Kevään kuuulumisia huhtikuun kynnyksellä

Kevät pohjoisessa. En ole varma, onko sitä olemassa. Ei ainakaan samassa muodossa, johon siihen on muualla tottunut. Elämme huhtikuun kynnyksellä, mutta lunta on reilun metrin (meidän pihassa kaksikin, koska tuuli tuo päivitäin järveltä sitä ekstra-annoksen ja jättää sen meidän etupihalle), pakkanen käy öisin parissakymmenessä ja maisema on pakkasluminen.

Kevään tulon huomaa siitä, että valoa on paljon. Se kurkistaa kammarin ikkunasta sisään jo ennen kello kuutta ja painuu mailleen vasta iltamyöhään. Kumma kyllä, minuun kevätvalolla ei ole piristävää vaikutustä, päinvastoin. Aina keväisin tähän aikaan koen valtavaa kevätväsymystä. Ei siksi, etten saisi nukuttua (se onnistuu missä ja milloin vain), jotenkin valoon totuttautuminen ilmeisesti vie mieleni ja kroppani energiaa niin paljon, että koko ajan väsyttää. Pienellä kaiholla kaipaan pimeitä päiviä ja tummia aamuja. Talven ajan nauttimani tähti- ja revontulitaivaan aika on päivä päivältä käymässä vähiin.

Olemme käyneet hiihtämässä järven jäällä useasti. Vaikka hankea riittää, se alkaa nyt kantaa, suksea ainakin niin hyvin, että kaikki metsät, järvet ja joet on muuttuneet kulkuväyliksi. Se tuntuu suunnattomalta vapaudelta, kun voi kotipihalta lähteä mihin tahansa ilmansuuntaan tutkimusretkelle vain suksien avulla, olla niin pitkään retkellä kuin huvittaa ja palata kotipirtin lämpöön päivän päätteeksi. Asia, jota en vaihtaisi pois, vaikka joku minulle miljoonan siitä maksaisi.

Kevät – tai oikeastaan kevättalvi, koska varsinaista kevättä ei pohjoisessa oikein ole – on vuodenajoista minulle kaikista epämieluisin. Ei, en vihaa sitä eikä se huono ole, mutta jos pitää valita, kevät jää johon hännille. Valon tuoman väsymyksen vuoksi ja sen, että keväällä tuntuu, että kaikkialla on kiire. Kevät tuo pohjoiseen paljon ihmisiä matkailun merkeissä (meidän kylällä sitä ei kyllä huomaa, mutta kaupassa kylläkin) ja heillä tuntuu olevan ainainen kiire, mihin? Ehkä lomailla mahdollisimman tehokkaasti? Ken tietää. En syytä ketään. Jos tänne viikoksi ajaa pitkän matkan, on ymmärrettävää, että haluaa nähdä ja kokea paljon.

Mutta hassulta se tuntuu.

Taannoin istuimme eväsleipälounaalla eräässä eräpäivätuvassa hiihtoreitin varrella E:n kanssa. Istuimme siinä hyvän tovin, rauhakseltaan kahvia hörppien ja kummastelimme, kun tupaan tuppasi ihmisväkeä kuin rinneravintolaan. Kaikki kävivät tuvassa pyörähtämässä, joku kirjoitti tupakirjaan vauhdilla puumerkkinsä ja lähtivät monot kopisten pihalle. Sama toistui useaan kertaan. Kukaan ei jäänyt istumaan, kukaan ei hengähtänyt hetkeäkään. Kyllä, saattoi se johtua siitä, että me olimme tuvassa jo, mutta olisi sinne hyvin mahtunut enemmänkin ihmisiä istumaan enkä usko meidän näyttävän kovin epäystävällisiltä. Jäin hölmistyneenä miettimään, mihin kaikilla on niin kova kiire. Tuvalta lähimmille mökeille tai edes autotielle oli matkaakin jo puolisenkymmentä kilometriä, joten hitaasti hiihdellen sieltä piti kuitenkin poistua.

Vaikka lunta on kotipihalla paljon (ja se näyttää hämmentävästi edelleen lisääntyvän), kesä on alkanut hiipiä mielen perukoilta esiin. Ennen tänne muuttoa en ole juuri kesästä kovin välittänyt, mutta nyt se tuntuu maagiselta ajalta. Sopivan lämpimältä, itikattomalta (meidän vaaran päällä tuulee niin, ettei täällä yksikään itikka viihdy), kukkaketoiselta ja rauhalliselta luonnon kanssa elolta. Hipsin pitkin kahden metrin hankea pihalla ja katseellani mittailen, mihin suuntaan laajentaisin kasvimaata, mihin kannattaisi rakentaa kasvihuone ja miten päin asetella uudet kasvilavat. Kesän kasvien siemenet on jo tilattu, mutta mitään ei ole vielä laitettu itämään, koska ne päässee ulos kasvamaan vasta juhannuksen jälkeen. Samoihin aikoihin, kun Etelä-Suomesta voi nostaa jo juhannuspottuja pöytään. Aika koomista.

Puolisalaisesti olen haaveillut myös lampaiden ottamisesta meille. Näillä resursseilla se ei ihan vielä onnistu, meillä ei ole niille tarpeeksi laidunmaata omalla tontilla eikä rakennusta, jossa ne saisivat suojaa, mutta kylältä näitä kumpiakin löytyy. Loppu taitaa olla keskustelukysymys. Vaikka meidän kylällä on taloja ja asukkaita, näemme toisiamme harvinaisen harvoin. Kahdesti kuussa käyvä kirjastoauto on oiva paikka vaihtaa kuulumisia, sinne kun kokoontuu yleensä vähintään puolet kyläläisistä. Muuten talot voi päätellä asuttaviksi niiden piipuista tulevista savupylväistä ja auratuista pihateistä. Kukin koittaa sinnitellä talven keskellä oman tuvan suojissa. Silloin tällöin naapurin herra tulee meille keskipäivän kahville päiväkävelyään katkaisemaan ja turisemme tovin kiikkustuoleissa maailman, tai no ehkä enemmän oman kylän menosta.

Kylällä on jo lampaita yhdessä talossa. Vien sinne välillä meidän kuivatut leivät. Leipoessa kun joskus tulee huteja tai joku kannikka unohtuu leivinlaudalle kuivahtamaan, vien ne potkukelkalla naapuritalolle ja syötän lampaille ja kanoille. Eivätpä mene hukkaan. Samalla kyselen lampaidenpidosta ja auttelen tallihommissa. Tuttua puuhaa lapsuudesta. Lampaat ovat hurjan kesyjä, oikein kisaten tungettelevat rapsutettavakasi.

Muuten kevät etenee hissukseen. On ihana seurata valon lisääntymisen mukana tuomaa taivaanrannan värikirjoa. Maisema vaihtuu kuin elävä taulu päivittäin ja on helppo seurata päivänvalon lisääntymistä siitä, kuinka pitkälle aurinko vaarajonossa tänään pääsee ennen kuin painuu mailleen. Pian se kiertää koko vaarajonon painumatta niiden taakse lainkaan. Mutta sitä ennen saadaan nauttia näistä luonnonmaalauksista aamuin illoin.

Tässäpä kevään kuulumisia. Ajoittain tuntuu, että eihän täällä mitään tapahdu eikä taida tapahtuakaan. Ehkä se tässä kaiken digitaalisen hurlumhein keskellä onkin se kaikkein mielenkiintoisin asia. Että jossain ei tapahdu mitään.

Ihanaa kevään odotusta sinulle. Mukava, kun jaksat ollaa täällä ja lukea kirjoituksiani. Viime aikoina pääpaino on kuin itsestään siirtynyt videoihini, joita päivittelen kyllä tännekin, mutta pääosin Youtube-kanavalleni. Sieltä pääset kurkistamaan arkeeni ja ei-niin-tapahtumarikkaaseen elooni. Tervetuloa sinnekin.

Uusi video kevään elosta tulossa sinne pian. Nähdään ❤

♥ Sanna