Muutama viikko sitten tapasimme ystävämme, Lapin perheeksikin kutsutut rakkaat ihmiset Pyhä-Luoston kansallispuiston talvisessa tuiskussa. Lapin perheestä uupui puolet sairastumisten vuoksi, mutta vuokratupa oli jo vuokrattu, sukset ja ahkio pakattu, joten puolet porukasta lähti matkaan kumminkin. Luvassa on pieni hiihtovaellus Pyhä-Luoston lumisessa kansallispuistossa.
Hiihtovaellukselle pakkaamisessa nousee aina ensimmäisenä kysymys: vuokrataanko ahkio vai hiihdetäänkö täyteen tupatut rinkat selässä. Ensimmäinen on yleensä suhteellisen tyyristä, mutta kätevää. Jälkimmäinen hieman epämukavaa ja hikistä puuhaa. Oman ahkion hankkiminen on ollut toisinaan mielessä, mutta lähes tuhannen euron panostus välineeseen, jota käytetään kuitenkin maksimissaan kymmenen kertaa vuodessa, tuntuu hurjalta.
E keksi ratkaisun tälle reissulle ja tuleville: rakennetaan oma ahkio.
Tai no, E sen rakensi. Minun hommakseni jäi keksiä sopiva kangas tai peite, johon ahkioon pakattavat tavarat voi kääriä. Se löytyi nopeasti, retkilläni kulkee mukana aina teltan pohjalle laitettava ja tarvittaessa hätäpeitteenäkin toimiva avaruushuopamainen retkipeite.
Ja näin, meillä on oma ahkio.
Ahkioiden nimethän ovat usein Fjellpulken tai Paris pulken, joten pitihän meidänkin pitäytyä perinteisessä ahkion nimessä. Tarkkasilmäiset huomannevat ahkion nimen, Papulken, ja ehkä arvaavat ketä se kunnioittaa.
Myyntibrändiksi tästä ei taida olla, sen verran on logoa myöten lähellä kilpakumppaneitaan, mutta meidän omana ahkiona menee varsin hyvin.
Ahkioon nimensä saanut Papu ja Rover jäivät molemmat hoitoon, sillä kansallipuistojen varaustupiin ei koiria saa ottaa.
Retkiseurueen varusteet ovat tällä reissulla erikoiset. Ei vain meidän ahkion kannalta, vaan myös siksi, että Lappiystävämme ovat päättäneet lähteä reissuun, jossa yhdistyy kaksi ulkoilulajia samassa: hiihtäminen ja vapaalasku.
He hiihtävät varaustuvalle splitboardeilla, jotka on nimensä mukaisesti lumilaudat, jotka voi halkaista kahtia suksiksi. Olen itsekin kokeillut kavereiden kesken splittiä muutamaan kertaan, mutta sen kanssa ährääminen talvipakkasilla on sitten ehkä vielä kolmas ulkoilulaji.
Itse päädyn hiihtelemään tutusti liukulumikengillä, joiden jalkaan laittaminen kestää noin viisitoista sekuntia. Jään odottamaan ystäviämme, jotka pakkaavat retkelle laskuvälineet, yöpymisvälineet, ruoat ja vaatteet.
Ei käy kateeksi, mutta ehdinpä ikuistaa tämänkin olennaisen, mutta harvoin kuvissa esitellyn retkeilyn tärkeän osan. Tavaroiden pakkaamisen, säätämisen, sähläämisen ja onko-auton-ovet-lukossa-hitsi-sinne-jäi-vielä-termospullo-avaatko-ne-vielä -sekoilun. Kuuluu lajiin.
Talviseen metsään hiihtää sekalainen sakki itsetehtyä ahkiota, tuplarinkkaa ja roikkuvia kypäröitä, painavia tavaroita ja ahkion täydeltä painavia ruokatarvikkeita. Hiljaiset tykkypuut ottavat vastaan ahkion suhinan ja splitboardien siteiden nitinän. Vilkkaan keskustelun, kun kuulumisia vaihdetaan.
Hiihtomatkamme on vain nimellinen, noin kolmisen kilometriä suuntaansa. Mutta, kuten ehkä tietänet, matkan pituus tai vaativuus ei yleensä ole retkilläni ollut se pääasia alkuunkaan. Nautimme toistemme seurasta ja ahkioon pakatuista luksuseväistä.
Vain minä kameroineni ja reppuineni kuljen kevyesti ja vikkelästi. Hieman häpeillen kerron muille, että isossa repussani on ainoastaan vaihtovillapaita samalla kun autan A:ta tasapainottamaan hänen selässään kulkevia kahta rinkkaa paremmin. Loput tavarani kulkevat E:n vetämässä ahkiossa. Suhahdan kevyesti hiihtäjien ohitse ja voin kerrankin kuvailla rauhassa keskittymättä painaviin kantaumuksiin. Hymyillen seuraan muiden ähkintää lastiensa alla. Kerrankin näinkin, että kuvaaja saa nauttia kevyistä kantaumuksista.
Aloitamme hiihdon Rykimäkeron parkkipaikalta Luoston ja Pyhän välistä. Parkkipaikalla on näköjään kymmenisen muutakin autoseuruetta aikeissa aloittaa tai päättää retkensä. Mutta kun katoamme vielä hoitamattomalle latu-uralle, ihmisistä tai heidän jäljistään ei näy – no, jälkeäkään.
Saamme olla keskenämme.
Olemme matkalla Kuukkeli-vuokratupaan. Jos vuokra- ja varaustupa systeeminä ei ole tuttu, kerrataan se pikaisesti, jotta muutkin löytävät tämän mahdottoman hienon palvelun pariin.
Varaustupa eroaa autiotuvasta nimensä mukaisesti siinä, että se pitää varata etukäteen ja maksaa nimellinen korvaus. Varaustupa varataan usein per petipaikka, joten jos haluat varata neljälle ystävälle kahdentoistahengen tuvan, sinne saattaa löytää muitakin ihmisiä. Vuokratuvan taas saa vuokrata kokonaan, kuten me olimme tällä retkellä tehneet.
Varaus- ja vuokratuvissa on myös usein parempi niin sanottu varustelu kuin autiotuvassa, josta löytyy usein vain kamiina ja puinen laveri, jolle levittää makuupaikkansa. Varaus- ja vuokratuvista saattaa löytyä keittiövälineitä, peittoja ja tyynyjä ja kaasuliesi. Kaikki kannattaa tarkistaa etukäteen! On ikävä syödä kylmää kuivaa pussiruokaa, jos tuvasta ei sitten löytynytkään kaasuliettä tai nukkua paukkupakkasilla villapaidan alla, jos peittoja ei olekaan. Retkeilijän perusohjeena – tarkista kaikki etukäteen ja varaudu silti hyvin.
Varaus- ja vuokratuvalle pitää olla avain, jonka saa maksukuittia vastaan usein läheisestä luontokeskuksesta. Tämä kannattaa muistaa, sillä on tullut hiihdettyä ilman avainta kymmeniä kilometrejä edestakaisin, kun retkitohinoissa se on unohtunut hakea.
Kaikki autio-, varaus- ja vuokratuvat ja varaussivusto löytyy Luontoon.fi -sivustolta, täältä. Osan tuvista voi varata vain luontokeskuksilta (turvallisuussyistä) ja osan voi varata Eräluvat-verkkokaupasta, täältä. Jos nämä tuntuu hankalilta – joskus ne on hankalia hommia – kannattaa olla suoraan yhteydessä läheiseen luontokeskukseen tai Metsähallituksen asiakaspalveluun. Kaikki tämän asian äärellä ovat suunnattoman auttavaisia ❤
Takaisin retkellemme.
Päivä on vasta aluillaan, kun saavumme Kuukkeli-varaustuvalle. Olemme varanneet petipaikat toiselta puolelta. Seinän toisella puolen on samanlainen pieni, puinen ja pimeä huone, joka kuitenkin talven lumituiskun keskellä tuntuu aina monen tähden hotellilta.
Puramme tavarat kukin omalle makuupaikallemme, vaihdamme kuivaa ylle ja nautimme matkalle varatut kahvit ja pullat tuvan pöydän ääressä. Tupaan tulee aina kotoisa ja lämmin tunnelma, kun se täyttyy punaposkisista retkeilijöistä, tavaroista ja kahvin tuoksusta.
Kello on hädin tuskin iltapäivän puolella ja jokaisella hiihtäjällä on vielä energiaa, joten päätämme käydä iltahiihdolla läheisellä vaaralla. Hanki on syvä, mutta kantaa meitä sen verran, ettei vaaran päälle kiipeäminen tunnu mahdottomalta. Sinisävyinen alkuilta ja tykkylumen alla nuokkuvat puut siivittävät matkaamme täyshiljaisen metsän läpi.
Hiihdämme päättömästi sinne sun tänne, hiljaa ja rauhassa. Ken lie keksikään, mutta pian julistamme leikkimielisen kilpailun ja hyvän harjoituksen, kuka paikantaa sijaintimme parhaiten kartalta. Tarkennuksena vielä, paperikartalta, koska nettikuuluvuuksiin tai puhelimen akun kestoon ei ikinä kannata täysin luottaa retkillä.
Olemme sopivan hukassa, sillä tehtävä ei ole aivan helppo eikä vastaukset yksimielisiä. (Tarkennetakoon kuitenkin vielä, että tarpeen tai hädän tullen kaikki meistä löytäisi kyllä takaisin tuvalle.) Maasto on suhteellisen samanlaista kauttaaltaan ja maanmerkkejä ei juuri ole, joten paikantaminen ei ole liioin helppoa. Löydämme kaikki arvauksemme kartalta ja tarkistamme vielä puhelimen karttasovelluksella sijaintimme. Sivuhuomiona mainittakoon, että minä olin kartalla tismalleen oikeassa paikassa 😉
Illan sini syvenee ympärillämme ja lähdemme hiihtämään takaisin tuvan turviin. Varaustuvan yhteydessä on sauna, jonka lämpö houkuttelee umpihangessa hiihtämisestä kangistuneita jäseniä. Talven hiihtoretkillä sauna jos joku tuntuu luksukselta sen kaikessa yksinkertaisuudessaan. Pieneen on ihminen tyytyväinen, kun ympäriltä riisutaan ylimääräiset pois.
Kukin matkaa vaaran laelta alas tyylillään. Sekä splitboardien leveillä ja karvoitetuilla suksilla että liukulumikengillä on erittäin haastavaa laskea mäkiä alaspäin. Pehmeä hanki vastaanottaa sinne humpsahtavat hiihtäjät ja hiljainen metsä kaikuu hullunkurisista kaatumisenvälttämiskiljahduksista.
Tuvalla alkaa iltapuuhat. Jotenkin sanomattomin sopimuksin kaikki ottavat oman roolinsa ja pian pienessä hirsituvassa tohisee. Yksi aloittaa ruoanlaiton, toinen hakee puita saunaan, kolmas järjestelee ja kattaa pöydän. Vaikka retkillä harvemmin on hetkiä, jolloin jonkinlainen puuhailu ei ole käynnissä, mikään niistä ei koskaan tunnu väsyttävältä. Päinvastoin.
Kuvittelen elon olleen tällaista ennenaikaan. Puuhaa riittää koko päiväksi tasaiseltaan, mutta ne kaikki tehdään verkkaisella tahdilla ja kiireettä, jolloin väsymys tai ehdi tarttua puuhailijaan. Kummasti esimerkiksi työympyröissä tällainen tuntuu mahdottomuudelta. Puuhataan muutama tunti täysillä ja sen jälkeen ollaan loppupäivä aivan uuvuksissa ja palaudutaan. Jos saan valita, kuten saankin, valitsen ensimmäisen vaihtoehdon.
Tällaiselle lyhyelle retkelle on helppo ottaa mukaan ruokaa, joka poikkeaa klassisesta retkeilijän kuivaruoasta. Menumme on hämmentävän herkullinen; korvasieniporopastaa ja jälkiruoaksi hapanjuurimokkapaloja. Kaiken päälle saunan lämpö ja kansallispuiston rauha. Sanoisin tässä olevan täydellisen illan resepti.
Iltapuuhailujen jälkeen aikaa jäi vielä korttipeleihin ja tarinointiin. Erätuvissa kun ei juuri muuta niin sanottua tekemistä olekaan, vaikka harvemmin lisätekemistä ehtii kaivatakaan.
Aamulla mieli ja keho on virkeä, aurinko kurkkii tuvan ikkunoiden vieressä kasvavien kuusten lomasta lavetille. Joku heräsi ennen minua ja laittoi jo kamiinaan tulet. Se kun ehtii usein yön aikana sammua ja kylmettää yksinkertaisen mökkerön.
Kaksi meistä jatkaa matkaa vielä vapaalaskemaan läheiselle isolle vaaralle, minä ja E lähdemme hiihtämään takaisin parkkipaikalle. Aamupalan jälkeen tuttu tohina palaa tupaan; jokainen kasaa omat varusteensa rinkkoihin ja ahkioihin, yhteiset sotkut siivotaan ja jos mahdollista, tupa jätetään siistimpään kuntoon kuin sinne saavuttuamme. Uudet polttopuut tuodaan sisälle ja seuraavia varten pilkotaan ja veistellään sopivat sytykkeet. On mukava tulla väsyneenä kylmäänkin tupaan, jos tulen saa tehdä valmiiksi kuivatuilla puilla ja helpoin sytykkein.
Viimeiset silaukset tarkkaan pakattuihin varusteisiin (paitsi minä hiihdän taas entistä tyhjemmällä repulla) ja olemme valmiit sulkemaan tuvan oven valmiina seuraaville retkeilijöille.
Retki on lyhyt, mutta kukapa on sanonut, että sen pituus korreloisi sen hauskuutta. Pohjoisessa asuessa tällaiset retket on omiaan tapaamaan kaukana asuvia ystäviä tai ihan vain tuomaan jotakin erilaista omaan arkeen. Tätä en vaihtaisi pois omasta arjesta, vaikka mikä olisi. Silloin, kun pitkät ajomatkat tai pitkät ja kylmät talvet pohjoisessa alkavat pohdituttamaan, muistan, miten paljon hyvää täällä asumiseen liittyy. Olisiko sinunkin aika muuttaa jo tänne? 😉
♥ Sanna
Sanna Vaara 