Riisitunturi talvella

Lappi marraskuussa.

Se on varmasti pimeä, harmaa ja ankea.

Arvaa uudelleen.

Lähdemme Riisitunturin retkelle marraskuisena perjantaina vastoin kaikkia odotuksia, ja vähän myös luonnonlakeja, kirkkaassa auringonpaisteessa. Montaa tuntia tuo auringonpaiste ei kestä, mutta kaikki on tässä vuodenajassa kotiin päin, joten aurinkoinen päivä marraskuussa on kuin joulu keskellä kesää. Täyttä juhlaa.

Riisitunturilla puut ovat ottaneet ylleen jo heti alkutalvesta tykkylumisen takin ja huojuvat sen alla kevyessä tunturituulessa auringon säteiden alla kuin kylpylässä konsanaan. Polku huipulle on tuttu ja helppo. Sitä on jälkien perusteella tallattu harva se päivä. Tällä kertaa, kuten usein ennenkin, olemme polulla ja tunturilla kuitenkin keskenämme.

Tunturissa olo tuntuu tutulta. Kuin olisi tullut toiseen kotiin. Jotakin mieltä vapauttavaa on tunturin laella, kun silmä kantaa kauemmas kuin mielen kartta ymmärtää. Kuin jokin osa minusta pääsisi täällä vapaaksi, lentämään korkean taivaan alla.

Maisema Riisitunturin huipulta yltää melkein meille kotiin asti. Kitkajärven valkoiseksi huurtunut jää luo kauniin kanvaksen sen takana siintäville toisille tunturi- ja vaarajonoille.

Tässä tunturin huipulla käy yleensä vilske ja vilinä. Kaikki haluavat ottaa kuvia huipulta, vaikka olen oikeastaan tullut siihen tulokseen, että lähes aina maisema ja valokuvauksillisimmat kohteet ovat jossakin muualla kuin aivan tunturin huipulla. Hassusti ihmismieli vain käsittää asian niin, että kaikista korkeimmalla kohdalla on oltava kaikista kauneinta. Ikään kuin superlatiivit kuuluisivat yhteen. Tai sitten minä pidän vain eniten niistä maisemista, joita niin moni ihminen ei näe. Ihmismieli se on hassu.

Pidämme kahvitauon huipun tuntumassa sitkeän, pienen puun alla, joka on kuin sokerikuorrutettu karkkikeppi lumihuntunsa alla. Aurinko kirkastaa maiseman ja tiivistää sen kahteen väriin, siniseen ja valkoiseen. Aika isänmaallista.

Kuten sanoin, kauan ei aurinko marraskuussa patikoijaa helli ja pian se onkin jo painunut pilviverhon ja horisontin taakse. Jatkamme kuitenkin vielä matkaamme tunturin toiselle puolen. Riisitunturin vieressä sijaitsee sen pikkuveli, Pikku Riisitunturi. Yleensä, kun tunturilta kävelee toiselle, on ensin taivallettava hikinen matka alas ja sieltä taas takaisin ylös seuraavan tunturin rinnettä. Nämä kaksi ovat kuitenkin hitsautuneet toisiinsa niin lähekkäin, että välissä on vain pieni notkaus ennen kuin onkin jo Pikku Riisitunturin päällä. Tällä reitillä tunturipatikoijaa hellitään helpoilla nousuilla ja lempeillä poluilla.

Kahden Riisitunturin välissä sijaitsee Ikkunalampi, joka taitaa olla yksi kuvatuimpia kohteita näillä main. En ihmettele. Erittäin osuvasti nimetty pikkuriikkinen lampi lepää pienessä notkossa, josta avautuu maisema Kitkajärvelle ja sen vastarannan kumpuileville vaaroille. Sulan maan aikaan lampi heijastaa koko maiseman – kuin ikkuna – ja on valtavan kaunis.

Harmillisesti, kun täällä sulan maan aikaan kävimme, tämä niin kuin moni muukin upea paikka on tallattu ympäriltä piloille. Pehmeät ja herkät tunturi- ja kosteikkokasvit on koko lammen reunoilta tallottu matalaksi. Jos kameran kohdistaa oikein, maisema on mutainen ja ihmisten talloma. Mutta sehän ei julkaisukelpoista materiaalia tunnetusti ole. Jään edelleen pohtimaan, kuinka paljon ihmisiä ja kauniin maiseman rakastajia tunturiluonto kestää, kun matkailu ja retkeily niissä on koko ajan kasvuun päin. Kasvit kasvavat tällaisissa ankarissa oloissa hitaasti takaisin, mutta jalkoja täällä käy koko ajan enemmän. Joku siinä yhtälössä vie väärään suuntaan.

Onneksi talvella lumi suojaa koko luontoa suojakilven lailla ja talvella tunturissa tallaaja saa asettaa askeleensa rauhassa sinne, minne tahtoo. Ehkä suosittelenkin siis kaikkia käymään tunturissa talvella. Luonnon suojelun vuoksi, mutta myös sen vuoksi, että täällä on talvella aivan valtavan kaunista.

Aioimme kävellä reitin, joka kiertää sekä molemmat Riisitunturit että niiden takana sijaitsevan Riisisuon. Kello, eli päivänvalo tässä tapauksessa, näyttää kuitenkin jo siltä, että päätämme poiketa vain Pikku Riisitunturin takana sijaitsevalle laavulle syömään eväämme ja palata sitten takaisin. Talvella ja pimeään vuodenaikaan kannattaa retkisuunnitelmien olla joustavia ja kellon eli päivänvalon mukaan muuttuvia.

Olimme ottaneet kohteliaasti ja paikallisten tapaan omat polttopuut mukaan, joten kehtasimme pitää laavulla nuotiota, vaikka varsinaista tarvetta meillä siihen ei ollut. Polttopuurumba suosituilla reiteillä on massiivinen ja olen tullut siihen tulokseen, että en sytytä nuotiota yleisillä puilla ellei minulla ole valtavan kylmä tai ruokani vaadi tulella kypsentämistä. Tuntuu hassulta, että kansallispuistojen luonnonsuojeluun tarkoitettuja varoja käytetään ylettömästi siihen, että kaikille tuntureiden huipuille roudataan kuormittain polttopuuta, jotta me saamme paistaa siellä makkaran tai kaksi.

Niin, hassuja me ihmiset.

Ilta taipuu hämyyn näillä leveyspiireillä jo heti kello kolmen jälkeen iltapäivällä, joten kovin pitkäksi aikaa ei taukoilemaan kannata jäädä ellei halua talsia takaisin otsalampun valossa. Nuotion lämmössä nautittu kuuma kahvi tuo energiaa nousta takaisin ylös lumiset mäet ja rinteet.

Kuu kurkkii tykkylumipuiden välistä, kun narskuttelemme takaisin ensin Pikku Riisitunturin päälle ja sieltä takaisin Riisitunturin kuvetta parkkipaikalle. Maisema on kaunis kuin maalaus, vaikka aurinko onkin meidät jo jättänyt.

Marraskuu ei tunnetusti ole ihmisten lempikuukausi, minunkaan. Se vie meiltä energiaa pimeydellään ja jättää meidät talsimaan yksiksemme loppuvuoden kiireiden ja kaiken-maailman-murheiden keskelle. Joulunkaan odotus ei ala vielä tässä kuussa.

Mutta tunturiluonto on kaunis, rauhoittava ja rentouttava myös marraskuussa. Muu maailma jää taas kerran parkkipaikalle jätetyn auton ovien ja lentotilaan asetetun puhelimen vangiksi.

Jäljelle jää talvisen tunturin ihanuus, sininen hämy ja hiljaisuus.

♥ Sanna