Kiireinen syyskuu on tullut päätökseensä. Se vaihtui viikonloppuna kylmässä tuulessa ja sateessa lokakuuksi. Ilma tuoksuu nyt lumelta. Sitä luvattiinkin loppuviikosta. Ehkä jo ensilumen paikka. Toivottavasti.
Meillä pirtti on lämmennyt jo pari viikkoa leivinuunin voimin. Kun vihdoin saatiin eri peltien yhdistelmät ratkottua, piippu vetää hyvin eikä tupruta kaikkea sisään savusaunan tavoin. Muurin kaksimetrinen kylki on välillä niin kuuma, ettei siihen kädellä voi koskea. Sisällä on etenkin iltaisin kotoisaa, lämmintä ja rauhallista.
Kuten viime kirjoituksessa kerroinkin, syyskuussa eniten aikaa on ehdottomasti vienyt sadonkorjuu. Mehuja ja hilloja on säilötty eri marjoista ja hedelmistä eri yhdistelmillä. En juo itse kovin paljon mehua, mutta ehkä sitä pitää nyt opetella juomaan, koska sitä on vietävän paljon.
Aloitin myös ensimmäisen leipäjuureni! Siitä olen valtavan iloinen enkä malta odottaa, että se valmistuu ja pääsen harjoittelemaan leivinuunissa ihan oman hapanjuurileivän valmistusta. Toistaiseksi se kypsyttelee itseään suihkun lämpimällä lattialla. Olen valmistautunut erinäisiin erehdyksiin ja yrityksiin ennen kuin kunnon leipää alkaa valmistumaan, mutta olen siihen valmis.
Sadonkorjuun lisäksi on jo valmistauduttu hieman ensi vuoden puutarhahommiin. E ja pikkusiskoni ostivat minulle syntymäpäivälahjaksi kaksi omenapuuta. Syntymäpäiväni on vasta lokakuussa, mutta puut piti ostaa ja istuttaa jo nyt, sillä syntymäpäivilläni on luultavasti jo lunta. Istutimme ne pihan eteläpuolelle, tuimme kepeillä ja suojasimme verkoilla porojen ja nälkäisten jänisten varalta. Toistaiseksi puut ovat voineet hyvin, toivotaan, että ne pärjäävät talven yli. Se on täällä se isoin koitos. Itse kullekin.
Naapurin poika kävi kyntämässä meille ladon taakse lisää peltotilaa ensi kevääksi. Se kävi kätevästi traktorilla, kun meiltä se olisi kestänyt lapion kanssa varmaankin – no, sinne kevääseen asti. Mahtavaa saada lisää kasvualaa! Tänne on suunnitteilla peruna- ja sipulimaa. Saimme ystäväperheeltä myös valkosipuleita ensi vuodeksi istutettavaksi. Sato senkuin monipuolistuu.
Kiireistä huolimatta olemme käyneet muutamalla retkelläkin. Lähiympäristössä ja vain lyhyen ajomatkan päässä on niin paljon upeita luontokohteita, ettemme ole päässeet vielä edes alkuun niiden tutkimisessa, vaikka olemme asuneet täällä kohta puoli vuotta. Iso kansallispuisto tarjoaa mahdottomasti uskomattoman kauniita luontokohteita. Usein valitsemme kartan perusteella sellaisia, joissa ei käy muita.
Miten ne sitten tunnistaa? Siitä, ettei niistä löydy netin syövereistä mitään tietoa, mutta kartalla ne näyttävät mielenkiintoisilta. Kuten tämä jokilaakso keskellä kansallispuistoa. Yhtäkään ihmistä emme nähneet, vain valtavasti kaunista luontoa.
Luonto on alkanut valmistautua talveen. Suurin osa kauniista ruskan väreistä on jo varissut puista ja ilma tuoksuu talvelta, vaikka aurinko paistaisi. Eri lintuparvia käy lentelemässä kotijärven päällä ennen kuin ne lähtevät kohti etelää kailottaen vaaran rinteitä vasten hyvästejään. Niistä tulee aina hieman haikea olo, mutta toivotan niille kuitenkin hyvää, turvallista matkaa ja tervetuloa takaisin, kun kevät koittaa.
Kyläkin on jo hiljentynyt talvea kohti. Lähiympäristössä on jonkin verran kesämökkejä ja kesäasukkaita. Niistä viimeisetkin ovat lähteneet takaisin koteihinsa ja jättäneet meidät muutamat talolliset uhmaamaan tulevaa talvea keskenämme.
Syyskuun ehkä suurin ilonaiheeni on ollut kylässämme vieraileva kirjastoauto. Voi, miten suurta onnea se tuottaakaan! Olen suuri kirjojen ja lukemisen ystävä, kirjastoon on matkaa lähes 50km eikä siellä tule käytyä kovin usein. Mutta sadan metrin päähän parkkeeraa kaksi kertaa kuukaudessa upouusi kirjastoauto täynnä ihania romaaneja, tietokirjoja puutarhanhoidosta ja viljelystä, retkioppaita ja käsityölehtiä. Mikä aarreaitta!
Samalla kirjastoauton käyminen on kylän yhteinen tapaamishetki, kun lähes kaikki ahtautuvat viideksitoistaminuutiksi samaan bussiin, vaihtavat kuulumiset ja samalla nappaavat itselleen lisää luettavaa pitkien ja pimeiden syysiltojen ratoksi. Voi, kuinka nautinkaan tästä kyläelämästä.
Porot tuppautuvat pihalle lähes päivittäin ja käyvät ruoan etsinnän perässä yhä rohkeammiksi. Suhtaudun niiden visiitteihin ristiriitaisesti. Toisaalta on ihanaa, että luonto ja sen eläimet ovat kirjaimellisesti etupihalla, mutta ne kuitenkin syövät kaiken. Huolehdin omenapuiden ja talvivalkosipuleiden, ruusupensaiden ja mansikantaimien puolesta.
Edelleenkään en suostu aitaamaan pihaani pitääkseni porot loitolla, joten toistaiseksi ne käyvät hiippailemassa talon nurkilla, kunnes käyn ne kiljaisemassa kauemmaksi. Selvästi ovat kyllä suhteellisen tottuneita ihmisiin, koska kailotuksestani ja huitomisestani huolimatta ne ottavat vain muutaman juoksuaskeleen ja jäävät pellolle tyynesti jatkamaan ruokailuaan. Koirat pitävät ne parhaiten loitolla, joten ne ovatkin saaneet uuden työn pitää porot loitolla.
Syyskuu on ollut mahtava ruskankaunis kuukausi. Erityisen paljon olen ilahtunut pimeistä, tunnelmallisista illoista, jotka tuntuvat oman pirtin lämmössä erityisen kotoisilta. Puidenkantamisrumba on alkanut, niitä kärrätään sisään tasaisella tahdilla. Pohdin jo kottikärryjen ottamista avuksi. Niillä isompi lasti onnistuisi helpommin kuin kahden irtokassin kantaminen useasti päivässä.
Toivon rauhallisia, talventuoksuisia päiviä syksyysi. Ihanaa, että olet täällä ❤️
♥ Sanna
Sanna Vaara 