Laskevan auringon valo Pyhä-Luostolla

Laskevan auringon valo Pyhä-Luostolla

Kiipeän yksin tunturinrinnettä. Kadotin polun tovi sitten, mutta sillä ei varsinaisesti ole väliä. Lumikengät ja illan aikatauluttomuus mahdollistavat lisämutkat. Vapaa on vain umpihanki. Lempimantrani valkoisilla aavoilla kulkevalle.

Kalpea aurinko häikäisee tykkylumisten puiden välistä. Olisinko tarvinnut aurinkolasit, helmikuussa? Hanki toistaa valon välkettä oman suurpiirteisen arvioni mukaan tuhatkertaisesti. Ilmeisesti.

Taivaan sini on syvä. Kesäinen, jopa. Sitä vasten piirtyvät kuusten hattaramaiset hahmot nappaavat auringosta itselleen kultaiset ääriviivat. Koko luminen komeus keinuu hiljaa silloin tällöin puhaltavassa tunturituulessa. Keinahdus on kevyt ja lempeä, kuin joku haluaisi tykkylumen pysyvän kuusten koristeena vielä tovin ja siksi varoo yllyttämästä keinun vauhtia liian kovaksi.

Puurajan yläpuolella irrotan lumikengät, ne kalisevat ja ovat tiellä. Kiinnitän ne repun sivuille irti toisistaan kuin riitapukarin. Haluan nauttia tunturin laen hiljaisuudesta ilman metallin kalskahduksia.

Huipulle johtaa kovaksi tallattu polku, täällä on ollut muitakin tänään. Lumista polkua on helppo lukea: muutama lumikenkäilijä, isohko koira, reilusti kengänjälkiä. Polun sivussa hangen valkeutta rikkoo käärmemäisesti mutkittelevia syvänteitä. Vapaalaskijat käyvät täällä usein. Minäkin eilen, eri puolella tunturia.

Mutta missä kaikki ovat nyt? Juuri, kun maisema on pukeutumassa koreimpaan iltapukuunsa, maalautumassa punaisen, sinisen ja violetin eri sävyihin kuin kuninkaallisessa toimituksessa. Joskus ihmettelen, miten onnistun välttämään muiden ihmisten seuran juuri kauneimpina hetkinä.

En voi sanoa, että se harmittaisi.

Puiden jäädessä sivuun, maisema avautuu joka suuntaan. Lännessä Pyhäjärvi ja sen suloisen pieni kylä erottuvat siniharmaan metsän keskeltä kuin pienoismalli luontokeskuksen vitriinin alla. Kauempana Luoston tunturijono nousee valkoisena jättiläisenä vasten punaoranssia taivaanrantaa. Itään tähystäessäni luulen näkeväni Venäjälle asti. Kuka on sanomaan, onko tuo horisontissa nouseva puu itärajan tällä puolen vai ei? Tässä hetkessä ei kukaan.

Istahdan lumen kuorruttamalle kivelle laakealla tunturinhuipulla kasvot kohti valoa. Jään seuraamaan auringon kulkua tunturijonon taakse. Hetkeen pysähdyttyäni näen sen liikkeen paljain silmin. Se seilaa tasaisen rivakasti kohti horisontin rajaa. Juuri sitä ennen se heittää vielä vuorokauden viimeisen kultakylvyn ja valaisee koko tunturin huipun.

Viimeiset voimat näytettyään valo häviää siniseen maisemaan. Puiden kultainen siluetti katoaa, ne ottavat ylleen yönsinisen hunnun ja näyttävät sen kanssa entistä painavimmilta. Auringon hehku hohkaa vielä hyvän tovin taivaalla kuin huudellen viimeisiä sanojaan kaukaa tunturien takaa.

Äsken kuin pysähtynyt hetki pyyhkiytyy seuraavaan iltaisen kolean tunturituulen aloitellessa vuoroaan. Irrotan lumikengät maassa kohmenneesta repustani. On niiden vuoro kantaa minut kolisten takaisin alas pimenevää rinnettä pitkin. Kuljen senkin matkan vain lumeen piirtyneitä jälkiä lukien, rinne on autio ja hiljainen. Muut ovat menneet jo aikoja sitten.

Alhaalla Pyhäjärven kylä uinuu jo illan pimeydessä kuin eri ajassa. Lännestä kajoaa vielä pieni puna, vielä viimeinen henkäys päivän kirkkautta. Toisessa suunnassa, taivaan tummuudessa ensimmäiset tähdet virittelevät omaa valoaan.

Jätän lumikengät nojaamaan aitan seinää vasten. Puistan matkalla kertyneen lumen hupusta ja pipon päältä. Kylmä alkaa pureskella koko illan pakkasen armoilla olleita sormenpäitä. Sisällä ystävien talossa palaa valo. Kultainen hehku silläkin.

♥: Sanna

Lue muista Pyhä-Luoston -alueella tekemistäni retkistä

Lumisurffausta Pyhä-Luostolla

Viikonloppuna matkasin kohti Pyhä-Luostoa. Taas. Tuossa pienessä kansallispuistossa ja tunturikylässä keskellä Itä-Lappia on jotakin puoleensavetävää. Kylähenki, jonka huomaa niin hiihtokeskuksen ravintolassa, jossa joka toisessa […]

Pieni hiihtovaellus Pyhä-Luoston kansallispuistossa

Viime viikonloppu kului umpihankea kuluttaen Pyhä-Luoston kansallispuistossa Itä-Lapissa ystäväni ja nimikaimani Sannan kanssa. Sannan, jonka tapasin ensimmäistä kertaa viime syksynä toisella puolella Savukoskelaista erämaan […]

Pyhätunturilla

Viime viikonlopun Itä-Lapin seikkailun lisäksi pääsin käymään myös Pyhä-Luoston kansallispuistossa ja Pyhätunturilla, joka oli alkuperäinen viikonlopun suunnitelma. Kamerani jäi seikkailun tuoksinassa edelleen auton takakonttiin, […]

Lumisurffausta Pyhä-Luostolla

Lumisurffausta Pyhä-Luostolla

Viikonloppuna matkasin kohti Pyhä-Luostoa. Taas. Tuossa pienessä kansallispuistossa ja tunturikylässä keskellä Itä-Lappia on jotakin puoleensavetävää. Kylähenki, jonka huomaa niin hiihtokeskuksen ravintolassa, jossa joka toisessa pöydässä istuu tuttu kasvo kuin ystävien kahvipöydässä, jonka ääressä on aina ihmisiä niin, että kupit loppuvat kesken. Pyhän alue on suloisen pieni. Hiihtokeskus on jopa tällaiselle hiihtokeskusinhoajalle sopivan kokoinen. Semmoinen, että itse tunturi on pääasiassa eikä sen ympärille rakennetut hulppeat puitteet, ravintolat ja putiikit. Kyläkeskus kattaa tunturin varjoon jäävän muutaman rakennuksen, isoimpana niistä luontokeskus, jolle salliikin hieman mahtipontisemma puitteet kuin muille. Pyhä sopii minulle hyvin.

Pyhäjärven kylä Pelkosenniemellä Soutajatunturista katsottuna. Taustalla kohoaa Luoston tunturit ja Pyhä-Luoston kansallispuistomaisemat.
Pyhäjärven kylä tunturista katsottuna. Horisontissa kohoavat Luoston tunturit ja Pyhä-Luoston kansallispuistomaisemat.

Aamu Pyhällä valkeni kuulaana ja kauniina. Kuin sokerikuorrutuksen saaneena. Ystävieni talo, jonka vielä remontoimattomalla vintillä nukuin kahden makuupussin lämmössä sijaitsee Pyhäjärven rannalla, hieman kauempana itse hiihtokeskuksesta. Järven oisella puolella nouesvat Pyhätunturi ja Soutajatunturi, joiden ääriviivat erottuivat aamun huurteisesta sumupilvestä juuri ja juuri.

Päivän ohjelmana oli kiivetä Soutajatunturille ja kokeilla lumisurffausta. Minä ensimmäistä kertaa.

En ole laskenut itseäni urheilijaksi, saati extremeurheilijaksi koskaan. Olen luonteeltani varovainen, pidän hitaista ja rauhallisista aktiviteeteista. En tosin tiedä, mitä tämän talven aikana sille kaikelle on tapahtunut. Yhtäkkiä löydän itseni vapaalaskemasta tuntureiden puuterilumilla, lumisurffaamasta vapailla hangilla ja lumilautailemasta moottorikelkan perässä. Kaiken lisäksi nautin siitä kaikesta täysin sydämin. Nautin vauhdista, jota ennen olen pelännyt, nautin kylmästä tuulesta ja elämisen riemusta. Lappi tekee ihmeitä ihmiselle.


Rakensimme junan lumimönkijän perään, jotta saisimme kuljetettua viisi ihmistä, kolme koiraa ja lumisurffaustarvikkeemme tunturiin. Juna koostui koirien kelkkareestä, yhdestä potkukelkasta ja yhdestä ahkiosta sekä niiden välisistä köysiviritelmistä. Viimeistekin rippeet minusta extreme-lajien inhoajana karsiutui siinä kyydissä. Lumi tuiskusi silmille, isommat koirat juoksivat täysin rinnoin auringon kultaamalla hangella, pipo ja kaulahuivi keräsi puuterilumikerroksen ylleen. Hetki maistui elämältä.

Kuva: Jari Kivelä
Kuva: Jari Kivelä

Junaviritelmän jätimme järven jäälle ja kiipesimme tunturiin lihasvoimin. Umpihanki oli syvä, mutta kevyt. Isoimmat kulkivat edellä, pienimmät (lue: koirat) pääsivät tallaamaan valmista polkua. Aurinko helli ulkoilijoita, lumi kimmelsi tuhansin pienin timantein. Hengitystä tasaamaan jäänyt laskija sai ihailla järven takana avautuvaa puhdasta kansallispuistomaisemaa, joka kylpi sinisen ja kalpean keltaisen eri sävyissä. Hyvin lumelta suojatut saappaat upposivat hankeen, mutta olivat kevyet nostaa ylös askel askeleen jälkeen.

Kuva: Jari Kivelä

Kokeineimmat olivat valinneet rinteeksi loivan, hyvillä maisemilla varustetun. Ilmapiiri oli kevyt, nauru herkässä itse kunkin ottaessa lumikylpyjä tasapainon herpaantuessa laudan päältä. Vauhti ei päätä liioin huimannut syvässä lumessa. Parhaan laskun sai se, joka onnistui ohjaamaan laudan edellisen hankeen piirtämälle jäljelle ja saamaan hieman enemmän vauhtia kuin mitä upottava hanki itsessään antoi.

Muutaman harjoittelukerran jälkeen alastuloa voisi sanoa jo lumisurffaukseksi. Sitä aiemmat olivat enemmän tai vähemmän hankikylpyjä ja tasapainon hakemista. Onnistumisen riemu ja uuden oppiminen purkautuivat ilmoille voittajan elkein.

Kuva: Jari Kivelä

Päivä humahti nopeasti. Hanki kirjoutui laskun jäljistä piirtäen siihen tummansinisen sävyisiä kiemuroita. Posket punoittivat tunturin rinteen nousemisesta ja pakkasen kosketuksesta. Koirat eivät jaksaneet juosta joka laskijan perässä haukkuen, vaan kietoivat itsensä lumikieppiin aurinkoiseen paikkaan ja vahtivat laumaansa enää vain puolella silmällä. Reppu keveni keksieväistä, jotka jaettiin tasaisesti kaikkien kesken. Niidenkin, joihin tutustuttiin vasta tunturin rinteessä. Pyhällä kylähenkeen kuuluu retkieväiden jakaminen. Mikä olisi parempi keino saada uusia ystäviä kuin jakaa väsyneille laskijoille kotitekoisia suklaakeksejä?


Aurinko jatkaa pohjoisen pimeyden jäljiltä väsyneiden hellimistä. Se on paistanut lähes päivittäin jo viikkojen ajan. Se tuntuu ihanan raikkaalta tuulahdukselta, kevään ensi merkiltä ja uudenlaisen energian tuojalta. Vaikka eletään vielä täysiä talvikuukausia, auringon kultaamina ne tuntuvat toisenlaisilta kuin aiemmat.

Aurinkoa ja puuterilunta keväisiin päiviisi toivottaa

♥: Sanna

Postauksen ensimmäinen kuva: Jari Kivelä

Jos haluat kokeilla Pyhä-Luoston alueella lumisurffausta, ystäväni järjestävät ohjattuja retkiä, joille on joka tason laskija tervetullut. En voi kuin suositella ❤


Lue myös muita talviaiheisia kirjoituksiani:

Laskevan auringon valo Pyhä-Luostolla

Kiipeän yksin tunturinrinnettä. Kadotin polun tovi sitten, mutta sillä ei varsinaisesti ole väliä. Lumikengät ja illan aikatauluttomuus mahdollistavat lisämutkat. Vapaa on vain umpihanki. Lempimantrani valkoisilla aavoilla kulkevalle. Kalpea aurinko häikäisee tykkylumisten puiden välistä. Olisinko tarvinnut aurinkolasit, helmikuussa? Hanki toistaa valon välkettä oman suurpiirteisen arvioni mukaan tuhatkertaisesti. Ilmeisesti. Taivaan sini on syvä. Kesäinen, jopa. Sitä vasten […]

Särkyvää kirkkautta

Suksisauvat silloin sihahtelivat ja sukset lauloivat elämisen riemua, ja oudot valot piirtelivät tähdenlentoja sieluni maisemaan, sen pimeimmänkin sopukan valaisten. A.E. Järvinen Viime viikot aurinko on paistanut. Kuin viimeistä päivää, tekisi mieli kirjoittaa. Sen valo on kirkastakin kirkkaampaa. Sokaisevaa suorastaan. Hämmentävää, miten hyvin ihminen tottuukin talven pimeyteen ja valottomuuteen. Kun sille sitten esitellään uudelleen valo ja […]

Sydäntalvella

Kaamos päättyi pari viikkoa sitten. Hieman hämmästyin, nytkö se jo loppuikin? Tunsin jopa pientä kaihoa. Juuri, kun luulin ehtineeni sopeutua, luonto muuttaa suuntaansa. Muutos ympäröivässä luonnossa ja sen seuraaminen pitävät mielen virkeinä. En tiedä ihanampaa tapaa aloittaa päivä kuin valon valjettua tutkia, mitä luonto tänään tarjoilee. Jaksaako aurinko nousta metsänreunan yläpuolelle vai vieläkö se uinuu […]

Särkyvää kirkkautta

Särkyvää kirkkautta

Suksisauvat silloin sihahtelivat ja sukset lauloivat elämisen riemua, ja oudot valot piirtelivät tähdenlentoja sieluni maisemaan, sen pimeimmänkin sopukan valaisten.

A.E. Järvinen

Viime viikot aurinko on paistanut. Kuin viimeistä päivää, tekisi mieli kirjoittaa. Sen valo on kirkastakin kirkkaampaa. Sokaisevaa suorastaan. Hämmentävää, miten hyvin ihminen tottuukin talven pimeyteen ja valottomuuteen. Kun sille sitten esitellään uudelleen valo ja sen kirkkaus, on se kuin uusi asia. Ihminen se on sopeutuvainen.

Vastahan se kaamos päättyi, noin kuukausi sitten. Reilun kuukauden päästä on täällä pohjoisessa taas enemmän päivänvaloa kuin etelässä. Jos joku kuvaa pohjoista ja Lappia pimeäksi paikaksi, pelkää kaamosta ja kertoo sen olevan syy, miksei haluaisi asua täällä, on hän aivan väärillä jäljillä. Valoa on, se muuttaa muotoaan vuodenkierron mukaan, mutta aina sitä on.

Joen jää on vihdoin kestävää. On ollut jo tovin, sen kertoo sen paksua lumipintaa piirtävät moottorikelkan jäljet. Niiden jälkeen uskallan minäkin tutkia joenvarren jäätä muutakin kuin jalanmitan päässä rantaviivasta, valmiina loikkaamaan törmän hankeen pienenkin rasahduksen jälkeen.

Turhaan en ole ollut varovainen, virtaavan joen jääpeite ei koskaan ole turhan kestävä. Sen tyynen, paksun lumipeitteen alla jää saattaa paikoin olla hyvin heikkoa. Jänkiltä jokeen putoavat pienet purot jaksavat uutterasti virrata kovimmillakin pakkasilla ja voivat pitää jään petollisena kovimpienkin pakkasten jälkeen.

Kolmatta viikkoa kelkkojen menoa seuranneena ja siitä varmistuneena, että mikään niistä ei ole syöksynyt hangesta pilkistävään mustaan avantoon, lähdin tutkimaan jään synnyttämää uutta ympäristöä. Kun vaihtaa näkökulmaa, tutukin maisemat näyttävät ja tuntuvat uusilta. Pakkasin kamera- ja evästarvikkeet kylmänkohmeiseen nahkareppuuni. Nappasin mökin seinustalla pienen korjaamisen jälkeen käyttöönottoa odottaneet vanhat puusauvat ja sukset.

Rantaan johtavat portaani ovat hukkuneet toista metriä hipovaan hankeen. Alaspäin tosin pääsee aina. Muutaman askeleen vauhdilla ja hyvällä tasapainolla rantaan pääsee lumilautailutyylillä ilman lautaakin. Sukset asettelen jalkaan omaan rantaani päiväkävelyillä tamppaamaallani polulla. Aurinko paistaa vastarannan tumman metsänsiluetin takaa kirkkaana ja uudenvuoden pirteänä.

Suksi luistaa kelkan kovettamalla hangella hyvin. Turhan pitkät sauvat tai hivenen hikeä pukkaavan liian paksun villapaidan epämukavuudet unohtuvat nopeasti kirkasta hankea hiljaa halkoessa. Kelkkailijat viettävät iltapäiväänsä tupiensa suojassa, missä lie. Mukavaa, että antavat rauhaa rakastavan hiihtäjän kulkea kaksin hiljaisuuden kanssa.

Kiire ei ole mihinkään. Tajuan, etten ole tänään nähnyt ainuttakaan ihmistä. Enkä taida nähdäkään.

Papu keräsi kylmänhuurretta turkkiinsa. Ei se silti palelevan näyttänyt, kirmasi kevyesti moottorikelkan kovettamaa hankea pitkin korvat pohjoisen tuulessa lepattaen. Jos se tapaisi itsensä vuosi sitten, tuskin tunnistaisi itseään. Kaupunkikoirana se viitsi hädin tuskin laahustaa korttelin ympäri, nyt se juoksee umpihangessa kilometritolkulla. Paksu turkki on saanut terveen kiillon ja ekstralämpimän välikerroksen tunturien tuulta vastaan. Silmät ovat kirkkaat kuin koiranpennulla.

Taitaa sama päteä itseenikin. Jos tapaisin itseni vuosi sitten, en tunnistaisi. Enkä taitaisi halutakaan. Sanotaanhan sitä, että jos katsot itseäsi vuosi sitten ja se, mitä näet, ei hävetä tai nolota, et ole kehittynyt tarpeeksi. Ainakin olen kehittynyt ja oppinut.


Silloin tällöin mieltäni hassuttaa edelleen ajatus, että todella asun täällä. En ole lomalla, en ole kenelläkään kylässä. Tämä joki, jonka varrella kotini on. Tämä kylä, joka sivusilmissä harvoine taloine vilisee, on todella kotikyläni. Sen kaikki parisensataa asukasta naapureitani. Kuinkahan kauan tämä ajatus vielä mielessä muistuttaa? Liekö koskaan katoaa. Onhan se hyvä muistaa, mistä on lähtöisin ja mihin on omilla valinnoilla päätynyt. Voi taputtaa itseään olkapäälle itselle oikeista valinnoista ja olla kiitollinen kaikesta sen mahdollistaneesta.

Moottorikelkkojen jäljet jatkuvat pitkälle pohjoiseen. Olisi hauska hiihtää katsomaan, kuinka pitkälle. Onko joku jaksanut körötellä Muonioon asti, ehkä jopa käsivarteen? Ehkä joku päivä. Tänään käännän sukset takaisin kohti kotia hieman sen jälkeen, kun ylipirteä aurinko painoi päänsä Ruotsin puolelle ja luovutti vallan talven aikana tutuksi tulleille sinisen ja purppuran sävyille, jotka maalasivat taivasta levein pensselinvedoin.

Joudun tähystämään toisenkin kerran metsän siimekseen ennen kuin löydän oman mökkini. Se soluttautuu ihanasti metsän tummuuteen eikä paljasta jäällä kulkijoille asuinpaikkaani.

Joen keskikohtaa halkovalta moottorikelkkatieltä haarautuu lähes joka joenrannan taloon oma hiihtolatunsa, minunkin. Luovutan kevyen hiihtoreittini takaisin kelkkailijoiden kiitoradaksi – niitä ei tosin retkeni aikana näkynyt tai kuulunut ainuttakaan – ja käännän sukset kohti syvää hankea ja sen takana odottavaa lämmintä tupaa.

Jaksan toistaa itseäni, mutta olen niin iloinen, kun saan asua täällä.

Valoa alkavaan viikkoon ☀️

♥: Sanna

Pieni hiihtovaellus Pyhä-Luoston kansallispuistossa

Pieni hiihtovaellus Pyhä-Luoston kansallispuistossa

Viime viikonloppu kului umpihankea kuluttaen Pyhä-Luoston kansallispuistossa Itä-Lapissa ystäväni ja nimikaimani Sannan kanssa. Sannan, jonka tapasin ensimmäistä kertaa viime syksynä toisella puolella Savukoskelaista erämaan koskea. Itäkairassa muutaman kilometrin käveltyäni joen ylityspaikalla vastarannalla seisoi vaalea nainen sinisessä anorakissa ja vaaleissa hiuksissa seuraten haparoivaa joenylitystäni. Olen kirjoittanut siitäkin seikkailusta aiemmin, pääset lukemaan sen täältä.

Tiedättekö sen tunteen, kun kohtaa uuden ihmisen ensimmäistä kertaa, mutta tuntuu kuin hänet olisi tuntenut aina? Sellainen tunne minulla oli kaimani kanssa. Ystävystyimme heti.

Tapasimme Luostotunturin juurella parkkipaikalla, jossa pakkasimme yhdeksi yöksi tarvitsemamme tavarat ahkioon ja rinkkaan. Auton takakontista purimme liukulumikengät, joilla pääsee kulkemaan kevyesti ja mukavasti syvemmässäkin umpihangessa. Olimme varanneet yöpymiseen Yrjölän varaustuvan. Hiihtomatkaa kertyi parkkipaikalta reilu kuusi kilometriä, mutta se kului niin kevyesti, että teimme vielä muutamia kiertolenkkejä hyvien liukulumikenkien turvin umpihangessa. Aurinko kurkisteli puiden lomasta ensimmäisiä kertoja tänä vuonna. Kuvittelimme sen lämmittävän kalpeita poskiamme lumihuppuisten puiden keskellä. Hanki kohisi jaloissa. Hongat natisivat kylmyyttä ja vanhuuttaan. Muuten hiljaisuus oli saumaton.

Yrjölän kellertävän tuvan saavutimme jo aikaisin iltapäivällä. Hetken mielessäni kävi taas hassu, vanhan kaupunkilaisen ajatus pitkästä illasta ilman mitään tekemistä. Tuvan jäähileistä lukkoa kohmeisin sormin avatessa ja tupaan astuessa ajatus kaikkosi pian. Tupa oli umpijäässä. Ikkunat olivat jäähileiset ja pimensivät läpinäkymättömyydellään tupaa, Sannan lupaamaasta tunturimaisemasta ei sisällä ollut tietoakaan. Tottuneet eränkävijäsannat aloittivat tutun touhun; puiden hakeminen ja pilkkominen, tuvan kamiinan sytyttämien, läheisen puron jään rikkominen ja veden kantaminen sisään. Välillä kävimme lämmittelemässä ulkona. Kyllä, lämmittelemässä ulkona. Arvioimme, että lämpötila sisällä tuvassa oli ainakin viisi pakkasastetta kylmempi kuin ulkona, jossa oli mitä täydellisin tammikuun pikkupakkaskeli. Kamiinan tuhkia tyhjätessäni metallinen tuhkalapio jäätyi kiinni käteeni.

Illalla, seitsemän tunnin tuvan lämmityksen ja sitä odotellessamme tehtyämme muutaman kilometrin ylimääräisen hiihtolenkin tupa alkoi tuntua lämpimältä. Sen verran lämpimältä, että maltoin riisua yhden kolmesta siihen asti päälläni pitämästä villapaidasta. Sanna piti lupauksensa myös tuvan ikkunasta näkyvästä tunturimaisemasta. Tuvan ikkunat eivät sulaneet jäästä, Sanna raaputti hileeseen maiseman menevän aukon metallisella keittiölastalla kuin auton jääraapalla konsanaan. Jep, Sanna on hauska tyyppi.

Tuvan yhteydessä on myös sauna, joka avaa narisevan, hirvensarvikahvaisen ovensa samalla avaimella tuvan kanssa. Tällä kertaa pelkän tuvan lämmittämiseen kului sen verran ihmis- ja puuenergiaa, että sauna jäi odottamaan seuraavaa kertaa. Kuulin kuitenkin huhuja sen lempeistä löylyistä ja rauhoittavasta kosketuksesta. Yrjölän saunalle pitänee vielä hiihtää toistamiseen talven aikaan.

Talvella tuvalle ei johda polkuja eikä hiihtolatuja. Moottorikelkkareitti viistää ohitse, mutta näin kauden ulkopuolella kevyt lumikerros sen pinnalla kertoi sen olleen käyttämätön jo monta päivää. Jo tutuksi tullut kirkas ja kuulas tähtitaivas levittyi hiljaisen tuvan ylle pimeyden laskeuduttua. Vain savupiipusta silloin tällöin sinkoilevat himmenevät kipinät kilpailivat valonlähteinä tähtien kanssa. Luonto huokaisi päivän päätteeksi. Jossakin lumesta väsähtänyt kynttiläkuusi tiputti lumihupun yltään kinokseen tumpsahtaen.

Luonnonrauha on sanoinkuvaamattoman rauhoittavaa.

Päivä valkeni tupatyylillä verkkaiseen tahtiin. Aamuyöllä kamiinaan uudelleen aseteltu tuli lämmitti parven nukkujat kauttaaltaan ja herätessä makuupussi, puhumattakaan merinokerrastosta oli aivan turha. Alakertaan pystyi hipsimään paljain jaloin kuin kotona konsanaan.

Kuva: Sanna Juutilainen

Kiirettä ei ole, kelloa ei tarvitse katsoa. Ajan määrittää valon hljalleen lisääntyvä määrä jo lähes jäähileistä vapautuneiden ikkunoiden takana.

Tavaroiden pakkaus ja tuvan siivoaminen vievät oman aikansa. Kirveen kanssa jäänsekaisesta vedestä nostetut vesisankolliset tyhjennetään. Monista monoista ja vaelluskenkien pohjiin jääneistä kivistä naarmuttunut puulattia lakaistaan huolella seuraavien vieraiden villasukille sopivaksi. Iltaa kuluttaneiden kynttilöiden tilalle jätetään uudet, jos sellaiset on tulleet mukaan, usein on. Mieltä lämmittää seuraavien matkaajien levon ja rauhan hetket.

Edelleen kylmästä kohmeinen ovi suljetaan, avain laitetaan tarkkaan talteen taskun pohjalle odottamaan kyytiä takaisin luontokeskukselle. Sukset viritetään jalkaan, ahkio ruokitaan taas pulleaksi, rinkka kiristetään selkään sopivaksi.

Matka jatkuu tuntureiden tutkivassa katseessa, lumipukuisten puiden alla, halki umpihangesta korean aapan, jossa ikiaikaiset hongat kurottavat hetkeen pysähtyneitä oksiaan kuin sormia kohti auringon säteitä. Suksi hankaa lempeästi vasten puuterinpehmeää hankea. Iloinen ja rentoutunut rupattelu suksien suihkeen lomassa siivittää auringon säteiden ohella matkaa joutuisammaksi.

Kiitos, ihana ystäväni Sanna retkestä, lämpimistä sanoista, puhdistavista naurupyrskähdyksistä ja siitä, että jaat kanssani samankaltaisen maailmankuvan, arvomaailman ja elämänilon. Kiitos Pyhä-Luoston kansallispuisto ja ihmeellinen luonto.

Kiitos sinulle, kun luit retkitarinani 🤗

♥: Sanna

Kuva: Sanna Juutilainen

Postauksen ensimmäinen kuva: Sanna Juutilainen

Lue myös aikaisempia kirjoituksiani retkistä jaa kansallispuistoista

Seikkailuviikonloppu Itä-Lapissa

Viikonloppu oli erilainen, täynnä ohjelmaa, uusia ihmisiä, liikkumista ja ulkoilmaa. Mutta niin ihana, nautin täysin sydämin tästä hieman eriskummallisestakin viikonlopun ohjelmasta. Pakkasin kameran ja kaikki tarvikkeet mukaan autoon, mutta en “ehtinyt” kuvata sillä kertaakaan. Sinne se jäi, auton perään, kun seikkailin täysillä Itärajan tuntumassa. Siksi hyvin niukkakuvainen kirjoitus tällä kertaa. Koittakaa kestää 😅 Alunperin minun […]

Lokakuinen Kevon luonnonpuisto

Viime vuoden pohjoisen road tripin jalanjäljillä pakkasin alkuviikosta autoni makuuhuoneeksi muutettuun takatilaan retkitavarat, koiran ja kameratarvikkeet ja käänsin ratin kohti pohjoista. Vaikka asunkin pohjoisessa, on pitkää maatamme tästä jäljellä vielä reilu 400km ennen kuin pohjoisen raja tulee vastaan. Toisaalta, jos etelästä päin katsoo, 400km ei ole näillä leveyspiireillä matka eikä mikhään, kuten täällä päin sanotaan. […]

Yö ulkona talvella: Etelä-Konneveden kansallispuisto

Viime viikonloppu oli kiireisin pikkujoulujen juhlistamisviikonloppu. Siitä – ja muistakin – syistä lähdin viikonlopuksi Etelä-Konneveden kansallispuistoon ystäväni Emman kanssa. Retkeily on tuttua puuhaa, mutta talvella yön yli retkeily ei niinkään. Tämä oli ensimmäinen kerta. Jännitin, miten selviän yön yli ja pakkasin varmuuden vuoksi kaikki omistamani retkeilytarvikkeet mukaan. Sääennuste lupasi lumisadetta ja muutamaa pakkasastetta. Uskoin vakaasti […]

Sydäntalvella

Sydäntalvella

Kaamos päättyi pari viikkoa sitten. Hieman hämmästyin, nytkö se jo loppuikin? Tunsin jopa pientä kaihoa. Juuri, kun luulin ehtineeni sopeutua, luonto muuttaa suuntaansa. Muutos ympäröivässä luonnossa ja sen seuraaminen pitävät mielen virkeinä. En tiedä ihanampaa tapaa aloittaa päivä kuin valon valjettua tutkia, mitä luonto tänään tarjoilee. Jaksaako aurinko nousta metsänreunan yläpuolelle vai vieläkö se uinuu kylmänä horisontissa? Onko yön kireä pakkanen huurruttanut joen rannan puihin lisää kidetaidetta? Kuinka hyvin joen jää jo kestää ja kuinka pitkälle sitä uskaltaa astella?

Talvi on paukuttanut pakkasia kunnolla. Kovimmillaan käytiin neljänkymmenen korvilla. Mökki lämpenee pääosin puilla, joita kuluu kovaa tahtia. Soitin luottopuutoimittajalleni uuden puukuorman sopimisesta. Se pitää kuulemma ensin kaivaa hangesta esiin ennen toimittamista ja saattaa olla aika kylmä ja luminen varastoitaessa. Ei haittaa, tarvitsen sitä silti. Kannan puut sitten sisälle aiemmin lämpenemään takan eteen. Aina ei ole helppoa elää hangen ja pakkasen armoilla. Kylmä hiipii väkisin välillä sisään asti. Kovimpina pakkasaamuina eristämätön ulko-oveni on kerännyt kauniin huurteen sisäpuolen ikkunoihin ja metalliseen kahvaan. Makuuhuoneeni ikkuna kasvatti kuurankukkia sisäpuolelle pari päivää ennen kuin kitkin ne sinnikkäällä takan lämmittämisellä. Yöt pysyn lämpimänä kahden täkin ja merinovillakerraston turvin.

Onko tämä kaikki ikävää? Ei ollenkaan. Nautin siitä, että saan aamuisin vielä kylmänkohmeisena kolme villatakkia vuorenani sytyttää takkaan tulen. Pihalle tossuissa ja villavaatteissa aamuhämärässä hiipiessä tähtitaivas levittyy tummien kuusten yllä suurena ja puhtaan kirkkaana. Pakkanen narskuu tossujen kumipohjan alla, sylissä pärekori natisee tyhjyyttään. Puuvaraston seinustalla hupeneva puupino heijastaa otsalampun valossa jäähileitään, jotka pian sulavat takan eteen kannettuina.

Tunnelma on rauhallinen, maanläheinen, luonnollinen. Juuri minulle sopiva.

Se, että auto hyytyy pakkasessa illalla syrjäkylille, ei ole toivottavaaa tai mukavaa. Kaikki hetket eivät ole yhtä juhlaa, elämä ei ole helppoa tai ainaista tunnelmointia. Jotenkin asiat silti järjestyvät. Auttavia ihmisiä on ympärillä, jotka soittavat tutun tutuilleen saadakseen minulle työkalut ja avun pimenevään talvi-iltaan, kun auto on hiipunut kylän autiolle parkkipaikalle. Se tuntuu välillä oudolta, aivan uudelta. Ihmiset auttavat hyvää hyvyyttään, ei odottaakseen jotakin vastapalvelukseksi tai saadakseen itselleen jotakin. Minäkin yritän. Tarjoan omien taitojeni ja kykyjeni mukaan apuani. Yhteen hiileen puhaltamalla elämä luonnonvoimien armoilla käy kevyemmäksi. Tai ainakin ongelmien kanssa on mukavampi elää, kun ne voi jakaa.

Koitan pitää kirjoittamistahtia yllä. Nautin ajatusten järjestämisestä ja elämän pienten tapahtumien jakamisesta täällä. Vihaan kiirettä, aikatauluja ja täyttä kalenteria. Vältän sitä mahdollisuuksien mukaan viimeiseen asti, mutta tiedostan ajan rajallisuuden ja elämän realiteetit ja samalla inhoan niitäkin. Luovuus, kirjoittaminen, valokuvaaminen, musisointi vaatii aikaa – paljon tyhjää tilaa, äänettömyyttä, tylsiä hetkiä, pitkiä ja pimeitä iltoja. Ideat syntyvät, ainakin omalla kohdallani, kaukana kiireestä ja paineesta. Aikatauluttamisella ei ole siinä sijaa, mutta elämän on silti pyörittävä ympärillä. Lämmin mökki vaatii puita, auto vaatii osia ja huoltoa, ulkoilu, harrastukset ja luovuuden kanavat vaativat väleineitä ja välineet huoltoa. Kaikkea sitä saa rahalla ja sitä vastaan minun on annettava omaa aikaani ja osaamistani. Siitä syntyy aikatauluja, jotka haukkaavat palan pois luomisesta – asiasta, mistä nautin luonnon ohella elämässä eniten.

Koitan ottaa elämän ja sen tuomat välttämättömät realiteetit vastaan samalla tavalla kuin kylmän pakkasaamun – hitaasti, raukeasti, rauhassa. Ajan kanssa, kärsivällisesti, armollisesti, ymmärryksellä.

Jos et jaksa odottaa kirjoituksiani täällä, suosittelen hyppäämään matkaani Instagramin puolella. Sen kautta pääset seuraamaan elämääni pohjoisessa useasti viikossa; aamupakkasten huurtamia joenrantamaisemia, seikkailuretkiä tuntureille ja Lapin eri kolkkiin, arjen ihania ja vaikeita sattumuksia, ystäviä ja rakkaita ihmisiä. Ihanaa, jos tulet siellä mukaan matkaani 🤗

Ihanaa alkanutta viikkoa sinulle ☀️

♥: Sanna


Lue myös aikaisempia kirjoituksiani

Mun koti on täällä

Kävin joulun pyhinä ensimmäistä kertaa puoleen vuoteen etelässä. Siellä melkein 1000km päässä, mihin heinäkuussa jätin koko siihen asti rakentamani elämän. Ystäväni kysyi ennen lähtöäni, olenko menoissa kotiin joululomaksi. Vastasin ennen kuin ehdin miettiäkään: “En, mun koti on täällä. Pohjoisessa. Lapissa.” Matka etelään on pitkä ajaa. Ehdin pohtia kotia ja sen merkitystä matkatessani lähes koko Suomen […]

Joulun aika

Tähdet pienet tuikahtaa, meiltä huolet poistaa. Revontulet hulmuaa, valo meille loistaa. Tähdet maata katselee, loimu yötä valaisee, meille uuden riemun suo, joulun ihmisille tuo. Z. Topelius Joulu on kohta täällä. Tänä vuonna se on vaillinainen, outo ja eriskummallinen kaikkine rajoituksineen, varoituksineen, maskeineen ja deseineen. Joulu se silti on. Lähden ajamaan etelään ensimmäistä kertaa sen jälkeen, […]

Puoli vuotta pohjoisessa

Tajusin menneellä viikolla asuneeni nyt puoli vuotta pohjoisessa. Näin sanottaessa se tuntuu lyhyeltä ajalta, todellisuudesssa tunnen olleeni täällä pitkään, aina. Ehkä olenkin, nyt vasta olen fyysisesti siirtynyt tänne. Puolessa vuodessa olen oppinut niin sanotusti maan tavoille. Niin ainakin luulen. Päivittäin teillä parveilevat porot eivät enää ihmetytä etelän tulokasta niin paljon kuin kesällä. Tiedän, että ne […]

Mun koti on täällä

Mun koti on täällä

Kävin joulun pyhinä ensimmäistä kertaa puoleen vuoteen etelässä. Siellä melkein 1000km päässä, mihin heinäkuussa jätin koko siihen asti rakentamani elämän. Ystäväni kysyi ennen lähtöäni, olenko menoissa kotiin joululomaksi. Vastasin ennen kuin ehdin miettiäkään: “En, mun koti on täällä. Pohjoisessa. Lapissa.”

Matka etelään on pitkä ajaa. Ehdin pohtia kotia ja sen merkitystä matkatessani lähes koko Suomen mitallisen kilometrejä.

“Mä meen nyt kotiin”, on viime vuosina tarkoittanut montaa eri asiaa. Kodikseni olen kutsunut erilaisia paikkoja. Matkustettaessa se saattaa vaihdella päivittäin. Viime vuosina myös niin sanottu pysyvä kotini, osoitteeni ja vähäiseksi käyneet tavarani ovat matkanneet paikasta toiseen useaan kertaan vuodessa. Niin useasti, että tälle vuodelle hyvä ystäväni antoi minulle luvan muuttaa vain yhden kerran. Siskoni ihmetteli viime muuton yhteydessä ääneen “Mihinköhän sä seuraavaksi muutat, varmaan Venäjälle, sitä sä et oo vielä kokeillu. Enpä kyllä ihmettelisi sitäkään yhtään.”

Niin kuin sanotaan, koti on tunne. Ei välttämättä fyysinen paikka. Tunne rauhasta ja turvasta, tutusta paikasta, jossa mieli lepää. Kaikki “oikeatkaan” kotini eivät ole tuntuneet siltä ja huomaan, että välttelen silloin niiden kutsumista siksi. Toisaalta, kutsun usein yöksi-pariksi luonnonhelmaan pystytettyä telttaa kodiksi, koska se tuntuu siltä. Tunne on tärkeämpi kuin kodin fyysinen olemus.

Asiaa pohtiessa keräsin kuvia aikojen takaa ja matkojen varrelta paikoista, joita olen kutsunut kodikseni. Koti on voinut olla yhden yön majapaikka tai viikkojen, kuukausien tai vuosienkin koti.

Tervetuloa kurkistamaan kotiini – kaikkiin niistä.

Matkustettaessa koti voi olla viiden tähden hotelli.
Tai majoituksen puutteessa rautatieaseman nurkka. Tässä aamupalalla asemalla vietetyn yön jälkeen.
Koti tropiikin viidakossa.
Koti miljoonakaupungin vilkkeessä.
Viime kesän koti: halkoliiterin päädyn muutaman neliön kesähuone toimitti kotini virkaa odottaessani muuttoani Lappiin.
Kodittoman koti: tavaravarasto. Tätä en kutsunut kodikseni, tavarani saattoivat kutsua.
Viime vuosien lempipaikkani, jota mielelläni kutsun kodiksi.
Luontokoti ja sen vaihtelevat olosuhteet.
Koti pyörillä. Myös yksi lempikodeistani . Samankaltainen on myös tulevan kesän kotini.
Pyörillä kulkeva koti mahdollistaa makuuhuoneen maiseman valitsemisen. Tämän yön valinta oli Norjan vuoristo.
Yhden yön koti Islannissa tiettömän tien takana, jonne pääsi vain hevoskyydillä.
Yksi tärkeimmistä ja tarinarikkaimmista kodeistani: viisi kuukautta Keniassa, tässä kotikylän katu.
Kaupunki, jota kutsuin kodikseni monen vuoden ajan, mutta en tiedä, tunsinko sen koskaan semmoinen olevan.

Tällä hetkellä kotini on täällä, pohjoisen taivaan alla, polvisyvyisessä lumessa, kinoksiin hautautuneiden puiden katveessa, valottoman tien varrella, pienellä kylällä, jonka asukkaat osaan jo useat etunimeltä. Se tuntuu kodilta ehkä enemmän kuin koskaan aiemmin. Tuntuu todella hyvältä kutsua pohjoista kodikseni.

♥: Sanna

Joulun aika

Joulun aika

Tähdet pienet tuikahtaa,

meiltä huolet poistaa.

Revontulet hulmuaa,

valo meille loistaa.

Tähdet maata katselee,

loimu yötä valaisee,

meille uuden riemun suo,

joulun ihmisille tuo.

Z. Topelius

Joulu on kohta täällä. Tänä vuonna se on vaillinainen, outo ja eriskummallinen kaikkine rajoituksineen, varoituksineen, maskeineen ja deseineen. Joulu se silti on.

Lähden ajamaan etelään ensimmäistä kertaa sen jälkeen, kun muutin tänne puoli vuotta sitten. Ajatus mustasta joulusta, katuvalojen pilaamasta pimeydestä ja surullisesta märkyydestä ei houkuta, mutta perheen ja ystävien näkemisestä on pitkä aika. Vaikka koko joulun ajatus, yhdessä oleminen ja yhteisöllisyys on tänä vuonna rajoitettua, on silti ihana nähdä rakkaita ihmisiä ja vaihtaa kuulumisia muutenkin kuin pätkivän whatsapp-puhelun välityksellä.

Hiljennyn hetkeksi joulun viettoon, palaan kirjoittamaan vuoden vaihteessa. Siihen mennessä olen palannut takaisin pohjoiseen, ehkä ehtinyt jo käydä tuntureillakin tervehtimässä sinne kaamoksen jälkeen palaavaa aurinkoa.

Levätään ja pysähdytään nyt, kun juuri muuhun ei ole vaihtoehtoja. Rauhallista joulun aikaa 💫

♥: Sanna

Puoli vuotta pohjoisessa

Puoli vuotta pohjoisessa

Tajusin menneellä viikolla asuneeni nyt puoli vuotta pohjoisessa. Näin sanottaessa se tuntuu lyhyeltä ajalta, todellisuudesssa tunnen olleeni täällä pitkään, aina. Ehkä olenkin, nyt vasta olen fyysisesti siirtynyt tänne.

Puolessa vuodessa olen oppinut niin sanotusti maan tavoille. Niin ainakin luulen.

Päivittäin teillä parveilevat porot eivät enää ihmetytä etelän tulokasta niin paljon kuin kesällä. Tiedän, että ne eivät hyppää päättöminä autojen alle, vaan käyskentelevät rauhassa pientareella. Voinpa väittää nähneeni niiden katsoneen vasemmalle ja oikealle ennen kuin ovat ylittäneet tien. Vain kiireisimmät luultavasti Norjasta tai Kilpisjärveltä tulleet pitkänmatkan rekat tööttäävät porolaumalle yrittäen saada niitä väistämään jäisellä maantiellä ilmeisesti usein siinä onnistuen. Vain kerran olen nähnyt porokolarin jäljet talvisella hangella. Porojen määrään nähden kolarit ovat hämmentävän harvinaisia.

Viikko sitten sain lappilaisen kasteen päästessäni mukaan poroerotukseen. Sellaiseen aitoon ja oikeaan, jossa lämmitellään pakkaskelin paleltamia sormia tervaskantoon sytytetyllä nuotiolla. Jossa jokaisen lanteilla keikkuu leuku, lappilainen veitsi, jolla ei viilletä makkaran sieviä viiltoja, vaan kaadetaan vesurin tavoin pieni tunturikoivu tikuksi, jonka nokkaan taitellaan palanen itse metsästettyä ja palvattua hirven lihaa. Jossa mukana oli poromiesten lapsia, jotka olivat vapaalla koulusta päästäkseen mukaan laskemaan ja merkitsemään omia porojaan. Heidän rinnallaan ajoin ja otin kiinni porojen vasoja, isompien kiinni pitämiseen vaadittiin enemmän elopainoa, taitoa ja kokemusta. Minulle vauhdilla ohi juoksevan villin vasan sarvista nappaaminen ja paikallaan pitäminen eläinlääkärin rokotuksen ajan oli tarpeeksi haasteellinen kokemus.

“Kuinka olet sopeutunut tänne pohjoiseen? Onko auto toiminut tunturikylien väliä ajellessasi? Mitä koiralle kuuluu, paleleeko sitä pakkasessa? Pysyykö mökki lämpimänä öisin?” Tuttavallisiin kysymyksiin ja niiden kysyjiin törmää kylällä, kaupassa, luontopoluilla eikä vastauksissa kannata kursailla tai kierrellä kaupunkilaisittain. Kun paikkakunta on pieni, kyläyhteisö on tiivis. Viidenkymmenen kilometrin päässä tunturikylässä minut tunnistetaan välinevuokraamossa, kun kirjoitan nimeni ja osoitteeni vuokraamon kassalla: “Sinä olet se, joka asut siellä sen ja sen mökissä, siinä joen rannalla!” Illalla pullakahville pistäytynyt naapuri tunnetaan seuraavana päivänä toisen kyläläisen tädin miehenä. Kaikki linkittyvät jollakin tavalla toisiinsa, kaikki tuntevat toisensa. Pienistä piireistä on hyötyä nykymaailman massabyrokratian pyörissä. Jos itse et tiedä jotakin, läheltä löytyy ihminen, joka tietää. Ihmiset ovat keskiössä, eivät botit, automaatit tai automaattivastaukset.


Aika kulkee verkkaasti pohjoisen pakkastuulessa. Ei täsä mithään häthää ole, usein sanotaan. Valo on talvella vähäistä ilman kelloon katsomistakin. Normaalielämää täälläkin vietetään, mutta rennommalla otteella. Auto ei välttämättä aamulla käynnistykään, lumiaura on kasannut pihatien varteen metrisen kinoksen, josta ei ilman lapiointia läpi pääse. Hakuna matata, sanottaisiin eteläisen pallonpuoliskon savanneilla. Täällä säästellään nekin sanat parempaan tilaisuuteen, otetaan lapio käteen ja aletaan hommiin.


En ole ainut, joka on kokenut pohjoisen ilmanalan rentouttavana, rauhoittavana, jopa pelastavana tekijänä. Monen kanssakulkijan tarina kulkee samoja ratoja; pohjoiseen on tultu pakoon kiirettä, työpaineita, stressiä, uupumusta ja jääty sille tielle. “Tultiin tänne vuodeksi, nyt on kolmastoista menossa” on yleinen vastaus kysyttäessä, miten tänne on päädytty. Täältä on löytynyt puoliso, perhe, työ ja palanen sitä jotain, mitä Lapin taiaksi sanotaan. Tänne on ehkä vaikea tulla, mutta vielä vaikeampi täältä on lähteä.

Tänne on ehkä vaikea tulla, mutta vielä vaikeampi täältä on lähteä.

Samat elämän realiteetit on pohjoisessakin, on oltava työ ja elinkeino, ihmisiä ympärillä, harrastuksia ja katto pään päällä. Sosiaalisen median revontuloitäyteiset kiiltokuvat eivät aina välitä oikeanlaista tarinaa siitä, mitä elämä täällä on. Olosuhteisiin nähden olen jopa ylpeä siitä, miten pienet maakunnat sitkeästi tarjoavat työ- ja harrastusmahdollisuuksia asukkailleen. Julkista liikennettä ei ole, mutta tiivis yhteisö keksii keinot toimiviin kimppakyytirinkeihin. Naapurilta saa omien työkalujen puutteessa lainata koko työkaluvajaa. Kirkonkylän puotien puutteessa kaupan pihaan kurvaa joka viikko jonkinlainen myyntiauto, milloin tarjoamaan villahousuja, milloin käsityötuotteita tai moottorisahoja. Kyllä, kylän kaupan pihassa käy säännöllisesti myyntiauto, joka myy moottorisahoja.


Elämä kulkee omia polkujaan täälläkin eikä niitä kaikkia voi aina valita itse. Koen kuitenkin, että niiden kulkeminen on täällä kevyempää ja taivas niiden päällä tilavampi. Hengitys kulkee vapaasti. Reppu saattaa painaa selässä ja tunturin rinne olla jyrkkä, mutta askel ilmava ja mieli tyhjä. Kaipuuta kauas ei ole, kaukana on tässä. Jos, ja kun voin valita, valitsen pohjoisen polut – vaikka joskus raskaat ja lumiset – joita aion tallata vielä jatkossakin.

Ihanaa, kun olet mukana jakamassa matkaani!

♥: Sanna

Kaamos Tunturi-Lapissa

Kaamos Tunturi-Lapissa

Kaamos on saavuttanut Tunturi-Lapin. Ensin se verhosi pimeään syliinsä kansallispuiston tuntureista pohjoisimman, Hetan. Jatkoi sitten matkaansa kohti etelää, Pallastunturit jäivät vaille auringonnousua viikko sitten. Tänään kansallispuiston eteläisin Yllästunturi liittyi joukkoon. Kaamos on täällä.

Kaamoksesta puhutaan arkikielessä vuoden pimeimpänä ajanjaksona ympäri Suomen. Puhutaanhan pääkaupunkiseudullakin kaamosväsymyksestä ja kaamoksen ajasta. Täyskaamos tarkoittaa kuitenkin aikaa napapiirin pohjoispuolella, jolloin aurinko – tarkalleen ottaen edes sen yläreuna – ei nouse horisontin yläpuolelle ollenkaan. Täällä Tunturi-Lapissa sen alkamisajankohta riippuu paljolti siitä, missä kohtaa pitkulaista aluetta kaamosta etsii.

Monelle kaamoksessa on negaatiivinen hohka. Pimeys, kylmyys, valottomuus. Minulle kaamos ei ole negatiivinen asia. En pelkää pimeää, päinvastoin. Muistan, miten lapsena koulubussin jätettyä maaseudun tienvarteen kävelin hämärässä pois katuvalojen kirkkaasta loisteesta ja tunsin olevani turvassa pimeän suojissa. Kun minä en näe muita, eivät muutkaan näe minua. Niin ajattelin ja edelleen ajattelen. Pimeys tuntuu turvalliselta, rauhalliselta, suojalta.

Kaamos on kuitenkin muutakin kuin täyttä sysimustaa pimeyttä. Tiesin sen jo aiemmin, mutta olen silti yllättynyt kaamoksen värikirjosta, sen taianomaisen valottomuuden sävyistä. Pienikin valon lähde – oli se lähtöisin sitten kuusta, tähdistä, revontulista tai auringon kaukaisesta hohteesta horisontin takana – moninkertaistuu pohjoisen kylmässä ilmassa, nappaa uusia sävyjä puiden oksilla kimaltavista lumikinoksista ja ilmassa leijailevista pakkashuurteen palasista. Valoisaa aikaa päivällä on hädin hädin tuskin toista tuntia, mutta sen joka päivä eri värinen sävymaailma ja maaginen tunnelma korvaa valottomuuden moninkertaisesti.

Pienikin valon lähde moninkertaistuu pohjoisen kylmässä ilmassa, nappaa uusia sävyjä puiden oksilla kimaltavista lumikinoksista ja ilmassa leijailevista pakkashuurteen palasista.

Kävin viikonloppuna Pallastuntureilla katselemassa kaamosta. Ilma on ollut viimeisten viikkojen ajan sumuinen ja pilvinen. Ajattelin, etten ehkä näe tuntureita pimeydeltä tai sumulta ollenkaan, mutta lähdin kuitenkin matkaan. Ajatukseni osuivat oikeaan, tunturien juurelta kohti horisonttia kohosi valkoinen muuri – näkyvyyden voi sanoa olleen nolla. Päättäväisesti lähdin hiihtämään kohti valkoista autiomaata.

Tunsin reitin ylös, mutta voin sanoa silti epäilleeni itseäni useammin kuin kerran. Näkyvyys oli totaalisen sumuinen ja tuntui, että täysi valkoisuus huijasi näköäkin. Humahdin muutaman kerran suksieni kanssa tunturituulen kasaamiin nietoksiin, vaikka luulin edessä olevan vain tasaista hankea.

Huipulla tunsin olevani kuin toisella planeetalla. Nyt täysin tyyni tunturituuli oli aiempina päivinä viuhtonut laen lumikinokset kurvikkaiksi aaltokuvioiksi kuin merenpohjan hiekan. Siellä täällä sitkeästi törröttävät varvut olivat saaneet kymmenien senttien lumikuorrutuksen päälleen niin, että niiden olisi voinut vannoa osaavan liikkua. Niin eläviltä ne näyttivät sojottavine jääpuikkoulokkeineen. Hiljaisuus oli käsinkosketeltavaa. Sumuvaipan syli oli niin syvä, ettei edes testimielessä hihkaisemani sävelet kaikuneet aavoilla minnekään, vaan pysähtyivät kuin seinään ja uuvahtivat heti alkumetreillä. Kuulin vain ylämäkeen hiihdosta ja tunturien maagisuudesta lisäkierroksia ottaneen sydämeni sykkeen korvissani.

Kuten aina, tunturin sää muuttuu nopeasti. Hädin tuskin olin ehtinyt kahvikuppia kaivaa repusta, kun pilviverho alhaalla laaksossa alkoi liikehtiä ja paljastaa jo tutuksi tullutta, nyt valottoman siniharmaana paljastuvaa pohjoisen maisemaa. Kahvi jäi hankeen kylmenemään, kun aloin vauhdilla järjestellä kameratarvikkeitani ikuistamaan pienen hetken kaamoksen sinertävää maisemaa.

Huomasin olevani yksin pilvien yläpuolella. Alhaalla tunturien välissä sumu piti sitkeästi pintansa eikä liikahtanutkaan. Vain minä ja tunturien laet saimme luvan ihailla kirkastuvaa ilmanalaa sumun peittävän kosketuksen ulottumattomissa. Alhaalla näkemäni muut hiihtäjät jäivät nollanäkyvyyden armoille. Tunsin itseni etuoikeutetuksi, tunturit olivat päättäneet näyttää koreuttaan vain minulle. Niin ainakin haluan ajatella.

Eteläisellä taivaanrannalla pilviverho avautui ja jostain horisontin takaa heijastui auringon väsähtäneitä, mutta kaamoksen keskellä niin upean valoisia säteitä piirtäen tunturien väliin kultaisen viivan kuin isolla pensselillä suoraan vedetyn. Viime aikoina lukemissani eräkirjoissa kaamoksen tunturien väliin piirtämä kultainen viiva mainitaan usein. Vanhan kansan tietämyksen mukaan se ennusti kirkasta ja kylmää yötä. Tiedä häntä, minulle kultainen viiva merkitsi ainutlaatuisen kaunista valoilmiötä keskellä siniharmaata hankien autiomaata.

Rauhoituttuani kaiken kauneudesta maltoin juoda kylmenneen kahvikuppini tyhjäksi ja hotkaista hileiset voileivät kotimatkan voimiksi. Kirkas laaksomaisema ja auringonsäteiden kultainen hohde katosivat ennen evästaukoni loppua. Pimeys laskeutui nopeasti, sumu nousi silminnähtävää vauhtia ylös tunturien rinnettä ja palautti valkoisen erämaan tyhjyyden. Kiristin otsalampun remmin, nostin hankeen säälittä heittämäni repun takaisin selkään ja lähdin laskeutumaan ainoaan suuntaan, minkä kaikennielevässä valkoisuudessa pystyin päättelemään olevan takaisin kotiin päin – alas.

♥: Sanna

Elon hiljaisuus

Elon hiljaisuus

Sain huolestunutta palautetta kylältä, miksi en ole kirjoittanut pitkään aikaan. Sille ei ole erityistä syytä, tekosyitä sen sijaan pitkä liuta. On kiire, väsyttää, inspiraatio on hukassa.

Elo pohjoisessa on ollut viime viikkoina kaikin puolin hiljaista. Lumipeite peittää maiseman ja imee luonnon vähäiset joulukuiset äänet kylmään syliinsä. Maantieltä kaikuu aamuisin lumiauran jylhä jyräys sen kyntäessä yöllä satanutta uutta lunta aamutyöläisten edeltä tienpientareille. Poronkello kilkattaa sinihämyisessä metsässä hiljaa kuin muistutuksena lähestyvästä joulusta.

Marraskuun syvä, kaikennielevä pimeys on vaihtunut taianomaiseen valkeuden valoon maisemaa peittävän lumihangen myötä. Aurinko käy joen vastarannan metsän siluetin yläpuolella enää häviävän hetken maalaamassa taivaan punakullan sävyyn muutamaksi tunniksi ennen kuin hämyinen sini palaa taivaalle. Pimeää se ei kuitenkaan ole. Siniharmainen hanki valaisee maiseman niin, ettei metsässä kulkiessa tarvitse otsalla roikkuvaa lamppua laisinkaan. Jos kuutamo pääsee pilkistämään lumisateisten pilvien lomasta, valaisee se maiseman paremmin kuin autojen etunokan lisäledvalot.

Hangen saapumisen myötä seikkailut ovat harventuneet, kulku hidastunut ja päivät keskittyneet tuvan lämpimänä pitämiseen, kirjojen lukemiseen ja neulomiseen. Useammin kuin kerran olen tunturiseikkailulta kääntynyt takaisin syvien kinosten vaikeuttaessa vaellusta lähes mahdottomaksi. Öisin salamyhkäisesti hiipivä pakkanen on tuntunut autiotuvan hirsiseinien läpi luissa ja ytimissä. Talvi ei ole helppoa aikaa retkeilijällekään.

Koko viikonlopun mittaiset seikkailut ovat vaihtuneet lähimetsien ja joenvarren umpihangessa kahlaamiseen. Mieli kaipaa ulos ja luontoon, pimeälläkin. Usein kotona seinien sisällä synkistynyt mieli valkenee ja virkistyy tuntiessaan kipakan pakkasen, lumisen tuulen tuoksun ja taivaan purppuran sinisen tuikkeen.

Joki on ollut jäätyneenä jo tovin. Olen varovaisesti testaillut rantaviivan jään kestävyyttä. Toistaiseksi se kestää hyvin, mutta naapurin kertoman mukaan jänkältä valuvat pienet purot pitävät jään petollisena vielä hyvän tovin. Odotan malttamattomana aamua, jolloin sujautan jalkaani historiaa havisevat puiset metsäsukseni ja suksin joen hankea pitkin pohjoiseen. Vapaa on vain umpihanki, niinhän se on.

Päivät valuvat hitaasti kohti vuodenvaihdetta. Valoisaa aikaa on enää vain muutama tunti, illat tuntuvat pitkiltä pimeyden vetäessä verhon maiseman ylle heti iltapäiväkahden jälkeen. Onnekas on se, joka ehtii olla ulkona tuon muutaman maagisen valon tunnin ja todistaa kaikki ne sinisen, punaisen ja keltaisen sekoittuvat sävyt, joita häipyvä valo maalaa taivaanrantaan pastellinsävyisin siveltimenvedoin. Kaamosaika ei todella tarkoita sysimustaa pimeyttä vuorokauden ympäri.

Välillä on vaikeaa vain olla paikallaan ja rauhoittua. Joudun harjoittelemaan tietoisesti sitä, että joskus voi vain olla. Vetää peiton korviin jo iltapäivällä, jos väsymys sitä vaatii. Unohtaa hetkeksi seuraavan päivän aikataulut ja uppoutua kirjan kanssa sohvan uumeniin. Nauttia ohimenevästä valon kajosta mökin seinällä tai tuijottaa lintulaudan vierailijoiden loputtomalta näyttävää ruoan metsästämistä. Olla hetkessä. Niitä on olemassa vain yksi kerrallaan, kannattaako sitä silloin hukata?

♥: Sanna