Rauhoittuminen. Se olkoon elo-syyskuun teemana. Kesä on aina pohjoisessa aivan ihmeellinen. Sanan kaikissa merkityksissä. Ihmeellinen, koska kaikki kukkii, luonnon värit loistavat ja aurinko paistaa vuorokauden ympäri. Ihmeellinen, koska vuorokausi rytmiä ei juuri ole olemassa valon suuren määrän vuoksi, koska kaikki tapahtuu hyvin lyhyessä ajassa ja elo on intensiivistä.
Alkukuusta luonto oli vielä kesäinen kuin morsian. Nyt, vain muutamaa viikkoa myöhemmin yhtäkkiä värit ovat muuttuneet. Aamut on kylmiä ja sumuisia, illat punervan taivaan loistoa järven vastarannalla. Kukat on loistokautensa päättäneet ja marjojen värit on ottaneet vallan. Ruskan ensisävyt vilahtavat mustikkametsänpeitossa. Siihenkään ei ole enää pitkä aika.
Viime viikot on kuluneet marjassa. Tai marjoissa, jos niin voi sanoa. Olen kerännyt kesän aikana hillaa, mansikoita, vadelmaa ja mustikoita. Mustikkakausi jatkuu ja saa seurakseen takapihamme kolmenkymmenen marjapuskan kantamat mehumarjat. Olen tehnyt hilloa, mehua ja pakastanut marjoja pakkaseen. Voin ilokseni todeta, että sen suhteen olemme täysin omavaraisia. Mehuja, hilloja tai pakastemarjoja tuskin tarvitsee talvella kaupasta ostaa. Ihanaa.
Ensi kesänä aion (ainakin yrittää) laajentaa omavaraisuutta ehkä myös joihinkin juureksiin. Tulee niitä nytkin jonkin verran, porkkanaa ja perunaa ainakin. Vielä en ole ehtinyt kyllä kurkistaa kunnolla mullan alle niiden vointia kysyäkseni. Voisin tehdä täysin oman kirjoituksen tai videon sitten koko sadonkorjuusta. Koko puutarhanhoito ja omavaraisuusajattelu on koko kesän ollut takaraivossa, mutta juurikaan en ole ehtinyt siihen sen enempää tarttua. Vielä syvemmällä takaraivossa olen suunnitellut ensi kesälle pientä kasvihuoneprojektia. Tai ainakin isompaa kasvimaata. Hih, en malta odottaa.
Viikko sitten oli myös pieni reissu, kun kävimme E:n kanssa Tunturi-Lapissa pakulla. Tekemäni lyhytelokuva ”Talvelle – a Story for Winter” (jonka pääsee edelleen näkemään YouTubesta täältä) näytettiin Ylläksen luontokeskuksen elokuvateatterissa, kun sitä ylläpitävä Napapiirin Sankarit Elokuvakerho juhli kymmenvuotista taivaltaan. Tapahtumaan oli valittu kaksi paikallista lyhytelokuvaa ja minun oli niistä toinen.
Itse tapahtuma oli nopeasti ohi, mutta olin varsin kiitollinen siitä, että sain olla mukana siinä. Yötä olimme pakulla kotituntureiden juurella Pallas-Yllästunturin kansallispuiston kupeessa. Kävimme yöuinnilla jo varsin kylmässä tunturijärvessä, jonka vesi nipisteli ja pisti ihon kihelmöimään.
Tuntui hyvältä liikkua tutuilla tuntureilla ja vanhoilla kotikulmilla. Ajattelin, että paikat saisivat aikaan haikeutta. Tulihan niissä vietettyä kolme ehkä elämäni tärkeintä ja parhainta vuotta.
En löytänyt haikeutta. Sen sijaan löysin riemua ja onnea siitä, että tätä paikkaa on joskus voinut kutsua kodikseni, mutta myös siitä, että nyt kotini on juuri siellä, missä sen haluankin olevan.
Nautin suunnattomasti elokuun pimeistä illoista ja sumuisen kylmistä aamuista. Kuukausi on ollut kuin ensisoittoa tulevalle syksylle. Ajalle, joka tuntuu aina tuovan jotain uutta mukanaan. Ikään kuin vuosi alkaisi syksystä, ei tammikuusta.
Yhtäkkiä talomme on hiljainen, kotikylän mökkiläiset alkavat palailla kesän jäljiltä kotipaikkakunnilleen ykköskotiinsa. Jäljelle jää vain muutaman talon asukkaat. Ja me. Ensimmäistä kertaa alkaa tuntua siltä, että tämä tosiaan taitaa olla koti. Pysyvä koti.
Haen vielä rytmiä, millä tässä kodissa elää. Kuinka tasapainotella kaiken keskellä ja silti löytää ympärille tarpeeksi hiljaisuutta ja rauhaa, joita tarvitsen kuin kukka vettä, jotta löydän luovuuden ja oman itseni elämän perusasioiden alta. Kaikkeen siihen auttaa suunnattomasti se, että asumme kaukana. Päivittäin näen muutaman kyläläisen, jos sitäkään. Poroja näkyy enemmän kuin ihmisiä.
Parempaa kotinettiä hankkiessani asiakaspalvelija kertoi, ettei useinkaan vastaa näin asiakkaalle, mutta asumme niin kaukana ja oudossa paikassa, ettei meille saa millään hyvää nettiyhteyttä nyt eikä luultavasti lähitulevaisuudessakaan. Hetken harmituksen jälkeen – kestäähän esimerkiksi YouTube-videoideni lataaminen nettiin yleensä kolmisen vuorokautta – asia tuntui vain mukavalta. Eipä tule käytettyä nettiä kuin vain kaikkeen ehdottoman tarpeelliseen.
Valitsen mieluusti koska vain luonnon omat shownäytökset kuin kaikki internetin ihmeet.
Syksyisin terveisin
♥ Sanna
Sanna Vaara 
3 vastausta artikkeliin “Elokuun kuulumisia”
Kirjoitat niin kauniisti luonnostamme, kodistasi ja ajatuksistasi. Oon iloinen, että kirjoitat blogiasi edelleen. Kaipaan usein niitä blogien kulta-aikoja, nykyään ihmiset eivät jaksa nähtävästi enää juurikaan eksy blogeihin pidempien tekstien pariin; kaiken on oltava lyhyttä ja ytimekästä, mieluusti videoiden muodossa. Ei siinä, rakastan itsekin katsoa Youtubesta inspiroivia videoita, mut esim. Tiktok ei oo ollenkaan mun juttuni. Sinä ja ruotsalainen Jonna Jinton taidatte kyllä olla ainoita, joita jaksan säännöllisesti katsoa Youtubesta. Rakkaus pohjoiseen luontoon ja elämän pienien asioiden arvostaminen yhdistävät! Ja teistä molemmista huokuu samanlainen aitous.
Itsekin toivon joskus löytäväni kodin nimenomaan Kuusamon seudulta, kun omat juureni ovat siellä. Tällä hetkellä oon jumissa eteläsuomalaisessa kaupungissa yliopisto-opintojen kanssa, olen tosi hukassa elämäni kanssa kun en tiedä mitä haluaisin tehdä työkseni, jotta voisin tällaisen unelmieni talon hankkia ja elättää itseni niin, etten olisi sidottuna tiettyyn paikkaan. Olen saanut sulta paljon inspiraatiota, videosi ja tekstisi rauhoittavat mieltä ja saavat uskomaan, että ehkä vielä joskus minäkin voin nauttia samanlaisesta elämästä. Kiitos siitä! ♥
TykkääTykkää
Kauniisti kirjoitat, Johanna. Kiitos aivan ihanasta kommentista ❤️ Olen kanssasi samaa mieltä lyhytkestoisista videoista ja infotulvasta, se onkin yksi syy, miksi kirjoitan edelleen pitkiä tekstejä tänne, vaikka huomaan, ettei se selvästikään ”kannata”. Senkin takia arvostan suuresti, että kirjoitit pitäväsi teksteistäni.
Jokainen on joskus vähän hukassa ennen kuin tietää, mitä haluaa ja pystyy lähtemään sitä kohti. Minäkin olen ollut, juuri opiskeluaikoina etelässä. Kai se vaatii sellaisen tunteen, että on täysin hukassa ennen kuin löytää itsestään tarpeeksi voimia ja intoa lähteä muuttamaan elämäänsä. Uskon täysin siihen, että pääset omanlaisesi elämän pariin pian ❤️
TykkääTykkää
Niinpä! Itse pidän nykyään tällaisia blogeja sellaisina jopa vähän salaisina paikkoina, joista voi löytää aarteita. ♥ Mutta samalla sellainen nostalginen, surumielinen haikeus iskee päälle, kun miettii niitä (ei vielä edes niin kovin kaukaisia) aikoja, jolloin blogien kommenttikentät täyttyivät kommenteista. Internet ja somemaailma tuntuu muuttuvan niin nopeasti, täytyisi jatkuvasti pysyä trendien aallonharjalla kiinni.
Tuo on kyllä niin totta, että jopa ihan pitää käydä siellä pohjamudissa, jotta voi pysähtyä kuuntelemaan itseään ja löytää sen, mitä oma sydän oikeasti haluaa. Jos täyttää elämänsä kaikenlaisella tasaisella kiireellä ja hälinällä, ei ole välttämättä oikein aikaa ja voimiakaan tunnustella, että millaista polkua sitä lähtisi etsimään, jos on siis elämäänsä tyytymätön. Kiitos sanoistasi, niin itsekin haluan uskoa! ♥
TykkääTykkää