangilla pitkät tovit imien auringon lämpöä ja tuulettoman hetken hurmaa sisäämme kuin tynnyristä juuri ulos tulleet. Nuo hetket ravitsivat mieltä suunnattomasti.
Kotopuolessa samat hommat jatkuvat. Neulontatyöt edistyvät sellaista vauhtia, että hieman jo ranteita pakottaa. Piti ihan pitää pakkotaukoa, ettei mene terveys koko hommassa. Mutta innostuin. Tiedättehän, minkälaista se on.
Ensin innostuin tekemään omia sukka- ja lapasmalleja. Ja koska en ole koskaan ennen suunnitellut neuleita, en oikein hahmota, miten se tehdään, joten tein sen pääosin neulomalla.
Neuloin sukkaparin kirjoneuleella, jonka keksin itse. Mutta kun se valmistui, se oli mielestäni hieman liian sekava. Neuloin uudet sukat hieman yksinkertaisemmin. Niistäkin tuli vielä hieman liian oudot. Neuloin vielä kolmannet. Hmm, miltähän tämä malli näyttäisi eri värisenä? Neuloin vielä yhdet. Nyt taitaa menossa olla kuudes pari ja alan tulla siihen tulokseen, että tähän on oltava joku parempi keino kuin neuloa kaikki ideat ulos. Onpa villasukkia ensikin talvelle.
Sen lisäksi aloitin itselleni uuden villapaidan (koska huomasin, etten ole neulonut koko talvena itselleni paitaa ollenkaan!), mutta siitä tulikin parempi E:lle kuin minulle. Huoh. Ranteille kylmä-kuuma -hoitoa ja neulomaan uutta itselleni.
Sen lisäksi olen (tietenkin) leiponut hapanjuurileipää. Sitä leivon edelleen kerran viikossa. Osan vien naapureille, suurin osa syödään itse. Naapureista saa vaihtokaupaksi usein hilloa, mehua tai esimerkiksi tällä viikolla monta kiloa siemenperunoita ja muutama tomaatintaimi. Rakastan tällaista vaihtokauppaa! Voisiko maailma toimia enemmän näin?
Sen lisäksi olen yrittänyt markkinoida paremmin valokuvakauppaani (ehkä tiedättekin jo, mutta se löytyy muuten täältä). Oman itsensä tai töidensä markkinointi tuntuu – rehellisesti sanottuna – aivan hirvittävältä. Ehkä se on se suomalaisuus, ehkä kaino kainuulaisuus, mutta oman työn esilletuonti tuntuu kaikin puolin väärältä. Tyrkyttämiseltä ja tuputtamiselta. Epätoivoiselta myymiseltä.
Olen kyllä opetellut, että ei se sitä välttämättä ole ja jos haluaa jotakin tapahtuvan, on siitä pakko puhua ääneen, kertoa ja näyttää. Introvertin painajainen. Digitaalisuus helpottaa asiaa hieman, ainakin introvertin näkökulmasta. Saan rauhassa miettiä, kirjoittaa ja visualisoida sanottavani. Ei se silti mukavaa ole.
Mutta, kuinka ollakaan, se tuottaa tulosta. Kertomalla ihan omalla tavallani, mitä teen ja että minulta voi ostaa valokuvaprinttejä pohjoisen luonnosta, niitä ihan oikeasti ostetaan. En tiedä, mitä kuvittelin, mutta jotenkin se yllättää. Kun olen päässyt yllätyksestäni ylitse (yleensä suhteellisen nopeasti), olen valtavan iloinen ja hieman ylpeä (vaikka sitä ei tietenkään sovi sanoa ääneen, onneksi voin sen näin korrektisti kirjoittaa) omista saavutuksistani.
Nautin suunnattomasti, että saan hakea valokuvaprinttejäni paikallisesta yhden miehen pienpainosta, paketoida ja liittää niihin käsinkirjoitetun viestini ja kiikuttaa takaisin kylälle 45km päähän postin vietäväksi maailmalle. Ehkä opetan hitaasti itselleni, että ei se omasta työstä vouhkaaminen olekaan niin turhamaista ja turhaa kuin mahdan kuvitella.
Ja jos olet tilannut minulta jotakin, valtavan suuri kiitos. Olet mukana auttamassa minua luomaan pienyritystä tänne keskelle erämaista kylää. Asia, joka nykyaikana ei ole itsestäänselvä, kun maailma näyttää ilman kyseenalaistusta keskittyvän suurkaupunkeihin ja niiden ympäristöihin.
Tänään on päivälleen vuosi siitä, kun muutimme tänne pieneen kyläämme keskelle ei-juuri-mitään. Juhlistamme vuosipäivää hapanjuurileivonnaisilla ja rauhallisella sunnuntailla. Ulkona tulee lunta, ehkä voisi käydä vielä hiihtämässäkin. Suomalaisten suuri tapa juhlia.
Tämä on ollut ehkä paras vuosi koko elämässäni. Ei ne aiemmatkaan huonoja ole olleet, mutta tämä paikka on jotain, mikä sykähdyttää syvällä suurta onnea, iloa ja rauhaa. Toivottavasti saan asua täällä mahdollisesti kaikki loppuelämäni päivät.
Ihanaa, kun olet matkassani mukana, kiitos siitä ❤ Palaan pian uuden videon kanssa. Siihen asti, nautinnollista niin-sanottua-kevättä ja rauhallista eloa päiviisi.
Muotoilin kevään tunnelmia, ajatuksia ja eloa myös videon muotoon.
Aiemminkin olen kirjoittanut, että kevät varsinaisesti ei ole kevät täällä. Ainakaan sellainen, mitä muistan sen olleen etelässä. Rehellisesti sanottuna kadehdin sosiaalisen median kautta vilkuilemaani kevättä, jossa kasvihuoneet avataan talven jäljiltä, sinivuokot availevat lehtiään ja aurinko lämmittää mökkiterassille istahtaneita kahvinautiskelijoita.
On tässäkin keväässä puolensa. Saapa hiihtää vielä seitsemättä kuukautta putkeen. Hiihtämisellä koitan väistellä väistämätöntä kevätväsymystä, joka iskee aina näihin aikoihin vuodesta, kun valoa on enemmän kuin mieleni ja kroppani ehtii käsittää. Nautiskelen sitten pimeässä pirtissä kirjan parissa tai neulon, kun auringon keväthnagilta heijastuvat säteet ovat hieman liikaa.
Kevät pohjoisessa. En ole varma, onko sitä olemassa. Ei ainakaan samassa muodossa, johon siihen on muualla tottunut. Elämme huhtikuun kynnyksellä, mutta lunta on reilun metrin (meidän pihassa kaksikin, koska tuuli tuo päivitäin järveltä sitä ekstra-annoksen ja jättää sen meidän etupihalle), pakkanen käy öisin parissakymmenessä ja maisema on pakkasluminen.
Yhden päivän poissaolo saattaa tuottaa kotipihalle metriset kinokset. Lapiointihommia tiedossa ennen kuin auton saa pihalta pois.
Kevään tulon huomaa siitä, että valoa on paljon. Se kurkistaa kammarin ikkunasta sisään jo ennen kello kuutta ja painuu mailleen vasta iltamyöhään. Kumma kyllä, minuun kevätvalolla ei ole piristävää vaikutustä, päinvastoin. Aina keväisin tähän aikaan koen valtavaa kevätväsymystä. Ei siksi, etten saisi nukuttua (se onnistuu missä ja milloin vain), jotenkin valoon totuttautuminen ilmeisesti vie mieleni ja kroppani energiaa niin paljon, että koko ajan väsyttää. Pienellä kaiholla kaipaan pimeitä päiviä ja tummia aamuja. Talven ajan nauttimani tähti- ja revontulitaivaan aika on päivä päivältä käymässä vähiin.
Olemme käyneet hiihtämässä järven jäällä useasti. Vaikka hankea riittää, se alkaa nyt kantaa, suksea ainakin niin hyvin, että kaikki metsät, järvet ja joet on muuttuneet kulkuväyliksi. Se tuntuu suunnattomalta vapaudelta, kun voi kotipihalta lähteä mihin tahansa ilmansuuntaan tutkimusretkelle vain suksien avulla, olla niin pitkään retkellä kuin huvittaa ja palata kotipirtin lämpöön päivän päätteeksi. Asia, jota en vaihtaisi pois, vaikka joku minulle miljoonan siitä maksaisi.
Kevät – tai oikeastaan kevättalvi, koska varsinaista kevättä ei pohjoisessa oikein ole – on vuodenajoista minulle kaikista epämieluisin. Ei, en vihaa sitä eikä se huono ole, mutta jos pitää valita, kevät jää johon hännille. Valon tuoman väsymyksen vuoksi ja sen, että keväällä tuntuu, että kaikkialla on kiire. Kevät tuo pohjoiseen paljon ihmisiä matkailun merkeissä (meidän kylällä sitä ei kyllä huomaa, mutta kaupassa kylläkin) ja heillä tuntuu olevan ainainen kiire, mihin? Ehkä lomailla mahdollisimman tehokkaasti? Ken tietää. En syytä ketään. Jos tänne viikoksi ajaa pitkän matkan, on ymmärrettävää, että haluaa nähdä ja kokea paljon.
Mutta hassulta se tuntuu.
Taannoin istuimme eväsleipälounaalla eräässä eräpäivätuvassa hiihtoreitin varrella E:n kanssa. Istuimme siinä hyvän tovin, rauhakseltaan kahvia hörppien ja kummastelimme, kun tupaan tuppasi ihmisväkeä kuin rinneravintolaan. Kaikki kävivät tuvassa pyörähtämässä, joku kirjoitti tupakirjaan vauhdilla puumerkkinsä ja lähtivät monot kopisten pihalle. Sama toistui useaan kertaan. Kukaan ei jäänyt istumaan, kukaan ei hengähtänyt hetkeäkään. Kyllä, saattoi se johtua siitä, että me olimme tuvassa jo, mutta olisi sinne hyvin mahtunut enemmänkin ihmisiä istumaan enkä usko meidän näyttävän kovin epäystävällisiltä. Jäin hölmistyneenä miettimään, mihin kaikilla on niin kova kiire. Tuvalta lähimmille mökeille tai edes autotielle oli matkaakin jo puolisenkymmentä kilometriä, joten hitaasti hiihdellen sieltä piti kuitenkin poistua.
Vaikka lunta on kotipihalla paljon (ja se näyttää hämmentävästi edelleen lisääntyvän), kesä on alkanut hiipiä mielen perukoilta esiin. Ennen tänne muuttoa en ole juuri kesästä kovin välittänyt, mutta nyt se tuntuu maagiselta ajalta. Sopivan lämpimältä, itikattomalta (meidän vaaran päällä tuulee niin, ettei täällä yksikään itikka viihdy), kukkaketoiselta ja rauhalliselta luonnon kanssa elolta. Hipsin pitkin kahden metrin hankea pihalla ja katseellani mittailen, mihin suuntaan laajentaisin kasvimaata, mihin kannattaisi rakentaa kasvihuone ja miten päin asetella uudet kasvilavat. Kesän kasvien siemenet on jo tilattu, mutta mitään ei ole vielä laitettu itämään, koska ne päässee ulos kasvamaan vasta juhannuksen jälkeen. Samoihin aikoihin, kun Etelä-Suomesta voi nostaa jo juhannuspottuja pöytään. Aika koomista.
Puolisalaisesti olen haaveillut myös lampaiden ottamisesta meille. Näillä resursseilla se ei ihan vielä onnistu, meillä ei ole niille tarpeeksi laidunmaata omalla tontilla eikä rakennusta, jossa ne saisivat suojaa, mutta kylältä näitä kumpiakin löytyy. Loppu taitaa olla keskustelukysymys. Vaikka meidän kylällä on taloja ja asukkaita, näemme toisiamme harvinaisen harvoin. Kahdesti kuussa käyvä kirjastoauto on oiva paikka vaihtaa kuulumisia, sinne kun kokoontuu yleensä vähintään puolet kyläläisistä. Muuten talot voi päätellä asuttaviksi niiden piipuista tulevista savupylväistä ja auratuista pihateistä. Kukin koittaa sinnitellä talven keskellä oman tuvan suojissa. Silloin tällöin naapurin herra tulee meille keskipäivän kahville päiväkävelyään katkaisemaan ja turisemme tovin kiikkustuoleissa maailman, tai no ehkä enemmän oman kylän menosta.
Kylällä on jo lampaita yhdessä talossa. Vien sinne välillä meidän kuivatut leivät. Leipoessa kun joskus tulee huteja tai joku kannikka unohtuu leivinlaudalle kuivahtamaan, vien ne potkukelkalla naapuritalolle ja syötän lampaille ja kanoille. Eivätpä mene hukkaan. Samalla kyselen lampaidenpidosta ja auttelen tallihommissa. Tuttua puuhaa lapsuudesta. Lampaat ovat hurjan kesyjä, oikein kisaten tungettelevat rapsutettavakasi.
Muuten kevät etenee hissukseen. On ihana seurata valon lisääntymisen mukana tuomaa taivaanrannan värikirjoa. Maisema vaihtuu kuin elävä taulu päivittäin ja on helppo seurata päivänvalon lisääntymistä siitä, kuinka pitkälle aurinko vaarajonossa tänään pääsee ennen kuin painuu mailleen. Pian se kiertää koko vaarajonon painumatta niiden taakse lainkaan. Mutta sitä ennen saadaan nauttia näistä luonnonmaalauksista aamuin illoin.
Tässäpä kevään kuulumisia. Ajoittain tuntuu, että eihän täällä mitään tapahdu eikä taida tapahtuakaan. Ehkä se tässä kaiken digitaalisen hurlumhein keskellä onkin se kaikkein mielenkiintoisin asia. Että jossain ei tapahdu mitään.
Ihanaa kevään odotusta sinulle. Mukava, kun jaksat ollaa täällä ja lukea kirjoituksiani. Viime aikoina pääpaino on kuin itsestään siirtynyt videoihini, joita päivittelen kyllä tännekin, mutta pääosin Youtube-kanavalleni. Sieltä pääset kurkistamaan arkeeni ja ei-niin-tapahtumarikkaaseen elooni. Tervetuloa sinnekin.
Uusi video kevään elosta tulossa sinne pian. Nähdään ❤
Muutama viikko sitten tapasimme ystävämme, Lapin perheeksikin kutsutut rakkaat ihmiset Pyhä-Luoston kansallispuiston talvisessa tuiskussa. Lapin perheestä uupui puolet sairastumisten vuoksi, mutta vuokratupa oli jo vuokrattu, sukset ja ahkio pakattu, joten puolet porukasta lähti matkaan kumminkin. Luvassa on pieni hiihtovaellus Pyhä-Luoston lumisessa kansallispuistossa.
Hiihtovaellukselle pakkaamisessa nousee aina ensimmäisenä kysymys: vuokrataanko ahkio vai hiihdetäänkö täyteen tupatut rinkat selässä. Ensimmäinen on yleensä suhteellisen tyyristä, mutta kätevää. Jälkimmäinen hieman epämukavaa ja hikistä puuhaa. Oman ahkion hankkiminen on ollut toisinaan mielessä, mutta lähes tuhannen euron panostus välineeseen, jota käytetään kuitenkin maksimissaan kymmenen kertaa vuodessa, tuntuu hurjalta.
E keksi ratkaisun tälle reissulle ja tuleville: rakennetaan oma ahkio.
Tai no, E sen rakensi. Minun hommakseni jäi keksiä sopiva kangas tai peite, johon ahkioon pakattavat tavarat voi kääriä. Se löytyi nopeasti, retkilläni kulkee mukana aina teltan pohjalle laitettava ja tarvittaessa hätäpeitteenäkin toimiva avaruushuopamainen retkipeite.
Ja näin, meillä on oma ahkio.
Ahkioiden nimethän ovat usein Fjellpulken tai Paris pulken, joten pitihän meidänkin pitäytyä perinteisessä ahkion nimessä. Tarkkasilmäiset huomannevat ahkion nimen, Papulken, ja ehkä arvaavat ketä se kunnioittaa.
Myyntibrändiksi tästä ei taida olla, sen verran on logoa myöten lähellä kilpakumppaneitaan, mutta meidän omana ahkiona menee varsin hyvin.
Ahkioon nimensä saanut Papu ja Rover jäivät molemmat hoitoon, sillä kansallipuistojen varaustupiin ei koiria saa ottaa.
Retkiseurueen varusteet ovat tällä reissulla erikoiset. Ei vain meidän ahkion kannalta, vaan myös siksi, että Lappiystävämme ovat päättäneet lähteä reissuun, jossa yhdistyy kaksi ulkoilulajia samassa: hiihtäminen ja vapaalasku.
He hiihtävät varaustuvalle splitboardeilla, jotka on nimensä mukaisesti lumilaudat, jotka voi halkaista kahtia suksiksi. Olen itsekin kokeillut kavereiden kesken splittiä muutamaan kertaan, mutta sen kanssa ährääminen talvipakkasilla on sitten ehkä vielä kolmas ulkoilulaji.
Itse päädyn hiihtelemään tutusti liukulumikengillä, joiden jalkaan laittaminen kestää noin viisitoista sekuntia. Jään odottamaan ystäviämme, jotka pakkaavat retkelle laskuvälineet, yöpymisvälineet, ruoat ja vaatteet.
Ei käy kateeksi, mutta ehdinpä ikuistaa tämänkin olennaisen, mutta harvoin kuvissa esitellyn retkeilyn tärkeän osan. Tavaroiden pakkaamisen, säätämisen, sähläämisen ja onko-auton-ovet-lukossa-hitsi-sinne-jäi-vielä-termospullo-avaatko-ne-vielä -sekoilun. Kuuluu lajiin.
Talviseen metsään hiihtää sekalainen sakki itsetehtyä ahkiota, tuplarinkkaa ja roikkuvia kypäröitä, painavia tavaroita ja ahkion täydeltä painavia ruokatarvikkeita. Hiljaiset tykkypuut ottavat vastaan ahkion suhinan ja splitboardien siteiden nitinän. Vilkkaan keskustelun, kun kuulumisia vaihdetaan.
Hiihtomatkamme on vain nimellinen, noin kolmisen kilometriä suuntaansa. Mutta, kuten ehkä tietänet, matkan pituus tai vaativuus ei yleensä ole retkilläni ollut se pääasia alkuunkaan. Nautimme toistemme seurasta ja ahkioon pakatuista luksuseväistä.
Vain minä kameroineni ja reppuineni kuljen kevyesti ja vikkelästi. Hieman häpeillen kerron muille, että isossa repussani on ainoastaan vaihtovillapaita samalla kun autan A:ta tasapainottamaan hänen selässään kulkevia kahta rinkkaa paremmin. Loput tavarani kulkevat E:n vetämässä ahkiossa. Suhahdan kevyesti hiihtäjien ohitse ja voin kerrankin kuvailla rauhassa keskittymättä painaviin kantaumuksiin. Hymyillen seuraan muiden ähkintää lastiensa alla. Kerrankin näinkin, että kuvaaja saa nauttia kevyistä kantaumuksista.
Aloitamme hiihdon Rykimäkeron parkkipaikalta Luoston ja Pyhän välistä. Parkkipaikalla on näköjään kymmenisen muutakin autoseuruetta aikeissa aloittaa tai päättää retkensä. Mutta kun katoamme vielä hoitamattomalle latu-uralle, ihmisistä tai heidän jäljistään ei näy – no, jälkeäkään.
Saamme olla keskenämme.
Olemme matkalla Kuukkeli-vuokratupaan. Jos vuokra- ja varaustupa systeeminä ei ole tuttu, kerrataan se pikaisesti, jotta muutkin löytävät tämän mahdottoman hienon palvelun pariin.
Varaustupa eroaa autiotuvasta nimensä mukaisesti siinä, että se pitää varata etukäteen ja maksaa nimellinen korvaus. Varaustupa varataan usein per petipaikka, joten jos haluat varata neljälle ystävälle kahdentoistahengen tuvan, sinne saattaa löytää muitakin ihmisiä. Vuokratuvan taas saa vuokrata kokonaan, kuten me olimme tällä retkellä tehneet.
Varaus- ja vuokratuvissa on myös usein parempi niin sanottu varustelu kuin autiotuvassa, josta löytyy usein vain kamiina ja puinen laveri, jolle levittää makuupaikkansa. Varaus- ja vuokratuvista saattaa löytyä keittiövälineitä, peittoja ja tyynyjä ja kaasuliesi. Kaikki kannattaa tarkistaa etukäteen! On ikävä syödä kylmää kuivaa pussiruokaa, jos tuvasta ei sitten löytynytkään kaasuliettä tai nukkua paukkupakkasilla villapaidan alla, jos peittoja ei olekaan. Retkeilijän perusohjeena – tarkista kaikki etukäteen ja varaudu silti hyvin.
Varaus- ja vuokratuvalle pitää olla avain, jonka saa maksukuittia vastaan usein läheisestä luontokeskuksesta. Tämä kannattaa muistaa, sillä on tullut hiihdettyä ilman avainta kymmeniä kilometrejä edestakaisin, kun retkitohinoissa se on unohtunut hakea.
Kaikki autio-, varaus- ja vuokratuvat ja varaussivusto löytyy Luontoon.fi -sivustolta, täältä. Osan tuvista voi varata vain luontokeskuksilta (turvallisuussyistä) ja osan voi varata Eräluvat-verkkokaupasta, täältä. Jos nämä tuntuu hankalilta – joskus ne on hankalia hommia – kannattaa olla suoraan yhteydessä läheiseen luontokeskukseen tai Metsähallituksen asiakaspalveluun. Kaikki tämän asian äärellä ovat suunnattoman auttavaisia ❤
Takaisin retkellemme.
Päivä on vasta aluillaan, kun saavumme Kuukkeli-varaustuvalle. Olemme varanneet petipaikat toiselta puolelta. Seinän toisella puolen on samanlainen pieni, puinen ja pimeä huone, joka kuitenkin talven lumituiskun keskellä tuntuu aina monen tähden hotellilta.
Puramme tavarat kukin omalle makuupaikallemme, vaihdamme kuivaa ylle ja nautimme matkalle varatut kahvit ja pullat tuvan pöydän ääressä. Tupaan tulee aina kotoisa ja lämmin tunnelma, kun se täyttyy punaposkisista retkeilijöistä, tavaroista ja kahvin tuoksusta.
Kello on hädin tuskin iltapäivän puolella ja jokaisella hiihtäjällä on vielä energiaa, joten päätämme käydä iltahiihdolla läheisellä vaaralla. Hanki on syvä, mutta kantaa meitä sen verran, ettei vaaran päälle kiipeäminen tunnu mahdottomalta. Sinisävyinen alkuilta ja tykkylumen alla nuokkuvat puut siivittävät matkaamme täyshiljaisen metsän läpi.
Hiihdämme päättömästi sinne sun tänne, hiljaa ja rauhassa. Ken lie keksikään, mutta pian julistamme leikkimielisen kilpailun ja hyvän harjoituksen, kuka paikantaa sijaintimme parhaiten kartalta. Tarkennuksena vielä, paperikartalta, koska nettikuuluvuuksiin tai puhelimen akun kestoon ei ikinä kannata täysin luottaa retkillä.
Olemme sopivan hukassa, sillä tehtävä ei ole aivan helppo eikä vastaukset yksimielisiä. (Tarkennetakoon kuitenkin vielä, että tarpeen tai hädän tullen kaikki meistä löytäisi kyllä takaisin tuvalle.) Maasto on suhteellisen samanlaista kauttaaltaan ja maanmerkkejä ei juuri ole, joten paikantaminen ei ole liioin helppoa. Löydämme kaikki arvauksemme kartalta ja tarkistamme vielä puhelimen karttasovelluksella sijaintimme. Sivuhuomiona mainittakoon, että minä olin kartalla tismalleen oikeassa paikassa 😉
Illan sini syvenee ympärillämme ja lähdemme hiihtämään takaisin tuvan turviin. Varaustuvan yhteydessä on sauna, jonka lämpö houkuttelee umpihangessa hiihtämisestä kangistuneita jäseniä. Talven hiihtoretkillä sauna jos joku tuntuu luksukselta sen kaikessa yksinkertaisuudessaan. Pieneen on ihminen tyytyväinen, kun ympäriltä riisutaan ylimääräiset pois.
Kukin matkaa vaaran laelta alas tyylillään. Sekä splitboardien leveillä ja karvoitetuilla suksilla että liukulumikengillä on erittäin haastavaa laskea mäkiä alaspäin. Pehmeä hanki vastaanottaa sinne humpsahtavat hiihtäjät ja hiljainen metsä kaikuu hullunkurisista kaatumisenvälttämiskiljahduksista.
Tuvalla alkaa iltapuuhat. Jotenkin sanomattomin sopimuksin kaikki ottavat oman roolinsa ja pian pienessä hirsituvassa tohisee. Yksi aloittaa ruoanlaiton, toinen hakee puita saunaan, kolmas järjestelee ja kattaa pöydän. Vaikka retkillä harvemmin on hetkiä, jolloin jonkinlainen puuhailu ei ole käynnissä, mikään niistä ei koskaan tunnu väsyttävältä. Päinvastoin.
Kuvittelen elon olleen tällaista ennenaikaan. Puuhaa riittää koko päiväksi tasaiseltaan, mutta ne kaikki tehdään verkkaisella tahdilla ja kiireettä, jolloin väsymys tai ehdi tarttua puuhailijaan. Kummasti esimerkiksi työympyröissä tällainen tuntuu mahdottomuudelta. Puuhataan muutama tunti täysillä ja sen jälkeen ollaan loppupäivä aivan uuvuksissa ja palaudutaan. Jos saan valita, kuten saankin, valitsen ensimmäisen vaihtoehdon.
Tällaiselle lyhyelle retkelle on helppo ottaa mukaan ruokaa, joka poikkeaa klassisesta retkeilijän kuivaruoasta. Menumme on hämmentävän herkullinen; korvasieniporopastaa ja jälkiruoaksi hapanjuurimokkapaloja. Kaiken päälle saunan lämpö ja kansallispuiston rauha. Sanoisin tässä olevan täydellisen illan resepti.
Iltapuuhailujen jälkeen aikaa jäi vielä korttipeleihin ja tarinointiin. Erätuvissa kun ei juuri muuta niin sanottua tekemistä olekaan, vaikka harvemmin lisätekemistä ehtii kaivatakaan.
Aamulla mieli ja keho on virkeä, aurinko kurkkii tuvan ikkunoiden vieressä kasvavien kuusten lomasta lavetille. Joku heräsi ennen minua ja laittoi jo kamiinaan tulet. Se kun ehtii usein yön aikana sammua ja kylmettää yksinkertaisen mökkerön.
Kaksi meistä jatkaa matkaa vielä vapaalaskemaan läheiselle isolle vaaralle, minä ja E lähdemme hiihtämään takaisin parkkipaikalle. Aamupalan jälkeen tuttu tohina palaa tupaan; jokainen kasaa omat varusteensa rinkkoihin ja ahkioihin, yhteiset sotkut siivotaan ja jos mahdollista, tupa jätetään siistimpään kuntoon kuin sinne saavuttuamme. Uudet polttopuut tuodaan sisälle ja seuraavia varten pilkotaan ja veistellään sopivat sytykkeet. On mukava tulla väsyneenä kylmäänkin tupaan, jos tulen saa tehdä valmiiksi kuivatuilla puilla ja helpoin sytykkein.
Viimeiset silaukset tarkkaan pakattuihin varusteisiin (paitsi minä hiihdän taas entistä tyhjemmällä repulla) ja olemme valmiit sulkemaan tuvan oven valmiina seuraaville retkeilijöille.
Retki on lyhyt, mutta kukapa on sanonut, että sen pituus korreloisi sen hauskuutta. Pohjoisessa asuessa tällaiset retket on omiaan tapaamaan kaukana asuvia ystäviä tai ihan vain tuomaan jotakin erilaista omaan arkeen. Tätä en vaihtaisi pois omasta arjesta, vaikka mikä olisi. Silloin, kun pitkät ajomatkat tai pitkät ja kylmät talvet pohjoisessa alkavat pohdituttamaan, muistan, miten paljon hyvää täällä asumiseen liittyy. Olisiko sinunkin aika muuttaa jo tänne? 😉
Tuisku heiluttaa pihan puita ja nirskuttaa tuvan hirsiä. Pihaan kertyy lunta metreittäin – en liioittele – joka päivä, kun tuuli puhaltaa sitä alhaalta järveltä tänne vaaran päälle. Lumitöitä saa tehdä kaikki kynnelle kykenevät, olivat he tulleet viikonlopuksi lomaa viettämään tai eivät. Semmoinen on ”kevät” täällä vaaralla.
Jaoin uuden videon YouTubeen. Näytän siinä tätä kevään ja talven taistoa, joka tällä hetkellä on selvästi kymmenen nolla talven pussiin. Kerron myös, miten pidän huolta kaikista käsintehdyistä neulevaatteistani, joita meillä käytetään ahkerasti joka päivä. Teen niille kerran vuodessa lumipesun hangessa. Se on kätevä tapa puhdistaa kaikki tekstiilit, myös ei-villaiset. Ja myös todella hauskaa puuhaa. Videolta näette, miten homma toimii.
Keskellä ei-mitään. Ah, kuinka tällaista slogania voi edes vastustaa. Minä en ainakaan, joka enemmän tai vähemmän tunnetusti pitää retkistä, jotka vievät ei-mihinkään.
Tällä kertaa, Sallan hienosta sloganista huolimatta, retkellä on kuitenkin ihan oikeasti nimetty päämäärä. Päämääränä on Sallan kansallispuisto ja Iso Pyhätunturi. Vaikka Itä-Lapissa on tullut hiihdettyä ja vaellettua jo useissa eri paikoissa, Salla on toistaiseksi jäänyt kesäretkiä lukuunottamatta harmillisesti vain ohikulkumatkaksi.
Pyhätuntureitahan on Lapissa yhtä monta kuin Järvi-Suomessa Pitkäjärveä tai joka kunnassa Koulutietä tai osoitekirjassa Korhosia. Eli monta. Sallaankin on siunautunut Iso Pyhätunturi, joka on Sallan korkein tunturi ja jonka laelta on upeat näkymät. Muistan lukeneeni, ettei pohjoisissa paikannimissä sana ’pyhä’ viittaa millään lailla uskontoon tai uskoon, vaan johonkin saamen kielen sanaan. Mutta koska en löytänytkään muistoilleni luotettavaa lähdettä, jätetään asia sikseen. Otan mielelläni vastaan tästä jotakin omaa päätäni pitävämpää tietoa, jos semmoista joku omaa.
Laitetaan perusteettomien tietojen höpisemisen sijaan sukset jalkaan ja lähdetään kohti tunturin huippua.
Meitä on mukana koko poppoo, me kaksi ja koirat. Papu tosin vastaväitteistä huolimatta joudutaan jättämään lämpimän auton suojiin siksi aikaa, kun lähdemme hiihtämään tunturiin. Umpihanki ja raskas nousu on kolmetoistavuotiaille pikkujaloille liikaa ja Papun retket on nykyään enemmän kotikylällä tepustelua tai lyhyitä reissuja nuotiopaikoille. Papu jää uinumaan tassut tiukasti kaivettuna lammastaljan lämpöön.
Matkalla ylös mietin kateellisena Papun lämmintä lepopaikkaa. Metri metriltä ylöspäin kiivettäessä tunturituuli taistelee päin naamaa kuin koittaakseen työntää meidät takaisin parkkipaikalle. Ei ihme, että muuten hyvin merkitty ja kuuleman mukaan yleensä tiiviiksi tamppautunut polku katoaa välillä kinoksiin ja puiden sinisävyiset reittimerkit hukkuvat hangen nietoksiin.
Kadotamme reitin erityisesti puurajan yläpuolella tuon tuosta eikä meillä etsinnöistä huolimatta ole mitään hajua, missä merkitty reitti kulkee. Tässä kohtaa sillä ei ole kovin suurta väliä. Olemme matkalla tunturia ylös ja aiomme tulla toiselta puolelta tunturia alas, joten eksymisen vaaraa tässä kohtaa ei ole.
Jaksan kuitenkin aina opettajamaisesti varoitella, että tällainenkin helpoksi merkitty reitti voi eri olosuhteissa muuttua tiettömäksi taipaleeksi keskellä raastavan jäistä tuulta. Tunturissa tuskin koskaan voi olla ylivarovainen tai ylivarustautunut. Ainakaan talvella.
Kaikesta karuudesta huolimatta – tai ehkä juuri sen vuoksi – tyhjä ja tuulen tuivertama tunturi on valtavan kaunis. Silmien voi antaa vaeltaa mihin tahansa suuntaan, itään päin katsoessa rajan tuollekin puolelle eivätkä ne tavoita mitään muuta kuin tummaa metsää ja valkoista hankea.
Luonnossa tyhjyys on suunnattoman kaunista.
Koitan järjestellä kameraa tunturin laella jalustalle seisomaan, mutta se ei meinaa pysyä tuulessa pystyssä, vaikka kuinka hautaan jalustan jalkoja hankeen. Olimme ajatelleet pitävämme kahvitauon tunturin päällä maisemia katsellen. Kai jokin lumikökkäre sen verran tuulelta suojaa. Ja pah. Tuuli on armoton, se natisuttaa laella törröttävää näköalatorniakin niin, että kierrän koko tornin varmuuden vuoksi kaukaa. Jos se vaikka lähtee tuosta tuulen matkaan, en halua olla lähelläkään koko metallista kapinetta.
Hiukset sotkeutuu jäisenä pitkin kasvoja (olisi pitänyt laittaa ne kiinni leteillä) ja huppu pysyy päässä vain, jos siitä pitää käsin kiinni. Laitan silmät kiinni ja annan tuulen tuivertaa. Sitä vastaan taisteleminen on täysin turhaa. Se voittaa kumminkin. Tunturissa me ihmiset olemme turhia ja voimattomia luonnonosasia. Tekee itse kullekin hyvää välillä kokea sellainen.
Päädymme hiihtämään pysähtymättä yli tunturin ja suoraan sen toiselle puolelle. Siellä tuuli hieman jo hellittää, mutta ei vielä niin, että sen syleilyssä kehtaisia kahvin verran pysähtyä hankeen lepäämään.
Lähdemme kiertämään lumikuorrutteisia tykkypuita, jotka muistuttavat hahmoiltaan vähintään yhtä paljon vaahtokarkkeja kuin puita.
Etsimme tietynlaisen kuorrutteen saanutta puuta tuulen alapuolelta. Se löytyy pienen nietoksen alta, juuri sopivasti vasten tuulta. Otamme sukset pois jaloista. Humpsahdan heti hankeen vyötäistä myöten. Jatkan matkaa kuusen luokse konttaamalla.
Kaivamme lunta pois kuusen helmoista lumisilla lapasillamme sen verran, että sen alaoksat vapautuvat. Iso Pyhätunturi sijaitsee kansallispuistoalueella, joten kuusen oksistoon ei saa koskea eikä niitä vahingoittaa. Eipä niitä muuallakaan saisi ellei omassa metsässä möyhisi, mutta tässä kohtaa se ei ole tarkoituskaan. Jos hieman sallitte inhimillistää, minusta tuntuu, että kuusi jopa hieman huoahtaa, kun sen tonneittain painavaa lumilastia hieman helpottaa.
Kuusen helmoihin muodostuu pieni luolamainen suoja tuulta vastaan. Vanhan kansan suoja talvisessa metsässä. Pohjalle lampaantalja, eväät esille ja saamme hetken huoahtaa tuiverruksen keskellä. Jos kuusi ja sen helmat olisivat isommat, tässä voisi vaikka nukkua. Lumi ja kuusen oksat eristävät lämpöä vallan mainiosti. Tällä kertaa levähdys on kuitenkin vain kahvikupposen mittainen, mutta tervetullut.
Olosuhteet muuttuvat tunturissa nopeaan, jopa minuuteissa. Pääsemme kokemaan sen kerrankin myös toisin päin. Lähdimme matkaan kovassa tuulessa ja sumuisin maisemin, mutta alaspäin mennessä taivas kirkastuu puolessa minuutissa, tuuli pysähtyy ja aurinko alkaa paistaa vaahtokarkkimetsän takaa. Äsken niin siniharmaan valkoinen maisema on yhtä kultaa ja valkeaa. Kuusten oksilta tippuu enää hiljalleen kimaltavia hiutaleita kuin kultahippuja matkatessamme alas.
Olimme lähteneet matkaan varhain, heti auringon noustessa, joten parkkipaikallekin saavuimme niin, että sen kallista valoisuutta on vielä monta tuntia edessä. Papu kaivautuu ulos lämpimästä takakontista ja vain vaivoin suostuu siirtymään, kun pakkaamme sukset ja lumiset reput sen viereen.
Koska päivänvaloa, energiaa ja kahvia vielä riittää, päätämme käydä vielä toisella, lyhyemmällä hiihdolla jossakin, johon Papukin voisi tulla mukaan. Pikaisen kartan selauksen jälkeen pienen ajomatkan päästä löytyy laavu, jonka luokse pääsee autolla lähes viereen.
Talvella karttaan ei aina ole vain luottamista. Se, mikä kartassa näyttää tieltä, onkin talvella tunnistettavaksi tieksi vain puiden puuttumisesta toistametrisen hangen keskeltä. Joku on kuitenkin ajanut ”tietä” pitkin moottoorikelkalla, joten päätämme hiihtää sen matkan, minkä olimme autolla ajatelleet ajaa. Kulkuneuvo ne suksetkin on.
Matka ei ole pitkä, Papukin sen jaksaa helposti ja pääsemme pitämään nuotiota laavulle. Sen koosta ja läheisestä sijainnista joka paikkaan voi päätellä, että se on varmasti suosittu. Tällä kertaa (kuten yleensä retkillämme) siellä ei kuitenkaan ole ketään ja saamme nauttia kahvinloput ja mukaan pakatut hapanjuureeen leivotut (tietenkin) porkkanakakut rauhassa.
Takaisintulomatkalla poikkeamme vielä Sallan luontokeskuksessa. Jotakin noissa kansallispuistojen kylkeen rakennetuissa palvelukeskuksissa on, että niissä on aina mukava käydä. Niissä on myytävänä paikallista käsityötä, taidetta ja paikallisia herkkuja. Ei juuri koskaan mitään niin sanottua krääsää tai turhaa matkamuistohilua. Mukavaa, että edes täällä haluamme panostaa laadukkaisiin, aitoihin tuotteisiin, jotka tukevat lähialueen käsityötä ja taitoja.
Mukaan lähtee Sallan kansallispuiston paperikartta. Mainitsemisen arvoisen mukava myyjäkin naureskelee, että ostit sitten oman takapihasi kartan. No, ei meidän takapiha ihan tänne asti ulotu, mutta kyllä tämän lähialueeksi voisi jo laskea. Täälläkin on vielä niin paljon lisää retkeiltävää ja ihailtavaa.
Ihania talvisia päivä ja antoisia hiihtoretkiä sinulle.
Siinäpä kiteytettynä koko tammikuu. Heh. Ehkä olette jo katsoneet viimeisimmän videoni, siinä pääsee hyvin kärryille kylmyydestä ja sen kanssa elämisestä.
Ei sillä, en valita. Juuri yksi päivä pohdin, kun ajelin kylältä kohti kotia, jossa odotti pitkä lista tekemistä päivän päätteeksi puiden kantamisesta koirien ulkoiluttamiseen ja pirtin lämmittämiseen, että itsepä olemme tämän valinneet. Jos haluaa asua täällä, nauttia näistä uskomattoman upeista maisemista, luonnon puhtaudesta ja tyhjyydestä, se vaatii hieman erityistä panostusta asiaan. Me elämme täällä jonkun muun ehdoilla. Aina.
Muuten tammikuuhun on kuulunut sitä normaalia. Tuntuu hassulta kirjoitella ja videoissa kuvata sellaista ”normaalia” elämää, koska se niin toistaa itseään eikä välttämättä aina tunnu erityiseltä tai jakamisen arvoiselta. Mutta sitähän se on. Ja nautin kyllä joka hetkestä, vaikka kuinka samanlaisia tai työntäyteisiä olisivat.
”Normaaliin” arkeen kuuluu edellämainitut kotihommat. Ne täyttävät rehellisesti sanottuna suurimman osan päivästä. Ja kun olen keksinyt vielä, että haluan meidän syövän vain omatekemää hapanjuurileipää ja pukeutuvan lähes pelkästään omatekemiin vaatteisiin, ainakin villan osalta, siihenhän se aika kuluu. Lämmittämiseen, leipomiseen, neulomiseen.
Näiden lisäksi jää hieman aikaa aamupäivisin käydä hiihtämässä. Oli kylmä tai ei, olemme käyneet vähintään pari kertaa viikossa hiihtolenkillä tai -retkellä tässä lähellä. Tuntuu, että olemme retkeilleet ”tässä lähellä” kohta vuoden päivät, mutta silti on paikkoja, joissa haluaisi käydä, vaaroja, joita valloittaa ja vanhoja metsiä, joiden tykkymaailmaa tutkia. Lähimaasto on valtavan monipuolinen ja inspiroiva.
Näiden puuhien lisäksi on tietenkin omat projektit. Pian tulee taas lisää lehtijuttua, kerron siitä taas, kun postilaatikkoon kolahtaa lehti, jossa on minun kirjoituksia ja valokuvia. On ollut äärimmäisen mukavaa päästä kirjoittamaan ja valokuvaamaan hienoihin lehtiin, joita olen itse lukenut pitkään. Tuntuu ihan mahdottomalta ajatuksela, että nyt minä olen yksi lehden tekijöistä, niistä, joiden työtä ja tuotoksia olen jopa vuosia ihaillut. Ehkä heillä on aikanaan ollut samanlainen fiilis, että on vaikea uskoa ja nähdä oman työnsä tuloksia painetussa muodossa. Mutta ihanaa se on. Siitä lisää sitten myöhemmin.
Silloin, kun ei ole ollut kylmä, on satanut lunta. Sitä on tullut viime viikkoina en tiedä kuinka monta kymmentä senttiä, mutta monta. Lumityöt (ne unohtui mainita muuten aiemmasta kotityölistasta) onkin lähes joka aamuinen hikiliikuntaprojekti. Mukava, mutta sekin suhteellisen työläs. Ehkä siinä voisi tiivistää pohjoisessa vanhassa hirsitalossa asumisen; mukavaa, mutta suhteellisen työlästä.
Lumen lisäksi valo on lisääntynyt nyt jo silminnähtävästi. Kolmen aikaan ei olekaan enää täyspimeä. Taivaan väreihin on kaamoksen pehmeiden pastellisävyjen lisäksi hiipinyt kullankeltaisia auringonkajoja ja kesäisen kirkkaan vaaleansinistä. En ehkä ikinä kyllästy seuraamaan tätä taivaan väripaletin kehittymistä.
Joku kysyy aina silloin tällöin, miksi puhun niin paljon säästä tai vuodenajoista. Tai oikeastaan kysymys kuului, miksi puhun niistä koko ajan. Pysähdyin ihan itsekin pohtimaan asiaa, mutta vastaus on varsin selkeä. Koska ne vaikuttavat joka päiväiseen elämään niin valtavasti. Ne ovat joka päiväinen elämä. Kun elää lähellä luontoa, se, onko ulkona pimeää vai valoisaa, lunta vai sula maa ja missä määrin mitäkin, on erittäin oleellinen tieto, jotta voi suunnitella, mitä sinä päivänä on mahdollista tehdä. Jos on mahdoton lumikaaos, on ihan turha tehdä heti aamusta lumitöitä. Se aika on parempi käyttää talon lämmittämiseen ja ehkä leipomiseen. Jos lumi muuttuu lämpimän kelin myötä painavaksi ja järven jää kerää päällensä vettä, on erittäin huono idea lähteä hiihtoretkelle järven jään poikki, kun suksi kerää vettä ja jäätä hiihtäjän painon verran pohjaansa. Kokeiltu on.
Kaikki vaikuttaa kaikkeen. Koen, että elämme täysin sen ehdoilla, miltä ikkunasta näyttää aamulla tai mitä mahtavat säämme ennustajat lupaavat.
Nämä kuulumiskirjoitukset ovat menneet lähiaikoina tällaisiksi päiväkirjamaisiksi ajatuksenvirroiksi. Sellaista on välillä päivätkin. Tartutaan siihen hommaan, mikä ensimmäisenä tulee mieleen. Kai se muillakin on sellaista?
Jos haluat kuulla jostakin erityisestä tai mielessäsi pyörii kysymyksiä jostakin, johon pystyn mahdollisesti vastaamaan, voit aina jättää kommentin kirjoitusten loppuun tai ottaa vaikka yhteyttä sähköpostilla (heisanna@sannavaara.com) tai sosiaalisen median kautta. Koitan vastailla aina kaikkiin säädyllisiin kommentteihin ja kysymyksiin. Saan niistä suurta iloa.
Täällä lämmitellään pirttiä, leivotaan kaurahapanjuurileipää ja huomiseksi porkkanakakkua. Samalla suunnitellaan huomiselle hiihtoretkeä. Ei mitään uutta siis, mutta kuitenkin sellaista omanlaista ihanuutta. Toivottavasti sitä löytyy myös sinun päivistäsi paljon.
Palaan hiihtoretkiin ja lehtijuttuihin myöhemmin. Ihanaa, lämmintä ja inspiroivaa viikonloppua sinulle.
Nyt on päästy niihin pakkasennätyksiin. Muistaakseni jossain vaiheessa kaipasin kylmää ilmaa ja niin sanottuja ’kunnon’ pakkasia. Voisin ottaa hieman sanojani takaisin, jos sallinette.
Meillä on sinänsä hyvä tilanne, että vaikka tuossa sadan metrin päässä naapurin mittari näyttää -32C, meillä näyttää lähes kymmenen astetta vähemmän, koska asumme vaaran laella. Inversioksi sitä kuulemma kutsutaan. Lämmin ilma nousee ylös, joten tässä tapauksessa on onni asua vaaran laella. Mutta, jos on pienikään tuulen vire, me olemme häviäjät, kun pakkasen ja tuulen yhdistelmä viiltää poskipäät punaisiksi sekunneissa.
No, mutta. Kaikesta on kuitenkin selvitty suhteellisen hyvin. Taisinpa sanoa yksi päivä, että luulin jo, että meillä olisi ollut kylmempääkin ja ihmettelin, miten hyvin olemmekin pärjänneet. Tosin ilmeisesti pitänee jatkossa olla tarkempi näiden sanojeni kanssa, ettei tarvitse sitten ottaa takaisin.
Tarkoitan vain, että vaikka pirtti olikin kylmä ja makuukamari sitäkin kylmempi, pärjäsimme silti varsin hyvin. Viisitoista astetta oli parhaimmillaankin sisällä, vaikka kaikkia kolmea tulipesää lämmitettiin ja puita kannettiin sisälle, niin että olkapäitä koski.
Kylmyyden lisäksi autojen kanssa on aina ongelmia. Tai no, minun auton. Se tyhjentää akkunsa alta aikayksikön (kyllä on vaihdettu puolen tonnin edestä akkuja ja tarkistettu sitä ja tätä), heti kun tulee kylmä. Onneksi ei ole homma eikä mikään soittaa hinausauto kotipihaan antamaan hieman lisävirtaa ja taas mennään. Tämä kaikki pitää vain muistaa tehdä hyvissä ajoin eikä vasta sitten, kun pitäisi olla jo lähdössä kylille. Näistä opitaan.
Kaikesta huolimatta kylmyys luo uskomattoman kauniita maisemia. Tästä vaaran päältä niitä saa ihailla aitiopaikalta, jopa sisältä pirtistä, jos ei nokkaansa ulos uskalla työntää. Taivas peilailee kaamoksen värejä, sinistä ja vaaleanpunaista lähes joka aamu ja heti iltapäivästä uudelleen.
Aurinko käy hieman tuossa puiden yläpuolella ja senkin näkee vain, jos seisoo jonkun vaaran korkeimmalla kohdalla. Mutta nuo taivaan värit ovat jotakin uskomattoman upeaa. Tuskin kyllästyn niihin ikinä.
Tein videon meidän elosta kylmyyden keskellä. Siinä samassa kävin pienellä seikkailullakin lempipaikassani. Tehän jo tiedättekin, mikä se on. Jos ei muistu mieleen, kerron ja näytän videolla.
Lämmintä vilttiä päälle ja katsomaan kylmää kyytiä videolta. Ihanaa, kun olet täällä ❤
Lehti on vaivainen sanapahanen verrattuna siihen, mitä Luode on. Sanoisin, että Luode on visuaalinen ja sanallinen kokemus luonnosta, jonka juuret on Kilpisjärven kylmässä kylässä yhden naisen harteilla. Ihailtavaa. Kirjoittajat ovat usein maan parhaimpia luontoartikkeleiden ja luontokuvien loihtijoita. On suuri kunnia olla tuossa samassa joukossa.
Kirjoitin artikkelin hiljaisuudesta. Yksi suurimmista syistä, miksi alunperin muutin pohjoiseen ja asun täällä edelleen, on valtava kaipuuni hiljaisuuteen. Sitä täältä löytyy yllin kyllin ja rakastan sitä joka päivä yhä enemmän ja enemmän.
Valokuvat artikkelissani on talvisia kuviani ympäri Suomen Lappia. Pallastuntureiden sydämestä Kilpisjärven yläilmoihin. Jokaisella kuvanottohetkellä on ollut viiltävän kylmän lisäksi äärimmäisen hiljaista. Asia, joka on luovalle työlleni elinehto.
Kirjoituksessani kerron, mitä hiljaisuus merkitsee minulle ja pohdin, mihin sen arvostus nykymaailmassamme on menossa. Mietin myös, mitä hiljaisuus varsinaisesti tarkoittaa. Kenties se ei olekaan täyttä äänettömyyttä.
Luode-lehtiä voi ostaa lähes kaikista ruokakaupoista olettaen kautta maan. Olettaen, siksi, että jos niitä myydään meidän piskuisessa lähikaupassa, oletan, että niiden myynti kattaa suurimman osan Suomen muitakin kauppoja.
Jos näin ei ole, lehden pääsee tilaamaan myös nettikaupan kautta täältä. Kerrottakoon, että hintaa ei kannata säikähtää, Luode on joka ropon arvoinen. Ennemmin taiteellinen ja viimeisen päälle hiottu luontokirja kuin nopeasti kertakäyttöpaperille kyhätty lehtinen. Omat Luode-lehteni on nätissä rivissä kirjahyllyssä muiden kirjojen kanssa. Siitä nappaan yhden sopivan hetken tullen, nautiskelen artikkelin tai kaksi ja laitan takaisin. Tätä lehteä ei yhdeltä istumalta hotkita, se nautitaan hitaasti. Ehkä myös hiljaisuudessa, kukin sen itse päättäköön.
Tahdon taas mainita, ettei tämä ole maksettu tai edes pyydetty mainos. Ei ehkä mainos alkuunkaan. Haluan kertoa ainutlaatuisen kauniista pohjois-suomalaisesta luontolehdestä ja hieman juhlistaa oman työni pääsemistä näinkin hienoon julkaisuun.
Muita kirjoittajia ja kuvaajia Luoteessa on muun muassa lehden perustaja, kilpisjärveläinen moniosaaja Marika Varpenius, luontokuvauksen superammattilainen Eeva Mäkinen, yksi luontokirjoituksen idoleistani Kimmo Ohtonen, muoniolainen valokuvaaja-kirjoittaja Terhi Tuovinen ja supersuosittu retki- ja ruokabloggaaja Saara Atula puolisoineen.
Huh, missä seurassa sitä saakaan olla.
Tähän juttuun ottamieni valokuvien jälkeen taidan viettää loppupäivän tässä takan ääressä. Ulkona vihmoo sydäntalven armoton vinkka, joka viiltää hangenkin reunat teräviksi kuin veitset. Viime yönä pakkasta on ollut huikeat -38C ja sisälläkin usean päivän lämmityksen huipennus on hurjat viisitoista astetta. Talvi käy kylmimmillään ja kovimmillaan juuri nyt.
Lisää kahvia ja hyvää luettavaa loppuviikolle, siis.
♥ Sanna
SAnna vaara
Olen Sanna, valokuvaaja, videokuvaaja ja muusikko. Muutin eteläsuomalaisen kaupungin ytimestä Pohjois-Suomeen vanhaan hirsitaloon, kylään, jossa asuu 25 ihmistä. Kaipasin kipeästi rauhaa, hiljaisuutta, tilaa toteuttaa itseäni ja olla lähellä aitoa, villiä luontoa.
Kirjoitan, valokuvaan ja videoin elämääni täällä pohjoisen luonnossa. Täältä olen löytänyt inspiraation ja onnen. Tervetuloa matkaani ❤︎
Sanna Vaara 