Tavallisuuden taikaa

Tavallisuuden taikaa

Syysviikot on olleet ihania, joskin roisin rumia. Vettä sataa, joen pinta nousee kesän ennätysmatalista mitoista takaisin normaaliksi. Kylmyydestä ei toistaiseksi ole tietoa, pilvisateinen sää pitää ilman lämpimänä eikä talvi tunnu vielä tulevan. Aika tasapainoilee uusien työjärjestelyiden ja rakkaiden ihmisten kanssa ja yrittää jakaa sitä kaikille ja kaikelle tarpeeksi. Kiire ei ole vielä vieraillut täällä, mutta kolkuttaa jo välillä ovea. Sitä yritän välttää viimeiseen asti, se ei ole tervetullut vieras muuten avointen ovien mökissäni.


Istuin aamusta joen rannalla. Satoi hieman, pisaroi pieniä hitusia, muuten oli kirkasta. Istuin ja tuijotin tyhjyyteen. Pitkästä aikaa ei ollut mitään tekemistä kotona, ei ketään kahvilla tai jutusteluseurana. Olin yksin utuisen aamun kanssa.

Se tuntui todella hyvältä.

Etelävirtaan päin joen mutka kehitteli utua ylleen. Ensin vain vähän, juuri ja juuri silmillä havaittavasti. Vastarannan vesilinnut lipuivat udun ja veden välissä kuin tuonen virrassa. Hipihiljaa kuin yhteisestä sopimuksesta.

Utu keräsi voimia tovin mutkan kaarteessa ennen kuin uskalsi yltää rannan puihin. Sinne se ujutti lonkeronsa kuin merivesi nousuveden aikaan. Rannan koivikot hukkuivat hienoon sumuhuntuun. Utu jatkoi matkaansa kohti, se innostui löytäessään lisävoimia metsän kätköistä ja lipui pitkin joen pintaa hipihiljaa.

Hetkessä se ohitti minut, peitti vastarannan koivikon näkyvistä jatkaen välinpitämättömästi matkaansa joen seuraavaan mutkaan. Ehkä siellä istui seuraava ihminen katselemassa tätä luonnon näytöstä.

Tavallisesta aamusta löytyy taikaa, kun hetkeksi pysähtyy ja ihmettelee.

♥ Halauksin, Sanna

Pieni pakureissu Puljun erämaahan – luovuudesta

Pieni pakureissu Puljun erämaahan – luovuudesta

Lauantaipäivä, kello on kolme. Kotona on likaista, koirakin haisee ja pitäisi pestä. Seuraavan viikon työt odottavat järjestelijäänsä ja edellisen illan kekrijuhlien venyminen aamuyöhön asti huutaa kunnon yöunta tai vähintään pitkiä päiväunia ja levollista iltaa sohvalla. Mutta mieli halajaa muualle. Tien päälle, tuulettumaan, johonkin vain pois. Edes vähäksi aikaa. Suljen silmät muilta velvollisuuksilta, nappaan jo puoliksi pakattuna viikon verran odottaneen repun nurkasta selkään, avaan puhelimen kartan ja täppään tähtäimeksi Puljun erämaan. Se sattui sieltä ensimmäisenä silmiin, ajomatkaa vain pari tuntia – sehän on ihan lähellä. Tunnetusti sillä määränpäällä ei ole niin väliä. Kunhan pääsee kulkemaan.

Ilma on suoraan sanottuna kurja. Kuvittelin, että saisin valokuvattua hieman. Inspiraatio iskee usein juuri tien päällä, jossain muualla kuin kotinurkissa. Sadetta vihmova sumu ja kova tuuli ei kovin houkuta kuvaamiseen, mutta heitän pakun perään kuitenkin kameralaukun. Eihän sitä koskaan tiedä. Enemmän houkuttaa kyllä ajatus mukaan pakatuista kynttilöistä ja hyvästä kirjasta (, joka on muuten Suon villi laulu – erittäin hyvä!). Kesän jälkeen en ole viettänyt pakussa juurikaan aikaa. On mukava päästä tunnelmoimaan lokakuun pimeinä iltoina pakukodin seinien suojiin.

Ajan Levin ohi, tie vaihtuu tunturikeskuksen jälkeen pieneksi ja kuoppaiseksi hiekkatieksi. Tjaa, no nämä on tuttuja tunnelmia kesän seikkailuilta. Pakun jousitukset on hämmentävän hyvät. Auton pyyhkijät heittävät erämaan pikkuteiltä kertyvää rapaa sivuun, minkä ehtivät. Näkymä on sumuinen enkä ole varma, johtuuko se likaisesta tuulilasista vai kaikkea syleilevästä sumusta. Syyskuun kauniin ruskahohdon jälkeen yhden päivän myrskytuuli pudotti kaikki lehdet puista ja pyyhki maisemasta kullankeltaisen värin. Nyt kylmässä sateessa ja sumussa aukeava erämaa on kaikkea muuta kuin kaunis.

Näen sen silti kauniina, vaikkei se sitä haluaisikaan.

Kartta vie Puljutunturin kupeeseen. Siellä ei ole massiivista parkkipaikkaa, käymälöitä, kotia ja opastekylttejä, kuten kansallispuistojen tai luontopolkujen läheisyydessä. Itseasiassa siellä ei ole yhtään mitään. Hädin tuskin pieni levike, jolla en halua viettä yötä, vaikkei erämaan tiellä vastaan tullutkaan ketään. Ajan hetken eteenpäin ja löydän minkä lie aura-auton kääntöpaikan tai vanhan metsätien alun. Käännän pakun siihen tottuneesti, katson, että sänky on suunnilleen suorassa (huomasin kesällä, miten ikävä on nukkua, jos se viettää suuntaan tai toiseen) ja sammutan moottorin. Syvä hiljaisuus – erämaan hiljaisuus – valtaa kaiken.

Tottunein elkein alan purkaa tavaroita, avaan makuupussin valmiiksi, laitan ruokatavarat paikoilleen, petaan Papulle pedin valmiiksi pakun takaosaan. Samaan paikkaan kuin kesälläkin. Se menee siihen heti tottuneesti makaamaan. Kello on vasta hädin tuskin päivän puolella.

Mitähän sitten tekisi?

Tylsyys on ihana tunne. Sitä koitetaan nykyään niin kovasti – ja aivan turhaan väistellä. Tylsyys on luovuuden lähde. Luovuus vaatii tyhjää tilaa ja aikaa. Usein paljon aikaa. Iso osa omasta hyvinvoinnistani tulee siitä, että on tilaa ja aikaa. Voin hyvin, jos on välillä myös tylsää. Että aika kuluu hitaasti, matelee. Että on epämukava olla vain itsensä ja ajatustensa kanssa.

Silloin tapahtuu usein jotakin maagista. Ajatus lähtee lentoon. Kuin lapsena, kun ei ollut mitään tekemistä, syntyi parhaat leikit ja ideat. Sen lapsen ajatukset ja ideat ei ole meissä kadonneet mihinkään. Siellä ne on, kun niille antaa tilan ja ajan. Tylsyys on avain siihen maailmaan.

Kävelin hitaasti erämaan tietä edestakaisin. En ollut menossa minnekään, liikutin vain itseäni, ettei tarvitse istua paikallaan. Rehellisesti sanottuna en jaksanut mennä mihinkään. Vieressä nousi Puljutunturi, tiesin sen, mutta en sitä sumulta nähnyt. Heitin ajatuksen ilmaan, josko kävisin siellä iltakävelyllä. Ajatus haihtui ja katosi tuulen mukana. Satoi sumua, se kasteli hitaasti hiukset ja liian ohuet lenkkarit. Tienvarren matalat, tummat puut heiluivat vaalean harmaata taivasta vasten kuin varjoteatterissa.

Kävelin metsän reunaa tunturille päin, vaikka tiesin, etten sitä tänään saavuttaisikaan. Pimeä ja märkä metsä oli kaikkea muuta kuin houkuttava, mutta siinä oli jotakin mysteeristä. Tiesin olevani ainut ihminen täällä. Se herätti mielikuvituksen ja inspiraation. Hain kameran autosta juosten. Viritin sen paikoilleen, vähän sinne päin, koska idea on toteutusta tärkeämpi ja yleensä käyn silloin kärsimättömäksi kaiken sen kanssa, mikä on ideani tiellä.

Varsinaisesti en edes tiedä, mitä teen. Kunhan leikin. Kokeilen ja epäonnistun. Joskus se on hauskaa, useimmiten turhauttavaa. Joskus en saa aikaiseksi mitään, joskus yllätyn itsekin, mitä inspiraatio tuo tullessaan. Mitä kumpuaa jostakin sisältä, kun sille antaa mahdollisuuden. On hurjan mielenkiintoinen ajatus, että usein en itsekään tiedä, mitä se on.

Jossain välissä huomaan, että turkoosit lenkkarini näkyvät valokuvissa tummaa metsää vasten liikaa. Otan ne ja sukat pois. Maa on märkä ja viiltävän kylmä. Visiooni liittyi epämääräistä juoksemista metsässä, nyt ilman kenkiä. Kylmät lehdet liimaantuvat jalkoihin, en juuri tunne niissä mitään. Yritän kuvata tunnetta, en niinkään maisemaa. Haluan kertoa tarinaa, en faktoja tai numeroita. Se onnistuu vain, kun on tylsää. Kun on aikaa ja tilaa. Kun muu maailma unohtuu.

Erämaa on siihen täydellinen paikka.

Olen väsynyt, läpimärkä ja tunnottomin, paljain jaloin erämaan pimenevässä metsässä yön kynnyksellä. Millään sillä ei ole väliä, tunnen olevani todella elossa. En tiedä edes, miksi. En katsonut sen kummemin, mitä sain aikaiseksi, oliko mikään valokuvista se, mitä hain. Tärkeimmältä tuntui se, että sain olla täällä. Sain toteuttaa itseäni. Se on kuin nälkä, joka pitää tyydyttää, muuten muusta elämästä ei tule mitään.

Palaan autolle, nostan Papun pedilleen. Sekin on märkä, mutta näyttää kuitenkin tyytyväiseltä. Sytytän mukanani tuomat kynttilät ja suljen lokakuisen erämaan ovien ulkopuolelle. Erämaan tuuli jää humisemaan peltikuoren mutkiin ja ujeltaa yksinäisiä säveliään muuten niin hiljaisessa illassa. Kaivaudun makuupussin syövereihin ja avaan kirjan. Nyt voin uppoutua sen maailmaan, kun olen saanut hetken uppoutua ensin omaani.

Toivon päiviisi hieman tylsyyttä, paljon mielikuvitusta ja luovuutta. Mukavaa, kun olet täällä ❤

♥ Halauksin, Sanna

Joutsenten aika ja elämäntunne

Joutsenten aika ja elämäntunne

Joutsenet, jotka viime syksynäkin valtasivat joenrantani ja jättivät jälkeensä vitivalkoisia, virrassa lipuvia höyheniä ennen muuttoaan etelään ovat taas täällä. Niiden laulu kaikuu vastarannan oranssina hehkuvista puista ja kiirii tyynen joenpinnan yli sisälle mökkiini asti. Iltaisin, kun makaan jo sängyssä, kuulen niiden huutelun ja voimakkaiden siipien läiskeen veden pinnalla. Naapuri kertoi jo hermostuneensa niiden kovaan huuteluun ja tilkinneensä kaikki raot talostaan, jotta saa nukuttua öisin.

Minua joutsenten äänet ei haittaa. Niiden kailotus on syksyn sointuja kauneimmillaan. Kylmän ilman kaikua ja lähestyvän talven ensisoittoa. Muistan, miten viime syksynä joutsenten lähdön jälkeen lokakuun lopussa joki oli autio ja tyhjä. Ihan kuin siitä olisi puuttunut jotakin, kun sen asukit matkasivat lämpimämpiin olosuhteisiin.

Olen ottanut tavakseni aloittaa syysaamut uimalla joen jo hyiseksi käyneessä vedessä. Hipsin märän heinikon läpi sandaaleissa, joissa varpaat paleltuvat tunnottomiksi jo ennen veteenkin menemistä. Huomaan kehittyneeni kylmän veden vastaanottamien tunteiden hallinnassa, vaikka edelleen, samaan tapaan kuin viime vuonna, sydän hakkaa rintakehän sisäpuolta kuin paniikissa päästäkseen sieltä ulos. Hengitys salpautuu lähes väkisin. Pysähdyn kuitenkin sen kaiken keskelle ja hengitän syvään kymmeniä kertoja. Tunnustelen kylmän veden viiltävää virtausta iholla ja vain hengitän. Muuta ei siinä hetkessä tarvita. Ystäväni kuvasi tunnetta kauniisti elämäntunteeksi. Kun fyysisesti ei ole ihan varma pysyykö elintoiminnot elävien kirjoilla, on lähempänä elämää kuin koskaan.

Joutsenet katsovat tätä kaikkea turvallisen etäisyyden päästä pitäen visusti vielä harmaahöyheniset poikaset kaukana puuskuttavasta ja elämää hihkuvasta olennosta. Saattaa olla, että joku aamu joudun luopumaan rutiinistani antaakseni joutsenille tilaa ja rauhaa. En halua häiritä niitä, vaikka nautin suunnattomasi joka-aamuisesta elämäntunteestani. Voin tuntea eläväni myös niiden lähdön jälkeen, ennen jäiden tuloa. Joki on enemmän niiden kuin minun.

♥ Elämäntäyteisin halauksin, Sanna

Pakkasaamun pohdintaa

Pakkasaamun pohdintaa

Ensimmäiset pakkasaamut on täällä. Niissä on uuden alun tunnelmaa. Vaikka nehän tarkoittavat loppua, kesän loppumista, luonnon kukoistuksen loppumista. Jostain syystä minulle niistä tulee mieleen alku. Kaikki on niin raikasta; ilma, maa jalkojen alla, metsä. Ne huokuu kylmää puhtautta. Ihan kuin voisi puhdistaa itsensäkin vain olemalla ulkona pakkasilmassa.

Tämä on sarjaansa kirjoitus, jossa ei ole mitään ihmeellistä kerrottavaa. Halusin jakaa pienen aamuhetken, kun keitin puuroa, mutta se paloi pohjaan, koska jäin ikkunasta ihailemaan auringonsäteitä. Miksi ihailisin aurinkoa vain ikkunasta? Puuro jäi liedelle – se oli jo pahasti pohjaan palanut eikä sitä voinut pelastaa kuitenkaan – heitin naulakosta villatakin päälle ja astuin ulos.

Muutama pakkasaste oli tehnyt punaisina hohkavista mustikanvarvuista rapeita, sipsimäisen herkullisesti rusahtavia. Tuntui hauskalta astella kumisaappailla niiden ylitse. Aurinko venytteli säteitään metsän oksien lävitse maahan asti tuomatta siihen kuitenkaan juuri ollenkaan lämpöä vielä tähän aikaan aamusta.


Onko olemassa hetkeä, jolloin ei oikeasti tee mitään? Istuimme eilen pitkän tovin ystävän kanssa terassilla tuijottaen metsään. Niin sanotusti tekemättä mitään ja keskustellen siitä, onko olemassa ei-minkään tekemistä. En usko. Tekemättömyys saatetaan usein tuomita laiskuudeksi, mikä on suuri vääryys. Laiskuus ja tekättömyys on yhä kaukana toisistaan kuin aamuinen metsä ja sipsit. Heh.

Vietin hetken pakkasaamuna metsässä tekemättä mitää. Istuen kauan sitten maahan kaatuneella puunrungolla. Kuunnellen, kun tuuli hymisten heilutti kuusten ohuita oksia edestakaisin. Katsellen auringon säteiden tanssia naavan kärjillä ja leikitillen kurkistaen oksien lomasta. Tuntien kylmän ilman ihollani, huokuen uutta raikkautta.

Ei-minkään tekeminen on yksi lempiaktiviteeetistani.

♥ Halauksin, Sanna

Elokuun kuulumisia ja pohjoisen mökkiarkea – video

Tein videon elokuun kuulumisista, mustikkaretkistä ja siitä, miten säilön marjat talven varalle.

Videota tehdessä näin ensimmäistä kertaa mökkini taivaalta käsin, kun kuvasin videoon drone-kuvaa. Enpä hoksannut, että kun linnut lentävät tästä yli, ne näkevät horisontissa tunturijonon 😍 Maasta katsottuna ympärillä on niin paljon metsää, ettei tuntureista ole kuin mielikuva mielessä. Oli hauska nähdä myös jokea ylhäältä käsin. Pieni kylä, jolla asun näyttää taivaalta päin entistä pienemmältä. Kirkonkylää ei edes näy, vaikka sinnekään ei ole kuin kymmenisen kilometriä.

Elokuu hurahti kyllä vauhdilla, en edes tajunnut, kuinka nopeaan. Paljon on ollut asioita käsillä, niistä lisää myöhemmin, mutta pääosin olen keskittynyt marjojen poimimiseen ja siihen, että osaan pysyä paikallani kesän reissaamisen jälkeen. Loppukuusta se sujui jo paremmin.

Toivon ihania syyskesän päiviä sinulle, täällä ruska alkaa jo pörhistellä väreillään.

♥ Halauksin, Sanna

Kuu luo joelle siltaa

Kuu luo joelle siltaa

Viime yönä kävi samoin kuin niin monena yönä viimekin syksynä. Pesin hampaita ulkona terassilla, koska jostain syystä ulkona hampaiden peseminen on vain paljon mukavampaa kuin sisällä kylpyhuoneessa. Metsänreunan takaa pilkotti valoa. Taitaa kylän taloissa joku olla vielä hereillä. Paitsi eipäs tuossa kohtaa ole taloja. Aivan, tänään on täysikuun aika ja taivas on pitkästä aikaa lähes vapaa pilvistä.

Heitin hammasharjan lavuaariin, nappasin kameran, viltin ja villapaitoja mukaan ja lähdin alas rantaan vahtimaan täysikuuta.

Mökkini on pienen kumpareen päällä. Rannasta katsottuna kuusta ei näkynyt edes sen hohkaa. Vain yksinäinen kirkas tähti hohti tummansinisellä taivaalla. Istuin odottamaan.

Kuu nousi hitaasti, kullankeltaisena mustan metsän takaa. Laitoin kameran kuvaamaan videota ja vain katselin näytöstä. Oli hiljaista, niin hiljaista, että joessa siellä täällä pinnalla käyneen kalan loiskahdus tuntui kovalta ääneltä.

Kuulin kaukaa tutun äänen, jota en ole kuullut viime syksyn jälkeen. Tuttu, torvimainen tervehdys kaikui vastarannan metsän kautta, pompahti joen tyynellä pinnalla ja palasi takaisin lähettäjänsä suuntaan. Laulujoutsenia. Niiden siivistä kuului suhina, kun ne ohittivat minut ja rantani, jossa kököttin ilmeisen näkymättömänä tumman viltin alla. Viime syksynä laulujoutsenet kerääntyivät joelle kymmenittäin, odottelivat otollista aikaa lähteä etelään. Vaihtoivat sulkapeitteensä ja jättivät jälkeensä lumivalkeita sulkia lipumaan joen hiljaisessa virrassa. Poimin niistä kauneimpia talteen kuin arvokkaimpia aarteita. Ne ovat edelleen seinälläni esillä.

Ihana aloittaa kaikki alusta saman joen rannalla. Tuttuja asioita, jotka toistavat itseään vuodenkierron mukaan, mutta kuitenkin joka hetki on erilainen kuin edeltäjänsä. Mietin vain, miten upeaa on asua täällä. Saan katsoa kaikessa rauhassa kuun nousemista laulujoutsenten laulun säestämänä muuten täysin hiljaisessa ja tyynessä illassa.

Valoisaa ja maagista syksyä!

♥ Halauksin, Sanna

Koti rannalla

Koti rannalla

Vietän kotona nyt toista viikkoa. Tässä joenrannalla ihmettelen syksyn verkkaista saapumista, lähes päivittäistä vesisadetta, joka estää pääsyn mustikkametsään. Älä kerää märkiä mustikoita, kokeiltu on. Toisaalta sade on enemmän kuin tervetullutta. Kesä on ollu hurjan kuiva ja sen huomaa kaikkialla luonnossa. Kerroin jo aiemmin kesällä reissuiltanikin, miten karttaan merkityt joet ja purot olivat paikoittain kutistuneet olemattomiksi, kuiviksi uomiksi. Oman rantanikin vesi on niin matalalla, että en ole päässyt tästä edes uimaan. Yleensä tähän aikaan jokea pitkin kiitää tervalta tuoksuvat lohiveneet, nyt ne eivät matalan veden takia ole päässeet kaikkialle. Antaa vain sataa, siis.

Reissuelämästä palautuminen oli aluksi hankalaa. Rauhoittuminen ei onnistunutkaan tuosta vain, kun kotioven avasin. Kun on kulkenut koko kesän, paikallaan oleminen on hankalaa. Vietin muutaman päivän juosten pitkin mökkiä, vieden tavaroita tuonne ja tänne, siirtäen ne taas paikalleen. Muulloinkin yhteen asiaan kerrallaan keskittyminen on vaikeaa, nyt se oli korostuneen hankalaa.

Saatan aloittaa tiskaamisen, huomata ikkunasta, miten pääskyt lentävät joen veden pinnalla ja haluan tallentaa sen kameralle. Kävelen rantaan kameran kanssa, tajuan tarvitsevani toisen linssin. Lähden hakemaan sitä ja muistan, etten ole antanut Papulle ruokaa. Avaan jääkaapin ottaakseni sieltä koiranruokaa, huomaan, että sinne eilen laittamani mustikat ovat valuttaneet nestettä ja joudun siivoamaan sen. Aloitan siivoamisen, mutta puhelin soi, työjuttuja. Avaan tietokoneen, jääkapin ovi on edelleen auki, Papu nälkäinen ja kamera on rannassa yksikseen kuvaamassa pääskyjä.

Annoin itseni poukkoilla hetken sinne tänne kuin pääskyt veden pinnalla, sopeutua uuteen tilanteeseen ja muutaman päivän päästä menoni rauhoittui. Asiaa helpottaa myös se, miten ympäröivä luonto tarjoaa hetkiä ja tilaisuuksia rauhoittumiselle. Iltaisin, kun sadepilvet väistyvät hetkeksi, aurinko kultaa punallaan koko horisontin ja heijastelee veden tyynestä pinnasta kaikkea kauneuttaan.

Eihän tällaisissa hetkissä voi kuin rauhoittua. Kaikki muu unohtuu, kun jää katselemaan näitä luonnon maalauksen sävyjä. Välillä käännän pään ylösalaisin ja katselen kuvaa, jonka matala metsäkaistale katkaisee horisontissa, toisinpäin. Ihan vain huvin vuoksi. Mietin, mistä tiedän, kumpi näistä maailmoista on oikein päin, kun kummatkin näyttävät lähes samoilta.

Saamelaisessa mytologiassa on uskomus saivokansasta, joka asuu saivojärvien tuolla puolen. Tiettyjen järvien pohjassa on pieni reikä, josta läpi uimalla pääsee maailmaan, joka on samanlainen kuin tämä missä me elämme, mutta peilikuva. Siellä asuu pyhänä pidetty saivokansa, hyväntahtoinen henkikansa, joka saattaa joskus auttaa tällä puolella järveä asuvia.

En ole saamelaismytologian asiantuntija. Edellinen kuvaukseni saivokansasta on oma, muistinvarainen tulkintani muutaman lukemani kirjan pohjalta, mutta tällaiset vanhat tarinat ja luonnon uskomukset ovat kiehtovia. Luen mielelläni niihin ja muihin suomalaisiin luonnonmytologioihin liittyviä kirjoja ja kirjoituksia. Niissä on paljon opin aihetta ilman, että tarvitsisi allekirjoittaa kaikkea. Ajattelin vinkata teillekin hyviä pohjoiseen, luontoon, Lappiin ja suomalaisiin mytologioihin liittyviä kirjoja pian, pysykäähän kuulolla ☺️


Yksi ilta en saanut unta. Kai vielä kulkijasieluni haahuili jossakin teiden varsilla eikä malttanut pysähtyä tähän. Pyöräilin iltahämärissä lempipaikkaani joella. Esittelin sen täällä blogin puolella viime kesänä. Ilta oli viileä, ehkä ensimmäinen, jossa selvästi oli aistittavissa ensimmäisiä syksyn merkkejä. Joki virtasi hiljaa ja rauhassa heijastellen auringon viimeisiä värillisiä siveltimenvetoja horisontissa.

Muistan ajatelleeni, että tuntuupa rauhalliselta. Ehkä tuo oli hetki, kun kulkijasieluni palasi matkaltaan ja asettui tähän hetkeen fyysisen olemukseni kanssa, hiljalleen virtaavan joen rannalle.

Toivottavasti olet saanut viettää ihanan kesän ja syksy tuo uusia, kauniita tuulia tullessaan. Minä jatkan joenrannalla oleilua ja rauhallista eloa, johon edelleen kuuluu ajoittaiset sinne tänne säntäilyt. Sellaista se on.

Valokuvaamisen ja blogin kirjoittamisen ohella aion myös jatkaa YouTube-videoiden tekemistä. Koen niiden parissa hulluja inspiraation puuskia. Nautin videoiden kuvaamisesta ja tekemisestä todella paljon. Jos haluat antaa puuskilleni pienen tuuppauksen ja kannustaa työtäni niiden parissa, käy YouTube-kanavallani painamassa pientä punaista nappia “Tilaa / Subscribe”. Se kertoo sekä minulle, että YouTuben hämmentävän viisaalle tekoälylle, että videoiden tekeminen kannattaa, mutta ei vaadi sinulta mitään tai velvoita sinua mihinkään. Kiiiiiiitos 🤗💛

♥ Halauksin, Sanna

Kiitos, kesä

Kiitos, kesä

Niin kesä päättyi. Sen viimeinen päivä, heinäkuun viimeinen, vilahti ohi. Yötön yö päättyi jo parisen viikkoa sitten ja vaikkei sen vaikutusta heti juuri huomaakaan, jotakin tuntuvaa on kuitenkin ilmassa. Ilma on ollut viimeisen viikon viileä, reilusti alle kymmenen astetta ja pipo on käynyt päässä ensimmäisen kerran sitten toukokuun. Elokuussa riittänee vielä lämpöä, valoa ainakin, mutta jonkinlainen liikahdus pois kesästä on tehty.

Olen edelleen tien päällä, pakureissussa, tällä hetkellä Sodankylän pohjoispuolella. Taas ilman suunnitelmaa tai päämäärää. Viimeiset pari viikkoa olen ollut ihmisten ja aktiviteettien ympäröimänä. On tullut tehtyä ja mentyä. Nyt olen pitkästä aikaa taas yksin, niin sanotusti elän normaalia pakettiautoelämää vielä viikon verran. Ensi viikolla suunnittelin palaavani kotimökkiin, ainakin siksi aikaa, että saan poimittua ja säilöttyä mustikat, puolukat ja karpalot. Teen varmasti reissuja pakulla syksyllä ja miksei talvellakin, mutta toistaiseksi tämä jää kesän viimeiseksi pakuviikokseni.

Pitäisikö kirjoittaa vielä erillinen kirjoitus, joka kasaisi yhteen koko kesän pakureissun, mitä olen oppinut elämisestä pakussa, missä olen matkannut, mitä tehnyt? Ehkä voisin. Olisi se mukava kasata reissu omassakin päässä jonkinlaiseen pakettiin ennen uuden seikkailun alkamista.

Juuri aamulla, kun keitin aamukahvia noin kuudettakymmenettä kertaa, mietin, miten tämä ei oikeastaan tunnu edes reissulta enää. En ole kaivannut kotiin, mökkiini, juuri ollenkaan. Tämä on tuntunut kodilta. Sitähän se on ollutkin. Pakettiauto on kotini, siksi sen rakensin ja sen roolin se on täyttänyt erinomaisesti. Kaikki, mitä tarvitsen elääkseni on tässä, näissä muutamissa neliömetreissä.

Tästä irtoaisi hyvin lisää kirjoitettavaa, mutta taidan säästää sen kuitenkin omaan kirjoitukseensa. Onko jotain, mitä toivoisitte minun kirjoittavan pakettiautossa asumisesta, matkustamisesta ja elämisestä? Kertokaa ihmeessä, olisi mukava kuulla, mikä muita askarruttaa 🙂

Viime vuonna tein videon kesän päättymisestä. Kerron siinä, miten luonto muuttuu, kun kesäkuukaudet päättyvät ja mitä syksyn odotukseen kuuluu. Jos et ole nähnyt sitä vielä, liitän sen tähän.

Ihania loppukesän päiviä, paljon lämpöä ja valoa ja kiitos, kun olet täällä mukana matkallani 💛

Halauksin,
Sanna

Roadtrip Utsjoelle ja Nuorgamiin

Roadtrip Utsjoelle ja Nuorgamiin

Samaisella reissulla, jolla patikoin Kevon luonnonpuistossa ja Paistunturin laakeilla erämaa-alueilla, ajoin seuraavana päivänä myös hetken mielijohteesta Suomen ja koko EU:n pohjoisimpaan kylään Nuorgamiin asti.

Pohjoisen tiet ovat vallattomia ja aivan ihania! En ole koskaan ollut autoihminen, ennen tänne muuttoani vihasin autolla ajamista ja jopa siellä matkustamista. Siinä kun ei voi tehdä samalla mitään järkevää, aika menee hukkaan.

Pyh, sanon minä nyt. Kaikenlaisia ajatuksia sitä mahtuu omaan päähän siitä, että aina pitäisi olla tekemässä jotakin, aina pitäisi olla tehokas ja saada aikaiseksi jotakin fiksua.

Nyt en keksi parempaa tapaa viettää kirkasta lokakuun päivää kuin ajaa pitkin Lapin erämaita halkovia teitä, väistellen tielle poukkoilevia, metsästäjiä pakenevia hirviä, valkeiksi muuttuneita poroja ja jostain syystä tiellä viihtyviä riekkoja ja teeriä. Ihastellen talven väriseksi muuttunuttua kylmää aurinkoa ja silmänkantamattomiin jatkuvia tunturi- ja suomaisemia.

Radiotaajuuksia, puhelimen kuuluvuuksia saati internetyhteyttä ei ole kuin pohjoisen “isoissa” keskuksissa, Karigasniemellä, Utsjoella ja Nuorgamissa. Ehkä jossakin siellä välissäkin pienissä kylissä, joista silloin tällöin löytyy omakotitaloon perustettu kahvila/baari/huoltoasema/majatalo/puoti, joista matkalainen saa juoda kupposen kahvia ja ihmetellä saamenkielen ymmärtämättömyyttään. En pitänyt kirjaa yhteyksistä, radiokin oli suljettuna lähes koko matkan. Edellä mainitut aktiviteetit, omakeksimät laulut ja ajatusten loputon virta siivittivät automatkaa tarpeeksi mukavasti ilman ulkopuolisia aktiviteettejakin.

Jatkoin autossa nukkumista. Nopeasti takakonttiin kyhätty makuutila yllätti mukavuudellaan ja suloisella kotoisuudellaan. Toisen pakkasyön jälkeen, kun heräsin yöllä Papun koittaessa kaivautua untuvamakuupussini sisään kylmissään, keksin vuorata takakontin ja takaovien ikkunat villapaidoilla ja vilteillä. Niinkin pieni eristys riitti pitämään yöllä lämmön edes vähän paremmin auton sisäpuolella eikä kolmantena yönä tarvinnut enää villasukkiakaan. Saan tästä vielä hyvän asuntoauton, kun hieman teen lisää tuotekehitystä.

Aamuisin oli pakko kaivautua ulos lämpimästä takakontista valmistamaan aamupalaa retkikeittimellä auton ulkopuolelle huurtuvaan maisemaan milloin minkäkin tien poskessa.

Tapani mukaan en pitänyt matkatessa kiirettä. Pysähdyin Karigasniemellä patikoinnin jälkeen syömään lounaaksi muutaman sadan metrin päästä Norjan puolelta tuotua lohta. Tarjoilija suositteli ehdottomasti isoa lohiannosta, kun kerroin tulleeni patikoimasta Kevon luonnonpuistosta. Tarjoilija oli oikeassa. Kyllä maistui.

Jossakin välillä Karigasniemi-Utsjoki vietin tunteja Tenojoen varrella, joka osottautui yhdeksi hienoimmista paikoista, missä olen käynyt. Koko tie Karigasniemeltä Utsjoelle kulkee Tenojoen vartta, toisella puolellaan Norjan lumihuippuiset vuoret, toisella meidän ei ihan niin komeat, mutta kuitenkin omalla tavallaan jylhät tunturit. Tie mutkittelee läpi erämaaluonnon ja tarjoilee mitä upeampia maisemia jokivarrelta.

Utsjoelle saapuessani näin kyltin “Nuorgam 30km” ja hetken mielijohteesta päätin ajaa yöksi Nuorgamiin. Tie päättyi maamme pohjoisimmissa kolkassa Norjan rajaan, jossa koronarajoitusten takia auto oli käännettävä ympäri. Muuten olisin mielelläni jatkanut Norjaan asti, maahan, joka vetää vuorineen ja vuonoineen minua puoleensa kuin magneetti.

Hei, Norja!

Nuorgamissa kävin soittamassa paikallisen majatalon ovipuhelinta (kyllä, ihmettelin sitä itsekin) ja kyselin mahdollisuutta päästä saunaan. Kuten viime vuonnakin matkatessani lokakuussa, kaikkien matkailukausien ulkopuolella, sain vastaukseksi kepeän naurun, ettei heillä ole tarjota moista kausien ulkopuolella. Majoituskin on siinä ja siinä, saadaanko sellaista järjestettyä. Kerroin olevani vain saunan tarpeessa viiden päivän peseytymättöyyden jälkeen ja toivotin hyvää illanjatkoa. Sauna olisi tullut tarpeeseen, mutta erämaassa yksin matkatessa ei ole ihan niin viimeisen päälle, miltä autossa tuoksahtaa.

Aamu valkeni Norjan puolelle heijastuvalla, kelmeän kalpealla auringonvalolla. Tenojoki kuohui lähellä Norjan rantaviivaa. Jätin väsyneen Papun viltteihin käärittynä jatkamaan uniaan untuvamakuupussiini autoon, pakkasin kameratarvikkeet reppuun ja lähdin tutkimaan Tenojoen rantaviivaa. Vesi oli matalalla, jäisiä rantakiviä pitkin pääsi kulkemaan varpaiden kastumatta joen puoliväliin asti. Puhelimeen oli tullut viesti “tervetuloa Norjaan, tarkistathan koronarajoitukset ja karanteenimääräykset”. Kipitin nopeasti takaisin omalle puolellemme.

Jokin tässä pohjoisen karussa, tyhjässä, kylmässä, joskus jopa rumassa luonnossa kiehtoo. En osaa sitä sanoin kuvailla. Ajattelen ja tunnen kuitenkin usein kylmissäni pohjoisen tuulessa ja tuiskussa seikkaillessani itseni suunnattoman eläväksi. Tunnen eläväni kaikilla aisteillani, joka solullani. Olen kiinni hetkessä, yhteydessä itseeni ja ympäröivään luontoon kaikessa sen karuudessaankin.

En muista jälkeenpäin sitä, miten kylmissäni olin, miten varpaani olivat kolmatta päivää märät tai miten sormet taistelivat kohmeissaan saadakseen kameran linssisuojuksen irti. Muistan aution rannan, jään huurtamat kivet, joen villin ja vapaan kohinan, kylmän, lumelta tuoksuvan tuulen puhalluksen läpi harjaamattomien hiusten ja vapauden tunteen.

♥: Sanna

Syntymäpäiväjuhlintaa

Syntymäpäiväjuhlintaa

Täytin vuosia viikonloppuna.

Viime vuonna samana päivänä juhlistin syntymäpäivääni yksin pohjoisessa vuonoilla ja tuntureilla matkatessani kaksi viikkoa vuokratulla pakettiautolla halki Lapin ja Pohjois-Norjan. Jos haluat lukea lisää vuoden takaisesta reissusta, siitä löytyy tarinaa täältä.

Tänä vuonna jonkinlainen ympyrä sulkeutui. Vuosi sitten samaan aikaan matkasin täällä pohjoisessa vailla määränpäätä, mielessä kuitenkin pieni toivonkipinä ja ajatus, josko voisin joskus asuakin täällä.

Vain vuosi myöhemmin ympärilläni on joukko uusia ja vanhoja ystäviä ja juhlimme merkkipäivääni omalla joenrannallani Kolarissa, pohjoisen tähtitaivaan alla. Nuotion tulen lämmössä soittaen, laulaen ja tanssien.

Kuva: Salla Penttilä

Todellisuudessa juhlinta alkoi jo muutama päivää aiemmin. Ystäväni etelästä oli luonani viikon verran ja tuntui, että melkein koko viikko oli yhtä juhlaa, luontokokemuksia, hyvää ruokaa ja seuraa.

Ensin kävimme ystäväni ja naapurini kanssa nauttimassa Aakenustunturin sumuisista ja kosteista maisemista sekä syömässä ihanan lounaan lämpimässä ja tunnelmallisessa autiotuvassa.

Kuva: Salla Penttilä
Kuva: Salla Penttilä

Nuotijuhlinnan jälkimainingeissa oli vielä vuorossa patikointi illanhämärässä Äkäsaivo-järven ympäristössä, Yllästuntureiden kupeessa. Yöksi pienen autiotuvan kamiinan lämpöön, ihastellen tähtitaivasta tuvan ikkunasta puisella lavetilla maaten.

Viime vuonna kuvittelin, etten keksisi parempaa tapaa viettää syntymäpäivääni kuin yksin seikkaillen pohjoisen taivaan alla. Niin sitä ihminen muuttuu mielipiteineen ja ajatuksineen. Tänä vuonna olen sitä mieltä, ettei syntymäpäiväni olisi ollut mitään ilman ystäviäni ympärilläni. Kiitos ihan jokaiselle, tämä oli paras juhlapäivä tähän asti ❤️

Jottei juhlinta ihan vielä loppuisi, lähden viime vuoden hengessä yksinäni vielä pohjoisemmaksi seikkailemaan vielä muutamaksi päiväksi. Autoni on väliaikaisesti muutettu majoitustilaksi patjoineen, retkikeittimineen ja tunnelmavaloineen.

Tästä seikkailusta lisää myöhemmin 😎

Ihanaa syyslomaviikkoa!

Halauksin, Sanna