Vuosi 2019

Vuosi 2019

Vuosi vetelee viimeisiään. En ole ennen tehnyt koontia menneestä vuodesta, ajattelin sen olevan jotenkin turhaa. Mitä sitä menneeseen katsomaan, kun elämme tässä ja nyt? Tulevaisuus on ollut minulle aina toivoa täynnä ja suunnittelen sitä innolla. Menneisyys on mennyt ja sillä selvä.

Kerätessäni kuvia tätä kirjoitusta varten huomaan, miksi vuoden kasaaminen yhteen on tärkeää. Unohdan helposti, miten hienoja hetkiä vuoteen mahtuu, miten monta upeaa muistoa olen onnistunut luomaan, miten monta upeaa asiaa on tapahtunut ja miten hienojen ihmisten kanssa on tekemisissä.

Tässä vuoteni 2019 pääosin kuvien kertomana.

Talvi 2019

Tammikuussa asuin Tampereella, Näsijärven rannalla. Vuosi alkoi tiukassa pakkasessa. Ihailin sitä usein Näsijärven jäältä käsin, toppavaatteisiin kietoutuneena. Maisema kaupunkiin päin oli usein pakastuneen huuruinen ja utuinen.

Näsijärvi pakkasaamuna tammikuussa 2019

Heti uudenvuoden jälkeen, pitkän säästämisen tuloksena onnistuin hankkimaan itselleni “oikean” kameran. Sellaisen, josta olin pitkään haaveillut. Tämä oli ehkä yksi isoimmista vuottani määrittävistä asioista – sen seurauksena opettelin (edelleen opettelen) valokuvaamaan. Se into on vuoden aikana vienyt minut moneen hienoon paikkaan ja hetkeen.

Canon 7D Mark II - uusi kamerani

Kevät ja kesä 2019

Loppukeväästä olin muuttanut Keski-Suomeen. Pakkasen ja lumen väistyessä tein retkiä lähimaastoon. Niin pitkälle kuin autottomana kaupunkilaisena pääsin.

Keski-Suomessa lähiretkeilyä suon reunalla kesällä.
Keski-Suomessa lähiretkeilyä kesällä.

Lyhyen kesälomani vietin lapsuuteni mummolassa, Kainuussa. Paikassa, josta on kymmeniä kilometrejä lähimpiin kaupunkeihin ja jossa saa nauttia pysähtyneestä ajasta, savusaunan lempeistä löylyistä ja Kainuun korven ainutlaatuisesta luonnosta.

Kainuun luonto, savusauna ja auringonlasku heinäkuun helteillä.
Kainuun luonto ja sumua auringonnousussa heinäkuussa.

Kesähelteiden ollessa kuumimmillaan kävin ystäväni Emman kanssa Itäisen Suomenlahden kansallispuistossa. Kansallispuistoon kuuluu vain pieniä, alle yhden neliökilometrin kokoisia saaria ja luotoja. Kävimme Ulko-Tammion saarella, jonka kävelee päästä päähän kesällä alle tunnissa. Ulko-Tammioon pääsee vain neljä kertaa kesässä lautalla Haminasta.

Itäisen Suomenlahden kansallispuistossa retkellä heinäkuussa. Kartta näyttää tietä.

Valvoimme auringonlaskuun, nauroimme ja nautimme kesästä. Vietin yön riippumatossani Itämeren rannalla, se on tähänastisista ulkona viettämistäni öistä ikimuistoisin.

Itäisen Suomenlahden kansallispuistossa retkellä heinäkuussa. Auringonlaskussa Itämeren rannalla.
Itäisen Suomenlahden kansallispuistossa retkellä heinäkuussa. Auringonlaskussa Itämeren rannalla.
Itäisen Suomenlahden kansallispuistossa retkellä heinäkuussa. Auringonlaskussa Itämeren rannalla.
Itäisen Suomenlahden kansallispuistossa retkellä heinäkuussa. Auringonlaskussa Itämeren rannalla, menossa nukkumaan riippumatossa.

Paluumatkalla lautta pysähtyy toviksi Tammion saarella, jossa aika on pysähtynyt vuosisadan vaihteeseen. Laiturilla lauttamatkalaisia odottivat paikalliset kesämökkeilijät maitokärryineen valmiina auttamaan vierailijoita kantamusten kanssa, hirsisten rannikkorakennuksien kupeessa soi haitarimusiikki, kovaan saarikallioon tamppautuneet polut toimivat saaren ainoina teinä mutkitellen vanhojen, kartanomaisten rakennusten väleissä. Autoja ei ole, sähköverkonkin olemassaoloa epäilin useiden talojen katolla lepäävien aurinkopaneelien takia.

Itäisen Suomenlahden kansallispuistossa Tammion saarella heinäkuussa.
Itäisen Suomenlahden kansallispuistossa Tammion saarella heinäkuussa.

Syksy 2019

Syksyllä palasin kaupunkiin, paikkaan, joka ei ole enää pitkään aikaan tuntunut kodilta. Tämä vuosi on vahvistanut ajatustani siitä, että haluan asua maalla. Vietin vapaa-aikani kaupunkiluonnossa ja lähimetsissä. Ensimmäistä kertaa elämässäni keräsin myös niin paljon marjoja, että niitä riittää koko talven varalle.

Keski-Suomalainen luonto loppukesästä auringonlaskussa. Horsmia pellon laidalla.
Keski-Suomalainen luonto loppukesästä auringonlaskussa. Päivänkakkaroita ja Peltosaunioita pellon laidalla.
Keski-Suomalainen luonto loppukesästä auringonlaskussa. Marjojen keräämistä talven varalle.
Keski-Suomalainen luonto loppukesästä auringonlaskussa. Marjojen keräämistä talven varalle.
Keski-Suomalainen luonto loppukesästä auringonlaskussa. Laajavuoren vanha metsä on kaunis sammalpeitteessä.

Loppusyksyn vähenevä valo tuntui raskaalta. Pimeys ja harmaus veivät voimat ja mielialan maahan.

Keski-Suomalainen luonto syksyn harmaudessa. Sumua ja kosteutta Lehesvuoren luontopolulla.
Keski-Suomalainen luonto syksyn harmaudessa. Sumua ja kosteutta Lehesvuoren luontopolulla.
Keski-Suomalainen luonto syksyn harmaudessa. Sumua ja kosteutta Lehesvuoren luontopolulla.

Syksy meni pitkälti matkatessa Keski-Suomi–Pohjanmaa-väliä. Pohjanmaalla kun asuu tällä hetkellä toinen puoliskoni. Vaikka matkustaminen on aika-ajoin raskasta, uusi ympäristö ja uudenlainen luonto on virkistävää vaihtelua Sisä-Suomessa varttuneelle. On mielenkiintoista, kun meri on läsnä lähes kaikkialla. Olen erityisen ihastunut Pohjanmaan laakeuteen: Siihen, miten sumu kerääntyy aamuisin pelloille paksuina lauttoina ja aurinko tuntuu näyttäytyvän pisempään horisontin ollessa matalalla. Maaseutumaisema hyväilee maalle kaipaavaa sieluani.

Pohjanmaan rannikolla, Fäbodan alue ja meren tyrskyt syksyllä.
Pohjanmaan maalaismaisemaa.
Pohjanmaan maalaismaisemaa.

Syksyn – ja myös koko vuoden – kohokohtana pidän lokakuussa toteuttamaani matkaa, jossa lähdin pienellä matkailuautolla yksinäni Lappiin ja Norjaan. Siellä aloitin myös tämän blogini ja kirjoitin ensimmäiset kirjoitukseni. Jos kirjoitukseni ovat jääneet välistä, ne alkavat tästä: https://sannavaara.com/2019/10/17/roadtrip-lappiin-ja-norjaan-lokakuussa-haave-todeksi/.

Kilpisjärvellä lokakuussa. Maisemat Norjaan päin.
Kilpisjärvellä lokakuussa. Maisemat Norjaan päin.
Norjan Lyngenissä lokakuussa. Vesiputous, ruska ja joen kuohut.

Viimeistään matkallani varmistin itseni siitä, että halun asua luonnon välittömässä läheisyydessä. Vaikka alla olevan kuvan maisemissa Norjan Lyngenissä.

Norjan Lyngenin Alpit lokakuussa. Norjan maalaismaisema, vuoristo, kirkas vuonon vesi.

Talvi 2019

Marraskuussa talven mielialavaihtelut ja pääosan aikaa täysin musta maa kävi välillä kovin raskaaksi. Vietin paljolti vapaa-aikani leväten, lukien, neuloen ja lähiluonnossa liikkuen. Lyhyetkin retket – vaikka räntäsateessa – piristivät mieltä ja kehoa, kun niille vain malttoi lähteä.

Marraskuu Pirkanmaalla, sumuista ja märkää.
Marraskuu Pirkanmaalla, sumuista ja märkää.
Marraskuu Pirkanmaalla, sumuista ja märkää.

Joulukuussa koin hienoja hetkiä Pohjanmaalla Ohtakarin kalastajasaarella ja vietettyäni ensimmäistä kertaa yön ulkona talvella Etelä-Konneveden kansallispuistossa. Kirjoitin niistä molemmista omat kirjoituksensa blogiini, löydät ne täältä: https://sannavaara.com/2019/12/09/kiireeton-viikonloppu-ohtakarilla/ ja https://sannavaara.com/2019/12/19/yo-ulkona-talvella-etela-konneveden-kansallispuisto/.

Ohtakarin kalastajasaari ja Itämeri joulukuussa.
Yö ulkona talvella riippumatossa Etelä-Konneveden kansallispuistossa Enonrannan laavun lähellä. Yöllä satanut lumi jäi kevyenä tarpin pinnalle.
Yö ulkona talvella riippumatossa Etelä-Konneveden kansallispuistossa. Yöllä satoi paksulti lunta.

Nyt loppuvuoden lähestyessä maa on saanut taas hetkeksi uuden, paksun lumipeitteen. Muutama päivä on ollut henkeäsalpaavan kaunis kalpeassa auringonvalossa ja kirpeässä pakkasessa. Se ja pyhäpäivien lomailu kirjojen, vilttien, villasukkien ja rakkaiden ihmisten kanssa on kohottanut syksyn mittaa madaltunutta mielialaa.

Kaunis pakkaspäivä Pohjanmaalla auringonlaskussa pellolla.
Kaunis pakkaspäivä Pohjanmaalla auringonlaskussa pellolla.
Kaunis pakkaspäivä Pohjanmaalla auringonlaskussa pellolla.
Kaunis pakkaspäivä Pohjanmaalla auringonlaskussa pellolla.

Vuosi 2019 ei ole ollut lempivuoteni, siihen on mahtunut monta kompastumista ja kantapään kautta uusien asioiden opettelua. Mutta olen oppinut, se on tärkeintä. Matkalle on mahtunut upeita asioita ihanien ihmisten kanssa. Nyt olen valmis seuraavaan vuosikymmeneen, se tuo taatusti hienoja hetkiä ja uusia seikkailuita.

Ihanaa uutta vuotta!

♥: Sanna

Yö ulkona talvella: Etelä-Konneveden kansallispuisto

Yö ulkona talvella: Etelä-Konneveden kansallispuisto

Viime viikonloppu oli kiireisin pikkujoulujen juhlistamisviikonloppu. Siitä – ja muistakin – syistä lähdin viikonlopuksi Etelä-Konneveden kansallispuistoon ystäväni Emman kanssa.

Retkeily on tuttua puuhaa, mutta talvella yön yli retkeily ei niinkään. Tämä oli ensimmäinen kerta. Jännitin, miten selviän yön yli ja pakkasin varmuuden vuoksi kaikki omistamani retkeilytarvikkeet mukaan. Sääennuste lupasi lumisadetta ja muutamaa pakkasastetta. Uskoin vakaasti selviämismahdollisuuksiini.

Rinkka oli tupaten täynnä, mutta pikkujouluretkelle oli mahdutettava mukaan joulutunnelmaa tuomaan asianmukaiset eväät. Kaikki niistä ei enää mahtuneet rinkkaan, joten glögi sai luvan kulkea ulkopuolella.

Etelä-Konneveden kansallispuistossa talvella.
Etelä-Konneveden kansallispuistossa on 1970-luvulla rakennettu metsämiehen mökki, jonka sisälle ylettyy kurkistamaan. Mökissä aika on pysähtynyt elämään 50 vuotta sitten ja se toimii pienenä luontomuseona.

Kansallispuiston parkkipaikka oli tyhjä. Tuore, puhdas lumikerros kertoi hyvin nopeasti, ettei polulla ollut kulkenut ketään luultavasti muutamaan päivään. Saimme raivata omat polkumme ja puuskuttaa kansallipuiston kivisillä rinteillä.

Etelä-Konneveden kansallispuistossa talvella. Polut olivat lumen peitossa, ei muita ihmisiä.

Sitä ihan unohtaa, miten paljon metsä kätkee elämää ja touhua sisäänsä. Sitä, jota me harvoin pääsemme todistamaan. Yksinäinenkin retkeilijä on yllättävän kovaääninen askelineen ja kantamuksineen lumen hiljentämässä metsässä. Vastasatanut lumikerros mahdollistaa pienen kurkistuksen meille ihmisille saavuttamattomaan maailmaan.

Tasaisin väliajoin polulla edessämme kulki pienten tassujen jättämät jäljet. Seurasimme tassujen omistajan touhuja jälkien perusteella pitkän matkaa ja koitimme selvittää jälkien jättäjän puuhia. Kiireinen pikku kaveri ainakin vaikutti olleen. Jälkikäteen selvitin eläimen luultavasti olleen kärppä tai näätä, me kutsuimme sitä Ystäväksi.

Emme olleet nähneet Emman kanssa yli puoleen vuoteen. Oli paljon asiaa, mistä keskustella. Metsä ja ystävä on mitä parasta arjen terapiaa ja puhuimmekin koko kolmisen tuntia kestäneen menomatkan yhtä mittaa – niin ahkerasti, että kävelimme polun risteyksen ohi ja jouduimme palaamaan hyvän matkaa, että pääsimme takaisin reitillemme.

Suunnitelmamme oli kävellä Kolmen vuoren vaellus, yhteensä 14km. Painava ja upottava lumi sekä rinkassa ylimääräisenä painona tuntuvat glögit ja torttuainekset väsyttivät meidät kuitenkin ennen aikojaan. Illan hämärtyessä ja lumen lisääntyessä päätimme suorituspaineitta yksissä tuumin lyhentää lenkkiä ja kävellä suoraan suunnittelemaamme yöpaikkaan, Enonrantaan.

Enonrannassa ei ollut ollut muita hetkeen, saimme olla rauhassa. Tavan mukaan edellinen kävijä oli jättänyt laavun siistiin kuntoon ja pilkkonut puukasan valmiiksi. Tiesimme tarvitsemamme kuitenkin aimo kasan puita pitkää iltaa valaisemaan, joten ensi töikseen oli ruvettava puuhommiin. Päivä ehti painua mailleen ennen urakkamme loppua ja työtämme valaisi vain otsalamppujen kapea kajo.

Etelä-Konneveden kansallispuistossa talvella. Polttopuut pitää tehdä itse pitkistä puurangoista.

Ilta pimeni rauhassa omia aikojaan, kellonajalla kun ei metsässä ole väliä. Tuli piti meille seuraa, glögin ja iltapalan valmistamisessa oli tarpeeksi viihdykettä. Lounas venyi iltaan asti ja sitä rikastutti piparit ja nuotiolla valmistetut joulutortut. Pikkujoulutunnelmaa loi rinkan viimeisiin tyhjiin koloihin tungetut kynttilät.

Etelä-Konneveden kansallispuistossa talvella. Kynttilät tuovat tunnelmaa ja glögi lämmittää Enonrannan laavussa.
Etelä-Konneveden kansallispuistossa talvella. Kynttilät tuovat tunnelmaa ja glögi lämmittää Enonrannan laavussa.

Tiesitkö, että joulutorttuja voi valmistaa nuotiolla? Minä en. Kauneudesta paistamiamme luomuksia ei voinut kehua, mutta kyllä ne joulun tuntua toivat. Elävän tulen tuoma savuaromi oli mielenkiintoinen lisäys perinteiseen makuelämykseen, mutta yksikään torttu ei jäänyt syömättä.

Joulutorttuja nuotiolla valmistaen.

Tuhdin lounasiltapalan jälkeen iski väsymys. En uskaltanut katsoa kelloa, tiesin sen olevan vielä kovin vähän. Pimeys ilman kelloon katsomista huijaa aivoja luulemaan, että on nukkumaanmenoaika, vaikka ilta olisi vielä nuori.

Otsalamppujen ohuissa valokeiloissa pystytimme majoitteemme pimeän metsän reunaan, minä riippumaton ja Emma teltan. Istuimme vielä hetken nuotion hiipuvassa valossa. Juttelu hiljeni väsymyksen tieltä.

Etelä-Konneveden kansallispuistossa talvella. Kynttilät tuovat tunnelmaa ja glögi lämmittää Enonrannan laavussa.

Lopulta luovutimme ja kääriydyimme villavaatteissa makuupussien suojiin pienen iltajumpan jälkeen. Talvella ulkona nukuttaessa on tärkeää, että keho on lämmin nukkumaan mennessä, muuten se ei välttämättä jaksa pitää itseään yön yli lämpimänä.

Uteliaisuuteni voitti – vilkaisin pikaisesti kännykän kelloa. Se näytti iltakahdeksaa. Sillä ei ihanasti ollut mitään väliä.


Heräsin yöllä, kun lumi rapisi hiljaa riippumattoni tarpin pintaan. Myönnettäköön, että havahduin muutaman kerran myös siihen, kun olin kiemurrellut itseni ulos kahden makuupussin ja kahden makuualustan kombostani ja palelin. Kaivauduttuani uudelleen untuvien lämpimään suojaan en saanut heti unta. Tovin verran vain tuijotin tarpin sisäpintaa ja kuuntelin lumen rapinaa. Ei ollut mitään tekemistä, ei mitään virikkeitä. Ajatukset saivat hetken kulkea täysin omalla painollaan. Harvinaisia hetkiä, joita ei arjessa usein kohtaa, mutta jotka olisivat niin tärkeitä.

Heräsin aamun valkeuteen – tai harmauteen. Kello näytti puolta yhdeksää. Emma nukkui vielä. Illasta jäi vielä sen verran puita jäljelle, että niillä lämmitti kahvi- ja puurovedet. Aamupala nuotiolla on vertaansa vailla, etenkin talvella, vaikka se oman aikansa ottaakin.

Etelä-Konneveden kansallispuistossa talvella. Kynttilät tuovat tunnelmaa ja glögi lämmittää Enonrannan laavussa.

Päivä valkeni täyteen valoonsa aamupalan aikana. Majoitteet saimme purkaa ja pakata jo täydessä valossa, mikä ei joulukuun puolessa välissä ole kovin kirkas. Otsalamppu oli edelleen tarpeen laavun sisällä, päivänvalosta huolimatta.

Yöllinen lumisade oli kuorruttanut puut valkoisiksi. Järvi oli yhä jäätön, mutta niin kylmä, että se odotti vain yhtä reipasta pakkaspäivää jähmettyäkseen paikoilleen. Maisemasta oli kadonnut värit, jäljellä vain harmaan sinipainnotteisia sävyjä.

Etelä-Konneveden kansallispuistossa talvella. Enonrannassa satoi yöllä lunta.
Etelä-Konneveden kansallispuistossa talvella. Enonrannassa satoi yöllä lunta.

Lumi oli peittänyt myös edellisiltaiset jälkemme ja polku oli taas kadonnut valkeaan kinokseen. Kahdesta silmäparista huolimatta polkumerkkejä oli välillä vaikea löytää puihin takertuneen kostean lumen takia.

Etelä-Konneveden kansallispuistossa talvella. Lumi oli peittänyt polun jäljet. Puihin merkityistä merkeistä oli vaikea saada selvää, kun lumi oli peittänyt niitäkin.

Matkasimme saman reitin takaisin, edellispäivän hankikävely tuntui vielä jalkojen lihaksissa eikä meistä kumpikaan ollut lähtenyt reissulle kilometrimäärätavoitteella. Vaikka usein matka takaisin päin on nopeampi, otimme oman aikamme. Ei ollut kiire pois.

Pydähdyimme viiden kilometrin matkalla luvattoman monta kertaa vain nauttimaan maisemasta tai tutkailemaan metsän elävien jälkiä. Emme kohdanneet muita koko kansallispuiston alueella. Se oli juuri, mitä tarvitsimme ja halusimme pikkujouluilta. Metsän rauhaa ja ystävän seuraa.

Kotiin päästessä olin väsynyt, mutta levollinen. Raskaasta tarpomisesta ja kevyistä yöunista huolimatta retki antoi enemmän kuin otti.

Kiitos Etelä-Konneveden kansallispuisto.

Etelä-Konneveden kansallispuistossa talvella. Maisema lumen peitossa, ei näkynyt pitkälle.

♥: Sanna

Kiireetön viikonloppu Ohtakarilla

Kiireetön viikonloppu Ohtakarilla

Vietin itsenäisyyspäiväviikonlopun Ohtakarilla – pienellä punaisten kalastajamökkien valtaamalla saarella, jolla kuulee meren aallot joka suunnasta, jos osaa olla tarpeksi hiljaa.

Ohtakari on Pohjanmaan rannikolla, Kokkolasta noin tunnin ajomatkan päässä. Mantereelta saarelle ajettaessa 70-luvulla rakennettua pengertietä pitkin vasemmalla puolella aukeaa Vattajan hiekkarannat. Ranta, joka voittaa pituudessaan Yyterin ja Kalajoen rannat mennen tullen, mutta jota ei juurikaan mainosteta sen veroisena.

Ohtakarin kalastajamökit ja takana Vattajan hiekkaranta.

Hiekkarannan sijaan vietin viikonlopun nauttien ihanasta seurasta tunnelmallisessa kalastajamökissä, jossa oli kaikki tarvittava, mutta ei mitään ylimääräistä. Vessatarpeetkin hoidettiin mökin takana vinossa riveissä seisovissa, mökkien mukaan nimetyissä ulkohuusseissa. Kokemus on sekin, kun hipsii tähtitaivaan valossa huussiin meren aaltojen huojuessa rantaan vain kivenheiton päässä.

Aika kului saarella raukean hitaasti; päivän valoisat tunnit ulkona meren kuohujen jäädyttämillä kivillä taiteillen ja hurmaavan lyhyellä (1,5km) luontopolulla rannan ainutlaatuista luontoa ihaillen. Pimeän tullen ajanviettona toimi mökin ja saunan lämmittäminen, pienistä päiväunista (kyllä, monikossa) nauttiminen, kirjan lukeminen, neulominen ja hieman myös Linnanjuhlien vilkuileminen.

Luontopolku kulki pitkin rakkakivikkoa – tai pirunpeltoa, joka on tarunhohtoisempi nimi vanhalle merenpohjalle.

Ohtakarilla on mielenkiintoinen historia. Siellä on todistettavasti ollut asutusta jo 1500-luvulla, jolloin sitä on kutsuttu Susisaareksi. Se on ollut – ja mökin vieraskirjan perusteella on edelleenkin – tärkeä tukikohta paikallisille kalastajille. Onhan se “viimeinen saari ennen ulkomerta”. Näin talvella tuntui kuin saari olisi uinuva kalastussatama, joka odottaa meren jäähileiden sulamista ja kesän aurinkoa valaisemaan kalamatkoja ulkomerelle.

Saarta täplittää valtoimenaan pieniä punaisen eri sävyillä maalattuja kalastajamökkejä, joista osa toimii nykypäivänä myös vapaa-ajan mökkeinä. Vanhimpien mökkien kulunut punamultamaali ja haalenneet pitsiverhot henkivät aikaa sata vuotta sitten. Ne ja uudemmat, meren sineä vasten kirkkaan punaiset lomamökit kököttävät vieri vieressä sulassa sopusoinnussa välittämättä aikojen ja maalikerrosten vaihtumisesta. Meri ja sen luomat mahdollisuudet on ja pysyy, ajoista viis.

Heräsin itsenäisyyspäivän jälkeisenä aamuna, 102-vuotiaan Suomen vielä uinuessa ihailemaan ulkomereltä sarastavaa auringonnousua. Kovin aikainen lintu ei joulukuussa tarvitse olla, auringonnousua kun voi ihailla hyvin vielä puoli yhdeksänkin aikaan. Se sopi hyvin kiireettömän ja raukean viikonlopun suunnittelemattomuuteen.

Auringonnousu sinänsä ei kovin dramaattinen tapahtuma talvikuukausina ole. Vaalea häivähdys keltaista ja vaaleanpunaista, joka juuri ja juuri jaksaa nousta horistontin yläpuolelle muistuttaa auringon olemassaolosta, joka näinä kuukausina tuntuu niin kaukaiselta. Pienikin valon kajo on tervetullut rikkomaan alkutalven pimeyden.

Meri oli hionut rannan kivet ajan ties kuinka pitkässä saatossa lähes kulmattomiksi ja puhaltanut päälle kevyen jäähuurteen. Parhaat auringonnousun seuraamispaikat olivat (omasta mielestäni) liukkaiden kivien päällystämässä saaren kärjessä, meren aaltojen juuri ulottumattomissa, jonne taiteilin aamujähmeän itseni, koska päätin niin.

Ja olihan tuo sen arvoista. Pienen hetken, silmän levätessä meren aavassa ja olemattomassa horisontissa sen takana, voi kuvitella elävänsä pienessä kalastajakylässä vuosisatoja sitten. Odottavansa aamun pikkutunneilla merelle lähteneitä kalastajia ja mahdollista saalista.

Aallot kivikkoon lempeästi, mutta tottumattomalle korvalle kuitenkin niin kovaa pauhuten istuin tovin huurteisen kylmällä kivellä omassa mielikuvitusmaailmassani. Nautin siitä juuri sen verran kuin Pohjanlahdelta puhaltava tuuli antoi palelematta myöten ja siirryin sisälle takkatulen ääreen.

Ohtakari antaa aihetta mielikuvitusmatkoille ja inspiroi kurkistamaaan kalastajien elämää vuosisatojen takaa. Sen talviuninen tunnelma oli omiaan kahdelle ihmiselle ja koiralle nauttia viikonlopusta ja juhlistaa Suomen syntymäpäivää rauhallisin ja luonnonläheisin elkein.

♥: Sanna

Marraskuu

Marraskuu

On yllättävän hankalaa kirjoittaa reissupostauksien jälkeen. Koska kuitenkin haluan jatkaa kirjoittamista, muustakin kuin matkustamisesta, tässä sitä ollaan. Olen uusi blogikirjoitusten saralla, joten jos etikettivirheitä ilmenee, laitan ne aloittelijuuteni piikkiin. Otan tietenkin kaikki vinkit mieluusti talteen, joten kerro, jos niitä tulee mieleen.

Koska huomioin tarkkaan vuodenajat, luonnossa tapahtuvat muutokset ja ne vaikuttavat olooni ja mielialaani, haluan myös kirjoittaa niistä.

Marraskuu on “se” aika vuodesta.

Kun ulkona saattaa yhdessä hetkessä olla talven ihmemaa ja seuraavassa loskaparatiisi. Kun Netflix ja muut suoratoistopalvelut tahkovat rahaa ihmisten paetessa arjen harmautta niiden tarjoamiin rinnakkaistodellisuuksiin. Kun haluaa hautautua vilttien alle kodin nurkkaan, kasata sinne hyvänmielen ruokaa ja viettää koko talven siellä.

Mietin usein, miten pitäisi jaksaa samalla lailla kuin muina vuodenaikoina. Auttaisiko muutama keltainen vitamiinipilleri antamaan voimia jaksaa, että voi paahtaa kuin kesälaitumella konsanaan? Vai voisiko välillä hidastaa ja rauhoittua, koska luontokin tekee niin. Olla sinut sen kanssa, että kroppa ja mieli on ihmeissään valon vähenemisestä ja kaiken harmaudesta.

Minä en aina jaksa. Se on vaikea myöntää, mutta niin se on. Saan suunnattomasti energiaa valosta ja kun se vähenee, olo on sen mukainen. Haluaisin olla ulkona, mutta ulkoilma ei halua olla minun kanssani. Haluaisin nauttia päivän ainoista valoisista hetkistä, mutta välillä tuntuu, että valoa pilkahtaa työpaikan sälekaihtimien välistä vain sen hetken päivässä, kun siitä ei ehdi nauttimaan.

Sään ja luonnon muuttumista on mukava seurata, mutta huomaan sen vaikuttavan myös mielialaan. Sumuinen pimeys ja märkä ilma väsyttävät ja vaativat huomattavasti enemmän energiaa jaksamiseen kuin kirkas pakkassää. Ja jos säätila vaihtuu näiden kahden välillä muutaman päivän sisällä monta kertaa, on mieli jo aivan sekaisin.

Pimeään aikaan tuntuu, että aika loppuu kesken. Elän vahvasti valon mukana ja kun sitä ei aina nimeksikään ole, tuntuu, ettei päivää ole edes olemassa. Tiedän sen olevan harhaa, mutta kroppani ei. Se kun ei aina kuuntele järkipuhetta.

Vietin viikonlopun maalla perheeni kanssa. Kävelin metsässä ensin lumessa kahlaten ja seuraavana päivänä sumunsekaisessa tihkusateessa. Järvi oli vielä perjantaina jäässä, mutta sateen myötä muuttui ensin läpinäkyväksi ja pikkuhiljaa suli kokonaan pois. Viikonlopun aikana talvi ja syksy vuorottelivat parhaimmillaan muutaman tunnin välein.

On voimaannuttavaa olla ulkona, vaikka säätila näyttää luotaantyöntävältä. Tieto mahdollisuudesta päästä lämpimiin sisätiloihin auttaa kestämään märkiä vaatteita ja kengissä lotisevia sukkia. Tuntien märän metsässäsamoilun jälkeen on voittajafiilis saada märät vaatteet pois ja päästä nauttimaan takkatulen ja kuivien villasukkien lämmöstä.

Syksy tai talvi ei ole lempivuodenaikojani, mutta en vaihtaisi yhtään vuodenaikaa pois. Niiden vaihtelu ja erilaisuus on se, joka tekee vuodenkierrosta hienon. Ainainen kesä ja valoisuus olisi painajaismainen ajatus. Talven pimeys – niin väsyttävältä kuin se joskus tuntuukin – on kuin valmistautuisi valoisan päivän jälkeen lepäämään.

Ja lepoa marraskuussa tarvitaankin. Valottomuuden ja harmauden kuluttama energia on saatava palautumaan, jotta jaksaa kevääseen asti.

Siksi aion pimeän aikaan levätä ja antaa itselleni aikaa tottua tähän vaihdokseen. Nautin kynttilöistä ja kodin lämmöstä vastapainoksi ulkoilman mielenvaihdoksille. Yritän hyväksyä harmauden ja loskan, ja sen, mitä vähäinen valo tekee kropalle ja mielelleni. Sillä reseptillä aion selvitä tästäkin marraskuusta.

Myös koirani Papu odottaa kevään lämpöä.

♥: Sanna

Roadtrip Lappiin ja Norjaan lokakuussa: Kotimatkalle

Roadtrip Lappiin ja Norjaan lokakuussa: Kotimatkalle

Senjalla heräsin Ersfjordin rannalla pikku pakkasessa vuorien välistä. Auton ikkunat olivat sisäpuoleltakin jäässä, kuten monena muunakin aamuna. Rannalla ei ollut ketään muuta, aamuaurinko valaisi vain muutaman talon vuoren kupeessa. Aamu-usva oli juuri häipymässä takaisin Jäämeren aavalle.

Yhtäkkiä en enää keksinyt, mitä haluaisin täällä tehdä. Olin kirjaimellisesti kirmannut sydämeni kyllyydestä vuorilla, niityillä ja puronvarsilla vailla minkäänlaista pelkoa siitä, mitä muut ihmiset ajattelevat, jos moisen näkevät. Kukaan ei ollut näkemässä. Olin kokenut ja nähnyt paljon enemmän kuin ajattelin, saanut tuntea ihanaa vapauden tunnetta, kun kellonajalla tai viikonpäivälläkään ei ole väliä. Tuntui, että olin täysi.

Olin valmis kotimatkalle.

Pipo päässä on hyvä nukkua, kun ulkona – ja sisällä – asteet laskevat pakkasen puolelle

Kotimatkaa en ollut suunnitellut sen paremmin kuin tulomatkaakaan. Pikaisesti katsoin kartasta, että voisin ihan hyvin ajaa Ruotsin läpi, vaikkakin Käsivarren reitti saattoi olla hieman lyhyempi. Mutta minulla ei ollut kiire mihinkään.

Paluumatka sujui samalla ajatuksella kuin tullessakin; pysähdyin kun näin kiinnostavia paikkoja, kuvasin ja nautin maisemista. Puoli tuntia, pari tuntia tai puoli päivää, vapaus oli minun.

Ruotsin puolella vuorien ylityksen jälkeen erämaa-alueella alkoi sankka lumipyry. Abiskon kohdalla se oli jo niin kova, ettei eteensä nähnyt. Meinasin pysähtyä Abiskoon ja käydä kansallispuistossa vielä päiväseltään, mutta päivänvaloa oli enää hetki jäljellä ja jaksoin vielä ajaa tovin, joten jatkoin matkaa.

Abiskosta Kiirunaan ajettaessa matkalla on iso järvi, Torneträsk. Kaunis ja näyttävä – kuulemma. En nähnyt koko järveä saati sen maisemia kovalta lumituiskulta. Taisin myös ihmetellä tienvarsilla olevia varoituskylttejä lumivyöryistä ja pohdin ajaessani vuorten kupeissa lumesta kinostuvaa tietä, kuinka paljon lunta pitää sataa ennen kuin se voi alkaa vyörymään.

Valokuvia Ruotsin puolelta minulla ei ole. Olin väsynyt ajamisesta ja lumituiskusta. Sain väistellä aura-autoja ja valkoisia poroja, jotka tuntuivat hyppäävän tielle kuin tyhjästä.

Pimeässä, lumettomassa metsässä valkoinen poro näkyy kuin heijastin. Mutta lumen sekaan se sulautuu liiankin hyvin.

Ajatuksenani oli ajaa, kunnes en enää jaksa ja jäädä johonkin tien varteen nukkumaan. Lumen kinostuessa jo yli 15cm ja aura-autojen kasatessa sitä teiden varsille, näin silmissäni aamun, kun (valkoinen) autoni on hautautunut kinosten keskelle Ruotsin Lapin erämaassa, missä puhelimen kuuluvuutta ei ollut juuri nimeksikään.

Jatkoin siis sitkeästi matkaa Kiirunaan asti, jossa pysähdyin yöksi kalliihkolle, mutta varsin mukavalle leirintäalueelle aivan kaupungin ytimeen. Monen päivän maalais- ja vuoristomaisemien jälkeen Kiirunankin pieni kaupunki tuntui suurelta, autojen äänet kovilta ja katuvalot kirkkailta.

Muistin taas, miksi haaveilen ja suunnittelen muuttoa maalle, kauas kaikesta kaupungin melskeestä.

Norjan maalaismaisemassa sielu lepää.

Ajattelin kirjottaa lopuksi hienoin ja kaunein sanankääntein, miten upea ja tärkeä matka tämä oli. Mutta siinäpä se, mitä sanotuksi saan ja taidan. Matka oli upea ja niin kovin tärkeä.

Muistin, miten paljon inspiraatiota ja luovuutta löydän luonnosta. Muistin, miten tärkeää on, että on vielä luontoa, johon kukaan ei ole koskenut. Se on vähenemässä ja liian harva tietää tai muistaa, miltä se näyttää. Mutta sitä on vielä. Pidetäänhän siitä huoli, jooko?

Tämä oli matka, jolla ei ollut päämäärää ja se oli hyvä juuri niin.

♥: Sanna

Roadtrip Lappiin ja Norjaan lokakuussa: Se kuuluisa Senja

Roadtrip Lappiin ja Norjaan lokakuussa: Se kuuluisa Senja

Onneksi olin viettänyt täydellisen päivän ja illan Skibottnin rannalla , olin levännyt ja harmonisessa mielentilassa, kun jatkoin matkaani Lyngenin alppien läpi (kyllä, välillä myös läpi – parhaimmillaan kolme kilometriä kapeaa, pimeää tunnelia pitkin) kohti kehuttua Senjan saarta.

Senja on saari, joka kasvattaa suosiotaan matkailijoiden joukossa vuosi vuodelta. Paikalliset kertoivat, että oman arvionsa mukaan viime kesänä matkailijoita oli paljon ja niistä 8/10 oli suomalaisia. Nyt niitä ei näkynyt ainuttakaan.

Saavuin Senjalle iltahämärissä, hieman jo uupuneena tien päällä olemisesta. Koska olen huono suunnittelemaan – tai no, en ollut suunnitellut ollenkaan, mihin saarella menen ja missä yövyn, lopputulema oli myös sen mukainen. Matkalla Senjalle, vesivarastoni loppuivat täysin, joten olin leirintäalueen tarpeessa, mutta en meinannut löytää sellaista mistään.

Google suositteli Senja Camping -leirintäaluetta hienoin kuvin ja arvosteluin, mutta ajettuani 10km pientä, pilkkopimeää hiekkatietä, joka lopulta päättyi umpikujaan ilman minkäänlaista havaintoa leirintämahdollisuudesta, olin valmis itkupotkuraivareihin.

Itkupotkuraivareista ei tässäkään kohtaa ollut hyötyä, kun kukaan ei niitä ollut todistamassa. Kerättyäni itseni, jatkoin matkaani saaren toiselle puolelle, jossa suljetun leirintäalueen omistaja onneksi oli puhelimen päässä tavoitettavissa ja tuli ystävällisesti avamaan oven matkalaiselle. Ensitapaamisella kättelyn lomassa hänkin kysyi unisin silmin “What are you doing here at this time of the year?”. Niin, lokakuussa ei Norjassakaan juuri muita matkailijoita näkynyt.

Seuraava aamu valkeni hädin tuskin sakean sumun keskeltä. Rannalla merelle ei näkynyt kuin muutama metri. Yöllä oli ollut pakkasta, maa oli kuurassa ja maisema aavemaisen utuinen ja harmaa.

Illansuussa horisontti alkoi yllättäen seljetä ja ensimmäistä kertaa huomasin olevani korkeiden vuorien ympäröimänä. Sumu oli aiemmin niin peittävä, että edes niiden siluettia ei näkynyt.

Illalla autoni ikkunaan yllättäen koputettiin. Norjalainen seurue oli tullut lähikaupungista viettämään viikonloppua alueelle ja kutsuivat minutkin iltanuotiolle. Konjakkipullon ja tulen liekkien lämmössä yritimme keskustella yhteisen kielen puuttumisesta huolimatta englannin, ruotsin ja norjan yhdistelmällä muun muassa lisääntyvästä turismista ja sen vaaroista, revontulien ihmeellisyydestä, pohjolan luonnosta ja kulttuureista. Koin yhtäkkiä vahvan yhteyden näihin tuntemattomiin, ystävällisiin ihmisiin, kielimuurista huolimatta, kun istuimme hiljaa tulen leimussa ihastellen taivaalla leiskuvia revontulia.

Aamulla maisema oli jäinen, mutta kirkas. Aurinko näyttäytyi ensimmäistä kertaa koko reissuni aikana. Norjalaiset pyysivät minua mukaansa käymään kaupungissa, mihin he olivat matkalla, mutta kieltäydyin kohteliaasti. Kun valittavana oli tämä upea saari ja sen luonto tai tiheään asuttu kaupunki, valinta ei ollut vaikea. Hyvästelin joukon ja jatkoin matkaani pohjoisemmaksi, kohti Ersfjordin rantaa.

Matkalla löysin upean vuoristopuron, jonka ääressä hurahtikin huomaamatta puoli päivää valokuvaten ja nauttien aurinkoisesta pakkasilmasta. Kävelin puron vartta edestakaisin, kiipeilin sen jäisillä kivillä ja maistelin sen jääkylmää ja turkoosiin vivahtavaa puhdasta vettä.

Nämä ovat niitä hetkiä, jotka jäävät minulle rakkaimpina mieleen; paikat, jotka löytyvät sattumalta ja joissa on jotakin erityisen koskettavaa ja joista löydän suunnattomasti inspiraatiota.

Aurinko paistoi, mutta maa oli kuuran peitossa. Pienet, kosken kuohuista syntyneet lammikot olivat jo jäässä, samoin auringon valosta oranssin vivahteen saanut heinikko.

Lähdin ajamaan vielä pohjoisemmaksi, ensin Hestenin vuorelle ja siitä yöksi Ersfjordenin rannalle, joka on myös noussut suosituksi matkakohteeksi kesäaikaan.

Hestenille nousu oli nopea päähänpisto. Sinne oli helppoa ajaa, retkireitti näytti vain 2km eikä vaatinut kummempia valmisteluita. Olin kyllä tietoinen norjalaisten “helpoista” retkireiteistä ja niiden vaativuustasojen eroista verrattuna suomalaisiin reitteihin. Saattaahan moiset nousut olla helppoja kansalle, joka syntyy ja elää korkeiden vuorten keskellä. Ihmiset, jotka elävät lähes merenpinnan tasolla koko elämänsä (allekirjoittanut), lähtökohta on hieman eri.

Suomen nyppylät kalpenevat näiden jyrkkyyksien rinnalla.

Yllätyin, että vuoren rinteillä oli niinkin paljon ihmisiä. Vastaan tuli lähes kymmenkunta seuruetta. Suurin osa kapuajista oli norjalaisia tai ruotsalaisia, mutta myös muutama kiinalaisseurue oli matkalla alas.

Aloitin kapuamisen sopivaan aikaan. Aurinko oli juuri alkanut laskea vuorten taakse ja suurin osa ihmisistä oli tulossa vuoren rinteiltä alas. Sain kavuta rauhassa. Otin oman aikani vuoren valloittamiseen, istuskelin rinteillä ja nautin maisemista. Toki tasoitin samalla kiihtyvää pulssiani ja maitohapoilla käyviä jalkojani – nousu ei ollut helppo, norjalaisten arvioista huolimatta.

Tauolla on hyvää aikaa taiteilla.

Ajattelin tälläkin kertaa, ettei minun ole pakko päästä huipulle asti. Etenkin, kun huomasin, että loppumatka oli niin jyrkkä, että se vaati lyhyen matkaa nelinkontin etenemistä. Olin jo väsynyt ja pohdin, onko sen arvoista, että nousen vielä muutamakymmen metriä ja olen aivan puhki. Alaskin olisi jaksettava.

Jostain syystä päätin kuitenkin jaksaa loppuun asti. Ja hyvä niin. Maisema huipulta oli huimaava ja väsymys unohtui hetkessä. Kyynel lähes vieri poskelle, niin liikuttunut olin sen hetken upeudesta.

Vuoren huippu oli kapea kaistale maata, vain muutama metri. Sen molemmin puolin avautui maisema alas vuonoon ja naapurivuorien lumipeitteisille huipuille. Vieressä kohosi Senjan saaren ehkä tunnetuin huippu, Segla, harmaan sinisenä vasten laskevaa aurinkoa.

Huipulla kanssani auringonlaskun jakoi vain kiinalaisnainen, joka odotti matkakumppaneitaan. Keskustelimme tovin maisemista ja Norjan luonnosta, mutta pääosin jätimme toisemme rauhaan ja keskityimme omaan kokemukseemme.

Join teekupposen, otin muutaman kuvan ja aloitin matkan alas. Taas yksi, ikimuistoinen päivä lähestyi loppuaan auringon laskiessa pystysuorien Seglan kivirinteiden taakse.

♥: Sanna

Roadtrip Lappiin ja Norjaan lokakuussa: Kilpisjärveltä Norjan Lyngeniin

Roadtrip Lappiin ja Norjaan lokakuussa: Kilpisjärveltä Norjan Lyngeniin

En ole ainut, joka on sitä mieltä, että tie Suomen käsivarresta Kilpisjärven kautta Norjaan on Suomen, Euroopan, ehkä jopa maailman kaunein. Kilpisjärvi ja Käsivarren erämaaluonto sai sydämestäni pienen palasen, mutta en osannut valmistautua maisemiin, joita Norjalla on tarjota.

Vähän jopa harmittaa, että käytin kaikki sanavarastoni adjektiivit jo aiemmissa kirjoituksissa kuvailemaan maisemien ja luonnon kaunetta. Vaikkakin Suomen luonto ansaitsee niistä jokaisen, olisi Norjalle pitänyt jättää edes muutama.

Suomen rajan jälkeen maisema muuttuu nopeasti, vuoret kohoavat yhä vain korkeammiksi ja viimeistään meren rannalle Lyngeniin päästessä oli tämä matkalainen uuvuttanut itsensä ihastellessaan jokaista niemennokkaa, vuorenhuippua, lukuisia vesiputouksia, tunturikoivikkoja, kirkasvetisiä vuonoja ja värikkäitä kyliä vuoren rinteillä.

Yövyin pienellä rannalla Skibot-kylän reunamilla, jossa juhlin myös syntymäpäivääni omalla tyylilläni. Käytin koko päivän rannalla kävelemiseen, maisemista nautiskeluun ja rannalta löytämieni aarteiden keräilyyn.

Nautin suunnattomasti auringon säteiden kultaisesta hehkusta vuorten takana, meren aalloissa ihmeellisen sileiksi ja pyöreiksi hiotuneista rantakivistä, puhtaasta, aavistuksen mereltä ja lumelta tuoksuvasta ilmasta, hiljaisuudesta, jonka rikkoi vain lähellä kuohuva koski, kylällä laiduntavien lampaiden kaulassa kilisevät kellot ja aaltojen kevyt kuohke. En olisi keksinyt parempaa tapaa juhlistaa merkkipäivääni.

Illansuussa kiipesin vieressä kohoavan kukkulan päälle. Sen rinteiltä valui jäänkirkasta vettä pienen vesiputouksen muodossa mereen. Istuskelin pitkään ihaillen veden tekemiä uurteita kiviin ja kuuntelin sen pauhua.

Kukkulan päältä aukesi kaunis näkymä vuonolle ja vastarannalla kohoaville vuorille. Katselin auringonlaskua ja mutustelin syksyn viimeisiä karpaloita.

Se oli ikimuistoinen syntymäpäivä. En olisi keksinyt parempaa tapaa juhlistaa sitä.

Skibotnista jatkoin aamusta matkaa syvemmälle Lyngenin niemimaalle. Päämäärää vailla ajattelin käydä katsomassa, miltä siellä näyttää. Vuoret kohosivat yhä jyrkempinä ja jylhempinä kohtisuoraan merestä pilviin asti. Pysäyttävän kaunista.

Pikaisen googlettelun perusteella selvisi, että Lyngenistä pääsee autolautalla vuonon yli Svensbystä Breivikeidetiin, joka oikaisee ajomatkaa huomattavasti. Ja mikä ettei, kyllähän matkaan mahtuisi yksi lauttamatkakin.

Svensby on pieni kylä ja satama keskellä lampaiden valtaamia peltoja.
Autolautta oikaisi myös paikallisten työmatkalaisten ajomatkaa, ja matkaajia riitti.

Lyngeniin jäi pala minusta. Jylhät vuoret, kristallinkirkkaat vedet ja norjalainen maalaisidylli hurmasi minut täysin. Vuorten välissä sijaitsevat pikku kylät tuntuivat elävän täysin omassa maailmassaan luonnon keskellä. Lyngeniin, jos johonkin aion palata vielä.

♥: Sanna