Syksy on saapunut koko kirjollaan viime viikkojen aikana kuin varkain. Taidan kyllä sanoa niin jokaisesta vuodenajasta, mutta siltä se tuntuu. Ehkä siksi, kun itsellä ei ole mitään valtaa siihen, koska mikäkin vuodenaika saapuu ja miten. Ja hyvä niin.
Aamut ja illat on muuttuneet kesän kirkkaasta hd-värityksestä pehmeiden sävyjen konsertiksi. Metsä oikein huokaa päivän lämmöstä ja kerää usein itsensä yöksi usvavaippaan kuin pumpulinpehmeään peittoon.
Aamuisin auringon ensisäteistä usvapeitto häipyy paremmille unimaille ja keltainen aamuaurinko maalaa havupuut kuin kullaten kaiken, mikä sen säteisiin osuu.
Aamuinen metsä on maaginen paikka.
Olen ottanut syysrutiiniksi käydä vähintään kerran tässä meidän kylän viereisessä metsässä. Se on vanha ja kaunis kuin satojen vuosien ajan koristeltu. Kun sen sisään astuu naavaisten oksien välistä, tuntee pehmeän sammalmättään jalkojen alla, kaikki muu unohtuu.
Tästä metsästä on tullut kuin toinen koti. Sinne menen, kun kaipaan hengähdystä. Aikaa ei siellä ole olemassa.
Vaikka ruska ei ole vielä ehtinyt kovimpaan loistoonsa, on se jo aloittanut pukemaan metsien ylle punaisen ja keltaisen sävyisiä koreuksia. Maisema koti-ikkunasta on vaihtunut ihan hetkessä kesän vehreydestä syksyn kullankeltaiseen.
Eniten olen iloinnut pihlajista ja niiden syvän kirkkaista syysväreistä. Entisessä asuinpaikassani Tunturi-Lapissa ei juuri pihlajia näkynyt, nyt niitä on joka pihalla ja kylätien reunalla. Pihlaja on ollut suomalaisten kotiuskomuksissa tärkeä puu ennenkin ja alan ymmärtää, miksi. Sen luokse on tultu hakemaan lohtua, esitetty toiveita ja lausuttu suojelusloitsuja.
Pihlaja on ruskan puista väriloistossaan ensimmäisten joukossa. Kuin kuninkaallinen, joka kulkee kunniakujaa ensimmäisenä. Ehkä se tietää meidän palvoneen sen juurella satojen vuosien ajan ja on ottanut arvoisensa aseman.
Viimeiset mustikat paistattelevat vielä päivää punaisiksi ehtineissä varvuissaan. Olemme käyneet mustikassa pariin otteeseen, mutta syyssateet on haitanneet sadonkorjuuta ja taitaa mustikka jäädä tänä vuonna pakkasessa vähemmälle kuin viime vuonna. Se on harmillista, mutta nyt on laajempi lajikirjo marjoissakin tulossa, joten ehkä meillä ei ole hätää talven aikana niiden suhteen.
Asuinympäristömme on mielenkiintoinen ja valtavan monipuolinen. Kylää ympäröi pellot ja luonnonniityt, niiden takana kohoaa vanha metsä kynttiläkuusineen ja jäkälämättäineen. Sen takana on järvi, jonka kallioset rannat uppoavat syvälle tumman pinnan alle. Kaikissa niissä on aivan erilainen kasvisto ja oma maailmansa. Järven rannalla tuntuu kuin olisi kaukana erämaassa. Kuikka huutaa vastarannalta, kaislattomat ja karut kivirannat kasvavat vain kaikista sitkeimpiä ja sinnikkäimpiä kasveja.
Mutta talomme ympärillä on kesäisin kukkaloistoa kuin disneysadussa konsanaan. Pääskyset lentävät, huutavat mennessään ja palaavat sähkölinjalle pulputtamaan keskenään. Eri perhoslajit nauttivat kukkabuffetin antimista pihallamme ja siirtyvät siitä niityille lekottelemaan.
Ah, nautin niin tästä lajikirjosta ja ihmettelen sitä, miten kaikki elävätkin sovussa keskenään. Me tässä keskellä koitamme elää omassa lokerossamme ja olla puuttumatta suuresti tähän vallitsevaan harmoniaan.
Kesän satujen kukkaloisto alkaa olla tullut tiensä päähän. Harvat ja valitut jaksavat vielä loistaa aamuauringon säteiden lämmöstä, mutta suurin osa on jo luovuttanut ja siirtänyt loistonsa odottamaan ensi kesän sadun alkamista.
Muutama päivä sitten kävimme aamuvarhaisella retkeilemässä. Heräsimme viideltä, pakkasimme kahvit ja eväät ja lähdimme suositulle retkireitille, jotta saisimme kulkea sen rauhassa. Aamu osoittautui äärimmäisen kauniiksi. Sumu kiersi vaaroja, hunnutti kynttiläkuusten latvat ja vasta auringon kerättyä parhaat voimansa, vapautti näkymiä alhaalla laaksossa kuohuville koskille ja kalliojyrkänteille.
Kirjoitan retkestä seuraavassa kirjoituksessa, joten palaan pian!
Terveisiä täältä metsän siimeksestä. Toivottavasti sinun syksysi on alkanut hyvin.
♥ Sanna
Sanna Vaara 