Sadepäivän sävel – video

Sadepäivän sävel – video

Istun yksin jossakin Inarijärven pohjoispuolella pienen järven rannalla. Sataa vettä, mutta se on niin lempeää, ettei se haittaa. En edes huomaisi sitä, ellen kuulisi, miten pisarat putoavat kirkkaan järven pintaan ja päästävät yhtä kirkkaan ja puhtaan äänen kuin järven vesi. Se kuulostaa säveliltä, sattumanvaraisilta, mutta kuitenkin yhteensopivilta.

Haen autosta aiemmin samalla viikolla saamani huuliharpun. Se kuului henkilölle, joka on rakas meille molemmille, huuliharpun antajalle ja minulle. En ole soittanut huuliharppua koskaan ennen, mutta istun sen kanssa alas. Sillä on jotakin kerrottavaa. Sitten vain soitan. Täydellistä soitto ei ole, mutta en välitä. Se tulee jostakin syvältä ja annan sen tulla.

Siitä hetkestä synti video ja improvisoitu sävelmä. Ensimmäinen laatuaan, jonka julkaisen.

Ajattelin kantaa huuliharppua jatkossa mukanani nuuskamuikkusmaisesti ja keräillä säveliä sieltä täältä luonnosta, mistä ne sattuvatkin kumpuamaan.

Kiitos E merkityksellisestä lahjasta ❤️

Ja joki on jälleen vapaa – luopumisesta

Ja joki on jälleen vapaa – luopumisesta

Luonto opettaa meitä olematta kiintymään liikaa. Kaikki on muutoksessa. Koko ajan. Ainoastaan muutos on varmaa, varsinkin pohjoisen alati liikkeessä olevassa luonnossa, jossa kahdeksan vuodenajan kierto ei pysähdy hetkeksikään.

Joki luopui viimein jäisistä kahleistaan. Samalla minä jouduin luopumaan yhdestä talven tärkeimmistä kulkuväylästäni. Kuljin jäätä pitkin lähes joka päivä, oikaisin vastarannan metsään, seurasin talven eläinten jälkiä, ajoin elämäni ensimmäistä kertaa moottorikelkalla, hiihdin puolipäivää kestäneitä hiihtoretkiä edestakaisin kirpeässä pakkasilmassa. Nyt joki on jälleen villi ja minun ulottumattomissani.

Luopuminen ei ole helppoa, mutta se avaa uusia mahdollisuuksia. Kun jostain päästää irti, jää tilaa uudelle. Opettelen sitä vielä itse, mutta minulla on paras opettaja, luonto. Se ei kysele eikä odottele, siinä suhteessa on raakakin. Se ei jätä valinnanvaraa. On opittava, liikuttava eteenpäin, elettävä uutta aikaa ja päästettävä irti edellisestä.

Pitkään jatkunut sade enteili virran vapautumista, mutta jää piti pintansa yllättävän pitkään. Lämmin sade rummutti mökin kattoa ja syövytti jään pintaa, mutta se kesti sitä toista viikkoa hievahtamatta.

Sitten alkoi tapahtua. Vuolaimmat virrat ja pienet purot antoivat periksi ensin. Kosket kuohuivat, teiden varsille nousi tulvavesiä – tänä vuonna kovin maltillisia, mutta vettä oli yhtäkkiä kaikkialla. Hiljalleen virtojen voima uuvutti myös pääväylän jäätä. Ensimmäisenä suli oman rantani törmä, johon virtaa jänkältä vuolas joki. Aurinkoa ei viime viikkoina ole juuri näkynyt, joten sen voimalla ei ollut kovinkaan suurta merkitystä tässä näytöksessä.

En malttanut odottaa jäiden lähtöä, joten ajoin viikonloppuna hieman pohjoiseen, ylemmäs joen vartta katsomaan, miten vuolaat kosket purevat väylän jään pintaa. Pysähdyin pienen kosken partaalle – keskelle ei mitään, jonnekin ennen Muoniota.

Pieni koski, mutta sitäkin isompi ääni. Vietin aamupäivän sen kuohujen melskeessä. Hengitin keuhkojen täydeltä vielä hieman jäiseltä tuoksuvaa, kosteaa ilmaa. Istuin liukkailla rantakivillä ja unohduin kosken pyörteisiin. Aamupäivä kului, iltapäivä saapui. En huomannut. Kuten usein ennenkin, unohdin ajan kulun ja muun maailman. On vain yksi olemassaoleva hetki. Maailman vaivattominta meditaatiota.

Viikonloppuna oman rantani jäät antoivat periksi. Aurinko liittyi voimiin ja laittoi vauhtia jään voittamiseen. Talvi luovutti viimein kevään voimille. Vesi nousi nopeasti ja peitti alleen törmän kasvit. Ohi lipuvat jäälautat kolisevat – tai oikeastaan suhisevat osuessaan toisiinsa. Äänimaailma on minulle outo, mutta kuitenkin rauhoittava. Veden virtaus, lempeä jäiden suhina, välillä kunnon loiskahdus, kun isommat lautat surutta jyräävät pienemmät alleen.

Joki on ollut viime päivät kuin elävä olento kiemurrellessaan irti jäistä. Rantani kohdalla virtaus on lempeä ja kevyt, mutta se virtaa nyt vuolaampana kuin aiemmin. Vaikka väylä on leveä, jäälautat kasaantuvat pieniin mutkiin ja mataliin uomiin ennen kuin joku isompi lautta tai virtauksen hetkittäinen voimistuminen saa ne taas jatkamaan matkaansa. Seisoin hetken rannan törmällä kameran kanssa. Huomaamattani vesi nousi ja kasteli kenkäni, vaikka vain hetki sitten olin seisonut kuivalla maalla. Tätä voimaa ei voi pysäyttää.

Rannalle yhtäkkiä ilmestyneet lukuisat linnut pitävät omaa konserttiaan päivin öin. Ne levähtävät kevättanssiaisistaan hetkeksi ja istuvat ohikiitävälle jäälautalle, lipuvat sen mukana alavirtaan ja lentävät taas huutaen takaisin. Sukeltavat niiden ali ja pujottelevat jäiden virrassa. Aivan kuin ne pitäisivät hauskaa jäiden kanssa.

Olen istunut tuntikausia aamuisin ja iltaisin katselemassa jäiden loputonta marssia etelään. Minne ne menevät? Pohdin laittavani näkyvän merkin yhdelle jäälautoista ja ajavani etelään päin katsomaan. Saapuisiko se sinne vai ehtiikö jäälautta sulaa ennen lipumistaan mereen? Ehkä jätän sen taas yhdeksi pohjoisen mysteereistä.

Hieman haikein mielin luovun talvesta ja sen ihmeistä. Joen jäästä ja sen tarjoamista mahdollisuuksista. Mutta tiedän sen myötä tulevan uuden ajan. Lämpimät illat avoimen ja tyynen joen varrella. Iltauinnit koleassa vedessä, joka virtauksen takia ei taida ikinä lämmetä. Puisten kalaveneiden vana kesäyönä, joka jättää jälkeensä tervan tuoksun ja airojen loiskeen.

Ja mikä parasta. Jää tulee takaisin. Ensi talvena. Ja minä olen täällä sitä odottamassa.

Lämpöisiä kevätiltoja 💛

Halauksin,

Sanna

Odottavan aika

Odottavan aika

Toukokuu on odottava. Luonto odottaa heräämistä, lumi odottaa sulamista ja joki jäistä vapautumista. Minä odotan – omaksikin yllätyksekseni – yllättävän paljon kesää ja lämpöä. Kasvien heräämistä ja kesäöitä. Lämmintä tuulta ja puiden lehtien havinaa. Kesän vapautta, matkoja ja uusia seikkailuja.

Toukokuu on pohjoisessa hiljainen. Koivuissa voi lähempää tarkastellen nähdä aivan pienet silmujen alut, jotka puhkeavat kuuleman mukaan jopa yhdessä vuorokaudessa täyteen loistoonsa, mutta kaipaavat ensin kunnon auringon lämmön. Kevättalven vierailijat, matkailijat ja turistit, ovat kaikonneet etelän lämpöön. Heille suunnatut palvelut, ravintolat ja matkailuyritykset sulkevat ovensa ennen kesäkauden avaamista juhannuksen aikaan.

Kaikki odottavat.

Ensimmäiset muuttolinnut ovat saapuneet. Joutsenpari on jo muutaman viikon ajan kajautellut huutojaan joen varrella. Sain parin tallennettua videollekin, kun ohittivat rantani ensimmäisen kerran. Joskus käy valokuvaajan tuuri – satuin olemaan rannassa juuri kuvaamassa oikeaan aikaan. Sama tapahtui, kun peurapariskunta ylitti joen vain vähän matkan päässä omasta rannastani. Sekin näkyy videolla.

Aurinko on avannut ensimmäiset laikut jäästä juuri rannan tuntumassa. Yksi ilta Papu haukkui pihalla kovasti kohti rantaa. Se oli häätänyt rannan sulaan levähtämään jääneen yksinäisen joutsenen, joka pelottomasti, mutta närkästyneenä marssi jäätä pitkin kauemmas. *Taps taps taps*, sen räpylät läiskyi vetiseen hankeen, kun se hiljaa mutisten keinui kauemmas lepäämään. Papu luuli tehneensä hyvänkin työn häätäessään rannan valtaajan. Minä olisin mielelläni antanut joutsenen asuttaa rantaani.

Välillä aurinko lämmittää niin, että ulkona voi jo istua ilman takkia ja pipoa. Kierähdän usein illalla mökin ja joen väliselle jo lumesta vapautuneelle ja kuivalle varvikolle nauttimaan kevätilloista. Suljen silmät ja kuuntelen lintujen ilta-aarioita. Yksinäinen peippo on asuttanut pihaa muutaman viikon. Se kiertää puusta puuhun ja kurluttaa kaunista säveltään. Vielä kukaan ei ole sille vastannut. Ehkä se on vain liian ajoissa liikkeellä. Peippo tuntuu kotoisalta, kuin oman metsän haltijalta, jonka äänen kuulen savupiipun kautta heti ensimmäisenä aamulla herätessänikin.

Lumen sulaminen tuo mukanaan myös märän maan, saven ja lian. Pihani on ruskean saven ja punapohjaisen harjuhiekan mutavellisekoitus. Kumisaappaat kuuluvat joka päivän asuvalintaan. Pihatie on kuravellisten lätäköiden täplittämä ja autoni saa joka kerta sitä ajaessani kuravellikuorrutteen päälleen.

Ehkä oma kärsivällisyys on nyt vain koetuksella, mutta aika tuntuu pitkältä. Talvi ja sen aktiviteetit on jo ohi, kesä ei ole vielä täällä. Kuten olen aiemmin jo kirjoittanut, jostain syystä lähes ympärivuorokautinen valo väsyttää ja tuntuu runsaudellaan yhtäkkiä oudolta. Mieli ei osaa enää lukea kellonaikaa valon perusteella. Se on yhtä kirkas koko ajan eikä ole saanut vielä kesän lempeää hohkaansa, vaan tuntuu välillä jopa raa’alta.

Nautin valosta mieluiten heti auringonnousun jälkeen tai vasta illalla sen laskettua. Jos molemmat haluaa nähdä, yöunet jää jo kovin vähälle – aurinko kun nousee jo aamukolmen jälkeen ja laskee vasta illalla yhdeltätoista.

Odottavan aika on pitkä. Onneksi saan lisäpuhtia päiviin, kun tulevana viikonloppuna haen uuden pakettiautoni (edellisen pakun rakennus ei mennyt ihan niin kuin ajattelin, katso vaikka itse) ja alan sisustamaan sitä kesän reissuja varten. Siitä lisää myöhemmin, nyt vesisateen ropistessa mökin kattoon laitan vielä takkaan tulta ja syvennyn kirjan pariin. Kesä on jo ihan ovella.

Aurinkoa ja lämpöä kevääseen! Ihanaa, kun olet täällä odottamassa sitä kanssani 💛

Halauksin, Sanna

Kevään kuulumisia ilta-auringossa

Kevään kuulumisia ilta-auringossa

Kevät on vihdoin täällä. Vaikkakin erilaisena kuin olen kevääseen tottunut. Toukokuu on ovella, mutta yksikään kasvi ei vielä kuki, perhosia tai muuta pienelämää ei ole nähtävissä. Mutta kevät on tämäkin. Hiljalleen sulava lumihanki, joka kohisee kuumassa päiväauringossa. Vetäytyvä joen jää, joka tummuu päivä päivältä ja näyttää jo surullisen painavalta, vaan vielä sitkeästi pitää pintansa ja kantaa vielä rantojen montakymmensenttisellä jäällään kävelijät ja rohkeimmat kelkkailijatkin.

Kevääseen kuuluu samaan aikaan ei mitään ja kaikkea. Talvi oli raskas, taidan ymmärtää sen vasta nyt, kun valo ja lämpö hiljalleen palaa. Talvessa oli paljon uutta, paljon ihania asioita, uusia ystäviä, vanhoja ystäviä, aktiviteetteja, reissuja, iloisia ja surullisia tapahtumia. Luontoa, musiikkia, rauhaa. Paljon hyvää. Yllätyin siitä, miten kovasti kiinnyin pimeään ja kylmään. Kaamos ja kovat pakkaset tuntuivat ihanilta. Kuin luonnon haasteilta, joista nyt selviytyneenä olen hieman vahvempi ja ehkä astetta enemmän lappilainen. Heh.

Valo on nyt palannut kokonaan. Pimeää on vain pieni hetki keskiyön jälkeen, kohta sekin katoaa ja jäljelle jää vain valloittava auringon kirkkaus. Iltaisin ennen nukkumaanmenoa on jo vedettävä verhot ikkunan eteen. Viimeksi, kun niin olen tehnyt, oli elokuu.

Tuntuu, että kaikki keväässä liikkuu nopeasti. Aika, joka valon myötä tuntuu menettäneen kokonaan merkityksensä, mutta kuitenkin liikkuu eteenpäin. Kesä kolistelee jo ovella, vaikka talvi ei ole vielä antanut periksi. Päiviin etsiytyy välillä turhankin paljon tekemistä, lähes ympärivuorokautinen valo hämää omaa jaksamismittaria. Tuntuu, että päivä jatkuu ikuisesti.

Kesäkuussa pakkaan tavarani ja Papun pakettiautoon ja matkaan ympäri Suomea. Valokuvaan, nautin luonnosta ja menen sinne, minne tuuli kuljettaa vailla sen suurempia suunnitelmia. Projektissa on kuitenkin pieniä mutkia matkassa, sillä pakettiautoni on täysin hajonnut ja kaiken muun keskellä tuottanut suurta päänvaivaa. Kirjoitan pakuprojektistani ja sen etenemisestä vielä erikseen, mutta lyhyesti voin sanoa, että mikään ei ole mennyt niin kuin piti. Se taitaa olla normaalia.

Olen kuitenkin hiljalleen suunnitellut ja rakennellut pakettiautoani reissua varten. Nikkaroinut kalusteita, pohtinut sisustusta, hankkinut oleellisia tavaroita, kuten jääkaapin, hellan ja invertterin. Sisus alkaakin olla kohdillaan. Enää puuttuu itse auto, kun entinen antoi periksi.

Huoh.

Kevätillat, auringon hurmaava valo, lumesta vapautuneet mättäät ja lämpö, jonka turvin ulkona malttaa jo istua hyvän tovin tuovat suurta iloa muun kevättohinan keskelle. Pienet hetket kuunnellen varhaisten peippojen laulua rannan törmällä kultaisessa ilta-auringossa täydentävät energiavarastoja ja luovat suuren onnen tunteen. Onni on näissä pienissä hetkissä.

Kohti aurinkoa ☀️

♥: Sanna

Lumisade ja pohdintaa kirjoittamisesta

Lumisade ja pohdintaa kirjoittamisesta

On satanut lunta. Se on osittain sulanut ja satanut taas uudelleen. Huhtikuun päähänpistoja, ilmeisesti.

Hanki kantaa nyt hyvin. Sitä pitkin on vapauttavaa kulkea. Se vapauttaa ihan uusia väyliä kulkemiseen, sellaisiakin, joita pitkin kesällä ei pääse kulkemaan oksien ja tiheiden pusikoiden takia. Nyt metsän alusta on kuin kaikesta ylimääräisestä siivottu baana, jota pitkin on kevyt kulkea.

Yksi päivä kuljin lähimetsässä, kirjaimellisesti kotitaloni takapihalla, ja kaikesta ihmettelystä pyörällä hukkasin suuntavaistoni täysin. Tiesin metsäpalstan olevan rajoitettu, joten varsiniasesti eksyksissä en ollut. Lopulta, kun löysin itseni niin sanotusti kartalta, olin kulkenut täyden ympyrän, vaikka olin varma, että kuljin suoraan. Hassu tunne. Hetkeksi sitä menetti täysin hallinnan tunteen siitä, missä on ja mihin kulkee. Koin sen kuitenkin varsin hedelmällisenä oppimistilanteena, kun tiesin, etten voisi hukata itseäni kovin kauaksi kotoa.

Mitään ihmeellistä ei tunnu tapahtuvan. Toisaalta, miksi tarvitsisikaan tapahtua? Tässä blogin kirjoittamisessa on se hassua, että jostain syystä tulee huono omatunto jos ei ole tapahtunut “mitään kirjoittamisen arvoista”.

Kuka on sanoman, mikä on kirjoittamisen arvoista ja mikä ei? Mikä minä olen sanomaan, että jokin tapahtuma on enemmän kirjoittamisen arvoista kuin se, että on satanut kymmenen senttiä uutta lunta? Välillä ajattelen, että pitäisihän minun keksiä maailmaa mullistavia asioita kirjoitettavaksi ja tarjota jotakin ihmisille, jotka täällä käy vastineeksi heidän ajastaan.

Onpas outo ajatus, kun sen kirjoittaa auki. Kaikenlaisia ajatuksia sitä ihminen päässään pyöritteleekin. Ihanaa, että olette täällä lukemassa ajatuksiani ❤

Blogi on ollut olemassa kohta puolitoista vuotta. Siinä ajassa olen oppinut hurjan paljon. Kirjoittamisesta, kuvaamisesta, tekniikan ihmeistä ja ongelmista. Olen oppinut myös siitä, miten helposti luovaksi kanavaksi, omien ajatusten ja luomuksien jakoon tarkoitettu alusta saattaa muuttua omassa päässä painostavuudeksi siitä, että pitäisi tehdä enemmän, saada enemmän aikaiseksi, kirjoittaa ja jakaa vielä enemmän. Jos vain olisi aikaa, jos vain olisi sitä ja tätä. Negatiivinen ajatusketju on valmis.

Onneksi olen oppinut. Ainakin kovasti yritän. Ei tämän tarvitse olla suorittamista, alkuperäinen ajatuskin oli nimenomaan sitä vastaan. Halusin kanavan, johon jakaa omia tuotoksiani ja pohdintojani, inspiroida itseäni jatkamaan niiden tekemistä ja ehkä jakaa palasia itsestäni muillekin. Se ajatus ei ole hukkunut mihinkään matkan varrella. Ehkä välillä vain haalennut siinä kaiken innostuksen ja uutuuden hohkan vauhdissa, kun huomaan, miten paljon tämän tekemisestä pidän ja etenkin siitä, että joku muukin pitää tekemisistäni. Hurja ajatus, että omassa päässäni muhineet ideat muutettuna pitkän prosessin jälkeen toteutukseksi voivat aiheuttaa muissa ihmisissä uusia ideoita ja johtaa jopa toimintaan asti.

Erityisesti Instagramin puolella saan viestejä ihmisiltä eri puolelta maapalloa, ihmettelyjä Suomen luonnon erikoisuuksista, kylmästä, lumesta ja varsinkin siitä villistä vapaudesta, mihin minulla on oikeus täällä pohjoisessa. Että joku Singaporessa asuva toimistotyöläinen saa motivaatiota työpäiväänsä katsomalla, kun minä vaellan pohjoisen aavoissa metsissä. Hullua! 😍

Kiitos ihan jokaisesta kommentista ja ajasta, jonka käytät lukemalla ajatuksiani ja katselemalla tuotoksiani. Kaikki se motivoi minua jatkamaan tätä välillä luovalta sekasorrolta tuntuvaa hommaa ja etsimään uusia seikkailuja. Vaikka sitten niitä omalla takapihalla tehtyjä.

Kiitos ❤

♥: Sanna

Väsyttävä valo

Väsyttävä valo

Ei se taida olla pelkästään valon vika. Mutta väsymys on ollut viime viikkoina pinnassa. Vaikeinta siinä on antaa sen olla. Kun tekisi mieli mennä, tehdä ja nähdä paljon. Melkein turhalla kiireelläkin välillä. Ihan kuin aika olisi loppumassa kesken. Nyt, kun väsyttää, on vaikea hyväksyä sitä ja antaa sen olla. Levätä niin paljon kuin levätyttää.

Ympäristöllä on mielialaani suuri vaikutus. Kaupungissa se laski sitä eikä viikonloppuisin autolla luontoon ajetut retket auttaneet asiaa. Täällä pohjoisessa löydän suurta innostusta, energiaa, inspiraatiota ympäristöstäni. Nyt kevään myötä – kyllä, pakko se on myöntää, että kevät taitaa olla saavuttanut pohjoisenkin – luonto ei ole kauneimmillaan. Sitäkin on vaikea hyväksyä. Että ympärillä oleva luonto ei ole nyt parhaimmillaan eikä sen aina tarvitsekaan.

Viime aikoina on ollut enemmän vapaa-aikaa kuin esimerkiksi alkutalvesta tai syksyllä. Joko se ei sovi minulle tai olen turhankin ankara itseni kanssa. Tuntuu, että en ole saanut aikaiseksi “mitään”. Liika aika saa ihmisen saamattomaksi. Tai murehtimaan liikaa. Äänestän jälkimmäistä.

Kevät on ennen merkinnyt minulle uuden alkua, uutta energiaa, uutta vuodenkiertoa. Nyt tuntuu erilaiselta. Kevään merkit on selvästi ilmassa: lämmin ilma, tuuli, joka tuoksuu jo mullalta ja maalta, lintujen ensimmäiset viserrykset. Kuitenkin hanki yltää vielä yli polven. Pienet, sinnikkäät purot ovat avanneet ensimmäisiä kuohujaan jääpeitteen alta, mutta joki pysyy vielä jämäkästi paikoillaan. Sen lumipinta on valahtanut kuin väsyneenä talven painosta.

Maa on väliin märkä ja musta, öisin se saattaa jäätyä tai saada ylleen kevyen lumipeitteen, joka haihtuu auringon ensisäteiden myötä.

Huhtikuu on kuulemma pohjoisen kuukausista julmin. Aamuisin on vielä reilusti pakkasta, mutta päivällä auringon lämpö hipoo mittarin yli kymmenenkin asteen.

Muutamina päivinä hanki on tarjoillut upeaa kantokeliä. Sitä pitkin vapaasti metsässä kulkiessa mieli lepää. Vietän usein aikaa istuskellen lumesta vapautuneilla, vielä kuitenkin jäisen kylmillä mättäillä ja kerään auringon lämpöä itseeni kuin janoinen kasvi vettä sateella.

Siellä, missä aurinko on vähänkin päässyt hankea puremaan, se saattaa upottaa armottomasti, vaikka kuinka varovaisesti koittaisi hiipiä.

Ei, siinä ei ole metsäneläimen mystiset jäljet. Sanna upposi hankeen vyötäröä myöten.

Siellä täällä lumi on antanut jo periksi ja paljas maa näkee valon ensimmäisiä kertoja sitten marraskuun alun. Tiellä voi kävellä kuivaa hiekkaa pitkin samalla kun vieressä on vielä reilun metrin korkuinen hanki. Muutama päivä sitten hiihdin metsäsuksilla kylätien vieren hangessa, kun vastaan ajeli kuivaa tietä pitkin lapsi kevätlenkkareissa polkupyörällä. Hymyilimme kumpikin tilanteen koomisuudelle.

Päivä kerrallaan. Levätään nyt, niin kesällä jaksaa taas seikkailla yöttömän yön valon voimin. Päivänvaloa onkin tällä hetkellä jo hurjat 15 tuntia vuorokaudesta!

Kevättä tai uutta lumisadetta odotellen,

♥: Sanna

Kevään kulku

Kevään kulku

Onko kevät saavuttanut jo pohjoisen? Ei ihan. Lapin kahdeksasta vuodenajasta kevättalvi on vielä ennen kevättä. Hanki yltää vielä lähes vyötärön korkeudelle ja aamuisin pakkanen saattaa kiriä vielä reilusti alle kahdenkymmenen. Lunta saattaa sataa pehmeinä hiutaleina tai vaakasuoraan iskevänä tuiskuna vielä kuukausikaupalla. Tuntureiden parhaat laskettelu- ja hiihtopäivät ovat vielä edessä päin.

Kuluva vuodenaika, kevättalvi, on nyt toiseksi viimeinen vuodenaika, jota täällä pohjoisessa en ole vielä kokenut. Kevät on kuuleman mukaan nopeasti ohitse. Silloin kaikki tapahtuu vauhdilla, kun kasvit, eläimet ja kaikki luonto herää yli puolen vuoden talven jälkeen eloon taas muutamaksi kuukaudeksi ennen seuraavan talven tuloa. Odotan innolla kevään näkemistä, kuten kaikkia muitakin vuodenaikoja täällä.

Vasta viime viikkoina olen laskenut tätä pohjoisen todellista vuodenkiertoa. Talvi todellakin kestää kuudesta kuukaudesta jopa kahdeksaan kuukauteen. Viime talvena lunta oli reilusti vielä kesäkuussa, talvi kesti siis yli yhdeksän kuukautta. Koko vuodesta kesäksi voidaan lukea siis lähinnä heinä- ja elokuu. Elokuun lopulla alkaakin jo ruska-aika, joka on jo alkavaa syksyä. Näin mietittynä tuntuu hurjalta. Elettynä ei niinkään. Talvea on kestänyt nyt viisi kuukautta ja muutama on vielä odotettavissa. Se ei silti kyllästytä.

Miksi? Siihen ei kuulu märät ja harmaat loskakelit tai epätietoisuus, onko nyt talvi vai ianikuinen marraskuu. Sen sijaan rehelliset, reilut pakkasasteet, kunnon upottava hanki ja jäisen valon joka päivä taivaanrantaan maalaamat eri pastellinsävyt. Kuka ei voisi pitää tällaisesta talvesta?

Toistan sitä usein, mutta täällä tapahtuu luonnossa muutoksia harva se päivä. Kahdeksassa talvikuukaudessakaan yksikään ei ole samanlainen kuin toinen. Sanotaan, että vuodet eivät ole veljeksiä, täällä viikotkaan eivät ole veljeksiä. Viime viikolla lämpimän auringonpaisteen vaikutuksesta teiltä sulanut lumi ja sen alta paljastunut kuiva asfaltti peittyy yhdessä illassa uudelleen lumen alle. Eilisen plusasteet vaihtuivat tämänaamuiseen kahdenkymmeneen pakkasasteeseen.

Joka päivä on jotakin uutta ihmeteltävää. Lumen syvyys, sen koostumus, uusi lumi, uusia eläinten jälkiä lumella, lumen pysyminen puissa, jään tilanne. Havaintoja voi jatkaa loputtomiin. Aurinko vaihtaa paikkaa niin vauhdilla, että sitä on vaikea uskoa. Muutama kuukausi sitten se hädin tuskin kurkisti joen vastarannan metsän takaa, nyt se loimottaa koko päivän aloittaen jo heti aamukuuden jälkeen. Illalla seitsemän-kahdeksan aikaan näkee vielä hyvin ilman otsalamppua tehdä pihatöitä.

Valoa on joka paikassa ja jo lähes koko hereilläoloaikani. Aloitan aamuni usein aikaisin, saatan olla jalkeilla helposti viiden jälkeen ja työn touhussa jo ennen seitsemää. Toimin parhaiten aamun tunteina. On ihanaa herätä, kun on valoisaa. Se tuntuu hämmentävältä, että makuuhuoneen ikkunasta ei tervehdikään oma aamuinen peilikuvani, vaan vaalean sinessä aamuvalossa kylpevä, luminen maisema. Aamukahvia keitellessäni aurinko nousee jo puiden yläpuolelle ja maalaa sinisen sävyihin lämmintä keltaista reiluin siveltimen vedoin.

Illan tullen pimeys ei ole enää niin kaikennielevää ja mustaa, joka valtaa koko maiseman heti iltapäivällä. Ennemminkin vähä vähältä syveneviä sinisen sävyjä, jotka viimeiseen asti vielä pitävät päivänvaloa voimissaan. Kun aurinko painuu mailleen, kuu ja tähdet valaisevat vielä hyvän tovin lumista maisemaa.

Eilen katselin tummansinistä tähtitaivasta ja kuun valossa kylpevää maisemaa. Kohta sitä ei näy muutamaan kuukauteen, kun vuorokauden ympäri kestävä valoisuus pitää tähtitaivaan piilossa taas syksyyn asti.

Kevättalvi höllentää otettaan päivä päivältä. Tälle viikolle on luvattu reiluja lämpöasteita ja kovia tuulia. Kevätmyrsky edeltää luonnon heräämistä taas eloon. Sitä ennen tiedossa on kuitenkin vielä mahdolliset hankikantokelit, pitkät, aurinkoiset kevättalven illat ja vielä kovin kylmät pakkasaamut.

Ihanaa kevään alkua tai talven jatkoa sinulle, mukava kun olet täällä ☀️

♥: Sanna

Laskevan auringon valo Pyhä-Luostolla

Laskevan auringon valo Pyhä-Luostolla

Kiipeän yksin tunturinrinnettä. Kadotin polun tovi sitten, mutta sillä ei varsinaisesti ole väliä. Lumikengät ja illan aikatauluttomuus mahdollistavat lisämutkat. Vapaa on vain umpihanki. Lempimantrani valkoisilla aavoilla kulkevalle.

Kalpea aurinko häikäisee tykkylumisten puiden välistä. Olisinko tarvinnut aurinkolasit, helmikuussa? Hanki toistaa valon välkettä oman suurpiirteisen arvioni mukaan tuhatkertaisesti. Ilmeisesti.

Taivaan sini on syvä. Kesäinen, jopa. Sitä vasten piirtyvät kuusten hattaramaiset hahmot nappaavat auringosta itselleen kultaiset ääriviivat. Koko luminen komeus keinuu hiljaa silloin tällöin puhaltavassa tunturituulessa. Keinahdus on kevyt ja lempeä, kuin joku haluaisi tykkylumen pysyvän kuusten koristeena vielä tovin ja siksi varoo yllyttämästä keinun vauhtia liian kovaksi.

Puurajan yläpuolella irrotan lumikengät, ne kalisevat ja ovat tiellä. Kiinnitän ne repun sivuille irti toisistaan kuin riitapukarin. Haluan nauttia tunturin laen hiljaisuudesta ilman metallin kalskahduksia.

Huipulle johtaa kovaksi tallattu polku, täällä on ollut muitakin tänään. Lumista polkua on helppo lukea: muutama lumikenkäilijä, isohko koira, reilusti kengänjälkiä. Polun sivussa hangen valkeutta rikkoo käärmemäisesti mutkittelevia syvänteitä. Vapaalaskijat käyvät täällä usein. Minäkin eilen, eri puolella tunturia.

Mutta missä kaikki ovat nyt? Juuri, kun maisema on pukeutumassa koreimpaan iltapukuunsa, maalautumassa punaisen, sinisen ja violetin eri sävyihin kuin kuninkaallisessa toimituksessa. Joskus ihmettelen, miten onnistun välttämään muiden ihmisten seuran juuri kauneimpina hetkinä.

En voi sanoa, että se harmittaisi.

Puiden jäädessä sivuun, maisema avautuu joka suuntaan. Lännessä Pyhäjärvi ja sen suloisen pieni kylä erottuvat siniharmaan metsän keskeltä kuin pienoismalli luontokeskuksen vitriinin alla. Kauempana Luoston tunturijono nousee valkoisena jättiläisenä vasten punaoranssia taivaanrantaa. Itään tähystäessäni luulen näkeväni Venäjälle asti. Kuka on sanomaan, onko tuo horisontissa nouseva puu itärajan tällä puolen vai ei? Tässä hetkessä ei kukaan.

Istahdan lumen kuorruttamalle kivelle laakealla tunturinhuipulla kasvot kohti valoa. Jään seuraamaan auringon kulkua tunturijonon taakse. Hetkeen pysähdyttyäni näen sen liikkeen paljain silmin. Se seilaa tasaisen rivakasti kohti horisontin rajaa. Juuri sitä ennen se heittää vielä vuorokauden viimeisen kultakylvyn ja valaisee koko tunturin huipun.

Viimeiset voimat näytettyään valo häviää siniseen maisemaan. Puiden kultainen siluetti katoaa, ne ottavat ylleen yönsinisen hunnun ja näyttävät sen kanssa entistä painavimmilta. Auringon hehku hohkaa vielä hyvän tovin taivaalla kuin huudellen viimeisiä sanojaan kaukaa tunturien takaa.

Äsken kuin pysähtynyt hetki pyyhkiytyy seuraavaan iltaisen kolean tunturituulen aloitellessa vuoroaan. Irrotan lumikengät maassa kohmenneesta repustani. On niiden vuoro kantaa minut kolisten takaisin alas pimenevää rinnettä pitkin. Kuljen senkin matkan vain lumeen piirtyneitä jälkiä lukien, rinne on autio ja hiljainen. Muut ovat menneet jo aikoja sitten.

Alhaalla Pyhäjärven kylä uinuu jo illan pimeydessä kuin eri ajassa. Lännestä kajoaa vielä pieni puna, vielä viimeinen henkäys päivän kirkkautta. Toisessa suunnassa, taivaan tummuudessa ensimmäiset tähdet virittelevät omaa valoaan.

Jätän lumikengät nojaamaan aitan seinää vasten. Puistan matkalla kertyneen lumen hupusta ja pipon päältä. Kylmä alkaa pureskella koko illan pakkasen armoilla olleita sormenpäitä. Sisällä ystävien talossa palaa valo. Kultainen hehku silläkin.

♥: Sanna

Lue muista Pyhä-Luoston -alueella tekemistäni retkistä

Lumisurffausta Pyhä-Luostolla

Viikonloppuna matkasin kohti Pyhä-Luostoa. Taas. Tuossa pienessä kansallispuistossa ja tunturikylässä keskellä Itä-Lappia on jotakin puoleensavetävää. Kylähenki, jonka huomaa niin hiihtokeskuksen ravintolassa, jossa joka toisessa […]

Pieni hiihtovaellus Pyhä-Luoston kansallispuistossa

Viime viikonloppu kului umpihankea kuluttaen Pyhä-Luoston kansallispuistossa Itä-Lapissa ystäväni ja nimikaimani Sannan kanssa. Sannan, jonka tapasin ensimmäistä kertaa viime syksynä toisella puolella Savukoskelaista erämaan […]

Pyhätunturilla

Viime viikonlopun Itä-Lapin seikkailun lisäksi pääsin käymään myös Pyhä-Luoston kansallispuistossa ja Pyhätunturilla, joka oli alkuperäinen viikonlopun suunnitelma. Kamerani jäi seikkailun tuoksinassa edelleen auton takakonttiin, […]

Elon hiljaisuus

Elon hiljaisuus

Sain huolestunutta palautetta kylältä, miksi en ole kirjoittanut pitkään aikaan. Sille ei ole erityistä syytä, tekosyitä sen sijaan pitkä liuta. On kiire, väsyttää, inspiraatio on hukassa.

Elo pohjoisessa on ollut viime viikkoina kaikin puolin hiljaista. Lumipeite peittää maiseman ja imee luonnon vähäiset joulukuiset äänet kylmään syliinsä. Maantieltä kaikuu aamuisin lumiauran jylhä jyräys sen kyntäessä yöllä satanutta uutta lunta aamutyöläisten edeltä tienpientareille. Poronkello kilkattaa sinihämyisessä metsässä hiljaa kuin muistutuksena lähestyvästä joulusta.

Marraskuun syvä, kaikennielevä pimeys on vaihtunut taianomaiseen valkeuden valoon maisemaa peittävän lumihangen myötä. Aurinko käy joen vastarannan metsän siluetin yläpuolella enää häviävän hetken maalaamassa taivaan punakullan sävyyn muutamaksi tunniksi ennen kuin hämyinen sini palaa taivaalle. Pimeää se ei kuitenkaan ole. Siniharmainen hanki valaisee maiseman niin, ettei metsässä kulkiessa tarvitse otsalla roikkuvaa lamppua laisinkaan. Jos kuutamo pääsee pilkistämään lumisateisten pilvien lomasta, valaisee se maiseman paremmin kuin autojen etunokan lisäledvalot.

Hangen saapumisen myötä seikkailut ovat harventuneet, kulku hidastunut ja päivät keskittyneet tuvan lämpimänä pitämiseen, kirjojen lukemiseen ja neulomiseen. Useammin kuin kerran olen tunturiseikkailulta kääntynyt takaisin syvien kinosten vaikeuttaessa vaellusta lähes mahdottomaksi. Öisin salamyhkäisesti hiipivä pakkanen on tuntunut autiotuvan hirsiseinien läpi luissa ja ytimissä. Talvi ei ole helppoa aikaa retkeilijällekään.

Koko viikonlopun mittaiset seikkailut ovat vaihtuneet lähimetsien ja joenvarren umpihangessa kahlaamiseen. Mieli kaipaa ulos ja luontoon, pimeälläkin. Usein kotona seinien sisällä synkistynyt mieli valkenee ja virkistyy tuntiessaan kipakan pakkasen, lumisen tuulen tuoksun ja taivaan purppuran sinisen tuikkeen.

Joki on ollut jäätyneenä jo tovin. Olen varovaisesti testaillut rantaviivan jään kestävyyttä. Toistaiseksi se kestää hyvin, mutta naapurin kertoman mukaan jänkältä valuvat pienet purot pitävät jään petollisena vielä hyvän tovin. Odotan malttamattomana aamua, jolloin sujautan jalkaani historiaa havisevat puiset metsäsukseni ja suksin joen hankea pitkin pohjoiseen. Vapaa on vain umpihanki, niinhän se on.

Päivät valuvat hitaasti kohti vuodenvaihdetta. Valoisaa aikaa on enää vain muutama tunti, illat tuntuvat pitkiltä pimeyden vetäessä verhon maiseman ylle heti iltapäiväkahden jälkeen. Onnekas on se, joka ehtii olla ulkona tuon muutaman maagisen valon tunnin ja todistaa kaikki ne sinisen, punaisen ja keltaisen sekoittuvat sävyt, joita häipyvä valo maalaa taivaanrantaan pastellinsävyisin siveltimenvedoin. Kaamosaika ei todella tarkoita sysimustaa pimeyttä vuorokauden ympäri.

Välillä on vaikeaa vain olla paikallaan ja rauhoittua. Joudun harjoittelemaan tietoisesti sitä, että joskus voi vain olla. Vetää peiton korviin jo iltapäivällä, jos väsymys sitä vaatii. Unohtaa hetkeksi seuraavan päivän aikataulut ja uppoutua kirjan kanssa sohvan uumeniin. Nauttia ohimenevästä valon kajosta mökin seinällä tai tuijottaa lintulaudan vierailijoiden loputtomalta näyttävää ruoan metsästämistä. Olla hetkessä. Niitä on olemassa vain yksi kerrallaan, kannattaako sitä silloin hukata?

♥: Sanna

Valoa pimeydessä

Valoa pimeydessä

Kysymys, jota minulta – uudelta lappilaiselta – kysytään eniten on se, miten pärjään täällä pimeyden keskellä. Hämmentävästi sitä kysyttiin Instagramin puolella useasti jo kesällä, heti yöttömän yön loppumisen jälkeen. Valoahan täällä riitti vielä pitkään yöttömän yön jälkeen enemmän kuin etelässä. Vasta syyspäivän tasauksen jälkeen me pohjoisen asukkaat luovuimme valoherruudestamme ja joudumme sopeutumaan vähenevän valon määrään.

Tällä hetkellä on pimeää, sen myönnän. Viimeisen viikon on satanut vettä lähes joka päivä. Se on sulattanut viimeisetkin lumen rippeet. Musta maa imee kaiken valon sisäänsä ja vähäisenkin valon menettänyt tumma taivas korostaa lähes koko päivän hallitsevaa mustuutta. Jos ilma on sumuinen ja sateinen, aamupäiväkään ei jaksa valostua kovin paljon, vaan luovuttaa ja jää kytemään himmeän harmaan eri sävyjä.

Pimeyden ja harmauden keskellä kukin selviytyy omalla tavallaan. Jotkut tekevät kotiin pehmoisen pesän kuin kontiot konsanaan, hautautuvat vilttien ja takkatulen lämpöön ja vuoraavat itsensä mukavuuksilla ja mieluisilla sisäpuuhilla. Toiset etsivät vaihtoehtoisia valon lähteitä, kynttilöitä ja sähköisiä tunnelmavaloja auringon lomaillessa pääosin eteläisellä pallonpuoliskolla jättäen meidät pohjoisen väen oman onnemme nojaan.

Harrastan itse molempia. Kulutan kynttilöitä enemmän kuin kehtaan myöntää, sytytä ne aamuin illoin hämärän hetkinä luomaan valoa ja elämää sisätiloihin. Takkatuli on kuin kynttilöiden isoveli. Se pitää huolen mökin lämmöntuotannosta ja tuo omalla rauhallisella loimullaan kovasti kaivattua valoa tuvan tummiin seiniin.

Näillä konsteilla pärjää jo pitkälle.

Viihdyn kotonani ja sisällä hyvin, mutta tarvitsen ulkoilmaa. Erityisesti pohjoiseen muuttoni jälkeen huomaan, etten pysty olla täysipäisenä sisällä koko päivää (miten osasinkaan kaupungissa sen taidon?), kaipaan ulos, tuntemaan tuulen ja sateen, jos muuta ei ole tarjolla.

Auringon poissaollessa kuvaan astuu luonnon muut valonlähteet. Kuu ja suunnattoman suuri ja syvä tähtitaivas. Viimeiset päivänvalon rippeet tuntureiden siluetin taustalla. Takkatulen lämpö ja sen elävältä tuntuva, varjoissa leikkivä valo.

Ja revontulet – ne pohjoisen valoista maagisimmat. Kun revontulet täyttävät taivaan, ei muuta valoa tarvitakaan. Vihreän ja punaisen sävyt valaisevat sielun pimeimmätkin sopukat. Taianomainen valo ja tunnelma säilyy vielä pitkään niiden himmenemisen jälkeenkin. Olen nähnyt revontulia aiemminkin, mutta en olisi uskonut, minkälaisen tunnelman ne voivat saada aikaiseksi loistaessaan koko pohjoisen taivaankannen täydeltä, liikkuen kuin elävät olennot aaltoillen ja kiemurrellen yli tähtitaivaan horisontista toiseen. Revontulten valossa kaikki pimeys unohtuu.

Revontulet valaiset koko taivaan Lapissa kaiken muun pikeyden keskellä.
Revontulet valaiset koko taivaan Lapissa kaiken muun pikeyden keskellä.

Pimeyden kanssa painiessa asiaa helpottaa kummasti se, että tämä on yhteinen kärsimys. Lunta ei ole missään muuallakaan, pimeys on muuallakin – etenkin täällä pohjoisessa – yhtä syvää ja kaiken nielevää kuin tässä Muonionjoen rannallakin.

Eilen aamiaiseni keskeytyi huomattuani ikkunasta kajastavan nousevan auringon ensisäteet. Aurinko ei ole näyttäytynyt harmaan taivaan läpi ainakaan viikkoon, joten sen pienikin esiintyminen on otettava juhlallisesti vastaan. Jätin aamiaiseni kylmenemään pöydälle ja lähdin lempipaikkaani joen varrelle tervehtimään ystävääni aurinkoa ja nauttimaan sen ainakin henkisesti lämmittävistä säteistä.

Pimeimpienkin hetkien keskeltä löytyy aina pieni valonlähde, johon tukeutua.

Kestetään vielä hetki, talvi ja valo tulee kyllä pian takaisin. Lämpöisiä halauksia sinulle, mukavaa, kun olet täällä 💙

♥: Sanna