Ensimmäinen askel on vaikein

Olen ottanut ensimmäisen haparoivan askelen uudenlaiseen luomiseen.

MINÄ TEIN VIDEON! Muutaman minuutin videoon upposi pelkkää editointiaikaa yli 10h, mutta opin hurjan paljon uutta. Kuvaushetket ovat tallentuneena kameralle, mutta myös mieleen unohtumattomina kokemuksina.

Olen itseasiassa kuvannut videopätkiä jo kohta parin vuoden ajan mielessäni ajatus, että joku päivä vielä julkaisen niistä jotakin. Se ajatus on aina jäänyt taustalle. On helppo keksiä tekosyitä, ajanpuutetta, välineiden puutetta, mitä tahansa, ettei tarvitsisi ottaa sitä pelottavan suurta askelta ja jakaa maailmalle jotakin itsestään.

Kaiken luovan tuottamisen julkaiseminen on hurjan pelottavaa. Tuotokseen laittaa palan itsestään ja siihen kohdistuva kritiikki tuntuu suoraan kritiikkinä henkilökohtaisesti. Vaikka tiedän, ettei se niin olekaan, epävarmuuden ja haavoittuvuuden tunteelle ei voi mitään.

Joten, värisevin sormin, pinnallisesti hengittäen ja suurella jännityksellä jaan palan itsestäni ja julkaisen teille ensimmäisen videoni. Ensimmäinen askel on se vaikein, sen jälkeen helpottaa.

Toivottavasti se tuottaa teille edes osan siitä ilosta, mitä olen kokenut sitä kuvatessa ja editoidessa. Kertokaa, mitä pidätte! Uusia ideoita ja seuraavat askeleet on jo aluillaan 🙊

♥ Sanna

The river flows in you – Lempipaikkani Muoniojoen varrella

The river flows in you – Lempipaikkani Muoniojoen varrella

Olen esitellyt lempipaikkaani joen rannalla jo useasti Instagramin puolella, mutta en vielä täällä. Tervetuloa lempipaikkaani!

Sinänsä tuossa paikassa ei ole mitään ihmeellistä. Pitkä, tyhjä rantaviiva kaunista, pohjoisen niittykasvillisuutta ja joen lempeissä pyörteissä hiotuneita kiviä. Toisella puolella jokea Ruotsin metsää, jonka keskelle on aikoinaan raivattu muutama aukko pienelle maatilalle. Mutta tiedättekö, kun joku paikka tuntuu hyvältä. Joku voisi kutsua sitä hyväksi feng shuiksi. En ole aiheeseen niin perehtynyt, mutta sen fiiliksen tuntee. Jotkin asiat ovat kohdillaan ja tuossa paikassa on hyvä olla.

Käyn tuossa lempipaikassani joen rannalla usein. Se sijaitsee muutama kilometriä omasta rannastani joen vartta pohjoiseen ja on täydellinen paikka auringonlaskun ihasteluun.

Kun olimme pieniä, pikkusiskoni opetteli ilmansuuntia ja auringonkiertoa ja kertoi vakavana, että aurinko laskee Ruotsiin. Oli jopa hieman huolissaan naapurikansamme selviämisestä auringonlaskussa. Siitä muistan edelleenkin luonnossa aurinkoa seuratessani kummassa suunnassa on auringonnousu ja kummassa lasku 😄

Aurinko on laskenut Ruotsiin. Toivottavasti ruotsalaiset selvisivät siitä tänäänkin.

Joen ranta oli aiemmin kesällä täynnä pitkiä, puisia lohiveneitä. Lohestuskausi päättyi heinäkuun lopussa ja lohiveneet ovat lähes kaikki kadonneet rannalta suojaan talvelta, odottamaan ensi kesää. Kaikki näkemäni veneet ovat aina lukitsematta sulassa sovussa omilla paikoillaan. Täällä ei ilmeisesti tarvitse pelätä venevarkaita.

Syyskuun lopusta kaikki kalastus joella onkimista ja katiskalla pyytämistä lukuunottamatta on kielletty. Tornion-Muonionjoki kun on Euroopan pisin vapaana virtaava lohijoki, siten ainutlaatuinen ja siksi kalastuksella on tiukat säännöt ja rajoitukset. Hyvin monesta muusta joesta lohikanta on vähentynyt tai kadonnut kokonaan patoamisen myötä. Hyvä esimerkki siitä, miten “vihreillä” ilmastoteoilla, kuten vesivoimalla on toinenkin puoli. On hyvä pitää mielessä, että harva asia on mustavalkoinen ja että kuluttaminen olisi koskaan hyväksi ilmastolle vain, koska sitä kaupataan “vihreillä” arvoilla. No, ei mennä sen syvemmälle aiheeseen. Kaikki me yritämme parhaamme yhteisen hyvän eteen, eikö? 🤗

Alkava ruskakausi on alkanut näyttää jo väriloistoaan. Lehtivihreää katoaa päivä päivältä enemmän ja sen tilalle vaihtuu ruskeankeltainen, lämmin sävymaailma. Paikallisten puheissa (unohdan aina, että myös minut lasketaan tuohon joukkoon 😄) ruska on usein esillä: onko hyvä vai huono ruskavuosi, paljonko viimeyönä oli pakkasta ja miten se vaikuttaa ruskan sävyihin. Kuulemma kalatkin “ovat ruskaa piilossa” eli eivät juuri liiku sen aikaan.

Ympäröivä luonto todella vaikuttaa arkielämään, sillä se on kaikkialla. Sitä on enemmän kuin “ei-luontoa” ja se hallitsee puheeaiheiden lisäksi myös käytännön elämää: talveen varautuminen alkaa, pimeyteen varautuminen alkaa. Se tuntuu luonnolliselta tavalta elää. Olla yhteydessä siihen, mitä on seinien ulkopuolella. Ei ole erillistä elämää luonnossa ja ei-luonnossa. Ne ovat yhtä ja samaa.

Mukavaa, kun kävit lempipaikassani. Lämpöä pimeneviin päiviin 🤗

♥: Sanna

Sairastuvalta päivää

Sairastuvalta päivää

Ei, se ei ole koronaa.

Tuntuu, että tässä kummallisessa ajassa tuo on lause, joka on sanottava kuin jonakin vapaudu-vankilasta -korttina, kun vähänkin yskähtää. Ymmärtäähän sen, terveysasioissa liikkuu paljon pelkoja. Varsinkin tilanteessa, jossa yhtäkkiä me ihmiskuntana olemmekin voimattomia jonkin edessä. Emme osaakaan ratkaista ongelmaa silmänräpäyksessä, poistaa sitä ja huomaamme pienuutemme. Silloin kaikki, pienetkin keinot välttyä lietsomasta pelkoa ja turvattomuutta otetaan käyttöön.

Joten ei, en ole saanut koronaa, vaan normaalin, sitkeän flunssan. Olen yleensä harvoin sairas, mutta tällä kertaa jäin lepopotilaaksi reiluksi viikoksi. Pääsin sen myötä testaamaan koronatestin “mukavuuden” ja olemaan karanteenissa täällä metsän keskellä viisi päivää tuloksia odotellessa.

Papukin tuntui aistivan jonkun olevan pielessä, se tuntui pitävän vahtia puuhistani ja lepäämisestäni tiukalla, mutta lempeällä katseellaan.

Oli uusi tilanne olla yksin karanteenissa paikkakunnalla, jolta en tunne vielä kovin montaa ihmistä. Täällä ei palvelutaso ole samanlaista kuin kaupungeissa, joissa ruokaa ja mitä tahansa tarvikkeita voi tilata kotiovelle lähes vuorokauden ympäri. Minulla ei ollut hätää, kaapit olivat täynnä ruokaa, koska ostan sitä yleensä kerralla enemmän, ettei tarvitse päivittäin ravata kirkonkylälle pienten asioiden takia. Mielenkiintoinen lähtökohta kuitenkin. Onneksi viihdyn mökissänikin hyvin.

Viikko yksin, tapaamatta ketään on jopa tällaiselle yksinäisyydessä viihtyvälle kova koetus. Onneksi nykyään on etäyhteydet, niillä sain kaipaamiani ihmiskontakteja. Kiitos Pohjanmaan ystävät piristyksestä ❤

Eniten kaipasin ulkoilmaan, luontoon, joka houkutteli ihanilla väreillä ja syksynkultaisella auringonpaisteella ikkunasta harva se päivä. Jaksoin päivittäin käydä postilaatikolla ja heitellä Papun kanssa keppiä pihalla, jotta sen ei tarvinnut kärsiä liikkumattomuudesta, mutta muuten jouduin sulkemaan verhot päivisin, jotta en liikaa haikailisi ulkoilmaan ja siten pitkittäisi tautia.

Viikon lepäilyn, lukemattomien elokuvien (enemmän hyviä kuin huonoja 🙄), neulomisen, kirjojen lukemisen, nukkumisen ja inkiväärillä terästetyn teen litramäärittäin juomisen jälkeen olo alkaa tuntua lähes normaalilta.

Elämä voittaa pian, ja pääsen taas ulkoilmaan ihastelemaan nyt jo pitkällä olevaa ruskan alkamista. Päivitän siitä kuvia ja turinoita heti, kun syksynharmaa sade hellittää otettaan.

Pysykää terveinä! Lämpimiä halauksia 🤗

♥: Sanna

Ilta taivaanvalojen alla

Ilta taivaanvalojen alla

Syyskuu teki eilen juhlallisen esiinmarssin väistyvän kesän tilalle.

Oli myöhäinen ilta. Laitan joka yö etuoven lukkoon viimeisenä ennen kuin siirryn yläkertaan nukkumaan. Avasin oven, seisoin hetken terassilla hengittäen pakastuvaa syysiltaa ja mietin, miten nopeasti illat hämärtyykään. Ensimmäiset tähdet alkoivat juuri täplittää tummansinistä taivasta.

Puiden takaa näkyi valoa. Kaupunkielämään tottuneet aivoni tulkitsivat sen katuvaloksi, sehän on ihan normaalia. Mutta hetkinen, ei meillä täällä ole katuvaloja. Mikä se sitten on? Kurkistin kauemmas metsän taakse ja näin jokeen heijastuvan mitä kirkkaimman, kullan keltaisen kuutamon isompana kuin olen koskaan nähnyt. Se oli juuri noussut metsänrajan yläpuolelle ja heijasteli kuunsiltaansa jokea peittäneeseen sumuverhoon.

Täysin epätodellinen maisema.

Nappasin lähimmän villatakin, köykäiset tossut, kamerani ja juoksin rantaan. Olin niin innoissani, että kompuroin rannan puuportaissa ja kiroilin kömpelyydelleni. Joki oli kuin toisesta maailmasta. Tiedän sanovani niin usein, mutta se kuvaa mielestäni hyvin sitä, mitä näin.

Kuu liikkui nopeasti Kevyt, häilyvä sumuverho kannatteli sen loimotttavaa olemusta horisontin yläpuolella. Pakkanen kiristyi ja tähdet tuikkivat yhä kirkkaammin jo lähes mustalla taivaalla. Pilvet liikkuivat nopeasti kuun ympärillä ja koko taivaankannella. Hetkinen. Vielä hetki sitten taivas oli täysin kirkas, vailla pilvenhaituvaakaan. Ja miksi pilvet liikkuvat noin nopeasti, kadoten välillä ja ikäänkuin kiemurrellen takaisin näkyviin? Ei voi olla totta!

Revontulia. Ensimmäisiä tänä syksynä. Olosuhteet niille oli otolliset; kirkas, mutta pimeä yö, kiristyvä pakkanen ja tyhjä taivaankansi. Ne tanssivat halki taivaankannen kuin eläisivät välillä kadoten haileina taivaanrantaan, välillä ilmestyen kuin tyhjästä takaisin mitä kirkkaimmin värein ja kontrastein. Uskomattoman kaunista.

Olin niin häkellyksissä koko hetken upeudesta, etten osannut tehdä mitään. Seisoin suu auki yksinäni sumuisan joen rannalla tuijottaen ylöspäin niin, että välillä jalat meinasivat pettää tasapainonsa.

Valokuvat menivät sinne päin, en jaksanut tai halunnut keskittyä määräänsä enempää siihen, että saan tallennettua hetken kameraan. Halusin tallentaa sen ensin itseeni. Alan huomata myös, että vanha, harrastelijakamerani ei jaksa ja osaa toimia pimeävalokuvauksessa niin hyvin kuin toivoisin. Jos pohjoisen taivas meinaa tänä talvena esittää lisää valonäytöksiään, saattaa olla uuden kameran hankkimisen paikka.

Sain kuitenkin tallennetua jotakin molempiin ja olen tyytyväinen. Ja äärettömän onnellinen. Ja kiitollinen. En voi uskoa, että olen täällä, asun täällä, pohjoisen taivaan ja revontulien alla. Huhhuh.

♥: Sanna