Mun koti on täällä

Mun koti on täällä

Kävin joulun pyhinä ensimmäistä kertaa puoleen vuoteen etelässä. Siellä melkein 1000km päässä, mihin heinäkuussa jätin koko siihen asti rakentamani elämän. Ystäväni kysyi ennen lähtöäni, olenko menoissa kotiin joululomaksi. Vastasin ennen kuin ehdin miettiäkään: “En, mun koti on täällä. Pohjoisessa. Lapissa.”

Matka etelään on pitkä ajaa. Ehdin pohtia kotia ja sen merkitystä matkatessani lähes koko Suomen mitallisen kilometrejä.

“Mä meen nyt kotiin”, on viime vuosina tarkoittanut montaa eri asiaa. Kodikseni olen kutsunut erilaisia paikkoja. Matkustettaessa se saattaa vaihdella päivittäin. Viime vuosina myös niin sanottu pysyvä kotini, osoitteeni ja vähäiseksi käyneet tavarani ovat matkanneet paikasta toiseen useaan kertaan vuodessa. Niin useasti, että tälle vuodelle hyvä ystäväni antoi minulle luvan muuttaa vain yhden kerran. Siskoni ihmetteli viime muuton yhteydessä ääneen “Mihinköhän sä seuraavaksi muutat, varmaan Venäjälle, sitä sä et oo vielä kokeillu. Enpä kyllä ihmettelisi sitäkään yhtään.”

Niin kuin sanotaan, koti on tunne. Ei välttämättä fyysinen paikka. Tunne rauhasta ja turvasta, tutusta paikasta, jossa mieli lepää. Kaikki “oikeatkaan” kotini eivät ole tuntuneet siltä ja huomaan, että välttelen silloin niiden kutsumista siksi. Toisaalta, kutsun usein yöksi-pariksi luonnonhelmaan pystytettyä telttaa kodiksi, koska se tuntuu siltä. Tunne on tärkeämpi kuin kodin fyysinen olemus.

Asiaa pohtiessa keräsin kuvia aikojen takaa ja matkojen varrelta paikoista, joita olen kutsunut kodikseni. Koti on voinut olla yhden yön majapaikka tai viikkojen, kuukausien tai vuosienkin koti.

Tervetuloa kurkistamaan kotiini – kaikkiin niistä.

Matkustettaessa koti voi olla viiden tähden hotelli.
Tai majoituksen puutteessa rautatieaseman nurkka. Tässä aamupalalla asemalla vietetyn yön jälkeen.
Koti tropiikin viidakossa.
Koti miljoonakaupungin vilkkeessä.
Viime kesän koti: halkoliiterin päädyn muutaman neliön kesähuone toimitti kotini virkaa odottaessani muuttoani Lappiin.
Kodittoman koti: tavaravarasto. Tätä en kutsunut kodikseni, tavarani saattoivat kutsua.
Viime vuosien lempipaikkani, jota mielelläni kutsun kodiksi.
Luontokoti ja sen vaihtelevat olosuhteet.
Koti pyörillä. Myös yksi lempikodeistani . Samankaltainen on myös tulevan kesän kotini.
Pyörillä kulkeva koti mahdollistaa makuuhuoneen maiseman valitsemisen. Tämän yön valinta oli Norjan vuoristo.
Yhden yön koti Islannissa tiettömän tien takana, jonne pääsi vain hevoskyydillä.
Yksi tärkeimmistä ja tarinarikkaimmista kodeistani: viisi kuukautta Keniassa, tässä kotikylän katu.
Kaupunki, jota kutsuin kodikseni monen vuoden ajan, mutta en tiedä, tunsinko sen koskaan semmoinen olevan.

Tällä hetkellä kotini on täällä, pohjoisen taivaan alla, polvisyvyisessä lumessa, kinoksiin hautautuneiden puiden katveessa, valottoman tien varrella, pienellä kylällä, jonka asukkaat osaan jo useat etunimeltä. Se tuntuu kodilta ehkä enemmän kuin koskaan aiemmin. Tuntuu todella hyvältä kutsua pohjoista kodikseni.

♥: Sanna

Joulun aika

Joulun aika

Tähdet pienet tuikahtaa,

meiltä huolet poistaa.

Revontulet hulmuaa,

valo meille loistaa.

Tähdet maata katselee,

loimu yötä valaisee,

meille uuden riemun suo,

joulun ihmisille tuo.

Z. Topelius

Joulu on kohta täällä. Tänä vuonna se on vaillinainen, outo ja eriskummallinen kaikkine rajoituksineen, varoituksineen, maskeineen ja deseineen. Joulu se silti on.

Lähden ajamaan etelään ensimmäistä kertaa sen jälkeen, kun muutin tänne puoli vuotta sitten. Ajatus mustasta joulusta, katuvalojen pilaamasta pimeydestä ja surullisesta märkyydestä ei houkuta, mutta perheen ja ystävien näkemisestä on pitkä aika. Vaikka koko joulun ajatus, yhdessä oleminen ja yhteisöllisyys on tänä vuonna rajoitettua, on silti ihana nähdä rakkaita ihmisiä ja vaihtaa kuulumisia muutenkin kuin pätkivän whatsapp-puhelun välityksellä.

Hiljennyn hetkeksi joulun viettoon, palaan kirjoittamaan vuoden vaihteessa. Siihen mennessä olen palannut takaisin pohjoiseen, ehkä ehtinyt jo käydä tuntureillakin tervehtimässä sinne kaamoksen jälkeen palaavaa aurinkoa.

Levätään ja pysähdytään nyt, kun juuri muuhun ei ole vaihtoehtoja. Rauhallista joulun aikaa 💫

♥: Sanna

Puoli vuotta pohjoisessa

Puoli vuotta pohjoisessa

Tajusin menneellä viikolla asuneeni nyt puoli vuotta pohjoisessa. Näin sanottaessa se tuntuu lyhyeltä ajalta, todellisuudesssa tunnen olleeni täällä pitkään, aina. Ehkä olenkin, nyt vasta olen fyysisesti siirtynyt tänne.

Puolessa vuodessa olen oppinut niin sanotusti maan tavoille. Niin ainakin luulen.

Päivittäin teillä parveilevat porot eivät enää ihmetytä etelän tulokasta niin paljon kuin kesällä. Tiedän, että ne eivät hyppää päättöminä autojen alle, vaan käyskentelevät rauhassa pientareella. Voinpa väittää nähneeni niiden katsoneen vasemmalle ja oikealle ennen kuin ovat ylittäneet tien. Vain kiireisimmät luultavasti Norjasta tai Kilpisjärveltä tulleet pitkänmatkan rekat tööttäävät porolaumalle yrittäen saada niitä väistämään jäisellä maantiellä ilmeisesti usein siinä onnistuen. Vain kerran olen nähnyt porokolarin jäljet talvisella hangella. Porojen määrään nähden kolarit ovat hämmentävän harvinaisia.

Viikko sitten sain lappilaisen kasteen päästessäni mukaan poroerotukseen. Sellaiseen aitoon ja oikeaan, jossa lämmitellään pakkaskelin paleltamia sormia tervaskantoon sytytetyllä nuotiolla. Jossa jokaisen lanteilla keikkuu leuku, lappilainen veitsi, jolla ei viilletä makkaran sieviä viiltoja, vaan kaadetaan vesurin tavoin pieni tunturikoivu tikuksi, jonka nokkaan taitellaan palanen itse metsästettyä ja palvattua hirven lihaa. Jossa mukana oli poromiesten lapsia, jotka olivat vapaalla koulusta päästäkseen mukaan laskemaan ja merkitsemään omia porojaan. Heidän rinnallaan ajoin ja otin kiinni porojen vasoja, isompien kiinni pitämiseen vaadittiin enemmän elopainoa, taitoa ja kokemusta. Minulle vauhdilla ohi juoksevan villin vasan sarvista nappaaminen ja paikallaan pitäminen eläinlääkärin rokotuksen ajan oli tarpeeksi haasteellinen kokemus.

“Kuinka olet sopeutunut tänne pohjoiseen? Onko auto toiminut tunturikylien väliä ajellessasi? Mitä koiralle kuuluu, paleleeko sitä pakkasessa? Pysyykö mökki lämpimänä öisin?” Tuttavallisiin kysymyksiin ja niiden kysyjiin törmää kylällä, kaupassa, luontopoluilla eikä vastauksissa kannata kursailla tai kierrellä kaupunkilaisittain. Kun paikkakunta on pieni, kyläyhteisö on tiivis. Viidenkymmenen kilometrin päässä tunturikylässä minut tunnistetaan välinevuokraamossa, kun kirjoitan nimeni ja osoitteeni vuokraamon kassalla: “Sinä olet se, joka asut siellä sen ja sen mökissä, siinä joen rannalla!” Illalla pullakahville pistäytynyt naapuri tunnetaan seuraavana päivänä toisen kyläläisen tädin miehenä. Kaikki linkittyvät jollakin tavalla toisiinsa, kaikki tuntevat toisensa. Pienistä piireistä on hyötyä nykymaailman massabyrokratian pyörissä. Jos itse et tiedä jotakin, läheltä löytyy ihminen, joka tietää. Ihmiset ovat keskiössä, eivät botit, automaatit tai automaattivastaukset.


Aika kulkee verkkaasti pohjoisen pakkastuulessa. Ei täsä mithään häthää ole, usein sanotaan. Valo on talvella vähäistä ilman kelloon katsomistakin. Normaalielämää täälläkin vietetään, mutta rennommalla otteella. Auto ei välttämättä aamulla käynnistykään, lumiaura on kasannut pihatien varteen metrisen kinoksen, josta ei ilman lapiointia läpi pääse. Hakuna matata, sanottaisiin eteläisen pallonpuoliskon savanneilla. Täällä säästellään nekin sanat parempaan tilaisuuteen, otetaan lapio käteen ja aletaan hommiin.


En ole ainut, joka on kokenut pohjoisen ilmanalan rentouttavana, rauhoittavana, jopa pelastavana tekijänä. Monen kanssakulkijan tarina kulkee samoja ratoja; pohjoiseen on tultu pakoon kiirettä, työpaineita, stressiä, uupumusta ja jääty sille tielle. “Tultiin tänne vuodeksi, nyt on kolmastoista menossa” on yleinen vastaus kysyttäessä, miten tänne on päädytty. Täältä on löytynyt puoliso, perhe, työ ja palanen sitä jotain, mitä Lapin taiaksi sanotaan. Tänne on ehkä vaikea tulla, mutta vielä vaikeampi täältä on lähteä.

Tänne on ehkä vaikea tulla, mutta vielä vaikeampi täältä on lähteä.

Samat elämän realiteetit on pohjoisessakin, on oltava työ ja elinkeino, ihmisiä ympärillä, harrastuksia ja katto pään päällä. Sosiaalisen median revontuloitäyteiset kiiltokuvat eivät aina välitä oikeanlaista tarinaa siitä, mitä elämä täällä on. Olosuhteisiin nähden olen jopa ylpeä siitä, miten pienet maakunnat sitkeästi tarjoavat työ- ja harrastusmahdollisuuksia asukkailleen. Julkista liikennettä ei ole, mutta tiivis yhteisö keksii keinot toimiviin kimppakyytirinkeihin. Naapurilta saa omien työkalujen puutteessa lainata koko työkaluvajaa. Kirkonkylän puotien puutteessa kaupan pihaan kurvaa joka viikko jonkinlainen myyntiauto, milloin tarjoamaan villahousuja, milloin käsityötuotteita tai moottorisahoja. Kyllä, kylän kaupan pihassa käy säännöllisesti myyntiauto, joka myy moottorisahoja.


Elämä kulkee omia polkujaan täälläkin eikä niitä kaikkia voi aina valita itse. Koen kuitenkin, että niiden kulkeminen on täällä kevyempää ja taivas niiden päällä tilavampi. Hengitys kulkee vapaasti. Reppu saattaa painaa selässä ja tunturin rinne olla jyrkkä, mutta askel ilmava ja mieli tyhjä. Kaipuuta kauas ei ole, kaukana on tässä. Jos, ja kun voin valita, valitsen pohjoisen polut – vaikka joskus raskaat ja lumiset – joita aion tallata vielä jatkossakin.

Ihanaa, kun olet mukana jakamassa matkaani!

♥: Sanna

Elon hiljaisuus

Elon hiljaisuus

Sain huolestunutta palautetta kylältä, miksi en ole kirjoittanut pitkään aikaan. Sille ei ole erityistä syytä, tekosyitä sen sijaan pitkä liuta. On kiire, väsyttää, inspiraatio on hukassa.

Elo pohjoisessa on ollut viime viikkoina kaikin puolin hiljaista. Lumipeite peittää maiseman ja imee luonnon vähäiset joulukuiset äänet kylmään syliinsä. Maantieltä kaikuu aamuisin lumiauran jylhä jyräys sen kyntäessä yöllä satanutta uutta lunta aamutyöläisten edeltä tienpientareille. Poronkello kilkattaa sinihämyisessä metsässä hiljaa kuin muistutuksena lähestyvästä joulusta.

Marraskuun syvä, kaikennielevä pimeys on vaihtunut taianomaiseen valkeuden valoon maisemaa peittävän lumihangen myötä. Aurinko käy joen vastarannan metsän siluetin yläpuolella enää häviävän hetken maalaamassa taivaan punakullan sävyyn muutamaksi tunniksi ennen kuin hämyinen sini palaa taivaalle. Pimeää se ei kuitenkaan ole. Siniharmainen hanki valaisee maiseman niin, ettei metsässä kulkiessa tarvitse otsalla roikkuvaa lamppua laisinkaan. Jos kuutamo pääsee pilkistämään lumisateisten pilvien lomasta, valaisee se maiseman paremmin kuin autojen etunokan lisäledvalot.

Hangen saapumisen myötä seikkailut ovat harventuneet, kulku hidastunut ja päivät keskittyneet tuvan lämpimänä pitämiseen, kirjojen lukemiseen ja neulomiseen. Useammin kuin kerran olen tunturiseikkailulta kääntynyt takaisin syvien kinosten vaikeuttaessa vaellusta lähes mahdottomaksi. Öisin salamyhkäisesti hiipivä pakkanen on tuntunut autiotuvan hirsiseinien läpi luissa ja ytimissä. Talvi ei ole helppoa aikaa retkeilijällekään.

Koko viikonlopun mittaiset seikkailut ovat vaihtuneet lähimetsien ja joenvarren umpihangessa kahlaamiseen. Mieli kaipaa ulos ja luontoon, pimeälläkin. Usein kotona seinien sisällä synkistynyt mieli valkenee ja virkistyy tuntiessaan kipakan pakkasen, lumisen tuulen tuoksun ja taivaan purppuran sinisen tuikkeen.

Joki on ollut jäätyneenä jo tovin. Olen varovaisesti testaillut rantaviivan jään kestävyyttä. Toistaiseksi se kestää hyvin, mutta naapurin kertoman mukaan jänkältä valuvat pienet purot pitävät jään petollisena vielä hyvän tovin. Odotan malttamattomana aamua, jolloin sujautan jalkaani historiaa havisevat puiset metsäsukseni ja suksin joen hankea pitkin pohjoiseen. Vapaa on vain umpihanki, niinhän se on.

Päivät valuvat hitaasti kohti vuodenvaihdetta. Valoisaa aikaa on enää vain muutama tunti, illat tuntuvat pitkiltä pimeyden vetäessä verhon maiseman ylle heti iltapäiväkahden jälkeen. Onnekas on se, joka ehtii olla ulkona tuon muutaman maagisen valon tunnin ja todistaa kaikki ne sinisen, punaisen ja keltaisen sekoittuvat sävyt, joita häipyvä valo maalaa taivaanrantaan pastellinsävyisin siveltimenvedoin. Kaamosaika ei todella tarkoita sysimustaa pimeyttä vuorokauden ympäri.

Välillä on vaikeaa vain olla paikallaan ja rauhoittua. Joudun harjoittelemaan tietoisesti sitä, että joskus voi vain olla. Vetää peiton korviin jo iltapäivällä, jos väsymys sitä vaatii. Unohtaa hetkeksi seuraavan päivän aikataulut ja uppoutua kirjan kanssa sohvan uumeniin. Nauttia ohimenevästä valon kajosta mökin seinällä tai tuijottaa lintulaudan vierailijoiden loputtomalta näyttävää ruoan metsästämistä. Olla hetkessä. Niitä on olemassa vain yksi kerrallaan, kannattaako sitä silloin hukata?

♥: Sanna

Marraskuu

Marraskuu

Marraskuu on ollut harmaa. Kaikissa sen sävyissä. Päivä valkenee kymmenen maissa mustan maan ja vesisateen saattelemana hädin tuskin aamua kirkkaammaksi vain syventääkseen muutaman tunnin jälkeen harmaan sävyjä ja hiljentyen taas uudelleen yön tummuuteen. Lumisade antaa pientä toivoa viikon välein valkeudellaan, mutta luovuttaa pian lämpimän ilmanalan paineen alla.

Vesisade on vapauttanut joen väliaikasesta jääpeitteestään. Virta heiluu kovassa tuulessa vasten rantojen väsyneitä ja väljähtäneitä koivikkoja, joista viimova pohjoistuuli on huuhtonut viimeistekin värit. Vesi näyttää virtaavan kovassa syystalven tuulessa pohjoiseen, suuntaan, johon sen ei kuuluisi virrata. Autiot rannat ovat hiljaiset, tuntuu kuin kaikki elämä olisi niistä kadonnut johonkin koloon odottamaan parempia päiviä.

Marraskuu on kovaa aikaa. Paitsi luonnolle, myös meille ihmisille. Valon vähyys jo itsessään ottaa koville, sen lisäksi päälle painaa kiire – asia, jota itsen pyrin välttämään viimeiseen asti kaikin keinoin siinä silti useinkaan onnistumatta.

Miksi on aina niin kiire?

Kysymys, joka on ollut monen mielessä viime viikkoina. Niin, miksi? Juuri marraskuussa, kun meidät ihmiset laitetaan koville jo luonnonvoimien, tai niiden puutteen vuoksi, miksi juuri silloin painaa kiirekin päälle? Kiire, jonka olemme täysin itse luoneet. Ympäröivä luonto uinuu, odottaa kevättä, aurinkoa tai edes lumipeitettä, joka kirkastaa maiseman ja kantaa askeleen paremmin kuin mutainen maa. Miksi me ihmiset painamme kuin viimeistä päivää usein yli omien voimiemme? Koska on jaksettava, kiirehdittävä kohti vuoden loppua ihan vain sen vuoksi, että kaiken voisi aloittaa taas alusta?

Kuulostaa hullun puuhalta, jos minulta kysytään.

Toimin kiireessä erittäin huonosti. Häsellän, hämmennyn omasta häsellyksestäni ja sotkeudun omiin jalkoihini ja ajatuksiini entistä enemmän. Silti en ole vielä oppinut löytämään keinoja sen välttämiseksi tai edes siinä keskinkertaisesti selviytyäkseni. Onko kiire asia, joka pitää vain hyväksyä? Asia, jota ei voi paeta. Jonka kanssa on opittava elämään.

En mitenkään haluaisi.

Kiireessä unohtuu elämän ilo. Jäljelle jää luonnoton selviytymisen tila, nukkuminen, syöminen, työ. Niihinkö koko elämä kiteytyy, jos ei ota asiakseen pitää huolta muustakin? Luovuus, nautinto, ajattomuus, rauha, ilo. Mihin ne katoavat kiireen keskellä?

Luonto osaa odottaa, antaa aikaa. Se ei häsellä, ei kiirehdi. Miksi me emme osaisi? Emmehän ole erillään luonnosta. Emme, vaikka niin usein kuvittelemme. Olemme edelleen kaksituhatluvullakin osa yhtä isoa luontokokonaisuutta kaikkine laitteinemme, älyvehkeinemme, kiireinemme kaikkinemme. Kellon olemme keksineet omaksi orjuuttajaksemme, kalenterin omiksi kalhleiksemme.

Joskus otan aikaa, vaikka sitä ei olisikaan otettavaksi. Otan hetken, jotta pysyn pystyssä kiireen ja hämmentävän häsellykseni keskellä. En omista kelloa, vältän katsomasta aikaa puhelimestakaan aina, kun siihen on mahdollisuus. Katson hiljalleen vaalenevia harmaan sävyjä ikkunasta, astun ulos, kun uskon valon olevan enimmillään ja nautin siitä vähästä, mitä se tällä hetkellä tarjoilee. Pyrin elämään valon mukana, sen vähän, mitä siiä on jäljellä. Se tuntuu luonnolliselta, rauhoittavalta. Se riittää.

Voisiko marraskuun teemana pimeyden, loskan ja kiireen sijaan olla “se riittää”? Pienet asiat riittävät. Hetki ajatonta iloa, harmauden sävyjen moninaisuutta ihmetellen – hetki rauhaa. Lopultahan me päätämme, mikä on riittävää ja mikä ei. Lopulta – jos asiaa oikein ajattelee – me olemme omasta elämästämme päättävä taho. Miksi emme päättäisi, että marraskuu on ihan riittävä näin? Ilman kiirettä, ilman mistä lie tulevaa painetta suorittaa, jaksaa harmaan pimeiden sävyjen keskellä. Ilman kellon orjuuttavaa tikitystä ja keinovalojen turvin venytettyä väsymystä.

Aion kokeilla sitä. Se riittää juuri nyt.

❤️: Sanna

Marraskuu

Marraskuu

On yllättävän hankalaa kirjoittaa reissupostauksien jälkeen. Koska kuitenkin haluan jatkaa kirjoittamista, muustakin kuin matkustamisesta, tässä sitä ollaan. Olen uusi blogikirjoitusten saralla, joten jos etikettivirheitä ilmenee, laitan ne aloittelijuuteni piikkiin. Otan tietenkin kaikki vinkit mieluusti talteen, joten kerro, jos niitä tulee mieleen.

Koska huomioin tarkkaan vuodenajat, luonnossa tapahtuvat muutokset ja ne vaikuttavat olooni ja mielialaani, haluan myös kirjoittaa niistä.

Marraskuu on “se” aika vuodesta.

Kun ulkona saattaa yhdessä hetkessä olla talven ihmemaa ja seuraavassa loskaparatiisi. Kun Netflix ja muut suoratoistopalvelut tahkovat rahaa ihmisten paetessa arjen harmautta niiden tarjoamiin rinnakkaistodellisuuksiin. Kun haluaa hautautua vilttien alle kodin nurkkaan, kasata sinne hyvänmielen ruokaa ja viettää koko talven siellä.

Mietin usein, miten pitäisi jaksaa samalla lailla kuin muina vuodenaikoina. Auttaisiko muutama keltainen vitamiinipilleri antamaan voimia jaksaa, että voi paahtaa kuin kesälaitumella konsanaan? Vai voisiko välillä hidastaa ja rauhoittua, koska luontokin tekee niin. Olla sinut sen kanssa, että kroppa ja mieli on ihmeissään valon vähenemisestä ja kaiken harmaudesta.

Minä en aina jaksa. Se on vaikea myöntää, mutta niin se on. Saan suunnattomasti energiaa valosta ja kun se vähenee, olo on sen mukainen. Haluaisin olla ulkona, mutta ulkoilma ei halua olla minun kanssani. Haluaisin nauttia päivän ainoista valoisista hetkistä, mutta välillä tuntuu, että valoa pilkahtaa työpaikan sälekaihtimien välistä vain sen hetken päivässä, kun siitä ei ehdi nauttimaan.

Sään ja luonnon muuttumista on mukava seurata, mutta huomaan sen vaikuttavan myös mielialaan. Sumuinen pimeys ja märkä ilma väsyttävät ja vaativat huomattavasti enemmän energiaa jaksamiseen kuin kirkas pakkassää. Ja jos säätila vaihtuu näiden kahden välillä muutaman päivän sisällä monta kertaa, on mieli jo aivan sekaisin.

Pimeään aikaan tuntuu, että aika loppuu kesken. Elän vahvasti valon mukana ja kun sitä ei aina nimeksikään ole, tuntuu, ettei päivää ole edes olemassa. Tiedän sen olevan harhaa, mutta kroppani ei. Se kun ei aina kuuntele järkipuhetta.

Vietin viikonlopun maalla perheeni kanssa. Kävelin metsässä ensin lumessa kahlaten ja seuraavana päivänä sumunsekaisessa tihkusateessa. Järvi oli vielä perjantaina jäässä, mutta sateen myötä muuttui ensin läpinäkyväksi ja pikkuhiljaa suli kokonaan pois. Viikonlopun aikana talvi ja syksy vuorottelivat parhaimmillaan muutaman tunnin välein.

On voimaannuttavaa olla ulkona, vaikka säätila näyttää luotaantyöntävältä. Tieto mahdollisuudesta päästä lämpimiin sisätiloihin auttaa kestämään märkiä vaatteita ja kengissä lotisevia sukkia. Tuntien märän metsässäsamoilun jälkeen on voittajafiilis saada märät vaatteet pois ja päästä nauttimaan takkatulen ja kuivien villasukkien lämmöstä.

Syksy tai talvi ei ole lempivuodenaikojani, mutta en vaihtaisi yhtään vuodenaikaa pois. Niiden vaihtelu ja erilaisuus on se, joka tekee vuodenkierrosta hienon. Ainainen kesä ja valoisuus olisi painajaismainen ajatus. Talven pimeys – niin väsyttävältä kuin se joskus tuntuukin – on kuin valmistautuisi valoisan päivän jälkeen lepäämään.

Ja lepoa marraskuussa tarvitaankin. Valottomuuden ja harmauden kuluttama energia on saatava palautumaan, jotta jaksaa kevääseen asti.

Siksi aion pimeän aikaan levätä ja antaa itselleni aikaa tottua tähän vaihdokseen. Nautin kynttilöistä ja kodin lämmöstä vastapainoksi ulkoilman mielenvaihdoksille. Yritän hyväksyä harmauden ja loskan, ja sen, mitä vähäinen valo tekee kropalle ja mielelleni. Sillä reseptillä aion selvitä tästäkin marraskuusta.

Myös koirani Papu odottaa kevään lämpöä.

♥: Sanna

Just do it

Just do it

Yksi lempisanonnoistani. Harmi vain, että kuuluisa vaatebrändi on ehtinyt viedä sen ensin.

Lause kuvaa toimintaani erinomaisen hyvin, koska aloittaminen on minulle vaikeinta. Aivan liian usein jää hienoja asioita toteuttamatta, kun jään kiinni yksityiskohtien hiomiseen. Sitten turhaudun niiden paljoudesta tai siitä, etten osaa jalostaa niitä täydellisiksi ja luovutan.

Pitkään olen pohtinut oman blogin aloittamista. Aivan liian pitkään. Käännellyt ja väännellyt päässäni ideoita, vaihtanut ajatuksia ja lopulta heittänyt kaikki menemään. Käyttänyt liikaa aikaani ajatellen, mitä muut ajattelevat. Entä jos epäonnistun? Entä jos?

Koen olevani luova ihminen. Tarvitsen paikan, johon jakaa luovuuttani. Haluan tällä muistuttaa itselleni, että luovuuden jakaminen on sen yksi hienoimmista puolista. Jaettu ilo on kaksinkertainen ilo, eikös? 

Tämä blogi tulee olemaan väyläni ja kanavani jakaa ajatuksiani ja valokuviani, kirjoituksiani ja oivalluksiani maailmalle, tulevaisuudessa ehkä myös jotakin muuta. Jakamalla luovuuttani muistutan itselleni, että on ihan ok olla epävarma, on ok olla keskeneräinen ja epäileväinen, on ok olla epätäydellinen.

Tänään sen aloitin. Tänään lupasin itselleni, että teen sen enkä ajattele enempää. Ja tästä se lähtee.

Kiitos, kun olet täällä lukemassa ajatuksiani ja luovuuden purskahduksiani. Ihanaa, kun kuljet kanssani tätä matkaa, joka on ollut niin vaikea aloittaa, mutta jonka päätin aloittaa nyt. 

En tiedä vielä, mihin tämä polku vie, mutta tiedän, että jos en astu ensimmäistäkään askelta, tulen katumaan sitä.

Tässä se nyt sitten on, ensimmäinen askel. Hop. 

♥: Sanna