Hiihtäen Hannukurulle – Ystävistä

Hiihtäen Hannukurulle – Ystävistä

Vaikka muualla kevät saattaa olla jo pitkällä – välillä katselen kateellisena videoita perhosista ja kevään ensimmäsistä kukista, joita etelässä voi jo bongata – täällä pohjoisessa on hiihtokelit vielä kohdillaan.

Viime viikonloppuna hiihdimme ystäväporukalla Hetta-Pallas -reitin puolivälissä sijaitsevalle Hannukurun tuvalle. Sille samalle, jossa levähdin hiihtovaelluksella Pallakselta Hettaan. Hannukurun tupa on varmasti yksi reitin suosituimmista. Siitäkin huolimatta, että lyhimmilläänkin sinne joutuu hiihtämään tai patikoimaan lähes 15km matkan. Tupa on keskellä puistoa, mutta erittäin hyvin huollettu, reitiltä ei voi eksyä ja siellä on sauna.

Olimme matkassa viiden hengen porukalla. Valitsemamme reitti lähti Hannukurun pohjoispuolelta, Ketomellan sillan kohdilta ja päättyisi etelään, Vuontispirtin pihaan. Alkulämmöiksi säädimme autojen kanssa, veimme toisen auton odottamaan Vuontispirtin pihaan ja toisen jätimme Ketomellaan. Viiden hengen retkikomppanian kaikkine varusteineen liikkeelle saaminen vie aikaa.

Juuri, kun saimme itsemme liikkeelle ja nokat käännettyä kohti metsää, hoksasimme, ettemme olleet hakeneet varaustuvan avainta Hetan tai Pallaksen luontokeskukselta. Kumpaankin olisi yli puolentunnin ajomatka suuntaansa ja kello oli jo reilusti päivän puolella. Hannukurussa on myös avoin autiotupa ja kota, mutta meillä ei ollut mukana tarvittavia varusteita viettää yötä kummassakaan niissä. Olimme varustautuneet nukkumaan vain varaustuvassa, jossa on valmiiksi peitot, tyynyt ja patjat. Pohdimme jo, että myös lämmitetty sauna voisi olla vaihtoehto, mikäli emme muualla pysyisi lämpimänä. Luontokeskuksen kanssa käydyssä puhelinkeskustelussa selvisi, että tuvalla olisi ehkä vara-avain numerolukitussa kaapissa. Luontokeskuksen opas ei voinut meille sitä taata, sillä vara-avaimen paikkaa ei usein tarkisteta.

Päätimme ottaa riskin ja hiihtää melkein 15km vain katsomaan, pääsisimmekö tuvan lämpöön vai kyhjöttäisimmekö yön saunan lattialla.

Vihdoin matkaan päästyämme juttelimme siitä, miten ihanaa, ja tavallaan myös outoa, että olemme löytäneet toisemme. Että olemme löytäneet samankaltaisia ihmisiä, jotka jakavat suurimmilta osin samaa arvomaailmaa, kiinnostuksen kohteita ja elämäntyylin.

Se ei millään tavalla ole itsestään selvää.

Viime aikoina olen keskustellut ihmisten kanssa, jotka pohtivat muuttoa pohjoiseen ja heidän suurin huolensa on, miten täältä – keskeltä ei mitään – löytää samankaltaisia ihmisiä, ystäviä ja onko täällä mahdollista luoda ympärilleen turvaverkosto, jonka suurin osa tänne muutavista joutuu jättämään taaksensa. Ihmisten, kuten aluksi minunkin, suurin pelko tänne muuttaessa on yksin jääminen. Että ei ole ketään, kenelle soittaa, jos auto ei aamulla käynnisty tai mökin lämmityjärjestelmä pettää.

Jotenkin ihmeen kautta ihmiset löytävät toisensa. Täälläkin, jossa asukastiheys on yksi maan harvempia ja pintapuolisesti voisi näyttää siltä, että eihän täällä kukaan oikeasti asu.

Miten niitä ihmisiä sitten löytää, usein kysytään. Sattumuksen kautta, olemalla avoin, pyytämällä ja antamalla apua, jakamalla hyviä ja huonoja hetkiä. Ei ole olemassa vain yhtä vastausta. Ystävät, joihin täällä asuessani olen saanut tutustua, ovat tulleet eri kautta elämääni. Facebookin kyläyhteisön sivulle laitetun asunnonetsimishakemuksen kommenttipalstalta, yhteisten tuttujen kautta (niitä löytyy väkisinkin, kun asukasmäärä on pieni – kaikki tuntevat toisensa ainakin jotakin kautta), yhteisten mielenkiinnon kohteiden tai harrastusten kautta, sattumanvaraisessa kohtaamisessa keskellä erämaata. Myös sosiaalisella medialla on ollut roolinsa osassa kohtaamisista. Etelässä asuessani en ehkä olisi lähtenyt tapaamaan täysin tuntemattomia ihmisiä sen perusteella, että he laittavat Instagramissa viestiä :”Heippa, näytät elävän aika samanlaista elämää kuin minä. Haluaisitko joskus lähteä hiihtämään tai kuvaamaan yhdessä?” Terveisiä vain, Laura ja Sofia ja kiitos, kun otitte rohkeasti yhteyttä 😀

Jostain syystä haluan kovasti murtaa sen epäluulon, että pohjoiseen muuttava jäisi yksin ja ainoastaan tiheään asutuilla alueilla voi löytää itsellensä turvaverkon. Edelleen jaksan ihmetellä ihmisten ystävällisyyttä täällä. Sitä, että naapuri jakaa ilomielin parhaat pilkkipaikkansa, tarjoutuu lainaamaan omia välineitään tai lähtemään seuraksi. Että ystävien kanssa jaetaan illalliset, autot ja asunnotkin, jos semmoinen tarve tulee. Yksin ei tarvitse olla.


Reissumme jatkui uskomattoman hyvässä säässä. Sellaisessa, että takit ja villapaidat siirtyivät varsin nopeasti rinkan ja ahkion pohjille. Aurinkorasva kaivettiin esiin. Sen tuoksu yhdessä lumen ja raikkaan tunturituulen kanssa loi hämmentävän ristiriitaisen tunnelman talven ja kesän kohtaamisesta. Aurinko lämmitti poskille reilun punan ja maalasi lähes valkoisella valollaan maisemaa tunturien päällä kuumaisen autioksi.

Koska hanki kantoi erittäin hyvin, emme seuranneet mitään reittiä, vaan valitsimme polkumme vapaasti. Liukulumikengillä ja metsäsuksilla matka taittuu kovin kevyesti eikä tunturiin kiipeäminen rinkkojen ja ahkion kanssa juuri väsytä. Auringon helottava lämpö sai hien pintaan, muuten vauhtimme oli leppoisa ja iloinen laulu siivitti matkaa mukavasti ilta-auringossa.

Ilta oli jo alkanut, kun saavuimme Hannukurun tuvalle. Kaikkien onneksi vara-avain oli paikoillaan lukitussa kaapissa, johon sen palautimme tulevia retkeilijöitä ajatellen. Tupa ei juuri lämmittämistä kaivannut, se oli kylpenyt koko päivän auringon lämmössä ja muutaman puun voimin jakoi meille riittävästi lämpöä varusteiden kuivattamiseen.

Sauna puhdisti päivän aikana pintaan nousseen hien ja rentoutti lihakset. Uskomattoman hienoa, että keskellä kansallispuistoa, tiettömien taivalten takana pääsee nauttimaan lämpimistä löylyistä. Seitsemän euron saunamaksu tuntuu mitättömältä summalta verrattuna siihen, että koko päivän kestäneen hiihdon jälkeen pääsee peseytymään raikkaan tunturijärven puhdistassa vedessä. Upeea, että tupia ja saunoja pidetään yllä. Muistetaan pitää niistä hyvää huoltaa ja kunnioittaa ohjeita, jotta jatkossakin pääsemme nauttimaan vastaavista luontoelämyksistä. Hannukurun varaustuvan ja saunan maksuista ja ohjeista lisää Luontoon.fi -sivustolla.


Yön puolelle käännyttyään hieno päivä tarjosi vielä kaupan päällisinä tuvan yllä loimottavat revontulet.

Aurinko aloitti lämpimän hohkansa jo aamuviiden jälkeen. Rauhallisen aamiaisen jälkeen pihalla saattoi pakata ahkiota ja viritellä suksia jo t-paidassakin. Ränneistä tippuva vesi loi kesän mieleen tuovia heijastuksia mökin seinustalle. Aurinkorasvapullo kiersi piirissä, kun kiristimme viimeisiä rinkan remmejä ja suuntasimme kohti etelää.

Hannukurulta etelään kulkee näin loppukeväästä jo hyvin hoidettu latu. Sitä pitkin on kuitenkin ikävä hiihtää umpihankeen tarkoitetuilla liukulumikengillä ja metsäsuksilla, joten poikkesimme varsin nopeasti pois ladulta kohti tunturin lakea. Taukoa on mukava viettää juuri siinä kohtaa, missä on paras näköala eikä tarvitse väistää muita hiihtelijöitä. Vapaa on vain umpihanki, siltä se myös tuntuu.

Kuva: Anette Vaherto

Joissakin kohdin tunturin rinne oli jyrkkä. Auringon ja pakkasen yhteisvaikutuksesta kovettunut hanki oli vaikea alusta sukselle. Pienikin tasapainon heilahdus liu’utti suksen pois alta ja vieritti jyrkkään rinteeseen lumihileitä. Painavan rinkan kanssa tasapaino saattoi heilahtaa helposti ja olisi voinut viedä hiihtäjät menneessään tunturikoivikkoon. Laulu ja iloinen rupattelu taukosi näiden ylitysten kohdalla. Kukin keskittyi selviämään tiukan paikan toiselle puolelle.

Kuva: Maria Mäkitalo

Tunturiin kiipeäminen oli kaikesta huolimatta helpompaa kuin alas tuleminen. Liukulumikengillä alas tunturista tuleminen ei ole ihan yksinkertainen homma. Niistä puuttuu kokonaan reunojen kantit, joten vaikka kuinka yrittäisi, niiden suuntaa ei juuri voi hallita. Erityisen kova tai pehmeä hanki kadottaa kaiken hallittavuuden täysin ja painava rinkka humpsauttaa laskijan nopeasti hankikylpyyn. Metsä raikui kiljahteluista ja hangen humpsahteluista, kun kukin vuorollaan kävi ottamassa kylmän lumikylvyn tasapainon pettäessä tai yllättävän oksan osuessa laskulinjalle.

Tunturista laskeutumisen jälkeen jouduimme loppumatkan hiihtämään tasaista latupohjaa pitkin, mutta se vauhditti mukavasti muuten leppoisaa hiihtovauhtiamme. Vähiin käyneet vesivarannot täydennettiin ensimmäisistä sulaneista kirkkaista tunturipuroista. Aurinko väritti itse kunkin naamalle ensimmäiset kesän värit ja lämmitti ihon lisäksi myös sydäntä. Talvi on ollut pitkä ja kylmä. Lämpö ja valo on tervetullutta.

Pieni hiihtovaelluksemme päättyi iltapäivällä Vuontispirtin jo lumesta vapautuneeseen pihaan. Sovimme juhlistavamme hienoa retkellä pizzan voimin yhdessä.


Vaikka vietän paljon aikaa yksin, tarvitsen muita ihmisiä, kuten kuka tahansa. Selväksi instovertiksi tunnustautuvana olen varsin huono saamaan uusia ystäviä. Ainakaan minulle ei ole luontaista tutustua uusiin ihmisiin. Silti olen löytänyt täältä ympärilleni ystäviä. Luonut itselleni turvaverkon. Nautin suuresti yksin retkeilemisestä ja seikkailemisesta, mutta saan siitä nautintoa vain siksi, että tiedän sen olevan vapaaehtoista. Jos en halua, minun ei tarvitse lähteä tunturiin yksin. Selvittää ongelmia yksin, taistella suksien siteiden, painavien kantaumusten tai avainongelmien kanssa yksin.

Kiitos, ystävät ❤

Happiness is only real when shared.

Christopher McCandless
Kuva: Maria Mäkitalo

Ps. Lisäsin blogini myös Blogloviniin seurattavaksi. Voit seurata blogiani sen kautta ja löytää lisää samankaltaisia kirjoittajia. Pääset sinne täältä:

Follow my blog with Bloglovin

Ihania kevätpäiviä ☀️

♥: Sanna

Hiihtäen Pallakselta Hettaan

Hiihtäen Pallakselta Hettaan

Seikkailuystäväni Emma oli tulossa Lappiin luokseni viikoksi. Se tarkoitti suuren seikkailun alkua, hiihtovaellusta kotikansallispuistossani Pallas-Ylläksen kansallispuistossa. Suunnitelma oli – kuten yleensäkin – löyhä, mutta tarkoituksena oli päästä hiihtäen Pallakselta Hettaan, yhteensä 60km matka neljässä-viidessä päivässä.

Erämaalatujen mahdollisen hoitamattomuuden vuoksi olimme varautuneet myös palaamaan puolestavälistä puistoa, Hannukurulta takaisin, sillä 30km hiihto upottavassa umpihangessa ei ole enää hauskaa. Seurasimme latutilannetta muun muassa Hetan, Raattaman ja Muonion latukartoilta, joista näkee, koska niitä on viimeksi hoidettu. Vaikka olimme matkassa hiihtolomaviikkojen jälkipuoliskolla, viikolla 10, latuja oltiin avattu koko reitiltä vain n. 15km verran. Erinäisten Facebook-ryhmien ja luontokeskuksiin soitteluiden perusteella saimme tietoa, että hyvällä tuurilla pääsisimme hiihtämään koko reitin siellä kulkeneiden poro- ja huoltomiesten moottorikelkkajäljissä.

Suureen seikkailuun kuuluu pienet yllätykset ja epätietoisuudet. Pakkasimme viiden päivän ruoat ja tavarat ahkioihin, lastasimme suksemme ja varusteemme autoon ja suuntasimme kohti kansallispuiston tuntureita.

Päivä 1 – Pallaksen luontokeskus – Nammalakuru

Päivä kääntyi toiselle puoliskolleen, kun saavuimme Pallaksen luontokeskuksen pihaan. Tuuli puhalsi parkkipaikan kovaksi kivettynyttä hankea, auto tuprusi täyteen lunta, kun pakkasimme ahkiot ensimmäistä kertaa tällä reissulla. Muutama huiveihin ja huppuihin hunnutettu laskettelija oli tuulta suojassa Pallaksen pienen hotellin ovisyvennyksessä.

Kietaisin kartan ja varmuuden vuoksi mukaan ottamani kompassin anorakin etutaskuun ja lähdimme laskemaan pullein ahkioin parkkipaikalta alas kohti metsän suojaan katoavia reittimerkkejä. Puiset raksit on pystytetty muutaman kymmenen metrin välein koko hiihtovaellusreitin varrella ja niitä oli helppo seurata huonossakin säässä. Retkeilijä ei silti lähde matkaan ilman karttaa ja sen lukutaitoa. Tälläkin reissulla siitä oli tarpeen useaan otteeseen tarkistaa oikea suunta ja se, kuinka pitkä matka oli seuraavaan lämpimään majapaikkaan.

Kuva: Emma S.

Hiihdimme useita tunteja tasaista, metsäistä suota pitkin. Yritimme löytää lounastauoksi tuulensuojaa kuusten katveesta, mutta kynttiläkuusten ohut olemus tarjoaa vain vähän lohtua kovassa puhurissa. Kaivoimme itsemme pieneen lumikinokseen, ahkion päällä nautittu lämmin nuudelilounas maistui uskomattoman hyvältä. Kuten aina ulkona nautittu ruoka.

Ilta-auringon valo heijastui sinne tänne viskoutuvista lumikiteistä. Silloin kun silmiä pystyi pitämään auki, saattoi ihailla tuhansien kimmeltävien timanttien tanssia kultaisen talviauringon viimeisissä säteissä. Muulloin oli tarpeen suojautua tuulelta ja tuiskulta hupun, huivin ja pipon lämmittävään kombinaatioon.

Iltaa kohden reitti kääntyi suolta kohti tuntureita, yöksi pääsisimme Nammalakurun autiotuvan seinien suojiin kuivattelemaan hengityksen ja hienhuurussa kostuneita vaatteitamme ja lepäämään ennen seuraavan päivän uutta hiihtoa.

Tuuli antoi periksi suomaiseman avaruuden jälkeen ja taivas kirkastui. Ennen tunturiin nousua pysähdyimme välipalatauolle pienelle riihelle, joka tarjosi karuudessaan suojaa illan puhurilta.

Kuva: Emma S.

Nousu tunturiin oli raskas. Kova tuuli oli puhaltanut latunamme toimineen moottorikelkan jäljen kokonaan umpeen ja käytännössä hiihdimme koko matkan umpihangessa. Minä, joka liikuin liukulumikengillä, avasin latua ja perässä tullut Emma tunturisuksineen koitti selviytyä metrinkin korkuisista lumidyyneistä, joita ilmankin kiipeäminen tunturiin olisi ollut kova koitos. Olimme hiihtäneet lähes kahdeksan tuntia saapuessamme Nammalakurun tuvalle. Tuvalla oli muitakin, se tarkoitti valmiiksi lämmitettyä tupaa. Muita ihmisiä yleensä karttavana olin iloinen päästessämme riisumaan kosteat vaatteet ja lämmittelemään valmiiksi kuumana hehkuvan kaminan ääreen.

Päivä 2 – Nammalakuru – Hannukuru

Tuisku ja tuuli oli yön aikana rauhoittunut. Aamuaurinko paistoi tuvan ikkunoista kirkkaana ja kutsuvana ja herätti retkeilijät jo aamuseitsemän jälkeen. Nammalakurun tuvalla ei talvisin ole avoinaisena pysyvää vedenhakupistettä, joten kaikki ruoka- ja juomavesi pitää sulattaa lumesta. Muutaman litran sulan veden saamiseen lunta saa hakea kymmenlitratolkulla.

Tällaiset konkreettiset päiväaskareet ruoanlaiton ja varusteiden huollon lisäksi ovat asioita, joista retkissä nautin. Ne pitävät mielen vain tässä hetkessä. Ruoka, vesi, lämpö – niiden ympärillä pyörii koko sen hetkinen maailma eikä silloin ajatuksissa ole sijaa muun maailman huolille.

Nammalakuru sijaitsee nimensä mukaisesti kahden tunturin välisessä kurussa. Tuvalta reitti jatkuu seuraavaa tunturin rinnettä kiiveten. Lämpimässä levätyn yön ja reilulla voinokareella maustetun aamupuuron jälkeen nousu ei kuitenkaan tuntunut kuin pieneltä aamujumpalta edellisillan umpihankikiipeämiseen verrattuna. Ahkioita pakatessamme tuvan pihaan kurvasi kaksi huoltomiestä, joiden tuore kelkkajälki tiesi meille helppoa, valmiiksi tampattua reittipohjaa.

Kultainen aurinko heijastui valkoisesta aavasta kirkkaana ja kovana. Sen valo söi maiseman värit sinistä ja kylmän keltaista lukuunottamatta kokonaan ja sai kurun tuntumaan kuin lumiautiomaalta.

Se mikä menee ylös, on tultava myös alas.

Tunturisuksilla, joissa ei ole keskellä jarruttavaa karvaa, kuten liukulumikengissäni, laskun huumaan pääsee kunnolla. Itse jouduin välillä potkimaan vauhtia alamäkeenkin, mutta täysi ahkio antaa mukavasti työntöapua.

Liukulumikengillä lasku on hallittavampaa umpihangessa kuin kovalla pohjalla, joten päädyin lopulta laskettelemaan hitaasti kelkkapohjan viertä, kun Emma laski hurjaa vauhtia tuoretta jälkeä pitkin tunturista alas. Emma odotteli alhaalla hidasta laskuani ja ehtipä jo evästelläkin ennen kuin saavuin tunturin juurelle.

Koska erämaalatuja tai talvireittejä ei ollut viikolle 10 asti vielä huollettu, reittimme mutkitteli hieman. Kuljimme Pallakselta lähtiessä tuntureiden länsipuolta, mutta Nammalakurun jälkeen reitti laski niiden itäpuolelle Vuontisjärven rantaan. Koska järven toisella puolella sijaitsee Pallaksella suosittu lomailukohde, Vuontispirtti, oli järveä ympäröivät ladut juuri ajetut.

Kohtasimme matkalla monta päivähiihtelijää, jotka jäivät juttelemaan ja kyselemään matkastamme. Ahkioiden kanssa kulkevia ei kuulemma ole näillä keväthangilla vielä turhan montaa liikkunut. Moni vanha lapinlomailija kertoi itsekin aikoinaan hiihtäneensä saman reitin ja tuikkivin silmin muisteli tarinoita entisaikojen hiihtovaellusreissuista ja toivotteli turvallisia tunturihiihtoja.

Muilta hiihtäjiltä saimme myös tärkeää tietoa latujen ja reittien kunnosta. Tietoa, jota internet tai luontokeskuksissa istuvat oppaatkaan eivät osanneet meille kertoa. Kuin olisimme palanneet ajassa taaksepäin aikaan, jolloin tieto kulki suusta suuhun, ei verkkoja pitkin näytöstä näytölle.

Koko valoisan ajan hiihdettyämme saavuimme Hannukurun järven jäälle. Sen toisella puolella odotti retken puolivälipalkinto – Hannukurun erämaasauna. Ilta tarjoili parastaan pakkasen kiristyessä paukuttamaan saunan nurkkia ja revontulten loistaessa täysin valosaasteettomalla taivaalla.

Päivä 3 – Hannukuru – Sioskuru

Aamu valkeni kuulaana ja kauniina reitin ehkä kauneimmalle osuudelle. Saunanpuhtaina ja voipuuron voimin matka jatkui koko päivän tuntureiden kylkiä ja kuruja pitkin viistävää reittiä pitkin. Tuntureilla hanki oli auringon ja tuulen yhteisvoimin muuttunut kovaksi ja kantoi hiihtäjän helposti. Oikaisimme muutaman mutkan suoraksi valkoista lumitasankoa pitkin.

Kuruja pitkin kulkeva tuntee olonsa pieneksi suurten tunturien varjossa. Komeat, sinihuntuiset jättiläiset kohoavat aivan vieressä hiljaisina ja kylminä, mutta kuitenkin jonkinlaista vanhaa viisautta ja kauneutta hohkaavina.

Taivaanrannassa kohoavien valkoisten jättiläistuntureiden takana tiesimme olevan seuraavan majapaikkamme, Sioskurun autiotuvan. Tasankoa pitkin hiihto ennen tuntureiden taakse pääsemistä kesti melkein puoli päivää. Meno oli kuitenkin kevyttä, auringon ja hyvien juttujen siivittämää. Energiaa ja aikaa riitti ylimääräisille hauskanpitotauoillekin.

Välipala- ja lounastauot oli mukava päättää pienillä välinokosilla auringon lämpimien säteiden alla. Ahkio oikein pakattuna tarjoaa mukavan lepopaikan ja yllättävän energisoivan päiväunen. Tunturituulesta tai lumesta ei ollut tietoakaan. Ilma seisoi paikoillaan ja antoi kevättalven auringon siirtää siihen ensimmäisiä lämmittäviä säteitään.

Kuva: Emma S.

Ilta-aurinko maalasi taivaanrantaa pastellinpunaisin ja sinisin sävyin, kun pääsimme viimein valkoisten tunturienhuippujen välistä kipuamaan kohti yöpaikkaamme.

Posket punaisina auringosta ja koko päivä ulkona vietetystä päivästä laskimme päivän viimeiset laskut alas Sioskuruun, kumpikin omalla tyylillämme. Emma vauhdikkaasti etunenässä, minä hitaammin sivakoiden takana. Koetinpa jopa ahkion päällä pulkkatyylillä laskemista kovalla tunturihangella. Laskutyylini tai vauhtini ei siitä kovinkaan parantunut, mutta hauska päivän lopetus se oli.

Kuva: Emma S.

Päivä 4 – Sioskuru – Hetta

Yöllä Sioskurun tuvan seinät notkuivat ja kolisivat. Kova tuuli puhalsi ankarasti läpi kurun ja sai tuvassa nukkujat heräämään muutaman tunnin välein. Kävimme useaan otteeseen tarkistamassa, etteivät ahkiomme tai suksemme lennä tuvan seinustalta tuulen mukana. Yöllinen vessareissu kymmenen metrin päähän melkein eksytti tuvalta. Niin kova ja peittävä oli tuuli ja lumituiverrus, että tuvan ääriviivat hukkuivat heti sen seinustalta poistuttaessa. Toivoimme, että aamun valkeus ja valo voittaisi myrskytuulen ja pääsisimme matkaan heti aamusta.

Aamu valkeni, mutta myrsky jatkoi työtään. Se puhalsi kovaa ja heitteli pakkaslunta veitsenterävinä vaakasuoraan. Aurinko nousi tunturin takaa vain katsellakseen myrskytuulen touhuja. Sen edellispäiväinen lämpö ja lempeys oli hukkunut johonkin sumuisen ja tuiskuisen jääkideverhon taakse.

Aamiaisen yhteydessä keskustelimme päivän suunnitelmasta. Reittimme kulkisi vastatuuleen nousten kurua pitkin laakealle tunturin huipulle entistä enemmän alttiina myrskyn voimille. Hiihtäminen tässä säässä ei olisi järkevää.

Pohdimme vaihtoehtoista reittiä kurun toiselle puolelle, osittain tuulelta suojaan. Se kiertäisi melkein puolet pidemmän matkan eikä välttämättä tarjoaisi kuitenkaan tarpeeksi suojaa tuulelta, sillä se kulkisi aapojen soiden poikki, jossa mikään ei olisi pysäyttämässä tuulen voimaa. Kiertoreitti ei tulisi kyseeseen.

Viimeinen vaihtoehto oli odottaa seuraavaan päivään tuvalla ja jatkaa matkaa vasta silloin. Tarkistimme säätiedotuksen (Sioskurun tuvalla löytyi nettiyhteys, näin ei ole kaikkialla reitin varrella), joka toivottomasti näytti seuraavalle päivälle samanlaista tuulta ja kaupan päälle lumisadetta.

Meillä ei ollut vaihtoehtoja kuin suojata itsemme ja tavaramme niin hyvin veitsenterävältä tuiskulumelta ja jäätävältä tuulelta kuin pystyimme ja taistella hitaasti tiemme kohti tunturin huippua.

Kuva: Emma S.

Laskin, että vauhtimme tunturin huipulle oli alle kilometri tunnissa. Lounas- tai juomataukoja oli lähes mahdotonta pitää, sillä pysähtyminen myrskytuulessa oli kuluttavampaa kuin hidas eteenpäin kulkeminen. Hörpimme pikaisesti toisiimme nojautuen termoksesta kuumaa keittoa, jonka olimme lämmittäneet tuvalla etukäteen. Mistään tavarasta ei voinut päästää hetkeksikään irti, sauvat ja lapaset olivat alati lähdössä myrskyn matkaan.

Tunturin laella maisema oli kuin ulkoavaruudesta. Irtolumi velloi kovan hangen pinnalla aaltoimaisin, hallitsemattomin liikkein. Näky oli kuin sekoitus kuun pintaa ja aavikkohiekkamyrskyä. Aurinko paistoi edelleen jostakin hileverhon takaa kylmänä ympärillään jääkiteistä muodostunut halo. Sain etusormeeni paleltuman kaivaessani kameraa esille näissä olosuhteissa.

Näky oli uskomattoman karu, villi ja kaunis.

Tunturin toiselle puolelle päästessämme tuuli irrotti vihdoin hieman otettaan. Korvat soivat tuntien tuiskeen kuuntelun jälkeen. Oli samaan aikaan kuuma tunturiin nousun jäljiltä ja kylmä tuulen puhallettua meitä päin viimeiset pari tuntia. Olimme lähes varmoja, että illan tullen löytäisimme paleltumia poskistamme, vaikka kuinka suojasimme niitä vaatteiden sisään.

Saimme jostakin energiaa vauhdittaa matkaamme. Hiihdimme vauhdikkaasti tuulen voimasta vapautuneina pienempiä, tuulettomia kuruja pitkin alas tuntureilta. Kurut tuntuivat kuin isoilta ojilta, joiden pohjalla kuljimme pieninä pari päivää sitten kulkeen moottorikelkkailijan jälkeä pitkin. Pohdin, miten upealta tunturikoivikkojen peittämät kurut ovatkaan kesäaikaan. Hetta-Pallaksen kesäreitti pitänee myös nähdä lähivuosina.

Monen kilometrin suotasangon jälkeen pysähdyimme reilusti jo päivän puolella lounastauolle Pyhäkeron autiotuvalla. Alkuperäinen suunnitelmamme oli yöpyä tuvalla ja jatkaa viimeiset 7km vasta seuraavana päivänä. Liekö sisuunnuimme hurjista olosuhteista, mutta yhteistuumin päätimme hiihtää vielä iltaa myöten koko matkan Hettaan asti. Muutama päivähiihtelijä todisti hymysuin tuvalla yritystämme löytää kyyditys Hetasta Muonioon autollemme. Kymmenien puheluiden jälkeen löysimme siinä kohtaa jo kovin väsyneet itsemme ja ahkiomme muoniolaisen taksiyrittäjän P. Hirsikankaan kyydistä, jonka lämmintä ja erinomaista palvelua en voi kuin kehua.

Hiihtovaellus päättyi laskevan auringon valossa viimeisiin sivakointiin Ounasjärven jään yli Hetan kylään. Kiitos, Emma, retkiseurasta ja sisukkaasta seikkailumielestä.

Kiitos sinulle, kun luit seikkailuni ✨

♥: Sanna

Laskevan auringon valo Pyhä-Luostolla

Laskevan auringon valo Pyhä-Luostolla

Kiipeän yksin tunturinrinnettä. Kadotin polun tovi sitten, mutta sillä ei varsinaisesti ole väliä. Lumikengät ja illan aikatauluttomuus mahdollistavat lisämutkat. Vapaa on vain umpihanki. Lempimantrani valkoisilla aavoilla kulkevalle.

Kalpea aurinko häikäisee tykkylumisten puiden välistä. Olisinko tarvinnut aurinkolasit, helmikuussa? Hanki toistaa valon välkettä oman suurpiirteisen arvioni mukaan tuhatkertaisesti. Ilmeisesti.

Taivaan sini on syvä. Kesäinen, jopa. Sitä vasten piirtyvät kuusten hattaramaiset hahmot nappaavat auringosta itselleen kultaiset ääriviivat. Koko luminen komeus keinuu hiljaa silloin tällöin puhaltavassa tunturituulessa. Keinahdus on kevyt ja lempeä, kuin joku haluaisi tykkylumen pysyvän kuusten koristeena vielä tovin ja siksi varoo yllyttämästä keinun vauhtia liian kovaksi.

Puurajan yläpuolella irrotan lumikengät, ne kalisevat ja ovat tiellä. Kiinnitän ne repun sivuille irti toisistaan kuin riitapukarin. Haluan nauttia tunturin laen hiljaisuudesta ilman metallin kalskahduksia.

Huipulle johtaa kovaksi tallattu polku, täällä on ollut muitakin tänään. Lumista polkua on helppo lukea: muutama lumikenkäilijä, isohko koira, reilusti kengänjälkiä. Polun sivussa hangen valkeutta rikkoo käärmemäisesti mutkittelevia syvänteitä. Vapaalaskijat käyvät täällä usein. Minäkin eilen, eri puolella tunturia.

Mutta missä kaikki ovat nyt? Juuri, kun maisema on pukeutumassa koreimpaan iltapukuunsa, maalautumassa punaisen, sinisen ja violetin eri sävyihin kuin kuninkaallisessa toimituksessa. Joskus ihmettelen, miten onnistun välttämään muiden ihmisten seuran juuri kauneimpina hetkinä.

En voi sanoa, että se harmittaisi.

Puiden jäädessä sivuun, maisema avautuu joka suuntaan. Lännessä Pyhäjärvi ja sen suloisen pieni kylä erottuvat siniharmaan metsän keskeltä kuin pienoismalli luontokeskuksen vitriinin alla. Kauempana Luoston tunturijono nousee valkoisena jättiläisenä vasten punaoranssia taivaanrantaa. Itään tähystäessäni luulen näkeväni Venäjälle asti. Kuka on sanomaan, onko tuo horisontissa nouseva puu itärajan tällä puolen vai ei? Tässä hetkessä ei kukaan.

Istahdan lumen kuorruttamalle kivelle laakealla tunturinhuipulla kasvot kohti valoa. Jään seuraamaan auringon kulkua tunturijonon taakse. Hetkeen pysähdyttyäni näen sen liikkeen paljain silmin. Se seilaa tasaisen rivakasti kohti horisontin rajaa. Juuri sitä ennen se heittää vielä vuorokauden viimeisen kultakylvyn ja valaisee koko tunturin huipun.

Viimeiset voimat näytettyään valo häviää siniseen maisemaan. Puiden kultainen siluetti katoaa, ne ottavat ylleen yönsinisen hunnun ja näyttävät sen kanssa entistä painavimmilta. Auringon hehku hohkaa vielä hyvän tovin taivaalla kuin huudellen viimeisiä sanojaan kaukaa tunturien takaa.

Äsken kuin pysähtynyt hetki pyyhkiytyy seuraavaan iltaisen kolean tunturituulen aloitellessa vuoroaan. Irrotan lumikengät maassa kohmenneesta repustani. On niiden vuoro kantaa minut kolisten takaisin alas pimenevää rinnettä pitkin. Kuljen senkin matkan vain lumeen piirtyneitä jälkiä lukien, rinne on autio ja hiljainen. Muut ovat menneet jo aikoja sitten.

Alhaalla Pyhäjärven kylä uinuu jo illan pimeydessä kuin eri ajassa. Lännestä kajoaa vielä pieni puna, vielä viimeinen henkäys päivän kirkkautta. Toisessa suunnassa, taivaan tummuudessa ensimmäiset tähdet virittelevät omaa valoaan.

Jätän lumikengät nojaamaan aitan seinää vasten. Puistan matkalla kertyneen lumen hupusta ja pipon päältä. Kylmä alkaa pureskella koko illan pakkasen armoilla olleita sormenpäitä. Sisällä ystävien talossa palaa valo. Kultainen hehku silläkin.

♥: Sanna

Lue muista Pyhä-Luoston -alueella tekemistäni retkistä

Lumisurffausta Pyhä-Luostolla

Viikonloppuna matkasin kohti Pyhä-Luostoa. Taas. Tuossa pienessä kansallispuistossa ja tunturikylässä keskellä Itä-Lappia on jotakin puoleensavetävää. Kylähenki, jonka huomaa niin hiihtokeskuksen ravintolassa, jossa joka toisessa […]

Pieni hiihtovaellus Pyhä-Luoston kansallispuistossa

Viime viikonloppu kului umpihankea kuluttaen Pyhä-Luoston kansallispuistossa Itä-Lapissa ystäväni ja nimikaimani Sannan kanssa. Sannan, jonka tapasin ensimmäistä kertaa viime syksynä toisella puolella Savukoskelaista erämaan […]

Pyhätunturilla

Viime viikonlopun Itä-Lapin seikkailun lisäksi pääsin käymään myös Pyhä-Luoston kansallispuistossa ja Pyhätunturilla, joka oli alkuperäinen viikonlopun suunnitelma. Kamerani jäi seikkailun tuoksinassa edelleen auton takakonttiin, […]

Lumisurffausta Pyhä-Luostolla

Lumisurffausta Pyhä-Luostolla

Viikonloppuna matkasin kohti Pyhä-Luostoa. Taas. Tuossa pienessä kansallispuistossa ja tunturikylässä keskellä Itä-Lappia on jotakin puoleensavetävää. Kylähenki, jonka huomaa niin hiihtokeskuksen ravintolassa, jossa joka toisessa pöydässä istuu tuttu kasvo kuin ystävien kahvipöydässä, jonka ääressä on aina ihmisiä niin, että kupit loppuvat kesken. Pyhän alue on suloisen pieni. Hiihtokeskus on jopa tällaiselle hiihtokeskusinhoajalle sopivan kokoinen. Semmoinen, että itse tunturi on pääasiassa eikä sen ympärille rakennetut hulppeat puitteet, ravintolat ja putiikit. Kyläkeskus kattaa tunturin varjoon jäävän muutaman rakennuksen, isoimpana niistä luontokeskus, jolle salliikin hieman mahtipontisemma puitteet kuin muille. Pyhä sopii minulle hyvin.

Pyhäjärven kylä Pelkosenniemellä Soutajatunturista katsottuna. Taustalla kohoaa Luoston tunturit ja Pyhä-Luoston kansallispuistomaisemat.
Pyhäjärven kylä tunturista katsottuna. Horisontissa kohoavat Luoston tunturit ja Pyhä-Luoston kansallispuistomaisemat.

Aamu Pyhällä valkeni kuulaana ja kauniina. Kuin sokerikuorrutuksen saaneena. Ystävieni talo, jonka vielä remontoimattomalla vintillä nukuin kahden makuupussin lämmössä sijaitsee Pyhäjärven rannalla, hieman kauempana itse hiihtokeskuksesta. Järven oisella puolella nouesvat Pyhätunturi ja Soutajatunturi, joiden ääriviivat erottuivat aamun huurteisesta sumupilvestä juuri ja juuri.

Päivän ohjelmana oli kiivetä Soutajatunturille ja kokeilla lumisurffausta. Minä ensimmäistä kertaa.

En ole laskenut itseäni urheilijaksi, saati extremeurheilijaksi koskaan. Olen luonteeltani varovainen, pidän hitaista ja rauhallisista aktiviteeteista. En tosin tiedä, mitä tämän talven aikana sille kaikelle on tapahtunut. Yhtäkkiä löydän itseni vapaalaskemasta tuntureiden puuterilumilla, lumisurffaamasta vapailla hangilla ja lumilautailemasta moottorikelkan perässä. Kaiken lisäksi nautin siitä kaikesta täysin sydämin. Nautin vauhdista, jota ennen olen pelännyt, nautin kylmästä tuulesta ja elämisen riemusta. Lappi tekee ihmeitä ihmiselle.


Rakensimme junan lumimönkijän perään, jotta saisimme kuljetettua viisi ihmistä, kolme koiraa ja lumisurffaustarvikkeemme tunturiin. Juna koostui koirien kelkkareestä, yhdestä potkukelkasta ja yhdestä ahkiosta sekä niiden välisistä köysiviritelmistä. Viimeistekin rippeet minusta extreme-lajien inhoajana karsiutui siinä kyydissä. Lumi tuiskusi silmille, isommat koirat juoksivat täysin rinnoin auringon kultaamalla hangella, pipo ja kaulahuivi keräsi puuterilumikerroksen ylleen. Hetki maistui elämältä.

Kuva: Jari Kivelä
Kuva: Jari Kivelä

Junaviritelmän jätimme järven jäälle ja kiipesimme tunturiin lihasvoimin. Umpihanki oli syvä, mutta kevyt. Isoimmat kulkivat edellä, pienimmät (lue: koirat) pääsivät tallaamaan valmista polkua. Aurinko helli ulkoilijoita, lumi kimmelsi tuhansin pienin timantein. Hengitystä tasaamaan jäänyt laskija sai ihailla järven takana avautuvaa puhdasta kansallispuistomaisemaa, joka kylpi sinisen ja kalpean keltaisen eri sävyissä. Hyvin lumelta suojatut saappaat upposivat hankeen, mutta olivat kevyet nostaa ylös askel askeleen jälkeen.

Kuva: Jari Kivelä

Kokeineimmat olivat valinneet rinteeksi loivan, hyvillä maisemilla varustetun. Ilmapiiri oli kevyt, nauru herkässä itse kunkin ottaessa lumikylpyjä tasapainon herpaantuessa laudan päältä. Vauhti ei päätä liioin huimannut syvässä lumessa. Parhaan laskun sai se, joka onnistui ohjaamaan laudan edellisen hankeen piirtämälle jäljelle ja saamaan hieman enemmän vauhtia kuin mitä upottava hanki itsessään antoi.

Muutaman harjoittelukerran jälkeen alastuloa voisi sanoa jo lumisurffaukseksi. Sitä aiemmat olivat enemmän tai vähemmän hankikylpyjä ja tasapainon hakemista. Onnistumisen riemu ja uuden oppiminen purkautuivat ilmoille voittajan elkein.

Kuva: Jari Kivelä

Päivä humahti nopeasti. Hanki kirjoutui laskun jäljistä piirtäen siihen tummansinisen sävyisiä kiemuroita. Posket punoittivat tunturin rinteen nousemisesta ja pakkasen kosketuksesta. Koirat eivät jaksaneet juosta joka laskijan perässä haukkuen, vaan kietoivat itsensä lumikieppiin aurinkoiseen paikkaan ja vahtivat laumaansa enää vain puolella silmällä. Reppu keveni keksieväistä, jotka jaettiin tasaisesti kaikkien kesken. Niidenkin, joihin tutustuttiin vasta tunturin rinteessä. Pyhällä kylähenkeen kuuluu retkieväiden jakaminen. Mikä olisi parempi keino saada uusia ystäviä kuin jakaa väsyneille laskijoille kotitekoisia suklaakeksejä?


Aurinko jatkaa pohjoisen pimeyden jäljiltä väsyneiden hellimistä. Se on paistanut lähes päivittäin jo viikkojen ajan. Se tuntuu ihanan raikkaalta tuulahdukselta, kevään ensi merkiltä ja uudenlaisen energian tuojalta. Vaikka eletään vielä täysiä talvikuukausia, auringon kultaamina ne tuntuvat toisenlaisilta kuin aiemmat.

Aurinkoa ja puuterilunta keväisiin päiviisi toivottaa

♥: Sanna

Postauksen ensimmäinen kuva: Jari Kivelä

Jos haluat kokeilla Pyhä-Luoston alueella lumisurffausta, ystäväni järjestävät ohjattuja retkiä, joille on joka tason laskija tervetullut. En voi kuin suositella ❤


Lue myös muita talviaiheisia kirjoituksiani:

Pakureissussa – VIDEO

Olen kuvannut koko kevään ja alkukesän, mutta videon työstäminen jäi kaiken Bertan rakentamisen, muuton ja nyt reissaamisen jalkoihin. Haluan kuitenkin jatkaa videoiden tekemistä ja jakamista – niiden avulla koen pystyväni välittämään tunnelmia, ajatuksiani ja tunteitani vielä valokuvia monipuolisemmin. Videolla kerron kevään ja kesän saapumisesta pohjoiseen, pakun rakentamisesta ja siihen muutosta. Siitä, miten opin rakentamaan, mistä […]

Pakureissussa – Liikkuva koti matkalla etelään

Jätin pohjoisen aavat taakseni ja käänsin keulan kohti etelään. Olen käynyt viimeksi etelässä tapaamassa ystäviäni ja perhettäni joulukuussa. Pohjoiseen muttettuani uhmasin, että minua on vaikea saada sieltä pois useammin kuin kaksi kertaa vuodessa. Alunperin vitsiksi tarkoittamani pitää näköjään paikkaansa paremmin kuin hyvin. Paku alkaa näyttää kodilta. Edelleen petaan sängyn joka aamu – ihan vain siksi, […]

Pakureissussa: Utsjoki ja Ailigas-tunturi

Utsjoki valloitti. Olen käynyt siellä ennenkin, mutta nyt ensimmäistä kertaa kesällä. Kesä kaukana pohjoisessa on vasta aluillaan. Lehdet puissa pieniä ja hennon vaaleanvihreitä. Tienvarsien kasvit juuri maasta puhjenneita ja uusia kaikessa hentoudessaan. Utsjoella yövyin pienen puron varrella, josta kirjoitin jo aiemmin. Sieltä lähtiessäni tie kuljetti minua Nuorgamiin asti, Suomen pohjoisimpaan kylään ja pysähdyin samalla rannalla, […]

Pieni hiihtovaellus Pyhä-Luoston kansallispuistossa

Pieni hiihtovaellus Pyhä-Luoston kansallispuistossa

Viime viikonloppu kului umpihankea kuluttaen Pyhä-Luoston kansallispuistossa Itä-Lapissa ystäväni ja nimikaimani Sannan kanssa. Sannan, jonka tapasin ensimmäistä kertaa viime syksynä toisella puolella Savukoskelaista erämaan koskea. Itäkairassa muutaman kilometrin käveltyäni joen ylityspaikalla vastarannalla seisoi vaalea nainen sinisessä anorakissa ja vaaleissa hiuksissa seuraten haparoivaa joenylitystäni. Olen kirjoittanut siitäkin seikkailusta aiemmin, pääset lukemaan sen täältä.

Tiedättekö sen tunteen, kun kohtaa uuden ihmisen ensimmäistä kertaa, mutta tuntuu kuin hänet olisi tuntenut aina? Sellainen tunne minulla oli kaimani kanssa. Ystävystyimme heti.

Tapasimme Luostotunturin juurella parkkipaikalla, jossa pakkasimme yhdeksi yöksi tarvitsemamme tavarat ahkioon ja rinkkaan. Auton takakontista purimme liukulumikengät, joilla pääsee kulkemaan kevyesti ja mukavasti syvemmässäkin umpihangessa. Olimme varanneet yöpymiseen Yrjölän varaustuvan. Hiihtomatkaa kertyi parkkipaikalta reilu kuusi kilometriä, mutta se kului niin kevyesti, että teimme vielä muutamia kiertolenkkejä hyvien liukulumikenkien turvin umpihangessa. Aurinko kurkisteli puiden lomasta ensimmäisiä kertoja tänä vuonna. Kuvittelimme sen lämmittävän kalpeita poskiamme lumihuppuisten puiden keskellä. Hanki kohisi jaloissa. Hongat natisivat kylmyyttä ja vanhuuttaan. Muuten hiljaisuus oli saumaton.

Yrjölän kellertävän tuvan saavutimme jo aikaisin iltapäivällä. Hetken mielessäni kävi taas hassu, vanhan kaupunkilaisen ajatus pitkästä illasta ilman mitään tekemistä. Tuvan jäähileistä lukkoa kohmeisin sormin avatessa ja tupaan astuessa ajatus kaikkosi pian. Tupa oli umpijäässä. Ikkunat olivat jäähileiset ja pimensivät läpinäkymättömyydellään tupaa, Sannan lupaamaasta tunturimaisemasta ei sisällä ollut tietoakaan. Tottuneet eränkävijäsannat aloittivat tutun touhun; puiden hakeminen ja pilkkominen, tuvan kamiinan sytyttämien, läheisen puron jään rikkominen ja veden kantaminen sisään. Välillä kävimme lämmittelemässä ulkona. Kyllä, lämmittelemässä ulkona. Arvioimme, että lämpötila sisällä tuvassa oli ainakin viisi pakkasastetta kylmempi kuin ulkona, jossa oli mitä täydellisin tammikuun pikkupakkaskeli. Kamiinan tuhkia tyhjätessäni metallinen tuhkalapio jäätyi kiinni käteeni.

Illalla, seitsemän tunnin tuvan lämmityksen ja sitä odotellessamme tehtyämme muutaman kilometrin ylimääräisen hiihtolenkin tupa alkoi tuntua lämpimältä. Sen verran lämpimältä, että maltoin riisua yhden kolmesta siihen asti päälläni pitämästä villapaidasta. Sanna piti lupauksensa myös tuvan ikkunasta näkyvästä tunturimaisemasta. Tuvan ikkunat eivät sulaneet jäästä, Sanna raaputti hileeseen maiseman menevän aukon metallisella keittiölastalla kuin auton jääraapalla konsanaan. Jep, Sanna on hauska tyyppi.

Tuvan yhteydessä on myös sauna, joka avaa narisevan, hirvensarvikahvaisen ovensa samalla avaimella tuvan kanssa. Tällä kertaa pelkän tuvan lämmittämiseen kului sen verran ihmis- ja puuenergiaa, että sauna jäi odottamaan seuraavaa kertaa. Kuulin kuitenkin huhuja sen lempeistä löylyistä ja rauhoittavasta kosketuksesta. Yrjölän saunalle pitänee vielä hiihtää toistamiseen talven aikaan.

Talvella tuvalle ei johda polkuja eikä hiihtolatuja. Moottorikelkkareitti viistää ohitse, mutta näin kauden ulkopuolella kevyt lumikerros sen pinnalla kertoi sen olleen käyttämätön jo monta päivää. Jo tutuksi tullut kirkas ja kuulas tähtitaivas levittyi hiljaisen tuvan ylle pimeyden laskeuduttua. Vain savupiipusta silloin tällöin sinkoilevat himmenevät kipinät kilpailivat valonlähteinä tähtien kanssa. Luonto huokaisi päivän päätteeksi. Jossakin lumesta väsähtänyt kynttiläkuusi tiputti lumihupun yltään kinokseen tumpsahtaen.

Luonnonrauha on sanoinkuvaamattoman rauhoittavaa.

Päivä valkeni tupatyylillä verkkaiseen tahtiin. Aamuyöllä kamiinaan uudelleen aseteltu tuli lämmitti parven nukkujat kauttaaltaan ja herätessä makuupussi, puhumattakaan merinokerrastosta oli aivan turha. Alakertaan pystyi hipsimään paljain jaloin kuin kotona konsanaan.

Kuva: Sanna Juutilainen

Kiirettä ei ole, kelloa ei tarvitse katsoa. Ajan määrittää valon hljalleen lisääntyvä määrä jo lähes jäähileistä vapautuneiden ikkunoiden takana.

Tavaroiden pakkaus ja tuvan siivoaminen vievät oman aikansa. Kirveen kanssa jäänsekaisesta vedestä nostetut vesisankolliset tyhjennetään. Monista monoista ja vaelluskenkien pohjiin jääneistä kivistä naarmuttunut puulattia lakaistaan huolella seuraavien vieraiden villasukille sopivaksi. Iltaa kuluttaneiden kynttilöiden tilalle jätetään uudet, jos sellaiset on tulleet mukaan, usein on. Mieltä lämmittää seuraavien matkaajien levon ja rauhan hetket.

Edelleen kylmästä kohmeinen ovi suljetaan, avain laitetaan tarkkaan talteen taskun pohjalle odottamaan kyytiä takaisin luontokeskukselle. Sukset viritetään jalkaan, ahkio ruokitaan taas pulleaksi, rinkka kiristetään selkään sopivaksi.

Matka jatkuu tuntureiden tutkivassa katseessa, lumipukuisten puiden alla, halki umpihangesta korean aapan, jossa ikiaikaiset hongat kurottavat hetkeen pysähtyneitä oksiaan kuin sormia kohti auringon säteitä. Suksi hankaa lempeästi vasten puuterinpehmeää hankea. Iloinen ja rentoutunut rupattelu suksien suihkeen lomassa siivittää auringon säteiden ohella matkaa joutuisammaksi.

Kiitos, ihana ystäväni Sanna retkestä, lämpimistä sanoista, puhdistavista naurupyrskähdyksistä ja siitä, että jaat kanssani samankaltaisen maailmankuvan, arvomaailman ja elämänilon. Kiitos Pyhä-Luoston kansallispuisto ja ihmeellinen luonto.

Kiitos sinulle, kun luit retkitarinani 🤗

♥: Sanna

Kuva: Sanna Juutilainen

Postauksen ensimmäinen kuva: Sanna Juutilainen

Lue myös aikaisempia kirjoituksiani retkistä jaa kansallispuistoista

Seikkailuviikonloppu Itä-Lapissa

Viikonloppu oli erilainen, täynnä ohjelmaa, uusia ihmisiä, liikkumista ja ulkoilmaa. Mutta niin ihana, nautin täysin sydämin tästä hieman eriskummallisestakin viikonlopun ohjelmasta. Pakkasin kameran ja kaikki tarvikkeet mukaan autoon, mutta en “ehtinyt” kuvata sillä kertaakaan. Sinne se jäi, auton perään, kun seikkailin täysillä Itärajan tuntumassa. Siksi hyvin niukkakuvainen kirjoitus tällä kertaa. Koittakaa kestää 😅 Alunperin minun […]

Lokakuinen Kevon luonnonpuisto

Viime vuoden pohjoisen road tripin jalanjäljillä pakkasin alkuviikosta autoni makuuhuoneeksi muutettuun takatilaan retkitavarat, koiran ja kameratarvikkeet ja käänsin ratin kohti pohjoista. Vaikka asunkin pohjoisessa, on pitkää maatamme tästä jäljellä vielä reilu 400km ennen kuin pohjoisen raja tulee vastaan. Toisaalta, jos etelästä päin katsoo, 400km ei ole näillä leveyspiireillä matka eikä mikhään, kuten täällä päin sanotaan. […]

Yö ulkona talvella: Etelä-Konneveden kansallispuisto

Viime viikonloppu oli kiireisin pikkujoulujen juhlistamisviikonloppu. Siitä – ja muistakin – syistä lähdin viikonlopuksi Etelä-Konneveden kansallispuistoon ystäväni Emman kanssa. Retkeily on tuttua puuhaa, mutta talvella yön yli retkeily ei niinkään. Tämä oli ensimmäinen kerta. Jännitin, miten selviän yön yli ja pakkasin varmuuden vuoksi kaikki omistamani retkeilytarvikkeet mukaan. Sääennuste lupasi lumisadetta ja muutamaa pakkasastetta. Uskoin vakaasti […]

Kaamos Tunturi-Lapissa

Kaamos Tunturi-Lapissa

Kaamos on saavuttanut Tunturi-Lapin. Ensin se verhosi pimeään syliinsä kansallispuiston tuntureista pohjoisimman, Hetan. Jatkoi sitten matkaansa kohti etelää, Pallastunturit jäivät vaille auringonnousua viikko sitten. Tänään kansallispuiston eteläisin Yllästunturi liittyi joukkoon. Kaamos on täällä.

Kaamoksesta puhutaan arkikielessä vuoden pimeimpänä ajanjaksona ympäri Suomen. Puhutaanhan pääkaupunkiseudullakin kaamosväsymyksestä ja kaamoksen ajasta. Täyskaamos tarkoittaa kuitenkin aikaa napapiirin pohjoispuolella, jolloin aurinko – tarkalleen ottaen edes sen yläreuna – ei nouse horisontin yläpuolelle ollenkaan. Täällä Tunturi-Lapissa sen alkamisajankohta riippuu paljolti siitä, missä kohtaa pitkulaista aluetta kaamosta etsii.

Monelle kaamoksessa on negaatiivinen hohka. Pimeys, kylmyys, valottomuus. Minulle kaamos ei ole negatiivinen asia. En pelkää pimeää, päinvastoin. Muistan, miten lapsena koulubussin jätettyä maaseudun tienvarteen kävelin hämärässä pois katuvalojen kirkkaasta loisteesta ja tunsin olevani turvassa pimeän suojissa. Kun minä en näe muita, eivät muutkaan näe minua. Niin ajattelin ja edelleen ajattelen. Pimeys tuntuu turvalliselta, rauhalliselta, suojalta.

Kaamos on kuitenkin muutakin kuin täyttä sysimustaa pimeyttä. Tiesin sen jo aiemmin, mutta olen silti yllättynyt kaamoksen värikirjosta, sen taianomaisen valottomuuden sävyistä. Pienikin valon lähde – oli se lähtöisin sitten kuusta, tähdistä, revontulista tai auringon kaukaisesta hohteesta horisontin takana – moninkertaistuu pohjoisen kylmässä ilmassa, nappaa uusia sävyjä puiden oksilla kimaltavista lumikinoksista ja ilmassa leijailevista pakkashuurteen palasista. Valoisaa aikaa päivällä on hädin hädin tuskin toista tuntia, mutta sen joka päivä eri värinen sävymaailma ja maaginen tunnelma korvaa valottomuuden moninkertaisesti.

Pienikin valon lähde moninkertaistuu pohjoisen kylmässä ilmassa, nappaa uusia sävyjä puiden oksilla kimaltavista lumikinoksista ja ilmassa leijailevista pakkashuurteen palasista.

Kävin viikonloppuna Pallastuntureilla katselemassa kaamosta. Ilma on ollut viimeisten viikkojen ajan sumuinen ja pilvinen. Ajattelin, etten ehkä näe tuntureita pimeydeltä tai sumulta ollenkaan, mutta lähdin kuitenkin matkaan. Ajatukseni osuivat oikeaan, tunturien juurelta kohti horisonttia kohosi valkoinen muuri – näkyvyyden voi sanoa olleen nolla. Päättäväisesti lähdin hiihtämään kohti valkoista autiomaata.

Tunsin reitin ylös, mutta voin sanoa silti epäilleeni itseäni useammin kuin kerran. Näkyvyys oli totaalisen sumuinen ja tuntui, että täysi valkoisuus huijasi näköäkin. Humahdin muutaman kerran suksieni kanssa tunturituulen kasaamiin nietoksiin, vaikka luulin edessä olevan vain tasaista hankea.

Huipulla tunsin olevani kuin toisella planeetalla. Nyt täysin tyyni tunturituuli oli aiempina päivinä viuhtonut laen lumikinokset kurvikkaiksi aaltokuvioiksi kuin merenpohjan hiekan. Siellä täällä sitkeästi törröttävät varvut olivat saaneet kymmenien senttien lumikuorrutuksen päälleen niin, että niiden olisi voinut vannoa osaavan liikkua. Niin eläviltä ne näyttivät sojottavine jääpuikkoulokkeineen. Hiljaisuus oli käsinkosketeltavaa. Sumuvaipan syli oli niin syvä, ettei edes testimielessä hihkaisemani sävelet kaikuneet aavoilla minnekään, vaan pysähtyivät kuin seinään ja uuvahtivat heti alkumetreillä. Kuulin vain ylämäkeen hiihdosta ja tunturien maagisuudesta lisäkierroksia ottaneen sydämeni sykkeen korvissani.

Kuten aina, tunturin sää muuttuu nopeasti. Hädin tuskin olin ehtinyt kahvikuppia kaivaa repusta, kun pilviverho alhaalla laaksossa alkoi liikehtiä ja paljastaa jo tutuksi tullutta, nyt valottoman siniharmaana paljastuvaa pohjoisen maisemaa. Kahvi jäi hankeen kylmenemään, kun aloin vauhdilla järjestellä kameratarvikkeitani ikuistamaan pienen hetken kaamoksen sinertävää maisemaa.

Huomasin olevani yksin pilvien yläpuolella. Alhaalla tunturien välissä sumu piti sitkeästi pintansa eikä liikahtanutkaan. Vain minä ja tunturien laet saimme luvan ihailla kirkastuvaa ilmanalaa sumun peittävän kosketuksen ulottumattomissa. Alhaalla näkemäni muut hiihtäjät jäivät nollanäkyvyyden armoille. Tunsin itseni etuoikeutetuksi, tunturit olivat päättäneet näyttää koreuttaan vain minulle. Niin ainakin haluan ajatella.

Eteläisellä taivaanrannalla pilviverho avautui ja jostain horisontin takaa heijastui auringon väsähtäneitä, mutta kaamoksen keskellä niin upean valoisia säteitä piirtäen tunturien väliin kultaisen viivan kuin isolla pensselillä suoraan vedetyn. Viime aikoina lukemissani eräkirjoissa kaamoksen tunturien väliin piirtämä kultainen viiva mainitaan usein. Vanhan kansan tietämyksen mukaan se ennusti kirkasta ja kylmää yötä. Tiedä häntä, minulle kultainen viiva merkitsi ainutlaatuisen kaunista valoilmiötä keskellä siniharmaata hankien autiomaata.

Rauhoituttuani kaiken kauneudesta maltoin juoda kylmenneen kahvikuppini tyhjäksi ja hotkaista hileiset voileivät kotimatkan voimiksi. Kirkas laaksomaisema ja auringonsäteiden kultainen hohde katosivat ennen evästaukoni loppua. Pimeys laskeutui nopeasti, sumu nousi silminnähtävää vauhtia ylös tunturien rinnettä ja palautti valkoisen erämaan tyhjyyden. Kiristin otsalampun remmin, nostin hankeen säälittä heittämäni repun takaisin selkään ja lähdin laskeutumaan ainoaan suuntaan, minkä kaikennielevässä valkoisuudessa pystyin päättelemään olevan takaisin kotiin päin – alas.

♥: Sanna

Pallastunturin kylmä aamuaurinko

Pallastunturin kylmä aamuaurinko

Sunnuntaiaamuna käänsin auton kotipihasta puoli seitsemältä kohti Muoniota, kohti Pallastuntureita. Kotoani matkaa kertyy tunnin verran, joten pilkkopimeässä aloitettu aamu valkenisi sopivasti tunturin juurella. Se oli suunnitelma.

Lumipeite on vähentynyt ja taas kasautunut sitkeästi uudelleen viime viikkojen aikana useaan otteeseen. Kotipihassani lunta on vain muutama senttimetri, tuntureilla se ilmeisesti ei ehdi sulaakaan, joten sinne sitä on ehtinyt kertyä jo kolmatta kymmentä senttiä. Lähestyttäessä Pallastuntureita lumiset tunturihuiput piirtyvät horisonttiin jo kaukaa lumettoman, tumman metsän takaa.

Parkkipaikka oli tyhjä, Pallashotellin ikkunat pimeät ja maisema aution kylmä ja sininen saapuessani tunturin juurelle. Vaikka nautinkin muiden retkeilijöiden kanssa jaetuista hetkistä, tarinoista ja tutustumisista, tunnen löytäväni erilaisen kokemuksen saadessani koko tunturikokemuksen vain itselleni. Valitsenkin luontohetkilleni yleensä ajankohdat, jolloin tiedän saavani nautiskella kaikesta kauneudesta lähinnä yksikseni, joten autio ja pimeä parkkipaikka oli ilo silmälle.

Tällä kertaa toimin useaan kertaan sanomani periaatteen vastaisesti, ettei väliä ole päämäärällä, vaan matkalla. Aurinko nousisi juuri toiselta puolelta tunturia, joten lähes juoksin tunturinrinnettä ylös ehtiäkseni huipulle ensimmäisten säteiden kanssa. Mielessäni pyöri lukemani saamelaistarina, jossa hyvä ja paha noita juoksevat kilvan tunturin huipulle kaamoksen jälkeen voittamaan auringon ensisäteet itselleen ja siten määrittävät seuraavan vuoden valoisuuden tai pimeyden. Tällä kertaa valonsäteiden kilvassa oli vain minä ja kovaa vauhtia tunturikoiraksi muuttuva Papu, jonka pikku tassut kipittävät lumista tunturinrinnettä ylös yllättävällä vauhdilla.

Olen oppinut tunturisään olevan nopeasti muuttuva, arvaamaton ja hallitsematon. Opin jo kesällä, että heinäkuussakin tunturinlaella tulee kylmä eikä villavaatteet ole lainkaan liioiteltuja, vaikka maanpinnalla lämpötila hipoisi pariakymmentä. Silti unohdan asian innoistuksissani, kuten nytkin. Pariakymmentä metriä ennen huippua tunturin yli pyyhkivä tuuli yltyi niin kovaksi, että piposta oli pidettävä kaksin käsin kiinni. Huipulle kiipesin reilussa etunojassa tuulen painetta vastaan taistellen. Laella jaksoin hädin tuskin seistä paikallani sen verran, että sain otettua muutaman valokuvan auringonnoususta. Tuulen voima oli valtava. Se oli pyyhkinyt huipun lähes lumettomaksi. Askelistani nouseva lumihile katosi hurjalla vauhdilla tunturin toiselle puolelle ja viuhahti kohti alhaalla jylläävää järven pintaa.

Maisema oli henkeäsalpaavan kaunis, mutta villi.

Ajatuksissani oli nauttia kahvikupillinen ja rauhallinen aamu huipulla nousevan auringon kanssa, mutta tunturisää oli eri mieltä kanssani. Jouduin muuttamaan myös reittisuunnitelmaani, joka olisi jatkunut pitkulaista tunturinlakea pitkin kiertäen sen toiselle puolelle. Papu oli hätää kärsimässä istuen isoimman kiven vierustalla, minkä huipulta löysi ilmeisesti peläten olevansa pian lentävien lumihileiden seuraaja matkalla kohti alhaalla odottavaa kylmää järvenpintaa.

Tunnottomat sormet eivät kaivaneet repusta kahvikuppia ja vilttiä, vaan räpelsivät nopeasti kameran linssisuojuksen irti napaten muutaman valokuvan tärisevin käsin hyytävässä tuulessa.

Tuuli tyyntyi siedettäväksi takaisinpäin kävellessä ja rauhoittui tutuksi tunturiviimaksi huipun kadotessa auringon kultaamana selän taakse. Tunturien väliin jäävät varjokohdat saavat uskomattoman monet sävyt vähäisissäkin valonsäteissä.

Kahden keron väliin jää poroaitaus, johon oli kasattu tokallinen tunturista kerättyjä poroja. Niiden kilisevät kellot kaikuivat tuulen viimassa sen kääntyessä sopivasti kulkijaa päin.

Kiertäessäni aitauksen viertä sen portille saapui juuri moottorikelkan selässä kaksi tuuheaan poronnahkalakkiin käärittyä lasta isänsä kanssa. Saavuimme portille yhtä aikaa, lapset ihastelivat Papua ja sen tuuheaa, tuulessa vipattavaa turkkia. Kysyttäessä mies kertoi porojen odottavan seuraavan päivän erottelua, jossa tarkastetaan porojen kunto, valitaan teuraaksi menevät ja merkataan tänä vuonna syntyneet vasat. Lyhytsanainen poromies karvahattuisine lapsineen katosi pian porotokan sekaan, joten jatkoin matkaani alemmas tunturiin kahvitauko mielessäni.

Laaksossa kahden tunturin välissä on tupa, porokämppä, jonka jyhkevän hirsikehikon suojiin tuuli ei yltänyt niin purevasti. Istuin hetken kahvikupillisen kanssa nauttien pienen pienestä lämmöstä, jonka kuvittelin auringon suovan poskilleni. Termospullon tyhjetessä kuulin moottorikelkan lähestyvän äänen. Poromies lapsineen saapui pihaan kertoen tulleensa porokämpälle hetkeksi kylmää suojaan. En ollut ainut, jota tunturituuli koetteli.

Takaisin parkkipaikalle saapuessa aurinko oli kääntynyt jo takaisin kohti horisontin alareunaa. Maisema ei juuri muuttunut auringonnousun punakullan sävyisestä hehkusta ennen kuin laskeva aurinko maalasi samat värit sen ylle.

Talviauringon valo on lyhyt, mutta mahdottoman kaunis.

Valoa ja lämpöä talvipäiviisi täältä tuntureilta ☀️

♥: Sanna

Roadtrip Utsjoelle ja Nuorgamiin

Roadtrip Utsjoelle ja Nuorgamiin

Samaisella reissulla, jolla patikoin Kevon luonnonpuistossa ja Paistunturin laakeilla erämaa-alueilla, ajoin seuraavana päivänä myös hetken mielijohteesta Suomen ja koko EU:n pohjoisimpaan kylään Nuorgamiin asti.

Pohjoisen tiet ovat vallattomia ja aivan ihania! En ole koskaan ollut autoihminen, ennen tänne muuttoani vihasin autolla ajamista ja jopa siellä matkustamista. Siinä kun ei voi tehdä samalla mitään järkevää, aika menee hukkaan.

Pyh, sanon minä nyt. Kaikenlaisia ajatuksia sitä mahtuu omaan päähän siitä, että aina pitäisi olla tekemässä jotakin, aina pitäisi olla tehokas ja saada aikaiseksi jotakin fiksua.

Nyt en keksi parempaa tapaa viettää kirkasta lokakuun päivää kuin ajaa pitkin Lapin erämaita halkovia teitä, väistellen tielle poukkoilevia, metsästäjiä pakenevia hirviä, valkeiksi muuttuneita poroja ja jostain syystä tiellä viihtyviä riekkoja ja teeriä. Ihastellen talven väriseksi muuttunuttua kylmää aurinkoa ja silmänkantamattomiin jatkuvia tunturi- ja suomaisemia.

Radiotaajuuksia, puhelimen kuuluvuuksia saati internetyhteyttä ei ole kuin pohjoisen “isoissa” keskuksissa, Karigasniemellä, Utsjoella ja Nuorgamissa. Ehkä jossakin siellä välissäkin pienissä kylissä, joista silloin tällöin löytyy omakotitaloon perustettu kahvila/baari/huoltoasema/majatalo/puoti, joista matkalainen saa juoda kupposen kahvia ja ihmetellä saamenkielen ymmärtämättömyyttään. En pitänyt kirjaa yhteyksistä, radiokin oli suljettuna lähes koko matkan. Edellä mainitut aktiviteetit, omakeksimät laulut ja ajatusten loputon virta siivittivät automatkaa tarpeeksi mukavasti ilman ulkopuolisia aktiviteettejakin.

Jatkoin autossa nukkumista. Nopeasti takakonttiin kyhätty makuutila yllätti mukavuudellaan ja suloisella kotoisuudellaan. Toisen pakkasyön jälkeen, kun heräsin yöllä Papun koittaessa kaivautua untuvamakuupussini sisään kylmissään, keksin vuorata takakontin ja takaovien ikkunat villapaidoilla ja vilteillä. Niinkin pieni eristys riitti pitämään yöllä lämmön edes vähän paremmin auton sisäpuolella eikä kolmantena yönä tarvinnut enää villasukkiakaan. Saan tästä vielä hyvän asuntoauton, kun hieman teen lisää tuotekehitystä.

Aamuisin oli pakko kaivautua ulos lämpimästä takakontista valmistamaan aamupalaa retkikeittimellä auton ulkopuolelle huurtuvaan maisemaan milloin minkäkin tien poskessa.

Tapani mukaan en pitänyt matkatessa kiirettä. Pysähdyin Karigasniemellä patikoinnin jälkeen syömään lounaaksi muutaman sadan metrin päästä Norjan puolelta tuotua lohta. Tarjoilija suositteli ehdottomasti isoa lohiannosta, kun kerroin tulleeni patikoimasta Kevon luonnonpuistosta. Tarjoilija oli oikeassa. Kyllä maistui.

Jossakin välillä Karigasniemi-Utsjoki vietin tunteja Tenojoen varrella, joka osottautui yhdeksi hienoimmista paikoista, missä olen käynyt. Koko tie Karigasniemeltä Utsjoelle kulkee Tenojoen vartta, toisella puolellaan Norjan lumihuippuiset vuoret, toisella meidän ei ihan niin komeat, mutta kuitenkin omalla tavallaan jylhät tunturit. Tie mutkittelee läpi erämaaluonnon ja tarjoilee mitä upeampia maisemia jokivarrelta.

Utsjoelle saapuessani näin kyltin “Nuorgam 30km” ja hetken mielijohteesta päätin ajaa yöksi Nuorgamiin. Tie päättyi maamme pohjoisimmissa kolkassa Norjan rajaan, jossa koronarajoitusten takia auto oli käännettävä ympäri. Muuten olisin mielelläni jatkanut Norjaan asti, maahan, joka vetää vuorineen ja vuonoineen minua puoleensa kuin magneetti.

Hei, Norja!

Nuorgamissa kävin soittamassa paikallisen majatalon ovipuhelinta (kyllä, ihmettelin sitä itsekin) ja kyselin mahdollisuutta päästä saunaan. Kuten viime vuonnakin matkatessani lokakuussa, kaikkien matkailukausien ulkopuolella, sain vastaukseksi kepeän naurun, ettei heillä ole tarjota moista kausien ulkopuolella. Majoituskin on siinä ja siinä, saadaanko sellaista järjestettyä. Kerroin olevani vain saunan tarpeessa viiden päivän peseytymättöyyden jälkeen ja toivotin hyvää illanjatkoa. Sauna olisi tullut tarpeeseen, mutta erämaassa yksin matkatessa ei ole ihan niin viimeisen päälle, miltä autossa tuoksahtaa.

Aamu valkeni Norjan puolelle heijastuvalla, kelmeän kalpealla auringonvalolla. Tenojoki kuohui lähellä Norjan rantaviivaa. Jätin väsyneen Papun viltteihin käärittynä jatkamaan uniaan untuvamakuupussiini autoon, pakkasin kameratarvikkeet reppuun ja lähdin tutkimaan Tenojoen rantaviivaa. Vesi oli matalalla, jäisiä rantakiviä pitkin pääsi kulkemaan varpaiden kastumatta joen puoliväliin asti. Puhelimeen oli tullut viesti “tervetuloa Norjaan, tarkistathan koronarajoitukset ja karanteenimääräykset”. Kipitin nopeasti takaisin omalle puolellemme.

Jokin tässä pohjoisen karussa, tyhjässä, kylmässä, joskus jopa rumassa luonnossa kiehtoo. En osaa sitä sanoin kuvailla. Ajattelen ja tunnen kuitenkin usein kylmissäni pohjoisen tuulessa ja tuiskussa seikkaillessani itseni suunnattoman eläväksi. Tunnen eläväni kaikilla aisteillani, joka solullani. Olen kiinni hetkessä, yhteydessä itseeni ja ympäröivään luontoon kaikessa sen karuudessaankin.

En muista jälkeenpäin sitä, miten kylmissäni olin, miten varpaani olivat kolmatta päivää märät tai miten sormet taistelivat kohmeissaan saadakseen kameran linssisuojuksen irti. Muistan aution rannan, jään huurtamat kivet, joen villin ja vapaan kohinan, kylmän, lumelta tuoksuvan tuulen puhalluksen läpi harjaamattomien hiusten ja vapauden tunteen.

♥: Sanna

Pyhätunturilla

Pyhätunturilla

Viime viikonlopun Itä-Lapin seikkailun lisäksi pääsin käymään myös Pyhä-Luoston kansallispuistossa ja Pyhätunturilla, joka oli alkuperäinen viikonlopun suunnitelma. Kamerani jäi seikkailun tuoksinassa edelleen auton takakonttiin, joten lähes kaikki kirjoituksen kuvat ovat ystäväni, Onnin ottamia. Kiitos, Onni!

Lauantai näyttäytyi sateisena ja usvaisena. Saapuessamme Pyhäjärvelle, sitä ympäröivistä tuntureista näkyi hädin tuskin niiden juuri. Sateinen sää vesitti alkuperäisen suunnitelman olla yön yli tunturissa, Soutajalla. Sen sijaan kiersimme Pyhän nähtävyydet päiväseltään ja loppuillasta usvainen sade olikin kastellut retkivaatteet läpimäriksi.

Pyhätunturilla järjestetään joka vuosi (paitsi tietenkin tänä eriskummallisena vuonna) suosittu festivaali Pyhä Unplugged, jossa maankuulut artistit tuodaan Pyhätunturiin esiintymään keskelle tunturiluontoa. Yksi festivaalin esiintymispaikoista sijaitsee Aittakurun maagisessa kurussa, jota kehystää molemmin puolin ikivanhat, jääkauden murtamat kalliolohkareet.

Kurussa on erinomainen akustiikka (musiikki-ihmisenä tällaiset asiat kiinnostavat, ettette ihmettele 🙈). Pieni, kivikon jyhkevyydelle häviävä ja viime talven lumivyöryssä iskua saanut esiintymislava on rakennettu kurun pohjalle ja sen lavalta pitäisi äänen kantaa kymmenisen metriä ylempänä sijaitsevaan katsomoon kuulemma vain puheen voimakkuudella. Teimme muutaman testikajautuksen, mutta ylempänä kurussa ääntä katsomaan tulleet patikoijat keskeyttivät yksityisen soundcheckimme.

Seuraavana aamuna ilma oli kirkastumaan päin, joten lähdimme alkuperäisen suunnitelman mukaan patikoimaan Soutaja-tunturin huipulle. Ruska-aika on kuumimmillaan ja kuulemma yleensä täysin tyhjällä tunturinrinteellä tuli vastaan retkeilijöitä reiluin määrin. Sinänsä se ei haittaa, pohjoisen taivaan alla on tilaa joka tallaajalle ja rakkakivikon väleistä pilkistäviin ruskan väreihin uppoutuu silmä niin, ettei muita kulkijoita usein huomaakaan.

Papu on saman aikaan hyvä ja huono tunturikoira. Se jaksaa kulkea tunturin rinnettä ylös ja alas täysin ongelmitta, käy joka kerta tarkistamassa, olisiko nuotiopaikoille jäänyt retkeilijöiltä makkarankuoria ja pitää retkikunnan kasassa paimenkoiralle ominaisesti haukkumalla heti, jos joku jää liikaa jälkeen. Rakkakivikossa pienet tassut joutuvat kuitenkin liialle koetukselle ja kulku hidastuu. Pienuudesta on kuitenkin hyötyäkin, sillä Papua jaksaa kantaa pisemmänkin matkaa kainalossa kantamalla eikä se ole moksiskaan yllätyskyydeistä. Katselee maisemia ja haistelee tuulia uudesta perspektiivistä.

Ilma ja maisema oli niin kaunis, että pidimme useankin kahvi- ja marjansyöntitauon tunturin laakealla, puisella huipulla riitti nähtävää ja tutkittavaa.

Iltapäivällä palasimme kylään, Pyhäjärven ympäristöön ja tapasimme paikallisia kalastajia, jotka olivat juuri tulleet järveltä nuottaamasta. Pyhäjärvi on kuulemma liian kalainen, sillä aikoinaan siitä on ylikalastettu vain parhaat, isoimmat kalat. Kalakannan luonnollinen tasapaino on päässyt järkkymään, toiset kalat lisääntymään liiaksi niin, että kannalla ei ole tilaa kasvaa kuin pieneen mittaan. Järvi onkin nyt täynnä pientä särkeä ja ahventa, jota kalastajat nuottaavat eli vetävät kalaverkkoja liikkuvan veneen perässä ja koittavat näin palauttaa vesistön luonnollisen tasapainon.

Koska maamme kalamaku ja syömistottumukset ovat kääntyneet lähes täysin tuontikalan puoleen, kalastajat nostavat järvestä tonneittain kalaa, joka kärrätään kuorma-autolla paikallisten husky-yrittäjien koiranruoaksi ja loput kaadetaan metsään villikettujen ruoaksi. Eikö tunnukin järjettömältä? Välillä nykymaailma ja sen meno tuntuu ylitsepääsemättömän eriskummalliselta, johon äitini toteaisi “niin se maailma vaan makkaa”.

Paikalla oli muutama paikallinen, jotka talkoovoimin valmistivat omaan käyttöönsä särkisäilykkeitä. Säilykkeisiin ehti muutamin käsiparin voimin perata häviävän pienen osan koko massiivisesta kalasaaliista, mutta ainakin edes osa tästä täysin puhtaasta, luonnollisesta ja kotimaisesta ruokakalasta pääsee syömäkäyttöön.

Perkasimme kilokaupalla kaloja, samaan aikaan kalastajat kantoivat sisään lisää 50 litran saaveja täynnä kalaa.

Kalatalkoiden päätteeksi saimme maistaa erinomaista herkkua, uppopaistettua särkeä. Täysin uusi tuttavuus, mutta uskomattoman hyvää! Tästä ruoasta voisi maksaa paikallisessa ravintolassa mielellään. Ehkä joku nappaisi tästä hyvän yritysidean itselleen? 🤗

Koko viikonloppu oli niin täynnä ihmisiä, toimintaa ja uusia elämyksiä, että olin hieman pyörryksissä kaikesta, kun lähdin ajamaan sunnuntai-iltana takaisin kohti Kolaria. Pitkä, 300km kotimatka ei tuntunut laisinkaan pahalta. Upeat, ruskan värittämät maisemat ja kullankeltainen ilta-aurinko tarjosivat tarpeeksi viihdettä väsyneelle seikkailijalle ja ajoin koko matkan pysähtymättä.

Pohjoinen jaksaa aina vain tarjoilla upeuttaan, uusia kokemuksia ja ihmisiä. Olen onnellinen, kun voin kutsua Lappia kodikseni.

♥ Halauksin, Sanna

Seikkailuviikonloppu Itä-Lapissa

Seikkailuviikonloppu Itä-Lapissa

Viikonloppu oli erilainen, täynnä ohjelmaa, uusia ihmisiä, liikkumista ja ulkoilmaa. Mutta niin ihana, nautin täysin sydämin tästä hieman eriskummallisestakin viikonlopun ohjelmasta.

Pakkasin kameran ja kaikki tarvikkeet mukaan autoon, mutta en “ehtinyt” kuvata sillä kertaakaan. Sinne se jäi, auton perään, kun seikkailin täysillä Itärajan tuntumassa. Siksi hyvin niukkakuvainen kirjoitus tällä kertaa. Koittakaa kestää 😅


Alunperin minun piti viikonloppuna käydä ystäväni luona Pyhätunturilla ja katsella siellä paikkoja, käydä tunturissa ja tutustua Pelkosenniemen seutuun. Suunnitelmiin tuli kuitenkin muutos. Ystävä työskentelee Metsähallituksen leivissä, jonka kautta häntä oli pyydetty “malliksi” Itä-Lappiin, Urho Kekkosen kansallispuiston alueelle. Valokuvia käytettäisiin alueen retkeilymainoksiin ja muuhun Itä-Lapin markkinointiin. Malliksi kaivattiin muitakin, erityisesti koira oli tervetullut, joten minut ja Papu napattiin viime tipassa myös mukaan.


Perjantai-iltapäivän 300km ja neljän tunnin ajomatkan jälkeen olin Savukosken kunnassa, Tulppion kylässä. Pakkasin tavarani erämaata ja sen “ajo omalla vastuulla” -teitä paremmin kestävään ystäväni autoon ja jatkoimme matkaa vielä pidemmälle Itään, lähes Venäjän rajan tuntumaan. UKK-puistossa meitä odotti heti alkuun Nuorttijoen ylitys. Puoli reiteen asti nouseva, virtaava jääkylmä vesi, joka piti ylittää ohuesta ja hatarasta köydestä kiinni pitäen kantaen täyttä rinkkaa selässä ja koettaen olla liukastelematta virran pyöreiksi pyörittämillä kivillä. Aikamoinen kokemus, ainakin tällaiselle joen ylittäjäensikertalaiselle 😬


Virran toisella puolella tapasimme valokuvaajan, Jaakon, ja myös hyvin ex-tempore -ajatuksella mukaan napatun kaimani Sannan. Muu porukka oli ehtinyt olla jo paikalla yhden yön ja kuvata osan tarvittavasta materiaalista. Meille jäi kuvattavaksi vielä iltakuvat nuotiolla sekä seuraavan päivän melontakuvat Kairijoella. Majoituimme yöksi suloiseen, pieneen auiotupaan aivan joen tuntumaan. Illalla kaminan liekkien luomat hypnoottisesti katossa hyppivät varjot ja sen joka paikkaan leviävä lämpö hiljensi tuvan melkein heti iltaruoan jälkeen. Iloinen juttelu ja hauskanpito vaihtui varsin nopeasti makuupussien kohinaksi, kun kukin haki hyvää asentoa puisella lavetilla.


Aamulla kello herätti puoli kuusi, jolloin kaminaan lisättiin puita. Hetki sen jälkeen vielä kevyttä unta makuupussin lämmössä samalla odotellen tuvan lämpiämistä uuteen päivään. Naapuripetiläiset aloittivat aamun iloisesti laulamalla. Meillä oli hauska porukka kasassa.

Aamutoimien jälkeen pakkasimme tavarat ja lähdimme takaisin kohti joenylityspaikkaa. Toisella kerralla se onnistui jo selvästi edellispäivää huolettomammin eikä virtaavan veden aiheuttamat pienet tasapainon heilahtelut tuntuneet enää niin vakavilta. Papu matkusti molemmilla kerroilla kainalossani keskittyneenä ja hiljaa. Sekin aavisti saavansa kylmän kylvyn, jos meinasi venkoilla.


Autoille päästessämme lähdimme ajamaan kohti Kairijokea ja siellä sijaitsevaa Kairijoen eräkeskusta. Ajoimme tunnin verran nyrkin kokoisilla kivillä päällystettyä tietä pitkin. Autoni alapohja sai mojovan kivipesun ja voin vain toivoa, että kaikki pysyi siellä paikallaan. Olimme alueella, jossa ei ole internet- tai puhelinyhteyttä. Vaikka en ainakaan myönnä olevani niiden koukussa, oli vapauttava tunne olla yhteyksien ulottuvuuksissa. Oli olemassa vain tämä ulottuvuus, tämä hetki ja ihmiset, jotka ovat kanssani fyysiseesti läsnä. Muu maailma saattaa kääntyä ympäri, mutta me olisimme asiasta täysin tietämättömiä.


Kairijoen eräkeskukselta saimme kahvikupposten jälkeen matkaamme kanootin. Muutaman rennon lilluskelukerran lisäksi olen kulkenut kanootilla vain kerran ja sekin täydellisessä säässä, peilityynellä järvenselällä. Nyt matkasimme kanootilla alas virtaavaa jokea pitkin, jonka vesi oli hyvin matalalla. Kiviä ja vedenalaisia hiekkasärkkiä oli enemmän kuin tyyntä pintaa ja vaikkei joen kuohut päätä huimanneet, veivät ne kuitenkin meitä eteenpäin välillä sinnekin suuntaan, mikä ei ollut alkuperäinen suunnitelma. Onneksi en ollut yksin, ystäväni vastasi takapenkillä ohjauksesta ja reitin suunnittelusta. Minä koetin auttaa parhaani mukaan, vaikka välillä sainkin ohjeen olla melomatta ollenkaan, kun yritin ottaa liiaksi ohjat käsiini 😅

Valokuvaajamme Jaakko seurasi melomismatkaamme välillä joen ylittävillä silloilla, välillä yläilmoista dronen siivin. Pääosin meloimme täydessä hiljaisuudessa upeissa ruskan väreissä ihastellen kirkkaan veden läpi näkyvän joen pohjan ihmeitä ja upeaa syysilmaa.

Suvantokohdissa ehti nauttia maisemista ja uskalsi kaivaa puhelimenkin esiin. Kuva: Onni Kojo

Rantauduimme joen rannalla sijaitsevalle laavulle, jossa juhlistimme onnistunutta seikkailua nokipannukahveilla ja iloisella rupattelulla. Nauru halkoi kirpeää syysilmaa, kun ideoimme uusia luovia projekteja ja jaoimme elämänkokemuksiamme. Oli aika palata takaisin, erämaan kaira oli antanut tarvitsemamme. Tutustuin hienoihin uusiin ihmisiin ja nauroin vedet silmissä. Kiitos, supertiimi. Toivottavasti pääsemme pian toteuttamaan seuraavaa seikkailua 💛

Kuva: Onni Kojo

♥ Halauksin, Sanna

Uusia ulottuvuuksia Utsjoella

Viimein pääsen näkemään erämaan lintuperspektiivistä käsin. Tätä on odotettu pitkään, viimein hankin dronen. Lentämiseen vaaditaan rekisteröinti ja pieni teoriakoe. Kun ne suoritin, olen nyt sertifioitu dronelennättäjä ja taivas on minun. En ole ennen lennättänyt dronea, mutta Utsjoen avara, esteetön taivas ja erämaan rauha on paras paikka harjoitella. Tässä ensilennon tuloksia keskiyön auringon valossa 💛 – […]

Pakureissussa – Pyhältä Utsjoelle

Pakureissulla ei ole suunnitelmaa. Suunnittelemattomuus luo vapautta ja se on koko reissuni ydin. Haluan viettää aikaa juuri siellä, missä hyvältä tuntuu juuri niin kauan kuin se hyvältä tuntuu. Lähdin kotipihasta maanantaina ja parkkeerasin samana päivänä Pyhäjärven kylälle Pelkosenniemelle ystävien pihalle. Pyhällä on hyvä olla. Ihmettelen hieman itsekin, miksi, sillä siitä uupuu niin usein kaipaamani villiys […]

Pakuprojekti – lähtöä vaille valmis

Tuntuu, että minusta, tästä blogista ja elämästäni on viime aikoina tullut auto-, rakennus- ja työkalukeskeinen. Illat ovat venyneet pitkiksi, sänkyyn mennessä päässä soi käsisahan meteli ja nenää kutittaa hiomispöly. Mutta tiedättekö mitä? Se kaikki on ollut sen arvoista, sillä Bertta-pakettiautoprojekti on vihdoin valmis! Bertta, minä ja Papu olemme lähtöä vaille valmiita. Kuluvalla viikolla olen puuhannut […]