Tunturi-Lapin yötön yö

Tunturi-Lapin yötön yö

Tiesin jo heti tänne muuttaessani, että heinakuun aikana haluan kokea yöttömän yön. Muita suunnitelmia tai tavotteita en tehnytkään. Ensimmäinen viikko oli täynnä sadetta, ukkosta ja pilvistä taivasta, mutta heti kun säätiedotus lupasi selkeää iltaa, ajoin tunnin verran Pallakselle ja kiipesin tunturiin odottamaan keskiyötä.

Todellisuudessa suunnittelemattomuuteni johti siihen, että lähdin kotoa vasta 11 aikaan illalla ja keskiyö koitti juuri ennen kuin saavuin edes parkkipaikalle. Sinänsähän se ei haitannut, kelloon katsomattomuuteni takia en nähnyt keskiyön aurinkoa muuta kuin pilkahduksina auton tuulilasin lävitse.

Pallakselle saapuessa tuntureita peitti tumman sininen pilviverho. Säätiedotus uhkasi ukkos- ja sadekuurojen vaaralla, mutta ajattelin, että ajoin tänne asti, joten en anna muutaman pilven haitata matkaa. Olin yön ainut kulkija. Ilma oli tyyni ja lähes seisoi paikoillaan. Oli niin hiljaista, että voin vannoa kuulleeni, kun pilvet raapivat naapuritunturin kivistä pintaa uhmatessaan ohikulkutiellään.

Kello läheni puolta kolmea yöllä ennen kuin olin lähelläkään tunturin huippua. Aurinko oli jo aikoja sitten hiipunut taivasta hallitsevan pilviverhon taakse, mutta tunnelma ja taivaanrannan värit olivat silti uskomattoman kauniit. Pilviselläkin säällä tunturijono näkyy helposti lähes 50km päähän. Kauemmat tunturit hiipuvat harmonisen luonnonmukaisesti sinisen haaleampiin sävyihin. Jos osaisin maalata, tämän maiseman haluaisin maalata.

Neljän aikaan olin takaisin maanpinnalla – kuvaannollisesti ja kirjaimellisesti – ja tiellä takaisin kohti kotia. Olen tullut tulokseen, että maailma on kauneimmillaan aina aamuöisin, usein kello neljän aikaan. Pysähdyin useaan otteeseen (tein muutaman kerran myös uhkarohkean u-käännöksen keskellä autiota maantietä), kun näin tien laidalta hienon näkymän. Usva, aurinko ja raikas, vain muutaman asteen nollan yläpuolelle nouseva ilman lämpötila luovat aamuöisin mitä kauniimpia maisemia.

Totuus kauniiden kuvien takana: valokuvaaja kahlaa lenkkarit jalassa nilkkaa myöten jääkylmässä suovedessä, jotta saisi juuri oikean kuvakulman. Mitä vain taiteen eteen, eikö?

Ilta oli ihanaa, mutta mieleen jäi vielä kaihertamaan se keskiyön auringonpaiste. Ajattelin, että retki täytynee toteuttaa uudelleen seuraavana kirkkaana iltana. Monien sattumusten kautta kylään tullut ystäväni keksi kutsua minut mukaan ex tempore -retkelle Ylläksen huipulle heti muutaman päivän päästä. Toiset jäivät tunturin huipulle yöksi. Minä kateellisena telttaa omistamattomana patikoin aamuyön tunteina takaisin autolle ja ajoin yöksi kotiin nukkumaan.

Tälläkin kertaa sadekuurot uhmasivat taivaanrannassa ja lähestyivät suoraan kohti, kunnes kääntyivät aivan tunturin juurella muualle ja jättivät meidät nauttimaan kuivin jaloin yöttömän yön auringonpaisteesta.

Katsoimme kellosta minuutteja, ehtiikö horisontista nouseva pilvilautta peittää auringon ennen vuorokauden vaihtumista. Odotimme kellonlyömää kuin vuoden vaihtumista. Minuutilleen keskiyöllä saimme kilistellä kirkkaassa auringonpaisteessa.

Hetkeä ennen keskiyötä aurinko piileskeli vielä pilviverhon takana. Kuva: Onni Kojo
Mutta kellonlyömälleen keskiyöllä se paistoi kirkkaasti.

Kävelin takaisin tunturin juurelle ja siitä luontopolkua pitkin parkkipaikalle kirkkaasssa auringonpaisteessa kahden aikaan aamuyöstä. Hiljaisuuden rikkoi vain tunturipuro, joka virtasi kurussa läheisestä lähteestä alaspäin. Jostain syystä mietin kaihoisasti, miten enää ikinä voin lähteä täältä pois. Mietin, miten voisin koskaan palata kaupunkiin, ääniin, valoihin, hälyyn täältä täydellisen rauhan ja koskemattoman luonnon keskeltä. En varmasti voikaan. Se oli samalla surullinen, mutta ihana ajatus.

Ihanaa ja aurinkoista uutta alkavaa viikkoa ja heinäkuuta. Kiitos, kun lukemalla jaat hetket ja ajatukset kanssani.

♥: Sanna

Sadepäiviä

Ensimmäinen viikko pohjoisen taivaan alla on mennyt pääosin sateen kanssa. Ja hyttysten. Aika kuluu hitaahkosti elokuvia katsellen ja sadekuurojen välillä ulkona oleillen.

Näin kylällä miehen, joka lenkkeili huiskien samalla sääskiä itsestään koivunoksalla. Otin heti keinon testiin: toimii, mutta ei ole pomminvarma. Sääsket voittavat silti.

Kun sade usein illan suussa lakkaa, lähden ulos tutkimaan lähimetsää. Kuulin, että kyläläiset ovat aikoinaan saaneet valita, haluavatko kylälle katuvalot vai valaistun ladun. Parinsadan metrin päässä kotoani alkaa hieno, valaistu latu- ja polkuverkosto. Fiksuja kyläläisiä, sanoisin.

Heti ensimmäisenä iltana kaivoin muuttokasseista villapaidat, lapaset ja villasukat. Lämpömittari nousee päivisin usein korkeimmillaankymmenen asteen tienoille, joinakin päivinä viidentoista korville. Silti kesä on koreimmillaan, kasvit kukissaan ja marjat valmiina kypsymään. Radiossa kerrottiin runsaiden sateisen lupaavan ennätysmarjasatoa. En malttaisi odottaa!

Illalla, kun sade lakkaa, istun usein hetken Tornionjoen rannassa. Rehellisesti sanottuna istumista ei kestä kovin kauaa valtavan hyttysmäärän takia. Valokuvaamiseenkin olen joutunut kehittämään uudenlaisen ripeän vaihteen, hyttyset kun iskevät heti kun jokin ruuminosa pysähtyy paikoilleen.

Joki muuttaa muotoaan joka ilta. Se saattaa olla tummien sadepilvien verhoama, pinta rikottuna runsaan sadekuuron myötä tai peilityyni puolen yön aikaan. Kamerani on nyt jo täynnä joen eri hetkistä napattuja valokuvia. Saa nähdä, kuinka monta niitä kertyykään tässä rannalla asuessa.

Jatkan lomailuani lähinnä sisällä elokuvia katsellessa ja neuloessa. Olen odottanut iltaa, jolloin taivas selkiytyisi ja pääsisin tunturiin ihailemaan yöttömän yön aurinkoa ennen kuin se tämän kuun puolivälissä loppuu taas tältä vuodelta. Tänään on luvattu aurinkoista iltaa. Taidan siis valmistautua tunturiin lähtöön. Palaan asiaan myöhemmin, miten käy!

♥: Sanna

Muutto Lappiin

Muutto Lappiin

Hei ystävät, minä muutin eilen Lappiin! ❤️

Hullua. Olen edelleen hieman hämmentynyt enkä ole tainnut sisäistää asiaa ihan vielä. Lähdin ajamaan eilen Tampereelta aamulla neljän jälkeen. Oli mitä kaunein aamu, aurinko oli juuri noussut, radiossa soi Yle Radio Suomen – lempiradiokanavani – aamuvarhaisohjelmat. Auto oli pakattu edellisenä iltana täyteen, Papu matkusti etupenkillä omalla viltillään, termari oli täynnä kahvia.

Söin aamupalan jossakin päin Pohjanmaata tienpielessä, nukuin päiväunet Kemin korkeudella sateen ropistessa auton kattoon ja pysähdyin lounaalle huoltoasemalla hieman ennen Tornoiota. Muuten porhalsin iki-innoissani kohti uutta kotipaikkakuntaani Kolaria.

Pysähdyin Tornionjoen varteen samalle paikalle, jolle pysähdyin viime vuonna matkallani pohjoiseen. Tällä kertaa mukanani Papu ja muuttokuorma. Tuntuu, että viime kerrasta olisi aikaa ikuisuus, mutta todellisuudessa siitä on vain kahdeksan kuukautta.

Aamulla saapui muuttokuormani. Päädyin pyytämään muuttofirmaa toimittamaan tavarani, laskeskelin, että isomman auton ja polttoaineiden vuokrauksen jälkeen olisin luultavasti joutunut maksamaan saman summan muutin sitten tavarani itse tai en. Muuttofirma oli Kuljetus Oy Pohjantie (ei kannata nettisivun ulkonäön hämätä, olivat ammattitaitoisia ja huipputyyppejä) enkä olisi voinut olla tyytyväisempi siihen, että joku muu kantoi tavarani autoon, ajoi ne tänne ja purki kanssani. Sain myös erinomaista palvelua, kun murehdin, säilyvätkö musiikki- ja valokuvausvälineeni muuttokuorman seassa ehjinä tänne asti. Säilyivät ne.

Illalla kävin vielä kylällä kaupassa. Kiersin kyläraitin kautta ja meinasin huomaamattani ajaa Ruotsin puolelle. Raja on tässä aivan liki. Vuokranantajat kertoivat käyvänsä Ruotsissa silloin tällöin ruokakaupassa, ihan vain vaihteen vuoksi. Pitänee kokeilla itsekin jahka sairastelutilanne rajan sillä puolen hieman hellittää.

Ostin kaupasta aamukahvin kanssa luettavaksi Lapin Kansa -lehden. Ihan vain, että varmasti vielä aamullakin muistan olevani todellakin nyt lappilainen.

Eilinen ja tämä päivä on mennyt lähes kokonaan sisätiloissa tavaroita purkaessa ja järjestellessä. Muutin talviasuttavaan mökkiin, joka oli valmiiksi kalustetttu. Omaisuuteni karsimisen myötä on vain positiivista, että täältä löytyy valmiina sohvat, pöydät ja muut tarpeelliset. Halusin kuitenkin mukaan myös oman kodin tuntua, joten käytin aamupäivän tyhjentämällä muun muassa keittiöstä mökkiin kuuluvat astiat ja muut keittiövälineet varastoon ja laittamalla omani paikoilleen.

Puoli tupaa on vielä täynnä purkamattomia laatikoita ja epämääräisiä säkkejä, mutta jotakuinkin voin jo tuntea olevani kotona.

Tavarat, joille en vielä keksinyt paikkaa, sijoitin terassille.
Papu ei välitä kaaoksesta, kunhan nukkumapaikka on mahdollisimman pehmeä.

Eilisestä asti on satanut vettä taivaan täydeltä. Se ja hyttysten valtava armeija tuntuivat eilen kuin vihamiehiseltä tervetuliaiskompanialta. Nyt illansuussa hengähtäessäni ensimmäistä kertaa koko päivänä, huomasin, että ulkona paistaakin aurinko. Mökkini sijaitsee aivan Tornionjoen rannalla, vain muutaman askeleen päässä rantaviivasta (jota muuten en tiennyt ennen kuin eilen kurvasin autolla pihaan!!!). Olen jo nyt aivan haltioissani siitä, että näen joen olohuoneeni ikkunasta. Pääsen uimaan suoraan omalta pihaltani, ehkä innostun jopa kalastamaan. En malta odottaa, että pääsen seuraamaan joen ja sitä ympäröivän luonnon muuttumista vuodenaikojen mukaan. Tästä maisemasta näette vielä lukuisia kuvia!

Minun ja Papun taidonnäyte hyttysten torjuntaan 😀

Huomenna jatkan tavaroiden järjestelyä koko päivän, on luvattu sadetta, joten se ei haittaa. Ensi viikolla aion jo lähteä kylää kauemmaksi tutustumaan alueeseen. Ylläskin on niin sanotusti kivenheiton päässä, iiks!

Ihanaa olla täällä!

♥: Sanna

Uuden edessä

Uuden edessä

Vihjasin aiemmin, että syksylle on uudet suunnitelmat. Totisesti.

Päätin muuttaa Lappiin, Kolariin. Kartalla Suomineidon kainalon kohdalle. Kylälle, jossa en ole ikinä käynyt. Tuntureiden, Torniojoen ja loputtoman luonnon keskelle.

Ihanaa!

Itse päätös oli lopulta nopea. Niin nopea, että tässä kesän aikana olen useasti palannut siihen ja miettinyt, onkohan kaikki sittenkin ollut vain unta. Olenko todella viimeisen parin kuukauden (kuinka lyhyt aika se onkaan!) aikana järjestellyt elämäni kokonaan uusiksi, niin että ensi viikolla herään napapiirin yläpuolella, yöttömän yön maassa tavaroineni, koirineni kaikkineni.

Kyllä, niin se vain on.

Keväällä sain sähköpostiini ilmoituksen työpaikasta. Niitä on viimeisten vuosien ajan kilahdellut sinne harva se viikko, joten siinä itsessään ei ollut mitään ihmeellistä. Vaan siinä, miten oikeaan aikaan se osui ja miten hyvältä se kaikki kuulosti. Työpaikka, oman alani, jonka kanssa olen jo tovin paininut onko se oikea ala minulle vai ei, kuulosti niin minun paikaltani, etten voinut sivuuttaa sitä. Painaa roskaposti-nappulaa ja jatkaa elämää. Hain työpaikkaa. Siltä seisomalta sen enempää miettimättä. Se on viime aikoina muodostunut tavakseni tehdä päätöksiä; toiminta ensin, ajattelu sitten. Joskus se toimii, toisinaan ei. Toivon, että tällä kertaa se toimii.

Sen jälkeen kaikki menikin nopeasti; haastattelu, päätös (myönteinen, jee!), asunnon etsiminen, muuton organisointi. Odotus.

Nyt odotus loppuu. Huomenna aamulla auringon noustessa käännän täyteen pakatun autoni nokan kohti pohjoista. Sitä samaa pohjoista, johon viime vuoden lokakuussa kirjoitin jättäväni palasen sydämestäni, jotta voin palata takaisin noutaakseni sen. Nyt en vain nouda sitä yhtä palasta, vaan vien sinne loputkin sydämestäni.

Päivitän pohjoisen kuulumisia ja tapahtumia tänne myös jatkossa valokuvin ja kirjoituksin. Jos haluat olla mukana matkallani, ihanaa, tervetuloa ❤️

♥: Sanna

Kainuun keskikesä

Kainuun keskikesä

Olen kasvanut kiinni taloon, jonka ikkunanpielistä vetää.
En tahdo kuuta taivaalta kuin kerran vuoteen enää.
Paikka se on tämäkin.

Pilvien alla, maan päällä,
mutta nopeimmat junat eivät pysähdy enää täällä.

– Anna Puu

Vietin keskikesän juhlaa Kainuussa lapsuuden kesien maisemissa. Talossa, jossa isovanhempani ovat eläneet, viljelleet maata, kasvattaneet lehmiä ja lapsia. Kainuussa vaaran kupeessa, kylällä, jossa ennen oli lapsia ja elämää joka talossa, nyt enää vain muutamassa. Kauniit, vanhat puutalot pihapiireineen kuihtuvat olemattomiin vanhojen sukupolvien unohtuessa ja uusien siirtyessä isompiin kaupunkeihin.

“Meidän talossa” on vielä elämää, kesäisin ainakin. Talossa, joka on pysynyt lähes muuttumattomana vuosikymmenet. Jonka käyttövesi virtaa navettarakennukseen viereisessä metsässä sijaitsevasta lähteestä, kiehuvasta hetteestä. Jonka pirttiä hallitsee punainen leivinuuni, keinutuoli ja pirtinpöytä seinänviertä kiertävine puupenkkeineen. Jota ympyröi aitojen niittykukkien täplittämät pellot ja hirsiset talousrakennukset. Jonka portailla on otettu monet sukukuvat ja vietetty lukuisat illat.

Siellä vietin keskikesän juhlaa sukulaisteni kanssa.

Juhannusjuhlinta itsessään oli leppoista, kuten kainuulaiset muutenkin. Savusaunan lämmitys oli niin sanotuista aktiviteeteista se hienoin. Itse lämmityshän on monimutkainen proseduuri, joka on siirtynyt sukupolvelta toiselle ja hiotunut matkalla viimeistä piirtoa myöten täydelliseksi. Savusaunan löylyissä ei tule katkua eikä nokea, kun se lämmitetään oikein. Oikein lämmitettynä löyly on lempeä kuin keskikesän yö, lämmin ja hivelevän savuinen olematta kuitenkaan pistävä.

Sukupolvet eivät ole vielä vaihtuneet niin pitkälle, että minulle siunaantuisi savusaunan lämmittämisvastuu. Joka vuosi kysyn samat kysymykset, käymme yhdessä läpi lämmittämisen vaiheet, mutta seuraavana vuonna se on taas unohtunut ja kaikki on aloitettava alusta. Tänä vuonna toivoin ohjeita kirjallisena ennen seuraavan lämmityssukupolven vaihtumista.

Juhannusyöksi keräsin taloa ympäröiviltä pelloilta sylillisen niittykukkia. Täällä ne saavat kukkia vapaasti, lupiinit ja muut vieraslajit eivät ole ehtineet vielä Kainuun korpeen asti. Vitsailin ottavani tänä vuona varman päälle juhannustaikojen teon. Tästä sylillisestä riitti tyynyn allekin.

Viimeisenä iltana kävimme kävelyllä vaaran päällä. Hyttysten armeija hyökkäsi heti, jos askel pysähtyi hetkeksikin ihailemaan vaarojen sinisenä hohtavia siluetteja horistontissa. Toissavuonna hakattu metsä oli silloin surullinen näky, nyt se uhkui uusia vadelmanversoja ja horsmia ja loi upeat raamit vaaramaisemalle.

Lähtöaamuna mieli on aina haikea. Aikaa tuntuu kulkevan samaan aikaan verkkaisen laiskasti, mutta kuitenkin liian nopeasti. Viimeisenä pitää kirjoittaa talon vieras- tai päiväkirjaan, jota on pidetty katkeamatta jo kohta kolmatta vuosikymmentä. Sinne merkitään tärkeimmät tapahtumat; kuka kävi ja koska, mitä tehtiin, minkälainen ilma oli, koska se ja se on korjattu, koska pihan pihlaja ja syreeni kukkivat, koska tuli ensilumi, koska se suli keväällä ja niin edelleen. Menneistä asioista ei koskaan tarvitse kiistellä, ne voi aina tarkistaa päiväkirjasta. Joku kirjoittaa vain faktat, toinen kirjoittaa perään myös vitsin.

“Kainuu-Suomi -sanakirjasta: Positiivisuutta pohjalaisittain: Kun selevänä tekköö sen, mitä pöhönäs on luvannu, nii oppii pitämähän turpansa kiinni.”

Muutamaa vintin portailta kaivettua vintagevaatetta ja tädin antamaa käsityötä rikkaampana käänsin auton haikein mielin ensin heinän peittämälle pihatielle, sitten pölyiselle vaaran laelta saapuvalle tielle ja lopulta kumman kovalta tuntuvalle asfaltoidulle maantielle. Maantien varrella pysähdyin vielä suon reunaan ihastelemaan Kainuun kukkaa, tupasvillaa. Poimin kimpullisen pumpulipalloja, käänsin radion kovemmalle ja aloitin pitkän matkan takaisin.

Kiitos Kainuu ja sukulaiset keskikesän rakkaista hetkistä.

♥: Sanna

Valokuvat Retki-lehteen

Valokuvat Retki-lehteen

Mun ottamia valokuvia on julkaistu uusimmassa Retki-lehdessä (5-6/2020). Aivan ihmeellistä. Mun päästäni tulleet ajatukset, ideat, mun silmin nähdyt asiat kameran linssin läpi on painettuna lehdessä, josta ihmiset maksaa, josta ne hakee inspiraatiota ja jonka kuvia ne selailee lehtihyllyllä.

Oon vähän mykistynyt.

Eihän se iso juttu ole, ei kansikuvajuttukaan, mutta silti. Iloitsen pienistäkin voitoista ja tämä nyt on jo sitä pientä seuraava.

Retki-lehdessä ottamiani valokuvia Itäisen Suomenlahden kansallispuistosta.

Kuvat päätyivät lehteen, kun kukkamekkoretkeilykaverini Emma otti yhteyttä Retki-lehteen antaakseen kritiikkiä ja tuosta vain muina naisina kysyäkseen, miten kirjoittajat valikoidaan lehteen. Että sopisiko ehdottaa uutta juttua (Emma on juuri semmoinen – eikö ole ihanaa!). Sopihan se. Päätoimittaja pyysi ensin nähtäväkseen valokuvia, minä ne hänelle toimitin, Emma kirjoitti tekstin ja suit sait lehti on lehtihyllyllä. Huhhuh.

Retki-lehdessä ottamiani valokuvia Itäisen Suomenlahden kansallispuistosta.

Kuvat ja teksti on viime vuoden Itäisen Suomenlahden kansallispuistoreissulta. Siitä en ole kirjoittanut omaa juttuaan, koska blogini ei ollut silloin vielä olemassa, mutta rein pikaisen vilauksen retkeen viime vuoden tiivistyksestä, se löytyy täältä.

Retki-lehdessä ottamiani valokuvia Itäisen Suomenlahden kansallispuistosta.

En tiennyt, koska lehti julkaistaan. Hölmönä odotin, että päätoimittaja ilmottaisi siitä meille. Eihän siinä niin käynyt. Viime viikonloppuna samaisen Emman kanssa olimme melomassa Päijänteen kansallispuistossa (sieltäkin on tulossa hienoja valokuvia pian!). Pysähdyimme Padasjoen piskuisessa marketissa ostamassa matkaeväitä ja siellähän lehti oli lehtihyllyllä. Nappasimme sen mukaan ja iloitsimme yhdessä tästä saavutuksesta Päijänteen kansallispuiston nuotiopaikalla ilta-auringossa.

Retki-lehdessä ottamiani valokuvia Itäisen Suomenlahden kansallispuistosta.

Ihanaa viikkoa!

♥: Sanna

Kesäkoti

Kesäkoti

Kerroin aiemmin asuvani tällä hetkellä halkoliiterin päädyssä. Totta se on. Kesämökin halkoliiterin päädyssä on pieni, oman suurpiirteisen arvioini mukaan 10 neliömetrin kokoinen kesähuone, johon satunnaiset kesävieraat laitetaan nukkumaan. Nyt se on ollut minun kotini kesän ajan.

Viime vuosien muuttojen myötä omaisuuteni on karsiutunut varsin minimalistiseksi. Isot huonekalut, sohva, pesukone ja muut muutossa ärräpäitä aiheuttavat ovat joutaneet ensimmäisinä kiertoon. Jäljelle on jääneet vain ne, mitä todella tarvitsen, mitä todella haluan säilyttää ja kantaa mukanani; soittimet, harrastuksiin liittyvät tarpeellisuudet (retkeily-, valokuvaus- ja käsityövälineet), joka muuton myötä hupeneva kasa vaatteita, perinnetekstiilit ja -astiat. Siinäpä se. Isoin osa omaisuudestani majailee tällä hetkellä kymmenen neliömetrin varastossa, josta lattiatilaa jäi tyhjää yli puolet, loput kiikutin farmariautoni takakontissa kesäkotiini. Vaikka ainainen muuttaminen käykin raskaaksi ja kirisää hermoja, se on varsin tehokas keino päästä eroon kaikesta ylimääräisestä.

Kesäkodissa on juuri tilaa tarpeelliselle; työnteolle (hoituu etänä tällä hetkellä), soittelulle ja oleilulle. Päivisin kuljen kesämökin ja lähellä asustavan siskoni perheen kodin välillä. Pakkaan päivän aikana tarvitsemani tavarat isoon kangaskassiin ja siirryn milloin minnekin. Vietän kassialmaelämää tämän kesän.

Aamuisin kesäkoti on kylmä, kuoriudun paksun peiton alta suoraan villasukkiin ja -paitaan. Auringon siirtyessä illalla paistamaan suoraan useimmiten avonaisesta ovesta sisään, sisällä on liian kuuma. Männyn siitepöly kuorruttaa pikkuhiljaa kaikki ne kohdat, joihin ei huomaa koskea ihan joka päivä. Ainoasta ikkunasta ikkunanlaudalle aseteltujen omenapuun kukkien takaa avautuu järvinäkymä. Ennen järvinäkymää voi tarkastella kahden hämähäkin puuhailua, jotka ovat kutoneet verkkonsa ikkunanpuitteisiin.

Illan aurinko kohdistuu niin, että kesäkodin hieman vinksahtaneella terassilla on hyvä lukea kirjaa, kun sisällä lämpötila kohoaa liian korkealle. Juomaveden haen kymmenen metrin päässä pulppuavasta lähteestä ja nostan terassille kauniiseen lasivaasiin. Kuumana päivänä se väljähtää turhankin nopeasti, mutta on ainakin kaunis katsella.

Papu nauttii kesäkodin avoimen oven tarjoamasta mahdollisuudesta tutkailla ympäristöä auringolta ja ötököiltä suojassa. Kaupunkielämän jälkeen se tuntuu nauttivan tästä kassialman kanssa elämisestä.

Kesäkodista käsin aion lähteä tulevana viikonloppuna Päijänteen kansallispuistoon ja keskikesää juhlistamaan Kainuuseen.

Ihanan lämpöisiä päiviä kesiinne ☀️

♥: Sanna

Ja yhtäkkiä olikin kesä

Ja yhtäkkiä olikin kesä

Ihan kuin vasta eilen olisin seurannut ikkunasta, miten aamuinen räntäsade peitti viheriöimässä olevan nurmen kylmästi alleen ja iltapäivän aurinko sen taas sulatti. Pohjoinen tuuli piti pitkään kesää odottavien ihmisten villapaidat ja takit visusti kiinni. Pipot ja hanskat odottivat eteisen penkillä varmuuden vuoksi, jos keväinen raekuuro yllättää.

Ja sitten tulikin yhtäkkiä kesä.

Kesän alun kukkaloistoa Tampereella

Kevät tuntui pitkältä kesän odotukselta, jolla ei ole loppua, mutta siihen mahtui paljon. Muutin kesäksi Tampereelle, kesämökin halkovaraston päätyhuoneistoon. Pieneen kesähuoneeseen, johon mahtuu juuri ja juuri omaisuuteni, kun oikein järjestelee; työpöytä, piano, kitara, sänky ja koira. Syksyn tullen pakkaan tavarani ja uusi aika alkaa. Molemmista näistä lisää myöhemmin.

Talvi yllättää aina, mutta niin yllätti nyt kesäkin. Yhtenä aamuna ei tarvinnutkaan enää takkia. Seuraavana päivänä kengätkin olivat jo liikaa, sukista puhumattakaan. Yhdessä hetkessä aamukuura olikin muuttunut kukkaloisteeksi, tuomien huumaavaksi tuoksuksi ja lempeän lämpimäksi nurmeksi.

Kesän alun kukkaloistoa Tampereella; ketunleipä ja sen kukka.
Kesän alun kukkaloistoa Tampereella; ketunleipä ja sen kukka.

Viime kerran olen kirjoittanut ja valokuvannut maaliskuussa. Jostain syystä on aikoja, jolloin kumpikaan ei innosta yhtään. Valokuvaaminen käy mielessä monta kertaa, lähes päivittäin, mutta inspiraatio ja ideat ovat hukassa. En usko pakon voimaan, joten ei auta kuin odottaa otollisempia aikoja. Yritän olla stressaamatta asiasta ja antaa kameran – ja itseni – levätä.

Yhtenä iltana, kun olin juuri tullut iltapesulta ja menossa nukkumaan, oli mitä kaunein auringonlasku. Kirkas, kultainen, kesäinen. Kello läheni puolta kymmentä. Silloin iski ajatus lähteä valokuvaamaan. Paljain varpain, kevyessä hameessa, kuin kesällä konsanaan. Hipsin yksin pitkin hiljaista maantietä lähipellolle, jossa voikukat olivat juuri vaipumassa iltahorrokseen. Ilma oli lämmin ja kostea, mehevä luonnon yhtäkkisestä vihreydestä.

Toukokuinen auringonlasku Tampereella. Voikukkapelto ja kultainen auringon hehku.

Aurinko laski nopeasti, hyttysten aika alkoi heti valon vähettyä. Pyörin itseni pyörryksiin lähipellolla ja kävelin hämärän laskeuduttua hyvillä mielin takaisin.

Toukokuinen auringonlasku Tampereella. Voikukkapelto ja kultainen auringon hehku.
Toukokuinen auringonlasku Tampereella. Voikukkapelto ja kultainen auringon hehku.
Toukokuinen auringonlasku Tampereella. Voikukkapelto ja kultainen auringon hehku.

Kameran ja minun kevättauko oli ohi.

♥: Sanna

Isokosken keväiset kuohut

Isokosken keväiset kuohut

Tässä lähellä, kymmenen minuutin automatkan päässä kuohuu. Isokoski, joka on osa Perhojokea laskee mereen. Joet, etenkin niiden kuohut, on aivan ihmeellinen ja uusi asia minulle.

Kosken äärellä on tietynlainen ilma – raikas ja happirikas, kylmä ja kova, kostea ja äänekäs.

Kevät käy täällä hitaasti, mutta varmasti. Kuten ounastelin, lumi suli nopeasti. Ainakin aurinkoisista paikoista, joissa lämpötila kohoaa jo varmasti lähemmäs kymmentä astetta.

Koski on vapautunut jäästä. Muutama viikko sitten kuohut olivat pääosin paksun jääpeitteen alla, nyt ne virtaavat lähes vapaina. Vain rannoilla on viimeiset sitkeät jäälautat, joiden reunaa veden pinta hioo muodostaen upeita pitsimäisiä jääveistoksia. Niitä voisi ihastella loputtomasti.

Papu kyllästyi taas vahtimaan emäntänsä puuhia ja keskittyi sen sijaan haistelemaan kosken tuomia tuoksuja.

Olen innostunut kuvaamaan videoita. Tai en ehkä uskalla puhua monikossa, koska tämä on ensimmäinen laatuaan. Unohduin aivan täysin tallentamaan kosken ja jään pitsireunuksien tanssia. Kadotin ajan- ja paikantajun. Se on ihana tunne! Tuotoksen julkaiseminen onkin täysin päinvastaista, aivan kamalaa. Miksi itseä kohtaan pitääkin olla niin kovin kriittinen ja epäileväinen? Kaikki on harjoittelua, hauskaa leikkiä, josta oppii. Jos päätän, että nautin tämän kuvaamisesta suunnattomasti ja siitä, että ylitän itseni tuhatkertaisesti, kun uskallan julkaista jotakin tällaista?

Näin teen. Tässä ensimmäinen videotuotokseni jaettuna juuri sinulle. Toivottavasti tykkäät ❤

Lämpöä ja valoa kevätpäiviisi!

♥: Sanna

Uusi lumi vanhan surma

Uusi lumi vanhan surma

Uusi lumi taattu kevään merkki. Joka vuosi juuri ennen kuin kevät varsinaisesti puhkeaa kukkaansa, tulee uutta lunta. Talvi muistuttaa itsestään ja omista voimistaan. Useimpina vuosina se aiheuttaa pettymystä ja ärsytystä, mutta tänä vuonna vain iloa. Kiitos, talvi!

Maisema peittyi nopeasti valkoiseen tuulen tuiverruksen saattelemana.

Nautittiin Papun kanssa tästä (luultavasti) lyhytaikaisesta hauskuudesta koko sydämiemme kyllyydestä.

Iloa ja valoa kevääseen!

♥: Sanna