Hiihtäen Hannukurulle – Ystävistä

Hiihtäen Hannukurulle – Ystävistä

Vaikka muualla kevät saattaa olla jo pitkällä – välillä katselen kateellisena videoita perhosista ja kevään ensimmäsistä kukista, joita etelässä voi jo bongata – täällä pohjoisessa on hiihtokelit vielä kohdillaan.

Viime viikonloppuna hiihdimme ystäväporukalla Hetta-Pallas -reitin puolivälissä sijaitsevalle Hannukurun tuvalle. Sille samalle, jossa levähdin hiihtovaelluksella Pallakselta Hettaan. Hannukurun tupa on varmasti yksi reitin suosituimmista. Siitäkin huolimatta, että lyhimmilläänkin sinne joutuu hiihtämään tai patikoimaan lähes 15km matkan. Tupa on keskellä puistoa, mutta erittäin hyvin huollettu, reitiltä ei voi eksyä ja siellä on sauna.

Olimme matkassa viiden hengen porukalla. Valitsemamme reitti lähti Hannukurun pohjoispuolelta, Ketomellan sillan kohdilta ja päättyisi etelään, Vuontispirtin pihaan. Alkulämmöiksi säädimme autojen kanssa, veimme toisen auton odottamaan Vuontispirtin pihaan ja toisen jätimme Ketomellaan. Viiden hengen retkikomppanian kaikkine varusteineen liikkeelle saaminen vie aikaa.

Juuri, kun saimme itsemme liikkeelle ja nokat käännettyä kohti metsää, hoksasimme, ettemme olleet hakeneet varaustuvan avainta Hetan tai Pallaksen luontokeskukselta. Kumpaankin olisi yli puolentunnin ajomatka suuntaansa ja kello oli jo reilusti päivän puolella. Hannukurussa on myös avoin autiotupa ja kota, mutta meillä ei ollut mukana tarvittavia varusteita viettää yötä kummassakaan niissä. Olimme varustautuneet nukkumaan vain varaustuvassa, jossa on valmiiksi peitot, tyynyt ja patjat. Pohdimme jo, että myös lämmitetty sauna voisi olla vaihtoehto, mikäli emme muualla pysyisi lämpimänä. Luontokeskuksen kanssa käydyssä puhelinkeskustelussa selvisi, että tuvalla olisi ehkä vara-avain numerolukitussa kaapissa. Luontokeskuksen opas ei voinut meille sitä taata, sillä vara-avaimen paikkaa ei usein tarkisteta.

Päätimme ottaa riskin ja hiihtää melkein 15km vain katsomaan, pääsisimmekö tuvan lämpöön vai kyhjöttäisimmekö yön saunan lattialla.

Vihdoin matkaan päästyämme juttelimme siitä, miten ihanaa, ja tavallaan myös outoa, että olemme löytäneet toisemme. Että olemme löytäneet samankaltaisia ihmisiä, jotka jakavat suurimmilta osin samaa arvomaailmaa, kiinnostuksen kohteita ja elämäntyylin.

Se ei millään tavalla ole itsestään selvää.

Viime aikoina olen keskustellut ihmisten kanssa, jotka pohtivat muuttoa pohjoiseen ja heidän suurin huolensa on, miten täältä – keskeltä ei mitään – löytää samankaltaisia ihmisiä, ystäviä ja onko täällä mahdollista luoda ympärilleen turvaverkosto, jonka suurin osa tänne muutavista joutuu jättämään taaksensa. Ihmisten, kuten aluksi minunkin, suurin pelko tänne muuttaessa on yksin jääminen. Että ei ole ketään, kenelle soittaa, jos auto ei aamulla käynnisty tai mökin lämmityjärjestelmä pettää.

Jotenkin ihmeen kautta ihmiset löytävät toisensa. Täälläkin, jossa asukastiheys on yksi maan harvempia ja pintapuolisesti voisi näyttää siltä, että eihän täällä kukaan oikeasti asu.

Miten niitä ihmisiä sitten löytää, usein kysytään. Sattumuksen kautta, olemalla avoin, pyytämällä ja antamalla apua, jakamalla hyviä ja huonoja hetkiä. Ei ole olemassa vain yhtä vastausta. Ystävät, joihin täällä asuessani olen saanut tutustua, ovat tulleet eri kautta elämääni. Facebookin kyläyhteisön sivulle laitetun asunnonetsimishakemuksen kommenttipalstalta, yhteisten tuttujen kautta (niitä löytyy väkisinkin, kun asukasmäärä on pieni – kaikki tuntevat toisensa ainakin jotakin kautta), yhteisten mielenkiinnon kohteiden tai harrastusten kautta, sattumanvaraisessa kohtaamisessa keskellä erämaata. Myös sosiaalisella medialla on ollut roolinsa osassa kohtaamisista. Etelässä asuessani en ehkä olisi lähtenyt tapaamaan täysin tuntemattomia ihmisiä sen perusteella, että he laittavat Instagramissa viestiä :”Heippa, näytät elävän aika samanlaista elämää kuin minä. Haluaisitko joskus lähteä hiihtämään tai kuvaamaan yhdessä?” Terveisiä vain, Laura ja Sofia ja kiitos, kun otitte rohkeasti yhteyttä 😀

Jostain syystä haluan kovasti murtaa sen epäluulon, että pohjoiseen muuttava jäisi yksin ja ainoastaan tiheään asutuilla alueilla voi löytää itsellensä turvaverkon. Edelleen jaksan ihmetellä ihmisten ystävällisyyttä täällä. Sitä, että naapuri jakaa ilomielin parhaat pilkkipaikkansa, tarjoutuu lainaamaan omia välineitään tai lähtemään seuraksi. Että ystävien kanssa jaetaan illalliset, autot ja asunnotkin, jos semmoinen tarve tulee. Yksin ei tarvitse olla.


Reissumme jatkui uskomattoman hyvässä säässä. Sellaisessa, että takit ja villapaidat siirtyivät varsin nopeasti rinkan ja ahkion pohjille. Aurinkorasva kaivettiin esiin. Sen tuoksu yhdessä lumen ja raikkaan tunturituulen kanssa loi hämmentävän ristiriitaisen tunnelman talven ja kesän kohtaamisesta. Aurinko lämmitti poskille reilun punan ja maalasi lähes valkoisella valollaan maisemaa tunturien päällä kuumaisen autioksi.

Koska hanki kantoi erittäin hyvin, emme seuranneet mitään reittiä, vaan valitsimme polkumme vapaasti. Liukulumikengillä ja metsäsuksilla matka taittuu kovin kevyesti eikä tunturiin kiipeäminen rinkkojen ja ahkion kanssa juuri väsytä. Auringon helottava lämpö sai hien pintaan, muuten vauhtimme oli leppoisa ja iloinen laulu siivitti matkaa mukavasti ilta-auringossa.

Ilta oli jo alkanut, kun saavuimme Hannukurun tuvalle. Kaikkien onneksi vara-avain oli paikoillaan lukitussa kaapissa, johon sen palautimme tulevia retkeilijöitä ajatellen. Tupa ei juuri lämmittämistä kaivannut, se oli kylpenyt koko päivän auringon lämmössä ja muutaman puun voimin jakoi meille riittävästi lämpöä varusteiden kuivattamiseen.

Sauna puhdisti päivän aikana pintaan nousseen hien ja rentoutti lihakset. Uskomattoman hienoa, että keskellä kansallispuistoa, tiettömien taivalten takana pääsee nauttimaan lämpimistä löylyistä. Seitsemän euron saunamaksu tuntuu mitättömältä summalta verrattuna siihen, että koko päivän kestäneen hiihdon jälkeen pääsee peseytymään raikkaan tunturijärven puhdistassa vedessä. Upeea, että tupia ja saunoja pidetään yllä. Muistetaan pitää niistä hyvää huoltaa ja kunnioittaa ohjeita, jotta jatkossakin pääsemme nauttimaan vastaavista luontoelämyksistä. Hannukurun varaustuvan ja saunan maksuista ja ohjeista lisää Luontoon.fi -sivustolla.


Yön puolelle käännyttyään hieno päivä tarjosi vielä kaupan päällisinä tuvan yllä loimottavat revontulet.

Aurinko aloitti lämpimän hohkansa jo aamuviiden jälkeen. Rauhallisen aamiaisen jälkeen pihalla saattoi pakata ahkiota ja viritellä suksia jo t-paidassakin. Ränneistä tippuva vesi loi kesän mieleen tuovia heijastuksia mökin seinustalle. Aurinkorasvapullo kiersi piirissä, kun kiristimme viimeisiä rinkan remmejä ja suuntasimme kohti etelää.

Hannukurulta etelään kulkee näin loppukeväästä jo hyvin hoidettu latu. Sitä pitkin on kuitenkin ikävä hiihtää umpihankeen tarkoitetuilla liukulumikengillä ja metsäsuksilla, joten poikkesimme varsin nopeasti pois ladulta kohti tunturin lakea. Taukoa on mukava viettää juuri siinä kohtaa, missä on paras näköala eikä tarvitse väistää muita hiihtelijöitä. Vapaa on vain umpihanki, siltä se myös tuntuu.

Kuva: Anette Vaherto

Joissakin kohdin tunturin rinne oli jyrkkä. Auringon ja pakkasen yhteisvaikutuksesta kovettunut hanki oli vaikea alusta sukselle. Pienikin tasapainon heilahdus liu’utti suksen pois alta ja vieritti jyrkkään rinteeseen lumihileitä. Painavan rinkan kanssa tasapaino saattoi heilahtaa helposti ja olisi voinut viedä hiihtäjät menneessään tunturikoivikkoon. Laulu ja iloinen rupattelu taukosi näiden ylitysten kohdalla. Kukin keskittyi selviämään tiukan paikan toiselle puolelle.

Kuva: Maria Mäkitalo

Tunturiin kiipeäminen oli kaikesta huolimatta helpompaa kuin alas tuleminen. Liukulumikengillä alas tunturista tuleminen ei ole ihan yksinkertainen homma. Niistä puuttuu kokonaan reunojen kantit, joten vaikka kuinka yrittäisi, niiden suuntaa ei juuri voi hallita. Erityisen kova tai pehmeä hanki kadottaa kaiken hallittavuuden täysin ja painava rinkka humpsauttaa laskijan nopeasti hankikylpyyn. Metsä raikui kiljahteluista ja hangen humpsahteluista, kun kukin vuorollaan kävi ottamassa kylmän lumikylvyn tasapainon pettäessä tai yllättävän oksan osuessa laskulinjalle.

Tunturista laskeutumisen jälkeen jouduimme loppumatkan hiihtämään tasaista latupohjaa pitkin, mutta se vauhditti mukavasti muuten leppoisaa hiihtovauhtiamme. Vähiin käyneet vesivarannot täydennettiin ensimmäisistä sulaneista kirkkaista tunturipuroista. Aurinko väritti itse kunkin naamalle ensimmäiset kesän värit ja lämmitti ihon lisäksi myös sydäntä. Talvi on ollut pitkä ja kylmä. Lämpö ja valo on tervetullutta.

Pieni hiihtovaelluksemme päättyi iltapäivällä Vuontispirtin jo lumesta vapautuneeseen pihaan. Sovimme juhlistavamme hienoa retkellä pizzan voimin yhdessä.


Vaikka vietän paljon aikaa yksin, tarvitsen muita ihmisiä, kuten kuka tahansa. Selväksi instovertiksi tunnustautuvana olen varsin huono saamaan uusia ystäviä. Ainakaan minulle ei ole luontaista tutustua uusiin ihmisiin. Silti olen löytänyt täältä ympärilleni ystäviä. Luonut itselleni turvaverkon. Nautin suuresti yksin retkeilemisestä ja seikkailemisesta, mutta saan siitä nautintoa vain siksi, että tiedän sen olevan vapaaehtoista. Jos en halua, minun ei tarvitse lähteä tunturiin yksin. Selvittää ongelmia yksin, taistella suksien siteiden, painavien kantaumusten tai avainongelmien kanssa yksin.

Kiitos, ystävät ❤

Happiness is only real when shared.

Christopher McCandless
Kuva: Maria Mäkitalo

Ps. Lisäsin blogini myös Blogloviniin seurattavaksi. Voit seurata blogiani sen kautta ja löytää lisää samankaltaisia kirjoittajia. Pääset sinne täältä:

Follow my blog with Bloglovin

Ihania kevätpäiviä ☀️

♥: Sanna

Hiihtäen Pallakselta Hettaan

Hiihtäen Pallakselta Hettaan

Seikkailuystäväni Emma oli tulossa Lappiin luokseni viikoksi. Se tarkoitti suuren seikkailun alkua, hiihtovaellusta kotikansallispuistossani Pallas-Ylläksen kansallispuistossa. Suunnitelma oli – kuten yleensäkin – löyhä, mutta tarkoituksena oli päästä hiihtäen Pallakselta Hettaan, yhteensä 60km matka neljässä-viidessä päivässä.

Erämaalatujen mahdollisen hoitamattomuuden vuoksi olimme varautuneet myös palaamaan puolestavälistä puistoa, Hannukurulta takaisin, sillä 30km hiihto upottavassa umpihangessa ei ole enää hauskaa. Seurasimme latutilannetta muun muassa Hetan, Raattaman ja Muonion latukartoilta, joista näkee, koska niitä on viimeksi hoidettu. Vaikka olimme matkassa hiihtolomaviikkojen jälkipuoliskolla, viikolla 10, latuja oltiin avattu koko reitiltä vain n. 15km verran. Erinäisten Facebook-ryhmien ja luontokeskuksiin soitteluiden perusteella saimme tietoa, että hyvällä tuurilla pääsisimme hiihtämään koko reitin siellä kulkeneiden poro- ja huoltomiesten moottorikelkkajäljissä.

Suureen seikkailuun kuuluu pienet yllätykset ja epätietoisuudet. Pakkasimme viiden päivän ruoat ja tavarat ahkioihin, lastasimme suksemme ja varusteemme autoon ja suuntasimme kohti kansallispuiston tuntureita.

Päivä 1 – Pallaksen luontokeskus – Nammalakuru

Päivä kääntyi toiselle puoliskolleen, kun saavuimme Pallaksen luontokeskuksen pihaan. Tuuli puhalsi parkkipaikan kovaksi kivettynyttä hankea, auto tuprusi täyteen lunta, kun pakkasimme ahkiot ensimmäistä kertaa tällä reissulla. Muutama huiveihin ja huppuihin hunnutettu laskettelija oli tuulta suojassa Pallaksen pienen hotellin ovisyvennyksessä.

Kietaisin kartan ja varmuuden vuoksi mukaan ottamani kompassin anorakin etutaskuun ja lähdimme laskemaan pullein ahkioin parkkipaikalta alas kohti metsän suojaan katoavia reittimerkkejä. Puiset raksit on pystytetty muutaman kymmenen metrin välein koko hiihtovaellusreitin varrella ja niitä oli helppo seurata huonossakin säässä. Retkeilijä ei silti lähde matkaan ilman karttaa ja sen lukutaitoa. Tälläkin reissulla siitä oli tarpeen useaan otteeseen tarkistaa oikea suunta ja se, kuinka pitkä matka oli seuraavaan lämpimään majapaikkaan.

Kuva: Emma S.

Hiihdimme useita tunteja tasaista, metsäistä suota pitkin. Yritimme löytää lounastauoksi tuulensuojaa kuusten katveesta, mutta kynttiläkuusten ohut olemus tarjoaa vain vähän lohtua kovassa puhurissa. Kaivoimme itsemme pieneen lumikinokseen, ahkion päällä nautittu lämmin nuudelilounas maistui uskomattoman hyvältä. Kuten aina ulkona nautittu ruoka.

Ilta-auringon valo heijastui sinne tänne viskoutuvista lumikiteistä. Silloin kun silmiä pystyi pitämään auki, saattoi ihailla tuhansien kimmeltävien timanttien tanssia kultaisen talviauringon viimeisissä säteissä. Muulloin oli tarpeen suojautua tuulelta ja tuiskulta hupun, huivin ja pipon lämmittävään kombinaatioon.

Iltaa kohden reitti kääntyi suolta kohti tuntureita, yöksi pääsisimme Nammalakurun autiotuvan seinien suojiin kuivattelemaan hengityksen ja hienhuurussa kostuneita vaatteitamme ja lepäämään ennen seuraavan päivän uutta hiihtoa.

Tuuli antoi periksi suomaiseman avaruuden jälkeen ja taivas kirkastui. Ennen tunturiin nousua pysähdyimme välipalatauolle pienelle riihelle, joka tarjosi karuudessaan suojaa illan puhurilta.

Kuva: Emma S.

Nousu tunturiin oli raskas. Kova tuuli oli puhaltanut latunamme toimineen moottorikelkan jäljen kokonaan umpeen ja käytännössä hiihdimme koko matkan umpihangessa. Minä, joka liikuin liukulumikengillä, avasin latua ja perässä tullut Emma tunturisuksineen koitti selviytyä metrinkin korkuisista lumidyyneistä, joita ilmankin kiipeäminen tunturiin olisi ollut kova koitos. Olimme hiihtäneet lähes kahdeksan tuntia saapuessamme Nammalakurun tuvalle. Tuvalla oli muitakin, se tarkoitti valmiiksi lämmitettyä tupaa. Muita ihmisiä yleensä karttavana olin iloinen päästessämme riisumaan kosteat vaatteet ja lämmittelemään valmiiksi kuumana hehkuvan kaminan ääreen.

Päivä 2 – Nammalakuru – Hannukuru

Tuisku ja tuuli oli yön aikana rauhoittunut. Aamuaurinko paistoi tuvan ikkunoista kirkkaana ja kutsuvana ja herätti retkeilijät jo aamuseitsemän jälkeen. Nammalakurun tuvalla ei talvisin ole avoinaisena pysyvää vedenhakupistettä, joten kaikki ruoka- ja juomavesi pitää sulattaa lumesta. Muutaman litran sulan veden saamiseen lunta saa hakea kymmenlitratolkulla.

Tällaiset konkreettiset päiväaskareet ruoanlaiton ja varusteiden huollon lisäksi ovat asioita, joista retkissä nautin. Ne pitävät mielen vain tässä hetkessä. Ruoka, vesi, lämpö – niiden ympärillä pyörii koko sen hetkinen maailma eikä silloin ajatuksissa ole sijaa muun maailman huolille.

Nammalakuru sijaitsee nimensä mukaisesti kahden tunturin välisessä kurussa. Tuvalta reitti jatkuu seuraavaa tunturin rinnettä kiiveten. Lämpimässä levätyn yön ja reilulla voinokareella maustetun aamupuuron jälkeen nousu ei kuitenkaan tuntunut kuin pieneltä aamujumpalta edellisillan umpihankikiipeämiseen verrattuna. Ahkioita pakatessamme tuvan pihaan kurvasi kaksi huoltomiestä, joiden tuore kelkkajälki tiesi meille helppoa, valmiiksi tampattua reittipohjaa.

Kultainen aurinko heijastui valkoisesta aavasta kirkkaana ja kovana. Sen valo söi maiseman värit sinistä ja kylmän keltaista lukuunottamatta kokonaan ja sai kurun tuntumaan kuin lumiautiomaalta.

Se mikä menee ylös, on tultava myös alas.

Tunturisuksilla, joissa ei ole keskellä jarruttavaa karvaa, kuten liukulumikengissäni, laskun huumaan pääsee kunnolla. Itse jouduin välillä potkimaan vauhtia alamäkeenkin, mutta täysi ahkio antaa mukavasti työntöapua.

Liukulumikengillä lasku on hallittavampaa umpihangessa kuin kovalla pohjalla, joten päädyin lopulta laskettelemaan hitaasti kelkkapohjan viertä, kun Emma laski hurjaa vauhtia tuoretta jälkeä pitkin tunturista alas. Emma odotteli alhaalla hidasta laskuani ja ehtipä jo evästelläkin ennen kuin saavuin tunturin juurelle.

Koska erämaalatuja tai talvireittejä ei ollut viikolle 10 asti vielä huollettu, reittimme mutkitteli hieman. Kuljimme Pallakselta lähtiessä tuntureiden länsipuolta, mutta Nammalakurun jälkeen reitti laski niiden itäpuolelle Vuontisjärven rantaan. Koska järven toisella puolella sijaitsee Pallaksella suosittu lomailukohde, Vuontispirtti, oli järveä ympäröivät ladut juuri ajetut.

Kohtasimme matkalla monta päivähiihtelijää, jotka jäivät juttelemaan ja kyselemään matkastamme. Ahkioiden kanssa kulkevia ei kuulemma ole näillä keväthangilla vielä turhan montaa liikkunut. Moni vanha lapinlomailija kertoi itsekin aikoinaan hiihtäneensä saman reitin ja tuikkivin silmin muisteli tarinoita entisaikojen hiihtovaellusreissuista ja toivotteli turvallisia tunturihiihtoja.

Muilta hiihtäjiltä saimme myös tärkeää tietoa latujen ja reittien kunnosta. Tietoa, jota internet tai luontokeskuksissa istuvat oppaatkaan eivät osanneet meille kertoa. Kuin olisimme palanneet ajassa taaksepäin aikaan, jolloin tieto kulki suusta suuhun, ei verkkoja pitkin näytöstä näytölle.

Koko valoisan ajan hiihdettyämme saavuimme Hannukurun järven jäälle. Sen toisella puolella odotti retken puolivälipalkinto – Hannukurun erämaasauna. Ilta tarjoili parastaan pakkasen kiristyessä paukuttamaan saunan nurkkia ja revontulten loistaessa täysin valosaasteettomalla taivaalla.

Päivä 3 – Hannukuru – Sioskuru

Aamu valkeni kuulaana ja kauniina reitin ehkä kauneimmalle osuudelle. Saunanpuhtaina ja voipuuron voimin matka jatkui koko päivän tuntureiden kylkiä ja kuruja pitkin viistävää reittiä pitkin. Tuntureilla hanki oli auringon ja tuulen yhteisvoimin muuttunut kovaksi ja kantoi hiihtäjän helposti. Oikaisimme muutaman mutkan suoraksi valkoista lumitasankoa pitkin.

Kuruja pitkin kulkeva tuntee olonsa pieneksi suurten tunturien varjossa. Komeat, sinihuntuiset jättiläiset kohoavat aivan vieressä hiljaisina ja kylminä, mutta kuitenkin jonkinlaista vanhaa viisautta ja kauneutta hohkaavina.

Taivaanrannassa kohoavien valkoisten jättiläistuntureiden takana tiesimme olevan seuraavan majapaikkamme, Sioskurun autiotuvan. Tasankoa pitkin hiihto ennen tuntureiden taakse pääsemistä kesti melkein puoli päivää. Meno oli kuitenkin kevyttä, auringon ja hyvien juttujen siivittämää. Energiaa ja aikaa riitti ylimääräisille hauskanpitotauoillekin.

Välipala- ja lounastauot oli mukava päättää pienillä välinokosilla auringon lämpimien säteiden alla. Ahkio oikein pakattuna tarjoaa mukavan lepopaikan ja yllättävän energisoivan päiväunen. Tunturituulesta tai lumesta ei ollut tietoakaan. Ilma seisoi paikoillaan ja antoi kevättalven auringon siirtää siihen ensimmäisiä lämmittäviä säteitään.

Kuva: Emma S.

Ilta-aurinko maalasi taivaanrantaa pastellinpunaisin ja sinisin sävyin, kun pääsimme viimein valkoisten tunturienhuippujen välistä kipuamaan kohti yöpaikkaamme.

Posket punaisina auringosta ja koko päivä ulkona vietetystä päivästä laskimme päivän viimeiset laskut alas Sioskuruun, kumpikin omalla tyylillämme. Emma vauhdikkaasti etunenässä, minä hitaammin sivakoiden takana. Koetinpa jopa ahkion päällä pulkkatyylillä laskemista kovalla tunturihangella. Laskutyylini tai vauhtini ei siitä kovinkaan parantunut, mutta hauska päivän lopetus se oli.

Kuva: Emma S.

Päivä 4 – Sioskuru – Hetta

Yöllä Sioskurun tuvan seinät notkuivat ja kolisivat. Kova tuuli puhalsi ankarasti läpi kurun ja sai tuvassa nukkujat heräämään muutaman tunnin välein. Kävimme useaan otteeseen tarkistamassa, etteivät ahkiomme tai suksemme lennä tuvan seinustalta tuulen mukana. Yöllinen vessareissu kymmenen metrin päähän melkein eksytti tuvalta. Niin kova ja peittävä oli tuuli ja lumituiverrus, että tuvan ääriviivat hukkuivat heti sen seinustalta poistuttaessa. Toivoimme, että aamun valkeus ja valo voittaisi myrskytuulen ja pääsisimme matkaan heti aamusta.

Aamu valkeni, mutta myrsky jatkoi työtään. Se puhalsi kovaa ja heitteli pakkaslunta veitsenterävinä vaakasuoraan. Aurinko nousi tunturin takaa vain katsellakseen myrskytuulen touhuja. Sen edellispäiväinen lämpö ja lempeys oli hukkunut johonkin sumuisen ja tuiskuisen jääkideverhon taakse.

Aamiaisen yhteydessä keskustelimme päivän suunnitelmasta. Reittimme kulkisi vastatuuleen nousten kurua pitkin laakealle tunturin huipulle entistä enemmän alttiina myrskyn voimille. Hiihtäminen tässä säässä ei olisi järkevää.

Pohdimme vaihtoehtoista reittiä kurun toiselle puolelle, osittain tuulelta suojaan. Se kiertäisi melkein puolet pidemmän matkan eikä välttämättä tarjoaisi kuitenkaan tarpeeksi suojaa tuulelta, sillä se kulkisi aapojen soiden poikki, jossa mikään ei olisi pysäyttämässä tuulen voimaa. Kiertoreitti ei tulisi kyseeseen.

Viimeinen vaihtoehto oli odottaa seuraavaan päivään tuvalla ja jatkaa matkaa vasta silloin. Tarkistimme säätiedotuksen (Sioskurun tuvalla löytyi nettiyhteys, näin ei ole kaikkialla reitin varrella), joka toivottomasti näytti seuraavalle päivälle samanlaista tuulta ja kaupan päälle lumisadetta.

Meillä ei ollut vaihtoehtoja kuin suojata itsemme ja tavaramme niin hyvin veitsenterävältä tuiskulumelta ja jäätävältä tuulelta kuin pystyimme ja taistella hitaasti tiemme kohti tunturin huippua.

Kuva: Emma S.

Laskin, että vauhtimme tunturin huipulle oli alle kilometri tunnissa. Lounas- tai juomataukoja oli lähes mahdotonta pitää, sillä pysähtyminen myrskytuulessa oli kuluttavampaa kuin hidas eteenpäin kulkeminen. Hörpimme pikaisesti toisiimme nojautuen termoksesta kuumaa keittoa, jonka olimme lämmittäneet tuvalla etukäteen. Mistään tavarasta ei voinut päästää hetkeksikään irti, sauvat ja lapaset olivat alati lähdössä myrskyn matkaan.

Tunturin laella maisema oli kuin ulkoavaruudesta. Irtolumi velloi kovan hangen pinnalla aaltoimaisin, hallitsemattomin liikkein. Näky oli kuin sekoitus kuun pintaa ja aavikkohiekkamyrskyä. Aurinko paistoi edelleen jostakin hileverhon takaa kylmänä ympärillään jääkiteistä muodostunut halo. Sain etusormeeni paleltuman kaivaessani kameraa esille näissä olosuhteissa.

Näky oli uskomattoman karu, villi ja kaunis.

Tunturin toiselle puolelle päästessämme tuuli irrotti vihdoin hieman otettaan. Korvat soivat tuntien tuiskeen kuuntelun jälkeen. Oli samaan aikaan kuuma tunturiin nousun jäljiltä ja kylmä tuulen puhallettua meitä päin viimeiset pari tuntia. Olimme lähes varmoja, että illan tullen löytäisimme paleltumia poskistamme, vaikka kuinka suojasimme niitä vaatteiden sisään.

Saimme jostakin energiaa vauhdittaa matkaamme. Hiihdimme vauhdikkaasti tuulen voimasta vapautuneina pienempiä, tuulettomia kuruja pitkin alas tuntureilta. Kurut tuntuivat kuin isoilta ojilta, joiden pohjalla kuljimme pieninä pari päivää sitten kulkeen moottorikelkkailijan jälkeä pitkin. Pohdin, miten upealta tunturikoivikkojen peittämät kurut ovatkaan kesäaikaan. Hetta-Pallaksen kesäreitti pitänee myös nähdä lähivuosina.

Monen kilometrin suotasangon jälkeen pysähdyimme reilusti jo päivän puolella lounastauolle Pyhäkeron autiotuvalla. Alkuperäinen suunnitelmamme oli yöpyä tuvalla ja jatkaa viimeiset 7km vasta seuraavana päivänä. Liekö sisuunnuimme hurjista olosuhteista, mutta yhteistuumin päätimme hiihtää vielä iltaa myöten koko matkan Hettaan asti. Muutama päivähiihtelijä todisti hymysuin tuvalla yritystämme löytää kyyditys Hetasta Muonioon autollemme. Kymmenien puheluiden jälkeen löysimme siinä kohtaa jo kovin väsyneet itsemme ja ahkiomme muoniolaisen taksiyrittäjän P. Hirsikankaan kyydistä, jonka lämmintä ja erinomaista palvelua en voi kuin kehua.

Hiihtovaellus päättyi laskevan auringon valossa viimeisiin sivakointiin Ounasjärven jään yli Hetan kylään. Kiitos, Emma, retkiseurasta ja sisukkaasta seikkailumielestä.

Kiitos sinulle, kun luit seikkailuni ✨

♥: Sanna

Lumisurffausta Pyhä-Luostolla

Lumisurffausta Pyhä-Luostolla

Viikonloppuna matkasin kohti Pyhä-Luostoa. Taas. Tuossa pienessä kansallispuistossa ja tunturikylässä keskellä Itä-Lappia on jotakin puoleensavetävää. Kylähenki, jonka huomaa niin hiihtokeskuksen ravintolassa, jossa joka toisessa pöydässä istuu tuttu kasvo kuin ystävien kahvipöydässä, jonka ääressä on aina ihmisiä niin, että kupit loppuvat kesken. Pyhän alue on suloisen pieni. Hiihtokeskus on jopa tällaiselle hiihtokeskusinhoajalle sopivan kokoinen. Semmoinen, että itse tunturi on pääasiassa eikä sen ympärille rakennetut hulppeat puitteet, ravintolat ja putiikit. Kyläkeskus kattaa tunturin varjoon jäävän muutaman rakennuksen, isoimpana niistä luontokeskus, jolle salliikin hieman mahtipontisemma puitteet kuin muille. Pyhä sopii minulle hyvin.

Pyhäjärven kylä Pelkosenniemellä Soutajatunturista katsottuna. Taustalla kohoaa Luoston tunturit ja Pyhä-Luoston kansallispuistomaisemat.
Pyhäjärven kylä tunturista katsottuna. Horisontissa kohoavat Luoston tunturit ja Pyhä-Luoston kansallispuistomaisemat.

Aamu Pyhällä valkeni kuulaana ja kauniina. Kuin sokerikuorrutuksen saaneena. Ystävieni talo, jonka vielä remontoimattomalla vintillä nukuin kahden makuupussin lämmössä sijaitsee Pyhäjärven rannalla, hieman kauempana itse hiihtokeskuksesta. Järven oisella puolella nouesvat Pyhätunturi ja Soutajatunturi, joiden ääriviivat erottuivat aamun huurteisesta sumupilvestä juuri ja juuri.

Päivän ohjelmana oli kiivetä Soutajatunturille ja kokeilla lumisurffausta. Minä ensimmäistä kertaa.

En ole laskenut itseäni urheilijaksi, saati extremeurheilijaksi koskaan. Olen luonteeltani varovainen, pidän hitaista ja rauhallisista aktiviteeteista. En tosin tiedä, mitä tämän talven aikana sille kaikelle on tapahtunut. Yhtäkkiä löydän itseni vapaalaskemasta tuntureiden puuterilumilla, lumisurffaamasta vapailla hangilla ja lumilautailemasta moottorikelkan perässä. Kaiken lisäksi nautin siitä kaikesta täysin sydämin. Nautin vauhdista, jota ennen olen pelännyt, nautin kylmästä tuulesta ja elämisen riemusta. Lappi tekee ihmeitä ihmiselle.


Rakensimme junan lumimönkijän perään, jotta saisimme kuljetettua viisi ihmistä, kolme koiraa ja lumisurffaustarvikkeemme tunturiin. Juna koostui koirien kelkkareestä, yhdestä potkukelkasta ja yhdestä ahkiosta sekä niiden välisistä köysiviritelmistä. Viimeistekin rippeet minusta extreme-lajien inhoajana karsiutui siinä kyydissä. Lumi tuiskusi silmille, isommat koirat juoksivat täysin rinnoin auringon kultaamalla hangella, pipo ja kaulahuivi keräsi puuterilumikerroksen ylleen. Hetki maistui elämältä.

Kuva: Jari Kivelä
Kuva: Jari Kivelä

Junaviritelmän jätimme järven jäälle ja kiipesimme tunturiin lihasvoimin. Umpihanki oli syvä, mutta kevyt. Isoimmat kulkivat edellä, pienimmät (lue: koirat) pääsivät tallaamaan valmista polkua. Aurinko helli ulkoilijoita, lumi kimmelsi tuhansin pienin timantein. Hengitystä tasaamaan jäänyt laskija sai ihailla järven takana avautuvaa puhdasta kansallispuistomaisemaa, joka kylpi sinisen ja kalpean keltaisen eri sävyissä. Hyvin lumelta suojatut saappaat upposivat hankeen, mutta olivat kevyet nostaa ylös askel askeleen jälkeen.

Kuva: Jari Kivelä

Kokeineimmat olivat valinneet rinteeksi loivan, hyvillä maisemilla varustetun. Ilmapiiri oli kevyt, nauru herkässä itse kunkin ottaessa lumikylpyjä tasapainon herpaantuessa laudan päältä. Vauhti ei päätä liioin huimannut syvässä lumessa. Parhaan laskun sai se, joka onnistui ohjaamaan laudan edellisen hankeen piirtämälle jäljelle ja saamaan hieman enemmän vauhtia kuin mitä upottava hanki itsessään antoi.

Muutaman harjoittelukerran jälkeen alastuloa voisi sanoa jo lumisurffaukseksi. Sitä aiemmat olivat enemmän tai vähemmän hankikylpyjä ja tasapainon hakemista. Onnistumisen riemu ja uuden oppiminen purkautuivat ilmoille voittajan elkein.

Kuva: Jari Kivelä

Päivä humahti nopeasti. Hanki kirjoutui laskun jäljistä piirtäen siihen tummansinisen sävyisiä kiemuroita. Posket punoittivat tunturin rinteen nousemisesta ja pakkasen kosketuksesta. Koirat eivät jaksaneet juosta joka laskijan perässä haukkuen, vaan kietoivat itsensä lumikieppiin aurinkoiseen paikkaan ja vahtivat laumaansa enää vain puolella silmällä. Reppu keveni keksieväistä, jotka jaettiin tasaisesti kaikkien kesken. Niidenkin, joihin tutustuttiin vasta tunturin rinteessä. Pyhällä kylähenkeen kuuluu retkieväiden jakaminen. Mikä olisi parempi keino saada uusia ystäviä kuin jakaa väsyneille laskijoille kotitekoisia suklaakeksejä?


Aurinko jatkaa pohjoisen pimeyden jäljiltä väsyneiden hellimistä. Se on paistanut lähes päivittäin jo viikkojen ajan. Se tuntuu ihanan raikkaalta tuulahdukselta, kevään ensi merkiltä ja uudenlaisen energian tuojalta. Vaikka eletään vielä täysiä talvikuukausia, auringon kultaamina ne tuntuvat toisenlaisilta kuin aiemmat.

Aurinkoa ja puuterilunta keväisiin päiviisi toivottaa

♥: Sanna

Postauksen ensimmäinen kuva: Jari Kivelä

Jos haluat kokeilla Pyhä-Luoston alueella lumisurffausta, ystäväni järjestävät ohjattuja retkiä, joille on joka tason laskija tervetullut. En voi kuin suositella ❤


Lue myös muita talviaiheisia kirjoituksiani:

Pakureissussa – VIDEO

Olen kuvannut koko kevään ja alkukesän, mutta videon työstäminen jäi kaiken Bertan rakentamisen, muuton ja nyt reissaamisen jalkoihin. Haluan kuitenkin jatkaa videoiden tekemistä ja jakamista – niiden avulla koen pystyväni välittämään tunnelmia, ajatuksiani ja tunteitani vielä valokuvia monipuolisemmin. Videolla kerron kevään ja kesän saapumisesta pohjoiseen, pakun rakentamisesta ja siihen muutosta. Siitä, miten opin rakentamaan, mistä […]

Pakureissussa – Liikkuva koti matkalla etelään

Jätin pohjoisen aavat taakseni ja käänsin keulan kohti etelään. Olen käynyt viimeksi etelässä tapaamassa ystäviäni ja perhettäni joulukuussa. Pohjoiseen muttettuani uhmasin, että minua on vaikea saada sieltä pois useammin kuin kaksi kertaa vuodessa. Alunperin vitsiksi tarkoittamani pitää näköjään paikkaansa paremmin kuin hyvin. Paku alkaa näyttää kodilta. Edelleen petaan sängyn joka aamu – ihan vain siksi, […]

Pakureissussa: Utsjoki ja Ailigas-tunturi

Utsjoki valloitti. Olen käynyt siellä ennenkin, mutta nyt ensimmäistä kertaa kesällä. Kesä kaukana pohjoisessa on vasta aluillaan. Lehdet puissa pieniä ja hennon vaaleanvihreitä. Tienvarsien kasvit juuri maasta puhjenneita ja uusia kaikessa hentoudessaan. Utsjoella yövyin pienen puron varrella, josta kirjoitin jo aiemmin. Sieltä lähtiessäni tie kuljetti minua Nuorgamiin asti, Suomen pohjoisimpaan kylään ja pysähdyin samalla rannalla, […]