Marraskuu

Marraskuu

On yllättävän hankalaa kirjoittaa reissupostauksien jälkeen. Koska kuitenkin haluan jatkaa kirjoittamista, muustakin kuin matkustamisesta, tässä sitä ollaan. Olen uusi blogikirjoitusten saralla, joten jos etikettivirheitä ilmenee, laitan ne aloittelijuuteni piikkiin. Otan tietenkin kaikki vinkit mieluusti talteen, joten kerro, jos niitä tulee mieleen.

Koska huomioin tarkkaan vuodenajat, luonnossa tapahtuvat muutokset ja ne vaikuttavat olooni ja mielialaani, haluan myös kirjoittaa niistä.

Marraskuu on “se” aika vuodesta.

Kun ulkona saattaa yhdessä hetkessä olla talven ihmemaa ja seuraavassa loskaparatiisi. Kun Netflix ja muut suoratoistopalvelut tahkovat rahaa ihmisten paetessa arjen harmautta niiden tarjoamiin rinnakkaistodellisuuksiin. Kun haluaa hautautua vilttien alle kodin nurkkaan, kasata sinne hyvänmielen ruokaa ja viettää koko talven siellä.

Mietin usein, miten pitäisi jaksaa samalla lailla kuin muina vuodenaikoina. Auttaisiko muutama keltainen vitamiinipilleri antamaan voimia jaksaa, että voi paahtaa kuin kesälaitumella konsanaan? Vai voisiko välillä hidastaa ja rauhoittua, koska luontokin tekee niin. Olla sinut sen kanssa, että kroppa ja mieli on ihmeissään valon vähenemisestä ja kaiken harmaudesta.

Minä en aina jaksa. Se on vaikea myöntää, mutta niin se on. Saan suunnattomasti energiaa valosta ja kun se vähenee, olo on sen mukainen. Haluaisin olla ulkona, mutta ulkoilma ei halua olla minun kanssani. Haluaisin nauttia päivän ainoista valoisista hetkistä, mutta välillä tuntuu, että valoa pilkahtaa työpaikan sälekaihtimien välistä vain sen hetken päivässä, kun siitä ei ehdi nauttimaan.

Sään ja luonnon muuttumista on mukava seurata, mutta huomaan sen vaikuttavan myös mielialaan. Sumuinen pimeys ja märkä ilma väsyttävät ja vaativat huomattavasti enemmän energiaa jaksamiseen kuin kirkas pakkassää. Ja jos säätila vaihtuu näiden kahden välillä muutaman päivän sisällä monta kertaa, on mieli jo aivan sekaisin.

Pimeään aikaan tuntuu, että aika loppuu kesken. Elän vahvasti valon mukana ja kun sitä ei aina nimeksikään ole, tuntuu, ettei päivää ole edes olemassa. Tiedän sen olevan harhaa, mutta kroppani ei. Se kun ei aina kuuntele järkipuhetta.

Vietin viikonlopun maalla perheeni kanssa. Kävelin metsässä ensin lumessa kahlaten ja seuraavana päivänä sumunsekaisessa tihkusateessa. Järvi oli vielä perjantaina jäässä, mutta sateen myötä muuttui ensin läpinäkyväksi ja pikkuhiljaa suli kokonaan pois. Viikonlopun aikana talvi ja syksy vuorottelivat parhaimmillaan muutaman tunnin välein.

On voimaannuttavaa olla ulkona, vaikka säätila näyttää luotaantyöntävältä. Tieto mahdollisuudesta päästä lämpimiin sisätiloihin auttaa kestämään märkiä vaatteita ja kengissä lotisevia sukkia. Tuntien märän metsässäsamoilun jälkeen on voittajafiilis saada märät vaatteet pois ja päästä nauttimaan takkatulen ja kuivien villasukkien lämmöstä.

Syksy tai talvi ei ole lempivuodenaikojani, mutta en vaihtaisi yhtään vuodenaikaa pois. Niiden vaihtelu ja erilaisuus on se, joka tekee vuodenkierrosta hienon. Ainainen kesä ja valoisuus olisi painajaismainen ajatus. Talven pimeys – niin väsyttävältä kuin se joskus tuntuukin – on kuin valmistautuisi valoisan päivän jälkeen lepäämään.

Ja lepoa marraskuussa tarvitaankin. Valottomuuden ja harmauden kuluttama energia on saatava palautumaan, jotta jaksaa kevääseen asti.

Siksi aion pimeän aikaan levätä ja antaa itselleni aikaa tottua tähän vaihdokseen. Nautin kynttilöistä ja kodin lämmöstä vastapainoksi ulkoilman mielenvaihdoksille. Yritän hyväksyä harmauden ja loskan, ja sen, mitä vähäinen valo tekee kropalle ja mielelleni. Sillä reseptillä aion selvitä tästäkin marraskuusta.

Myös koirani Papu odottaa kevään lämpöä.

♥: Sanna

Just do it

Just do it

Yksi lempisanonnoistani. Harmi vain, että kuuluisa vaatebrändi on ehtinyt viedä sen ensin.

Lause kuvaa toimintaani erinomaisen hyvin, koska aloittaminen on minulle vaikeinta. Aivan liian usein jää hienoja asioita toteuttamatta, kun jään kiinni yksityiskohtien hiomiseen. Sitten turhaudun niiden paljoudesta tai siitä, etten osaa jalostaa niitä täydellisiksi ja luovutan.

Pitkään olen pohtinut oman blogin aloittamista. Aivan liian pitkään. Käännellyt ja väännellyt päässäni ideoita, vaihtanut ajatuksia ja lopulta heittänyt kaikki menemään. Käyttänyt liikaa aikaani ajatellen, mitä muut ajattelevat. Entä jos epäonnistun? Entä jos?

Koen olevani luova ihminen. Tarvitsen paikan, johon jakaa luovuuttani. Haluan tällä muistuttaa itselleni, että luovuuden jakaminen on sen yksi hienoimmista puolista. Jaettu ilo on kaksinkertainen ilo, eikös? 

Tämä blogi tulee olemaan väyläni ja kanavani jakaa ajatuksiani ja valokuviani, kirjoituksiani ja oivalluksiani maailmalle, tulevaisuudessa ehkä myös jotakin muuta. Jakamalla luovuuttani muistutan itselleni, että on ihan ok olla epävarma, on ok olla keskeneräinen ja epäileväinen, on ok olla epätäydellinen.

Tänään sen aloitin. Tänään lupasin itselleni, että teen sen enkä ajattele enempää. Ja tästä se lähtee.

Kiitos, kun olet täällä lukemassa ajatuksiani ja luovuuden purskahduksiani. Ihanaa, kun kuljet kanssani tätä matkaa, joka on ollut niin vaikea aloittaa, mutta jonka päätin aloittaa nyt. 

En tiedä vielä, mihin tämä polku vie, mutta tiedän, että jos en astu ensimmäistäkään askelta, tulen katumaan sitä.

Tässä se nyt sitten on, ensimmäinen askel. Hop. 

♥: Sanna