Tuuli viimoo kylmästi, vaikka on toukokuu. Aurinko paistaa ja lämmittää, mutta vain silloin, kun tuuli hetkeksi hengähtää. Puut viheriöivät varovaisen uskaliaasti, mutta aika ujosti. Taivas on kesänsininen ja kun sitä ja pilvien keinumista katselee, voisi kuvitella, että on jo täysi kesä.
Meillä on pihalla vanha puutarha, jota joku on joskus rakkaudella hoitanut. Sittemmin se on unohtunut vuosiksi luonnon luomaan ja saanut elää omaa elämäänsä. Haluan palauttaa sen taas takaisin sen ansaitsemaan loistoon.
Tiedän, se ei tapahdu nyt, ei ehkä ensi vuonnakaan. Mutta jos pikku hiljaa. Huomaan kyllä nyt, kun kasvit kasvavat (aika hitaasti, mutta kuitenkin) ja piha alkaa jo näyttää viheriältä, että vähän joka nurkassa olisi jotakin parannettavaa.
Mansikkamaalla käydään kyynärtaistoa mansikantaimien heinätuppojen kesken. Marjapensaat – joita on muuten yli kolmekymmentä, huhhuh – kilpailevat auringonvalosta ja elintilasta röyhkeiden vadelmapuskien kanssa. Niitä on muuten joka nurkalla, joka on katseilta jäänyt piiloon. On ihanaa saada villivadelmia talveksi pakkaseen, joten ainakin toistaiseksi se saavat jatkaa röyhkeää eloaan missä lystävät.
Tässä hommassa onneksi osaan olla kärsivällinen. Tiedän, että usein luonto hoitaa hommansa minua paremmin. Jos johonkin kasvaa vadelmia eikä siihen joskus istuttettuja syreeneitä, niin sen selvästi kuuluu olla. Minä mukisematta nöyrryn viisaamman edessä ja menen sen mukaan, missä kukakin tahtoo kasvaa. Näillä leveyspiireillä se, että joku kasvaa, on jo voitto se.
Mutta kesä se tulee tuskastuttavan hitaasti. Pienen lämpimän jakson jälkeen ilma kylmeni taas lähelle nollaa ja sain kiikuttaa kuistilta pelargoniat ja yrttiruukut sisälle patterin viereen toipumaan järkytyksestään. Saa nähdä, toipuvatko ne ollenkaan vai tulevatko siihen tulokseen, että eihän tällaisessa ilmastossa voi tuottaa ravintorikasta ruokaa hullukaan. No, aika sen näyttää. Nyt saavat olla pienellä etelänlomalla auringossa ja patterin vieressä, joka on varta vasten säädetty kolmeenkymmeneen lämpöasteeseen.
Kylmiä iltoja uhmaten olemme sitkeästi viettäneet aikaa pihalla. Kiikkuvilla ja kipeästi maalia kaipaavilla ulkotuoleilla tuijottaen hiljaa järven yli vaaramaisemaan. Usein pipoin ja hanskoin varustautuneina, mutta silti iloisena siitä, että nyt on oma puutarha. Ja jossain vaiheessa lähi- tai kaukotulevaisuudessa opin sen tarpeet ja pyynnöt ja pääsen luonnon kanssa samalle linjalle siitä, että kyllä täällä vielä ruokaa kasvatetaan.
Uusi video on nyt julki! Se kertoo meidän muutosta, remontista ja siitä, miten minun hidas, helposti ylivirittyvä mieli pysyy perässä tässä kaikessa tohinassa. Kerron myös, miltä elo näyttää täällä pienessä pohjoiskylässä – ja sitten, miltä se oikeasti näyttää.
Nauttikaa videosta, sitä oli taas niin mukava puuhailla. Ja sen lataaminen YouTubeen kesti kokonaiset kaksi vuorokautta. Huhhuh, ei ole tämä pitäjä tunnettu nopeasta internetyhteydestään 😁
Ps. Nyt olen superinspiroitunut tekemään videoita, joten ajattelin postailla niitä hieman useammin. Pysykää siis kuulolla, palaan pian! Sillä aikaa voit käydä YouTubesta tilaamassa kanavani, silloin tiedät heti, kun olen tehnyt uuden videon.
Ja kas kummaa, niin tuli kevät. Rytinällä ja äkkiarvaamatta – kuten joka vuosi. Mutta silti se yllättää.
Vain viikko sitten satoi lunta metrisen hangen jatkoksi. Sitten tuli parin päivän lämmin jakso ja suurin osa siitä on tiessään. Ei huolta, ei ihan kaikki, vieläkään, mutta suurin osa.
Kaivoin tänään mansikkapenkin esille. Se on vuosien saatossa hautautunut heinien vallan alle, mutta joskus joku on sitä huolella kasvattanut ja varjellut. Ehkä on sen aika taas loistoon.
Samalla kaivoin varastosta myös kesäkalusteet talon sulalle seinustalle. Siinä kuistin pitäessä pahinta tuulta tuntui ihan oikealta kesältä. Avasimme tämän vaaran ja meidän pirtin virallisen terassikauden siltä istumalta.
Luulen, että tästä kesästä tulee unohtumaton.
Äitienpäiväsunnuntaina jo isoin osa etupellosta on vapautunut hangen painosta ja nauttii päivänpaisteesta suurimman osan päivästä. Porot käyvät napsimassa tuoreimmat kasvustot aivan talon nurkilta. Koirat pitävät ne poissa pihalta, kuten asiaan kuuluu. Vino ja hyvin heikosti kiinni oleva lipputanko sai koristeekseen kaapin perältä löytyneen lipun äitien kunniaksi.
Kävimme pitkästä aikaa myös jossakin muualla kuin kotipitäjällä. Remontin keskeltä ei ole pystynyt oikein irtautumaan mihinkään rautakauppaa kummempaan. (Sinnekin on tosin 45km, joten reissussa menee kyllä puoli päivää, mutta kuitenkin.)
Kuulimme naapurilta, että lähitienoolla on isoja peltoaukeita, johon etelän muuttolinnut kokoontuvat. Löysimme heti pohjoiseen päin ajettaessa yhden. Hymähdimme hieman, kun vanha pariskunta kiikaroi lintuja tien reunaan parkkeeratun auton ikkunasta. Suloista. Jatkoimme matkaa.
Peltoja tuli ja meni, mutta löysimme niiden lisäksi sulaa vettä. Sitä on nähty viimeksi kahdeksan kuukautta sitten, joten se oli pysähdyksen arvoinen paikka.
Sula, taivaansininen järvenselkä ja selkää lämmittävä aurinko. Nyt tuntuu oikealta keväältä.
Jottei kuitenkaan unohdu liiaksi oman asuinpaikan leveyspiirit, mainittakoon vielä, että kun maisemassa on sulaa vettä, sitä on joka paikassa. Kevättulvat ovat korkeimmillaan ja kahlasimme puolta saapasta myöten lujaksi maaksi toivomaamme kannasta pitkin niin sanottuun järven rantaan. Papu sinnitteli perässä, vesi ulottui sitä vatsaan asti. Tulipa toteutettua se eläinlääkärin suosittelema mummokoirauintikin tällä reissulla.
Epämääräiseltä järvenrannalta poikkesimme metsään, joka sekin oli pääosin sula ja niin ihmellisen tuntuinen pitkän talven ja valkoisen hangen hallitsemikauden päätteeksi. Lintukuoro kilkattaa ja kalkattaa. Mekin koitamme, sillä liikumme karhualueella.
Täällä pohjoisella itärajalla on erämainen meno, sekä luonnon että ihmisten suhteen. Karhut, kotkat, sudet ja kaikki muu metsän elo on läsnä joka paikassa. Kotkia on näkynyt jo likimain kymmenkunta lyhyen täälläelomme ajan. Petolintuja ja metsäkanalintuja harva se päivä. Tuntuu kuin eläisi luonnossa, jota kuuluisi olla kaikkialla, mutta se on ahdistettu tänne, missä ei juuri muuta ole. Jonkin ikiaikaisen keskellä, jossa me olemme vain pieni osanen isompaa ketjua.
Juuri niin kuin kuuluukin.
Naapurin vanha herra mainitsi, ettei aio luopua pitkistä kalsareistaan ennen kuin kylän järvi on sula. Taitaa olla vanhan kansan viisautta se, sillä järvenselältä puhaltaa vielä auringon lämmön helposti syrjäyttävä tuuli, joka huitaisee kesäpäiväksi erehdytyn tunnelman hetkessä pois. Kylällä on myös tapana leikkimielisesti kisata siitä, koska järvi on jäistä kokonaan vapaa. Sinisen talon rouva kertoi, että joskus on juhannuksenakin uitu jääpalojen kilistellessä kupeita. Vanhempi herra arveli jäiden lähtevän tänä vuonna jo toukokuussa.
Pääsimme mukaan reilun kahdenkymmenen kyläläisen leikkimieliseen vetoon. Muilla täällä asuvilla on kyllä vinha etumatka, ovathan asuneet täällä lähes koko elämänsä, me vasta kolme viikkoa. Mutta otamme kunnialla vastaan paikan tässä kylässä ja sen tulevaisuudenkin elossa.
Ps. Minä veikkasin, että jäät lähtevät 11.6. Kuulemma pieleen menee, kertoi pilkkimässä käyvä vanha herra. Kerron sitten, miten minun kävi.
Ilta-aurinko laskee vaarajonon taakse järven toisella puolen. Koko päivä aamun kajosta alkaen tähän hetkeen on huhkittu hommia. On likainen olo, väsynyt. Ilta on kaunis kuin kesä, jota jo tänne lumen keskelle kaivataan.
On niin hiljaista, että tuntuu kuin sitä voisi koskea. Kevään lintukuoro on hiljentynyt iltapuuhiinsa. Maantielle on yhdeksän kilometriä matkaa, sieltä ei kuuluu ääniä, vaikka se räjäytettäisiin taivaan tuuliin. Yksi suurimmista syistä, miksi halusin muuttaa tänne.
Hiljaisuus.
Se on katoava luonnonvara siinä, missä muutama muu lempiasiani.
Hiljaisuus, pimeys, tyhjyys ja villeys.
Sananelikko, joiden pohjalta koostin koko valokuvanäyttelynikin. Neljä sanaa, joihin tiivistyy suurimmat inspiraation lähteeni. Kaikki niistä niin herkkiä katoamaan.
Täältä niitä kaikkia vielä löytyy.
Siksi olen täällä. Keskellä hiljaisuutta, tyhjyyttä ja villeyttä. Pimeys saapuu omalla ajallaan sitten syksyllä.
Hiljaisuuteen sovin hyvin. Silloin kuulen omat ajatukseni, kuulen itseni. En katoa muun virran mukana kuin höyhen tuuleen.
Siksi olen täällä.
Rauhaa ja hiljaisuutta eloosi.
♥ Sanna
Ps. Valokuvanäyttelystä puheen ollen. Se jatkaa pian matkaansa uusiin näyttelytiloihin täällä pohjoisessa. Kahteen eri paikkaan, kesällä ja syksyllä. Kerron pian, minne, niin pääset tutustumaan kuviin, jotka ovat syntyneet keskellä hiljaisuutta, pimeyttä, tyhjyyttä ja villeyttä ❤
Huhheijakkaa, kuukauden päivät on näköjään vierähtänyt viimeisestä kirjoituksesta. Mieli on käynyt näissä sanoissa usein, mutta aika ei ole antanut periksi. Se on armoton, kuten tietänette.
Mutta hyvästä syystä. Me ollaan nimittäin muutettu meidän unelmien taloon! Vaaran laelle, järvimaisemaan, vanhan talon nitisevien hirsiseinien suojaan. Täällä ollaan.
Toukokuu on näyttänyt kyntensä, semmoiset pohjolan kyntensä. Kylmä tuuli puhaltaa pohjoisesta ja harva se päivä tuiskuttaa lunta. Paljon sitä ei kerry ja pohjolan tuuli kuljettaa sen mukanaan minne lie, mutta kesäisiin tunnelmiin ei tällä vaaralla vielä toviin päästä. Jokunen peippo on uskaltanut luikauttaa ensimmäise sävelensä, mutta sekin hiljenee heti seuraavan lumituiskun myötä.
On ihanaa päästä kirjoittamaan, tekemään omia juttuja. Päivisin näytän pääasiallisesti tältä:
Remontoimme talon kylpyhuonetta – jos sitä siksi voi sanoa, se on alle kolmen neliön kokoinen koppi – tähän päivään. Putkimiehillä meinasi housut revetä, kun katsoivat, miten talon putket on aikoinaan asennettu ja ne korjattiin ensi töiksi. Sen lisäksi meillä on aamuvarhaisesta tupa täynnä erinäisiä työmiehiä timpurin lisäksi sähköpuolelta peltiseppään.
Paljon emme remontoi tässä kohtaa. Tarkoituksena ei ole aukaista koko talon kaikkia pintoja lattiasta kattoon ja remontoida niitä kerralla. Koitamme pitää kaiken rauhallisessa tahdissa ja hoitaa yhden asian kerrallaan. Mutta alan ymmärtämään, miksi näin harvoin käytännössä on.
Kun timpuri avaa seinän, sieltä löytyy mielenkiintoinen sähköasennus, joka ei johda mihinkään. Sille kannattaa tehdä jotain ja samalla, kun sähkömies käy sen korjaamassa, kannattaa hänen vilkaista joskus kahdeksankymmenluvun lopulla vintille puolittain vedettyjä sähköjä ja korjata hieman niitäkin, jottei tule oikosulkuja tai muuta turvallisuutta uhkaavia tekijöitä.
Kylpyhuone on saatava tuulettumaan mahdollisimman hyvin, jotta melkein kaksisataa vuotias puurunko pysyy edelleen kuivana ja irti kosteudesta. Sitä varten katolle pitää vetää pari ilmaputkea, jotta vesihöyryt ja kosteus menevät tällä kertaa tarkoituksella harakoille. Sitä varten peltiseppä käy nakuttelemassa katolle ilmaputkille talon henkeen sopivat peltihuput ja vilkaisee samalla katon kuntoa muutenkin.
Vessan lattian avauksen jälkeen huomataan, että talon kaikki eristykset on tehty muovipohjaisella villalla, ei hengittävällä ja puutaloon erittäin epäsopivalla. Jos johonkin pääsee kosteutta, se jää sinne ja saattaa alkaa hiljalleen lahottaa arvokkaita hirsiä. Pitäisikö vaihtaa villat nyt kylpyhuoneen kohdalta vai esimerkiksi myös eteisestä, jonka lattian voisi melkein samalla vaivalla samalla avata?
Huh. Tätä tavaraa riittäisi vaikka kuinka. Parissa viikossa on tullut opittua uusia asioita paineilmaventtiileistä viemärin tuuletukseen ja hirsitalon ilmanvaihtoon.
Mutta.
Kaikki ajallaan. Se on meidän teemana tässä hommassa.
Koska (yllättäen) remontin budjetti on rajallinen, teemme niin paljon itse kuin vain pystymme. Timpuri jättää meidät oman työpäivänsä jälkeen tekemään kaikkea mahdollista: tyhjentämään vessan lattian alta löytynyttä sammalta, poistamaan vanhoja villoja seinän raoista, kantamaan vanhat kaakelit pihalle, purkamaan sitä ja purkamaan tuota.
Siinä kohtaa tulee ajan raadollisuus vastaan.
Katselen joka ilta mitä kauneinta auringonlaskua vaarajonon taakse ja haikein mielin kameraa, joka nojaa kiltisti pirtin hirsiseinää vasten hiljaisena tyytyen kohtaloonsa ja tylsistyen toimettomuuteensa.
Aika ei anna tässä kohtaa myöden omille luoville projekteilleni.
Aamuisin ehdin istua hetken kahvikupin ääressä ennen kuin päivä täyttyy työmiesten kysymyksistä, tilauslistoista ja suunnitelmista.
Heidän lähtönsä jälkeen aloitamme oman työpäivämme. Iltakymmenen aikaan kaadumme molemmat väsyneinä sänkyyn ja aloitamme aamulla kaiken alusta.
Mutta täällä ollaan, mitä parhaimmissa voinneissa ja mitä onnellisimmassa mielentilassa. Kaiken hösäilyn keskellä tunnen pieniä kipinöitä siitä, että tämä on oikea paikka olla. Oikea paikka minulle, ikuiselle kulkijalle laskea vihdoin juurensa tähän pohjolan kylmään ja routaiseen maahan näiden vanhojen puiden ja kitukasvuisten pensaiden äärelle.
Täällä ollaan.
Ihanaa, että sinäkin olet. Päivitän tänne ja instagramin puolelle puuhiamme ja kun tässä kesän kynnyksellä (heh, minkä kesän?) hommat rauhoittuvat, pääsen taas antamaan luovuudelle tilaa. Se odottaa nyt kiltisti omassa sopessaan, ehkä jopa muhii siellä lisää ajatuksia tulevalle.
Hannukurun sauna, se on monelle vaeltajalle keidas keskellä kansallispuiston tyhjyyttä. Sinne on hyvän matkaa mistä tahansa suunnasta, lähimmälle tielle matkaa kertynee lyhimmilläänkin yli kymmenen kilometriä, mutta saunalla on silti lähes aina väkeä. Me hiihdämme viiden hengen voimin aurinkoisia keväthankia pitkin saunan lämpöön maalis-huhtikuun vaihteessa.
Pieni hiihtovaelluksemme alkaa Enontekiöltä, tunturijonon itäpuolelta Ketomellasta. Matkaamme metsäsuksin ja liukulumikengin ja valitsemme valmiiden latujen ja reittien sijaan umpihangen vapauden.
Vaikka kevätaurinko paistaa täydeltä taivaalta, hankikanto ei ole vielä ehtinyt muodostua, joten saamme kirjoa koskemattomaan hankeen omat latumme. Viimeisenä jonon hännillä kulkee M, joka hiihtää ahkion kanssa ja tehtävämme on puhkoa upottavaan hankeen painavalle ahkiolle mahdollisimman leveä ja tasainen ura, jotta muiden ruoat kantava M ei ole hiihtopäivän päätteeksi yksin aivan uuvahtanut, kun me muut nautimme pienten reppujen keveydestä.
Hanki on keväisen arvaamaton. Se paukkuu ja humahtelee allamme. Lapin pelastuslaitos on antanut lumivyöryvaroituksia koko Tunturi-Lappiin. Hiihtäjän alla humahtava hanki on ensimmäinen varoitusmerkki epävakaasta lumipeitteestä.
Emme kuitenkaan liiku lainkaan lumivyörömaastossa, vaan pääosin tasaisella maalla ja hyvin loivilla rinteillä, joten lumivyöryistä ei ole pelkoa. Sen sijaan ihmisvyöryistä ilmeisesti on. Pienetkin alamäet muuttuvat mahdottomiksi laskea pystypäin suksilla alas, kun hanki yhdessä kohtaa kantaa, antaa kovan vauhdin ja seuraavassa upottaa polvia myöten. Humps kuuluu myös, kun muutama hiihtäjä vyöryy mäkeä alas suoraan umpihangen viileään syliin.
Hangen vastaanotto on niin pehmeä ja vauhti hidas, että kaikista näistä selvittiin makein nauruin ja lumisin naamoin. Kukaan ei päässyt suorin jaloin perille asti, hanki kastoi meidät kaikki vähintään kerran.
Matkaamme Hietajärven eteläpuolen harjua pitkin, kunnes törmäämme Ruotakuruun. Linnuntietä matka Ruotakurulta Hannukurulle olisi vain reilun kilometrin, mutta kivikkoinen ja jyrkänteinen kurualue ei päästä ketään lävitseen ja on kierrettävä. Koko Ruotakurun ja sen takana aukeavan Jäniskurun ympäristö on suojeltu, siellä ei saa liikkua mihinkään vuodenaikaan, joten kierrämme kiltisti reilun lenkin koko alueen ympäri. Tänne ei olisi kyllä asiaa kiipeilyvälineidenkään kanssa.
Ruotakurun kallioiset jyrkänteet.
Perillä varaustupamme odottaa kirkkaassa ilta-auringossa. Pihan jälkien perusteella siellä on vilinää riittänyt. Hannukurun varaustuvassa on kaksi erillistä puolta, joihin molempiin mahtuu 12 henkilöä nukkumaan.
Tuvassa rutiinit on kaikilla selvät. Petien laittaminen, veden sulattaminen ja / tai etsiminen, ruoan valmistaminen, kamiinan sytyttäminen.
Kolme meistä lähtee etsimään kuulopuheiden perusteella tuvan pohjoispuolella talvellakin sulana pysyvää puroa, josta saisi kannettua vettä. Lumesta veden sulattaminen viidelle hengelle on työlästä ja hidasta, mahdollisuus sulaan veteen tuntuu talvella ylellisyydeltä.
Noin tunnin päästä retkikunta palaa tuvalle. Puroa ei löytynyt ja yksi oli tippunut polviaan myöten järven jään läpi kylmään veteen sulaa vettä etsiessään. Hups.
Onneksi tämäkin tapaus oli lähinnä hauska muistutus siitä, että kaikkea tapahtuu. Tuvalla on erillinen kuivaushuone, jossa on oma kamiinansa. Jos sen pitää lämpimänä, vaatteet ja kengät kuivuvat yhdessäkin yössä kuiviksi. Ja avannossa käymisen lisäksi retkikunta oli saanut muutaman ämpärillisen järvivettä mukaansa. Se oli toki vielä keitettävä ja jäähdytettävä ennen juomiseksi kelpaamista, mutta nopeampaa se silti on kuin lumesta veden saaminen.
Valoisaa on pitkälle iltaan asti. Yleensä tuvan tummanhämärä tunnelma pysyy valoisana ja eloisana iltamyöhään asti. On kotoisaa levittää omat tavaransa pieneen nurkkaukseen ja pitää sitä kotinaan vaikka vain yhden yön.
Illansuussa käymme saunassa. Päivän hiihtämisen jälkeen lämpimän lempeät löylyt ovat tervetulleet. Saunalla on nykyisin niin paljon kävijöitä, että metsähallitus suosittelee käyttämään saunavuoroja: tasatunneittain on miesten, naisten ja sekasaunan vuoro. Vaikka varaustuvan toisella puolella oli hiihtäjäseurue ja hetken matkan päässä sijaitsevan autiotuvankin seurueet olivat lähteneet saunamielellä reissuun, Hannukurun valtavan saunan ja ison kiukaan ääreen mahtuvat kaikki lämpöä kaipaavat. Jotenkin pitkä hiihtomatka, ulkoilma ja kaiken kaukaisuus sulattaa ihmisiltä kaiken eripuran, sillä aina tuvilla ja saunoilla vallitsee yhteisymmärrys ja ääneen sanomaton toveruus.
Seuraava päivä on aurinkoinen ja melkein voisin sanoa kuuma. Menneen viikon on satanut lunta, pyryttänyt ja myrskynnyt. Pakkanen on ollut aamuisin kolmenkymmenen molemmin puolin. Mutta nyt aurinko hellii hiihtäjää lähes pilvettömältä taivaalta ja tunturituulikin on harvinaisen hiljaa.
Kuorrutamme kukin vuorollamme naamamme aurinkorasvalla, sillä hohtava hanki on kuin pohjoisen solarium. Talven pimeyden jälkeen kalpeat nenänpäät punertuvat liiankin nopeasti. Hiihtomatkamme tuoksuun sekoittuu talven lumi, auringon lämpö ja aurinkorasvan hämmentävän tropiikkinen kookos.
Tuvalta lähtiessämme päätimme hiihtää omia jälkiämme takaisin, jotta matka olisi kevyt ja helppo. Valkoisen loputtomuuden kutsu kuitenkin voittaa ja kierrämme rauhakseltaan takaisin eri reittejä. Lounastauon pidämme vaaran huipulla, johon aurinko paistaa niin, että silmiin sattuu. Pallaksen ikonin tunturijono kiiltää horistontissa kuin kiiltokuva.
Kuva: A.V.
Takaisintulomatka on yleensä hiljaisempi kuin meno. Kukin on päässyt jo tärkeimmät kuulumisensa kertomaan ja kuulemaan. Keskityn katselemaan lumen maahan piirtämiä jälkiä ja siellä täällä jo sulana virtaavien purojen veden hohkaa. Jokin valkoinen pikkulintu lehahtaa joen törmän lumilipan alle ja visertää sieltä ujosti, mutta kuitenkin jo kevättä rinnasta uhkuen. Veden vapaa solina on kuin toisesta maailmasta. Jostakin kesälaitumilta, metsän keskeltä, jossa kukat jo kukkivat ja puiden lehdet havisevat.
Kohta.
Vaaran laelta löydämme helposti hiihdettäviä kantohankikohtia, joita pitkin suksi luistaa vauhdilla. Muu maailma on taas niin kaukana täältä. Hiljaisuuden rikkoo vain suksen suihkina ja ensimmäisten kevätlintujen kaihoisa liverrys.
Kuva: M.M.
Viimeisillä kilometreillä löydämme edellisenä päivänä tekemämme ladun. Sitä pitkin on kulkeneet myös muut. Yön aikana sen tallattua pohjaa on hyödyntäneet oravat ja jänikset. Joku pikkiriikkinen hiippailija on jättänyt helminauhamaiset jäljensä suksien jälkiimme. Tulee mukava olo, kuin olisi saanut auttaa metsän väkeä edes hieman omalla toiminnallaan.
Automatkalla tulee haikea olo. Kuten lähes aina reissun päätteeksi. Tajuan, että tämä on luultavasti kevään viimeinen hiihtoreissu, viimeinen retki näissä maisemissa hetkeen, sillä muutto uuteen taloon koittaa muutaman viikon päästä. Myös suurin osa tästä jo perheeksi muodostuneesta ystäväjoukosta on vaihtamassa maisemaa kevään päätyttyä.
Koitan piristää itseäni ja miettiä, että helpoimmalla elämässä pääsee, kun ymmärtää kaiken olevan väliaikaista. Että ei pidä mistään kiinni. Päästää kaikesta irti samalla lailla kuin hetket päästävät irti edellisestä.
Pyh. Ei onnistu. Ymmärrän ajatuksen idean, mutta en osaa ajatella kuitenkaan pelkästään niin. Jään kiinni hetkiin, paikkoihin ja ihmisiin, jotka ovat merkinneet paljon. Jätän niihin ikään kuin palan itsestäni. Niin se vain on.
Joten, jätin palan itsestäni tänne tuntureiden umpihankeen, kevätauringon lämpöön, jonkin tunturin tuulessa keloutuneen puun juurelle. Jos löydät sen, anna sen olla. Se on siellä muistuttamassa, että tämä hetki ja paikka on ollut tärkeä elämässäni.
Talvi pitää kovasti kiinni, vaikka maaliskuu vetelee jo pitkällä. Menneellä viikolla Tunturi-Lapissa rikottiin talven pakkasennätys, alle -35C näytti Kittilän mittauspisteellä. Talveksi se ei ole kovin kova, mutta kyllä se kylmältä tuntuu. Toissapäivänä kotimittarikin näytti aamulla -32C. Kyllä siinä hampaat hieman jo kalisee.
Kylmät kelit tietävät kirkasta taivasta. Taivaallahan tapahtuu. Revontulia on ollut monena yönä, jopa ihan alkuillasta. Niin, että taivaanrannassa hohkaa vielä auringonlaskun puna, kun sen ylle jo levittäytyy tanssivuoroon seuraava valonäytös. Parhaimmillaan kuunsirppi käy vielä kaiken keskellä omalla sorealla näytöksellään, niin on luonnon oma iltashow valmis.
Kerroin jo aiemmin, että ”keräilen” revontulikuvia, oikeastaan niiden sarjoja, jotta voin myöhemmin koostaa niistä pidemmän videon. Varsinaisesti videolla revontulia on hyvin vaikea saada, ainakaan minun kamerakalustollani, joten ainut vaihtoehto saada ne liikkumaan on koostaa lukuisista valokuvista video.
Yhteen, noin 10 sekunnin mittaiseen revontulivideoon, jossa näkyy niiden ja yötaivaan liike, tarvitaan 500-1000 valokuvaa. Siinä riittää keräilemistä, mutta viime aikoina niitä on kertynyt jo kohtuullisesti. Kamera tekee suurimman työn, kun jää yksin pakkasyöhöksi ulos kuvaamaan taivaankannen liikkeitä niin kauan, kun akku jaksaa.
Pimeä käy vähiin, ja kohta revontulikeräily loppuu, kun valoisaa on yöt läpeensä. Nyt vedetään viimeisiä hetkiä, että näitä kaunokaisia voi vielä tallentaa arkistoon.
Kylmyyden lisäksi on lunta riittänyt. Metri on varmasti mennyt jo rikki sen syvyydessä. On hassua katsoa ystävien ja sukulaisten sosiaalisen median päivityksiä sulista kaduista, lenkkareista ja jopa leskenlehdistä. Helposti unohtaa, miten pitkä Suomenmaa onkaan ja miten erilaisia olosuhteita siihen matkalle mahtuu. Etelässä saattaa kohta tareta ja terasseilla, täällä vedellään vielä lumikolan kulta-aikaa eikä toistaiseksi loppua näy.
Valon suhteen olen ristiriitaisissa tunnelmissa. Sitä onkin kertynyt vuorokauteen jo 13h (tarkistin juuri, tämä on ihan paikkansapitävä)! Se tuo mukanaan energiaa ja halua puuhailla, mutta lisääntyy sillä vauhdilla, että on vaikea pysyä perässä.
Lumihangen valkeus ja häikäisevän kirkas aurinko on ajottain osoittautuneet huonoksi yhdistelmäksi, sillä olen alkanut saada niistä migreeneitä. Ei hyvä. Aurinkolasit aiheuttavat niitä myös, joten tilanne on hieman kinkkinen. Toivon, että silmät ja pää tottuvat kaikkeen omalla ajallaan. Nyt ne haikailevat vielä pimeyteen, joka on välillä luotava verhojen ja vilttien taakse piiloutumalla.
Koitamme muun luonnon kanssa selvitä vielä lopputalven koitoksista. Kevät se on tullut joka vuonna tähänkin asti.
Ihanaa kevättä sinne, jos sellainen jo sattuu kotipitäjässäsi jo olemaan. Mukavaa, kun olet täällä 💛
Kerron siinä elosta talven keskellä, uudesta talosta ja peruspäivistä lumen ja pakkasen keskellä. Tuntuu, etten muusta nykyään kerrokaan, mutta kun talvi kestää yli puoli vuotta, niin kyllähän siihen mahtuu monta tarinaa lumesta ja pakkasesta 😁
Vietimme viikon kylässä meidän omassa kodissa. Sanon siksi kylässä, koska oma talo ei ihan vielä täysin tunnu kodilta. Sitä kohti ollaan kovasti kyllä jo menossa, mutta ottaa oman aikansa. Tällä hetkellä ollaan kahden kodin välissä. Tavarat on vähän molemmissa ja mieli koittaa setviä kahden kodin asioita samaan aikaan.
Sanon myös siksi kylässä, koska talomme on kylän ytimessä. Pienen, vain 25 henkilön erämaakylässä. Naapurit tulevat ohikulkeissaan pihalle tervehtimään ja toivottamaan tervetulleeksi. Jos emme heti ehdi kutsua sitten kesällä kahville, kutsuvat itse itsensä. Talomme on kylän vanhin ja tuntuu, että se kuuluu vähän kaikille kyläläisille. En aio sitä muuttaa, niin sen kuuluukin olla.
Samalla purkautui ensimmäinen muuttokuorma talolle. Siitä se lähtee.
Talolla kävi kuhina. Ensin meidän puolesta, kun purimme tavaroita, lämmitimme tupaa, kiikutimme puita uuneihin kaksin käsin ja samalla pohdimme ja aloittelimme kesän korvalla alkavaa kylpyhuoneremonttia.
Talon putket on vanhat ja silloin kun ne on laitettu, ne on tehty vähän sinne päin. Sen saimme oppia sen kuuluisan vaikeimman kautta, kun yritimme korjata keittiön putkiston edellisiä korjausyrityksiä. Pieleenhän se meni. Pari iltaa siinä meni ilman vettä, kun putket suihkusivat vettä seuraavasta liitoksesta, kun yhden korjasi.
Vielä muutamaa yritystä viisaampana vesi pysyi lopulta suunnilleen siellä, missä sen pitikin. Varmuuden vuoksi vielä vesihälytysmittari kaapistoon vahtimaan, jos joku putki vielä päättää luopua liitoksistaan ja saimme virtaavan veden takaisin taloon. Nämä korjataan ammattilaisen toimesta heti alkukesästä, nyt ne oli saatava vain jaksamaan sinne asti.
Aloitamme talon historiassa uuden aikakauden, kun tuomme sinne lämpimän veden kylpyhuoneremontin yhteydessä. Onneksi kaikki muutokset, mitä taloon on tähän asti tehty, ovat olleet maltillisia eivätkä ole juuri muuttaneet talon vanhaa tunnelmaa. Mekään emme aio niin tehdä, mutta koska aiomme asua talossa vakituisesti (ilmeisesti viime kerrasta, kun joku on niin tehnyt, saattaa olla jopa viisikymmentä vuotta), perusasioiden on hyvä toimia.
Kylpyhuoneenkin kanssa haluan toistaa talon kaksisataa vuotta vanhaa tunnelmaa, joten koitamme valita myös kalusteet sinne sen mukaan. Kylpyhuoneita ei ole silloin kaksisataa vuotta sitten meidän tuntemassa muodossa ollut, mutta jotain vanhan tyylistä voi kylpyhuoneessakin olla. Esimerkiksi vessan allaskaapin muokkaamme itse vanhasta, täyspuisesta lipastosta.
Kaiken puuhailun keskellä kävimme muutamaan otteseen suksin tutustumassa lähitienoon luontoon. Joka kerta se yllättää. Ympärillä oleva luonto on monipuolista; on järvi, joki, vaaroja, monimuotoisia metsiä ja luonnonsuojelualueita. Kaikki on ihan suksilla kuljettavan matkan päässä.
Ystävämme Lapista tulivat vierailulle uuteen kotiimme. Kutsumme meitä Lapin perheeksi, niin tiiviiksi on elomme yhdessä pohjoisessa muodostunut. Lapin perhe kävi toivottamassa meille onnea uuteen kotiin, toivatpa tuliaisina vanhaan tapaan käsintehtyä leipää, poronlihaa ja viiniä. No, ehkä vanhaan aikaan ei ollut tapana tuoda taloon italialaista viiniä, mutta ajatus on kuitenkin sama.
Lapin perheen kanssa kävimme metsäsuksin hiihtämässä kotikansallispuistossa, joka sekin on vain muutaman kilometrin matkan päässä. Myös kansallispuiston autiotupa on meiltä autottoman matkan päässä. Kuinka mahtavaa, että pääsemme kotoa ilman autoa autiotupaan yöksi koska vain. Aika ainutlaatuista, sanoisin, vaikken kehtaakaan kovin paljon kehuskella.
Koska talo sijaitsee vaaran laella, se ottaa kaikki talvimyrskyt, lumituiskut ja tuulen tohinat vastaan. Etuoven edustalla kinos on lähes kaksimetrinen, siitä ei näe edes yli. Lunta kasautuu vähän joka seinälle ja vaikka sitä kolaa yhtenä päivänä, on se seuraavana aamuna taas siinä takaisin. Olkoon sitten.
Saunan edusta oli kuitenkin saatava lumesta puhtaaksi, jotta pääsisimme pesulle. Se kun on tällä hetkellä ainut vaihtoehtomme lämpimään veteen ja peseytymiseen. Senkin edessä lunta oli puolisentoista metriä ja talven tuulissa se on kovettunut kovaksi kuin betoni. Muutaman kerran koitin hankea kolhaista muovisella lumikolalla, mutta siitä ei ollut yhtään mitään hyötyä.
Lopulta päädyin käyttämään betoninkovaa hankea hyödyksi. Kaivoin lapiolla sen reunaan muutaman rappusen, kipitin kovaa hankea pitkin saunan ovelle, kaivoin sen eteen kuopan, jotta ovi aukeaa ja voilà, tie saunalle on kolattu helpommin kuin luulinkaan. Varauduin puolen päivän hikiseen hommaan, mutta lumityöt oli hoidettu alle tunnissa. Vanhan talon kanssa tarvitsee muitakin jippoja kuin voimaa.
Illalla sauna lämpesi Lappi-perheen voimin täysikuun valossa. Putipuhtaana avasin narahtavan ja painavan saunan oven kirpeään pakkasilmaan. Pohjoisella taivaalla tanssi revontulet. Ne ulottuivat koko taivaankannen ylitse kuin jokin maaginen tie horisontista toiseen. Taivas vaaran laella tuntuu isolta, kuin valtava tähtipeitto talon yllä. Silmä yltää kauas, pimeälläkin. Olin hakemassa kameraa sisältä, mutta taivaan tulet olivat ehtineet jo kadota. Kävivät vain pikaisesti toivottamassa tervetulleeksi kylään ennenkuin jatkoivat matkaansa seuraavaan ulottuvuuteen.
Kaiken hulinan keskellä talossa kuuluu pysähtyä. Se oikein vaatii sitä. Pienet hetket lempeästi poksuvan tulen ääressä tai kevätauringon valossa, hirsien käsinkosketeltava hiljaisuus, kuurankukkien kasvamisen seuraaminen ikkunoiden välissä. Hetkiä, joiden takia me talon ostimme.
Meillä on edessä vielä kahden kuukauden hulina ennen kuin pääsemme yhden katon alle. Olen huono hulinoissa, kiire on pahin viholliseni. Stressaannun Mutta nyt se kaikki on jotakin hyvää varten. Omaa kotia, omaa taloa varten. Se on helpottavaa ja pystyn asennoitumaan kaikkeen paremmin.
Tässä keväällä ehtinee tehdä vielä muutaman retkenkin kaiken keskellä. Palaan pian asiaan.
Pian tuuli hirmumyrskyksi on käynyt; valtasessa kaares, ulettuen kauvas idäst läntehen, päin karkaa ukkospilvi tulen iskulla ja pauhinalla; pyrskien ja kihisten kuin louhikärmeet.
Aleksis Kivi
Taivas ja maa on myrskynnyt. Oikein olan takaa, jos jatketaan Aleksis Kiven mielenmaisemissa.
Menneellä viikolla on mitattu tuulen nopeuden mitä lie ennätyksiä, myrskylukemiinkin asti pääsivät. Tunturituulesta ei taidettu puhua mitään, siellähän pätee omat tuulen säännöt enkä minäkään uskaltaisi sinne mittailemaan, kun myrskyää.
Puut on notkuneet, mutteivat kaatuneet. Naapurin vanha mies (viisas sellainen) kertoi, että jos olisi ollut kova pakkanen, ne olisivat napsuneet poikki kuin oljet. Nyt oli hieman lämpimämpää, joten ne olivat joustavia ja jaksoivat huojua tuulen vietävinä yötä päivää sinne tänne, mutta vain harva niistä katkesi. Ehkä siksi sähkökatkoiltakin vältyttiin. Niitä oli alkutalvesta tuon tuosta, kun oli puissa painavaa lunta. Tämän myrskyn myötä puissa ei taida olla enää yhtään irtonaisia neulasiakaan, kaikki on putsattu pois.
Myös taivas on ollut täynnä tyrskyä monena iltana. Revontulet on Kiven sanoja lainaten pyrskien ja kihisten kuin lohikäärmeet vallanneet taivaankannen tulillaan. Idästä länteen ja etelästä pohjoiseen on taivas ollut tulessa, vihreyttä täynnä lainehtien.
Ihastelen edelleen joka kerta revontulten loimua, vaikka niitä näkee suhteellisen usein. Jotakin taianomaista niissä silti on. Ja sitä on mahdotonta vangita valokuvaan, mikä harmittaa suuresti. Sosiaalisessa mediassa näkee toista kauniimpia, upeampia ja mykistävimpiä kuvia revontulista, mutta mikään niistä ei silti voita niiden näkemistä paikan päällä.
Miksikö?
Totuushan on, että valokuvissa revontulet on usein kauniimmat, ainakin kirkkaammat. Vain harvoin näkee valokuvien valoloistoon verrattavia loimuja pohjoisenkaan taivaalla. Kamera kun pystyy tallentamaan taivaan tulten valoa usean sekunnin ajan yhteen kuvaan, joka saa ne loistamaan kirkkaana ja värikkäinä.
Mutta se, mikä revontulista tekee maagiset, kun ne näkee omin silmin pimeyden sylissä on niiden liike.
Liikettä ei saa taltioitua. Ei edes kunnolla videolle. Revontulet liikkuvat täysin omalla tavallaan, jollakin, joka ei ole tästä maailmasta. Ei ehkä edes tästä ulottuvuudesta. Ne liikkuvat kiemurrellen, kaarrellen, hitaasti ja nopeasti samaan aikaan jossakin meidän maailman ja jonkun toisen maailman välissä. Ja sen voi nähdä vain omin silmin. En yhtään ihmettele, että niillä on ollut tärkeä sanoma pitkään pohjoisessa eläneille. Ovat tuoneet ja vieneet viestejä tuonpuoleisesta, terveisiä jo menneiltä ihmisiltä ja olennoilta. Harmi, kun meidän tiedekeskeinen maailma pyyhkii kaiken sellaisen pois kuin kintaalla lumihiutaleen. No, aika aikaa kutakin.
Katselin pitkään toissailtana revontulten myrskyämistä toppatakkiin kietoutuneena omalta rannalta. Oli lämmin ilta (liian lämmin helmikuuksi, jos naapurin viisaalta mieheltä kysytään), mutta joka suuntaan yhtä aikaa puhaltava tuuli viilensi ilmaa ja sai palelemaan paksuimmankin takin alla.
Kun en enää jaksanut kylmettymistä, jätin kameran yksin uhmaamaan myrskyä loppuyöksi ja tallentamaan parhaansa mukaan revontulten liikkumista pohjoisella taivaalla. Aamulla hain akkunsa jo aikoja sitten tyhjentäneen ja aamuyön pakkasissa jäätyneen kameran sisälle lämpimään. Revontulikuvia oli tallentunut yhteensä 1732.
Kuvat, kun laittaa yhteen putkeen, niistä saa koostettua videon, niin sanotun time-lapsen, josta saa hieman käsitystä, miten revontulet liikkuvat. Tällaisia on ennenkin vilahtanut YouTube-videoissani (esimerkiksi tämän videon lopusta sellainen löytyy). Niiden koostaminen ottaa aikaa (koitapa muokata 1732 valokuvaa tietokoneella…), mutta ne ilmentävät valokuvaa paremmin revontulten tunnelmaa ja niiden liikkeen taikaa.
Haluaisin koostaa pidemmän revontulivideon. Sellaisen, jota voisi katsella kymmenisenkin minuuttia, miksei kauemminkin. Mutta se ottaa aikaa. Siksi ikään kuin keräilen näitä revontuli-iltoja ja tuhansittain valokuvia niistä. Kymmeneen minuuttiin revontulivideota saa kulumaan satojatuhansia valokuvia, varmasti enemmänkin.
Nyt niitä on taas 1732 enemmän.
Eipä tässä kiire ole mihinkään.
♥ Sanna
SAnna vaara
Olen Sanna, valokuvaaja, videokuvaaja ja muusikko. Muutin eteläsuomalaisen kaupungin ytimestä Tunturi-Lappiin puulämmitteiseen hirsimökkiin kaksin koirani kanssa. Kaipasin kipeästi rauhaa, hiljaisuutta, tilaa toteuttaa itseäni ja olla lähellä aitoa, villiä luontoa.
Kirjoitan, valokuvaan ja videoin elämääni täällä pohjoisen luonnossa. Täältä olen löytänyt inspiraation ja onnen. Tervetuloa matkaani ❤︎
Sanna Vaara 