Matkalla perillä – Eläminen pakettiautossa

Matkalla perillä – Eläminen pakettiautossa

Olen kulkenut tietyllä tavalla koko elämäni. En ole asunut pitkään paikoillani, olen mennyt ja tullut. Seilannut. Lentänyt. Ajanut. Kävellyt. Patikoinut. En kulkeutunut vaan kulkenut. Siinä on eroa.

Mutta niinhän me kaikki. Matkalla kai tässä ollaan tavalla tai toisella jokikinen, toiset näkyvämmin kuin toiset. Ei tarvitse lähteä maailman ääriin saavuttaakseen suuria, ollakseen matkalla. Saatoin varastaa jonkun tunnuslauseen, mutta mielestäni se kuvaa matkaani ja elämänfilosofiaani niin hyvin, että taidan sen pitää ellei kukaan väitä vastaan.

Matkalla perillä

Voisin kirjoittaa faktapohjaisen kirjoituksen, kuljin näin ja näin monta kilometriä, kulutin näin ja näin paljon rahaa polttoaineeseen, vierailin näin ja näin monessa paikassa, kohtasin näin ja näin monta uutta ihmistä. Mutta en kirjoita. En ole faktaihminen, olen tarinaihminen. Tarinat kertovat, ne muistetaan, ne koskettaa. Faktat on vain faktoja, niitä on maailma täynnä. Tarinat on unohdetumpia, mutta sitäkin arvokkaampia. Kumpia muistellaan kuolinvuoteeella, elämän faktoja vai tarinoita?

Niinpä.

Osa teistä lukijoista on seurannut matkaani alusta asti. Toistan itseäni taas, mutta kiitän joka ikistä siitä, että olette mukana ❤️ Inspiroitte minua jatkamaan, seikkailemaan, kuvaamaan ja videoimaan, tekemään koko tätä hommaa. Olen ihan häkeltynyt kommenttien, kysymysten ja kaikkien reaktioiden määrästä, joita olen saanut matkani aikana. Kiiiiiitos 🥰

Jos olet juuri tupsahtanu kyytiini, tervetuloa. Jotta olemme kaikki samalla lähtöviivalla, tarinani tiiviisti kerrottuna: Ostin keväällä pakettiauton, rakensin siitä itselleni kodin, sängyn, keittiön ja asuttavan tilan periaatteella “vaneri tuohon, ruuvi perään, eiköhän se kasassa pysy”. Jos haluat lukea tarkemmin ja nähdä kuvia valmiista autokodistani, katso aiempi kirjoitukseni pakun valmistumisesta.

Muutin pakettiautooni alkukesästä, asuin ja matkustin siinä koko kesän. Se oli ainut kotini, olin osoitteeton ja koditon. Nukuin kaikki yöt pakettiautossa tai retkeillessäni teltassa. Kokkasin, pesin tiskini, pyykkini, itseni ja koirani pääosin luonnossa, joissa, puroissa ja kirkkaissa pohjoisen lammissa. Elin ulkoilmaelämää yhteensä 63 päivää kotinani pakettiautoni. Keräsin tarinoita, muistoja, elämän pieniä ja suuria seikkailuja. Liitän tarinat tiiviisti valokuviin, koska niin ne näen ja muistan. Paikat, ihmiset ja aika sekoittuvat näissä tarinoissa ja kuvissa, mutta kaikki niistä on kesän matkani varrelta ja kaikki hetket, kuvat ja ihmiset minulle tärkeitä.

Joten, tässä pieniä palasia, tarinoita valokuvien kanssa elostani pakettiautokodissani Bertassa.


Kello kymmenen aikaan lähden kiipeämään tunturiin. Ei oikeastaan huvittaisi. Sääsket syövät matkalla, koitan huitoa niitä koivunoksalla kävellessäni märin lenkkarein suomättäitä pitkin. Ne unohtuu ylhäällä. Valo on kultaista ja niin kirkasta, että silmiiin sattuu. Se paistaa läpi keskiyön ja vain horisontista nouseva pilviverho saa sen himmentymään hetkeksi. Luulin, että huipulla olisi muitakin, mutta saan pitää sen ja hetken valon kokonaan itselläni. Aurinko laskee tuntureiden tasalle, muttei pääse niiden taakse, vaan aloittaa uuden kierroksen ja uuden päivän.


Sataa vettä enkä ole varma, oliko tämä hyvä ilta olla tunturissa. Odotan tunnin ja toisenkin autossa sateen kolistellessa peltikattoa ja luen kirjaa saamelaisten historiasta. Keitän kupin kahvia ja harmittelen vähäistä tietouttani oman maani alkuperäiskansasta. Sade lakkaa rummutuksensa ja lähden laakealle tunturinhuipulle. On yötön yö, mutta aurinko ei paista. Sen sijaisena toimii valoisan yön ja tuntureiden sininen hohka. Naapurimaan vuoret keikistelevät horisontissa valkoisissa lumihunnuissaan. Maisemassa ei näy maiden rajoja, vaikka tiedän tismalleen, missä ne kulkevat. Kaikki on samaa, sinisävyin maalattua metsää ja kumpuilevaa metsien peittämiä vaaroja, joiden yli pilvet ja linnut kulkevat vapaana ja huoletta mistään rajoista tietämättä.


Olen ajanut niin pohjoiseen kuin oman maani rajojen sisällä pääsen. On kuuma, liian kuuma kesäkuuksi. Porot juoksevat edelläni tiellä kieli pitkällä läähättäen ja polvet naksuen. Vedän valkoisen mekon päälleni, vaikka vähän nolottaa ylittää maantie keijumekossa kameratarvikkeet kainalossa, paljain varpain. En välitä. Tie päättyy muutaman kilometrin päässä Norjan rajaan, joka on tällä hetkellä kiinni, joten täällä ei kovin moni edes käy. Kiipeän pehmeässä hiekassa joen rannalta nousevalle harjulle. Kauempana tiellä poliisiauto ajaa ohi ja hidastaa vauhtiaan, näkee kai kummat puuhani, mutta jatkaa kuitenkin matkaansa.


Melon ystävän kanssa järven tuulisella selällä. Minä pysyn juuri ja juuri aallokossa pystyssä, ystävä viuhtoo edellä ammattilaisen ottein. “Hyvin sä vedät, eteenpäin vain samalla lailla”. Evästelemme alkukesän makeiden mansikoiden kanssa pienellä autiolla saarella keskellä järvenselkää ja juttelemme syntyjä syviä tuulessa, joka meinaa viedä hatut ja eväät mennessään. Nauramme ja itkemme yhdessä elämän kummallisuuksille ja oikuille. Saaren poukamissa vesilintujen poikaset opettelevat elämään vaadittavia taitoja ja piipittävät keinuessaan samassa aallokossa, jossa me melomme.


Ajan Utsjoen kylän lävitse, auton mittari näyttää häkellyttävää +37 astetta. On niin kuuma, että on vaikea hengittää. Olen viettänyt viimeisen viikon yksin ja pitkästä aikaa koen yksinäisyyttä. Saan viestin: “Missä matkaat, olen matkalla pohjoiseen, lähdetkö retkeilemään?” Jaksamme kävellä kuumuudessa vain muutaman kilometrin Tenojoen rantaan, kokkaamme ruokaa suljetun kodan kamiinan kuumuudessa, koska on metsäpalovaroitus eikä joen rannan viileydessä olevalla nuotiopaikalla voi tehdä avotulta. Ruoanlaiton lomassa istumme Tenojoen kylmässä virrassa, joka pyörittää pohjan kiviä ja meitä yhtä armottomasti virratessaan kohti Jäämerta. Kuvittelemme olevamme hienossa kylpylässä.


“Meillä on muutama päivä lomaa ja haluttaisiin matkata sun kanssa pakussa. Voitko ottaa meidät mukaan?” Matkaamme erämaahan, koska ajoittain ärsyynnymme valmiiden polkujen leveydestä ja kilometrikylteistä. Kävelemme sateessa, tunturin laella se antaa periksi juuri sen verran, että pääsemme nauttimaan maiseman avaruudesta ja Venäjälle asti ulottuvista tunturijonoista. Muutamme reittisuunnitelmaa huonon sään vuoksi. Korkea tunturinhuipputavoite saa jäädä, sen sijaan päivän kohokohta on pieni, mitäänsanomaton tasainen kivi keskellä erämaametsää. Katamme sen päälle lounaan pöytäliinan päälle, jota ystäväni kantaa mukanaan joka retkellä. Annamme kivelle hassun nimen ja naureskelemme sille koko loppumatkan.


Kävelemme Pyhä-Luoston kansallispuiston vanhoissa metsissä. Välillä on pakko pysähtyä, koska mustikat ovat niin herkullisen pulleita, ettei niitä vain voi ohittaa. Kierrämme usean meille merkityksellisen paikan, juttelemme ja olemme hiljaa. Kyselemme mieleen pulpahtavia, täysin irrallisia kysymyksiä ja pohdimme yhdessä niihin vastauksia. Kiipeämme korkeimmalle tunturille. Rakkakivikon irtokivet lipsuvat lenkkareiden alta, ihastelemme niihin piirrettyjä, miljoonia vuosia vanhoja merenpohjan aaltokuvioita. Illansuussa melomme saman tunturin varjossa järvellä. Minä kameran kanssa laudan päällä keikkuen, takanani minulle valtuutettu meloja, joka koittaa pysyä pystyssä ja samaan aikaan meloa sinne tänne huutamieni käskyjen mukaan, kun yritän tallentaa kameralle muiden melojien menoa. Käsivoimin järven keskelle melottu saunalautta tupsauttaa savua meidän ja tuntureiden väliin. Grilli lautan kulmalla lämmittää meille melojille iltapalaa Pyhäjärven ilta-auringossa.


On kesäkuun alku. Olen löytäny jollakin ihmeellisellä tuurilla mitä hienoimman yöpaikan itselleni ja autolleni muutama kymmen kilometriä Utsjoelta etelään. Vieressä kohisee koski, jota jään tuijottamaan usean päivän ajaksi. Olen ensimmäisiä päiviä yksin, ensimmäisiä päiviä matkalla. Tiskaan verkkaisesti astiat yksi kerrallaan, miten en todellakaan tekisi kotona ja kuulen vain kosken pauhun päässäni. En muuta. Jätän astiat kuivumaan keskikesän aurinkoon, pienten vihreiden lehtien lomaan.


Olen viettänyt viimeiset päivät yksin Inarin itäpuolella. Pessyt pyykkiä puolipäivää, koska niin pitkään siinä menee. Eipä se ole haitannu, kun on aikaa. Kävelen pientä hiekkatietä pitkin, jolle olen parkkeerannut autoni, koska katsoin, ettei sen varrella asu ketään eikä se johda mihinkään. Löydän kuitenkin talon, vanhan ja harmaahirsisen, niin kauniin, että jään hetkeksi sitä ihailemaan. Talosta tulee tielle perhe, “Tulimme katsomaan, kuka täällä kävelee kuin lähiössä konsanaan. Täällä ei yleensä kulkijoita ole. Kukas sinä olet?” Perhe näyttää taloaan, kun kerron, miten kaunis se on. Minut viedään joka huoneeseen, saunakamariin ja varastoon. Kerrotaan, että talo ja sen tavarat ovat lähes kaikki alkuperäisiä, peruja nelikymmenluvulta. Ilman sähköä ja juoksevaa vettä kesien vietto siinä onnistuu paremmin kuin hyvin. Turhat asiat karsiutuvat pois ja jää aikaa elämän yksinkertaisuudelle. Nautin perheen seurasta suunnattomasti.


Viime päivät on olleet viileitä. Nukun autossa parin peiton alla ja päivisinkin hieman paleltaa. Olen jossakin idässä, Savukosken kunnassa, mutta en ihan tarkkaan tiedä missä. Sillä ei ole oikeastaan mitään väliä. Olen löytänyt hämmentävän kirkkaan ja pohjattomalta tuntuvan suolammen. Hiukset on pakko pestä, mutta vesi ja ilma on kylmää eikä huvita. Istun vain pyyhe päälläni lammen reunalla ja viivyttelen veteen menemistä. Kun jostain löydän rohkeuden päästää irti tunturikoivun juurakosta ja heittäytyä veteen, huudahdan hassusti sen kylmyydestä ja siitä tunteesta, mitä irti päästäminen aiheuttaa. Onneksi kukaan ei kuule. Vastarannalla korpit lehahtavat kyllä lentoon ja huutavat oman närkästyneen vastauksensa erämaan rauhan rikkojalle.


Olen kävellyt kaksi päivää kauniissa, mutta kolmatta päivää jo hieman tylsäksi käyneessä metsikössä. On satanut, olen kastunut ja kuivatellut itseäni ja retkiväleitäni. Polku kääntyy sillan yli takaisin, joen toiselle puolelle. Kiipeän jyrkkää rinnettä hengästyneenä ylös. Sadepilvet vetävät hetken henkeä ja antavat minun pitää maisemahetken yksin, ilman niiden kosteaa seuraa. Kuulen joen kohinan ylös asti. Näen sen kiemurtelevan metsän läpi kuin eksoottinen, turkoosi käärme.


Kävelemme tunturinlaen hikisessä keskiyön auringossa. Mäkäräiset ovat ainoat, jotka pitävät ääntä, muuten on tyyntä ja täysin hiljaista. Kuuman valon värit sekoittuvat soljuen taivaanrannan tuntureiden ääriviivoihin. Kävelemme rakkakivikon reunalle ja kohotamme viinilasilliset, oikeastaan viinikuksalliset kauniin yön kunniaksi ja jaamme tunnistamattomaksi sulaneen suklaapatukan kolmeen osaan. Koitamme olla välittämättä mäkäräisten yrityksistä pesiytyä korviin ja nenään. Osa niistä hukuttautuu viiniin, jonka juomme silti, koska se on tänne asti tuotukin.


Rakastan seikkailuja. Niitä, joissa valvotaan koko yö, kiivetään korkeimmalle tunturille, melotaan aavalla järvellä tai viidakkomaisilla pohjoisen joilla, kiivetään jyrkkäreunaisilla kalliolla tai vaelletaan monta päivää. Mutta rakastan myös aivan pieniä hetkiä. Niitä, jotka ansaitsisivat paljon enemmän huomiota kuin kumppaninsa suuret seikkailut. Niitä, joissa ei välttämättä ole isojen tarinoiden aihetta, mutta kun malttaa pysähtyä, ne tarjoavat vähintään yhtä paljon. Sitä, kun ilta taittuu hetkittäin yöksi kehittäen sumua alhaalla makaavan joen pintaan. Villasukat jalassa nappaan tästä täydellisestä sinisävyisestä maalauksesta puhelimella kuvan auton ovenraosta. Sitä, kun keltainen kukkapelto tanssii merituulessa, minä makaan sen seassa kameran kanssa välittämättä vieressä asiaa ihmettelevistä norjalaisista työmiehistä, jotka pulputtavat Pohjois-Norjan murteellaan jotakin kummallisista turisteista. Sitä, kun Kilpisjärvi kuuman päivän päätteeksi uinahtaa vuorten varjoon ja olen varma, ettei alhaalla olevat, kylän lukuisat kesävierailijat huomaa sen yritystä keikistellä kauneudellaan.

Istun jossakin Inarijärven pohjoispuolella sijaitsevan pienen, kirkkaan lammen rannalla. Pesen hampaita nojaten sen rantakiveen ja katson järven pinnan heijastuksissa lipuvia pilviä. Pinnan alta erottuu kivet ja uppotukit niin pitkälle kuin silmä kantaa. Tiputan kiven veteen ihan vain kokeillakseni, onko sen pinta todellinen vai silmänlumetta. Kasvavat ympyrät rikkovat pinnan, totta se on. Hörppään vettä huoletta ja jatkan aamutoimiani.


Ajan koko kesän reissun päätteeksi ensimmäistä kertaa kohti Tunturi-Lappia, kotia. Pysähdyn parkkipaikalle, josta on esteetön näkymä Pallas-Yllästunturin kansallispuiston tunturijonolle. Katson, kun rankkasade piiskaa niiden yli valtavalla voimalla kadottaen ne hetkeksi näkyvistä, jatkaen sitten matkaansa seuraavalle tunturijonolle.


Olen kiivennyt pienen kukkulan päälle Pohjois-Norjassa. Norjan mittakaavassa aika mitättömän kukkulan, mutta sen laelta näkee silti kauas. Alhaalla meri kohkaa kalliota vasten, tuuli puhaltaa hiuksia kasvoille niin, että se jo vähän ärsyttää. Kallion koloissa keinuu violetteja kissankelloja samassa tuulessa, leppoisasti ja tyytyväisen oloisena. Lauma lokkeja on löytänyt rannalta jotakin juhlimisen arvoista ja kiljuen huutelevat toisilleen sen upeutta tanssahdellen viimaisessa merituulessa ylös ja alas. Luulen näkeväni mylläävässä aallokossa pyöriäisten hahmoja, mutta sekoittuva meri sekoittaa silmänikin.


Tässä kävi nyt niin kuin yleensä. Lähdin kirjoittamaan ihan toisenlaista kirjoitusta, mutta tällainen tästä tuli. Irrallisten tarinoiden palasia ja valokuvia. Nyt, kun katson kirjoitustani tulee olo, ettei siinä ole tarpeeksi, vaikka olen kirjoittanut tätä kohta kolme päivää. Olisi niin monta muuta tarinaa, kuvaa, kohtaamista matkan varrelta, etten varmasti saisi ikinä tätä kirjoitusta valmiiksi, jos en nyt vain anna olla.

Jos jostain syystä kaipaat tämän tulvan jälkeen vielä lisää tarinoita, niitä löytyy lyhyiden videoiden muodossa Instagram-profiilisivullani kohokohdista otsikoilla “Vanlife”, pidempien videoiden muodossa YouTube-kanavaltani ja pidempien kirjoitusten muodossa täältä blogistani.

Jos olet lukenut tänne asti, ihanaa! 🥰 Olen kiitollinen, että olet mukanani jakamassa palasia elämäni isoista ja pienistä tarinoista. Yksi hieno seikkailu päättyy, mutta tarinat ja uudet seikkailut jatkuvat. Joskus ei edes uskalla arvailla, mitä kaikkea voikaan olla tulossa.

♥: Sanna

Pakureissussa – yksin keskellä ei-mitään – video

Olen jo kotiinpaluumatkalla reissusta. Hieman pyörryksissä tästä kaikesta, kesästä, sen tuomista seikkailuista, kaikesta, mitä oon nähnyt ja kokenut. Huh. Silti ei ihan tekisi vielä mieli palata kotiin. Palaan kuitenkin, mustikat odottaa, tiedättehän.

Tein vielä videon pakureissussa olemisesta. Siitä, minkälaista on olla ja reissata yksin, vaeltaa yksin. Miksi niin teen ja miten se onnistuu. Kun on pitkään yksin, on joskus keksittävä puuhia viihdyttää itseään, kuten kartan paikannimien ihmettely tai yksin pakussa tanssiminen. Sellaista se on.

Nyt pakkaan pakun tavarat vielä kerran tältä kesältä, suljen pikku teiden pölyssä kylpeneet ovet ja lähden kohti joenrannan mökkiä. Siellä kuulemma odottaa sumuinen, jo hieman syksyinen jokimaisena, jonka penkalla vielä viimeiset linnunpoikaset opettelevat syysmuutolle tarvittavia taitoja.

Toivottavasti kesä on tarjoillut teille hyvää ja kohdellut lempeästi. Paljon halauksia!

💛 Sanna

Kiitos, kesä

Kiitos, kesä

Niin kesä päättyi. Sen viimeinen päivä, heinäkuun viimeinen, vilahti ohi. Yötön yö päättyi jo parisen viikkoa sitten ja vaikkei sen vaikutusta heti juuri huomaakaan, jotakin tuntuvaa on kuitenkin ilmassa. Ilma on ollut viimeisen viikon viileä, reilusti alle kymmenen astetta ja pipo on käynyt päässä ensimmäisen kerran sitten toukokuun. Elokuussa riittänee vielä lämpöä, valoa ainakin, mutta jonkinlainen liikahdus pois kesästä on tehty.

Olen edelleen tien päällä, pakureissussa, tällä hetkellä Sodankylän pohjoispuolella. Taas ilman suunnitelmaa tai päämäärää. Viimeiset pari viikkoa olen ollut ihmisten ja aktiviteettien ympäröimänä. On tullut tehtyä ja mentyä. Nyt olen pitkästä aikaa taas yksin, niin sanotusti elän normaalia pakettiautoelämää vielä viikon verran. Ensi viikolla suunnittelin palaavani kotimökkiin, ainakin siksi aikaa, että saan poimittua ja säilöttyä mustikat, puolukat ja karpalot. Teen varmasti reissuja pakulla syksyllä ja miksei talvellakin, mutta toistaiseksi tämä jää kesän viimeiseksi pakuviikokseni.

Pitäisikö kirjoittaa vielä erillinen kirjoitus, joka kasaisi yhteen koko kesän pakureissun, mitä olen oppinut elämisestä pakussa, missä olen matkannut, mitä tehnyt? Ehkä voisin. Olisi se mukava kasata reissu omassakin päässä jonkinlaiseen pakettiin ennen uuden seikkailun alkamista.

Juuri aamulla, kun keitin aamukahvia noin kuudettakymmenettä kertaa, mietin, miten tämä ei oikeastaan tunnu edes reissulta enää. En ole kaivannut kotiin, mökkiini, juuri ollenkaan. Tämä on tuntunut kodilta. Sitähän se on ollutkin. Pakettiauto on kotini, siksi sen rakensin ja sen roolin se on täyttänyt erinomaisesti. Kaikki, mitä tarvitsen elääkseni on tässä, näissä muutamissa neliömetreissä.

Tästä irtoaisi hyvin lisää kirjoitettavaa, mutta taidan säästää sen kuitenkin omaan kirjoitukseensa. Onko jotain, mitä toivoisitte minun kirjoittavan pakettiautossa asumisesta, matkustamisesta ja elämisestä? Kertokaa ihmeessä, olisi mukava kuulla, mikä muita askarruttaa 🙂

Viime vuonna tein videon kesän päättymisestä. Kerron siinä, miten luonto muuttuu, kun kesäkuukaudet päättyvät ja mitä syksyn odotukseen kuuluu. Jos et ole nähnyt sitä vielä, liitän sen tähän.

Ihania loppukesän päiviä, paljon lämpöä ja valoa ja kiitos, kun olet täällä mukana matkallani 💛

Halauksin,
Sanna

Pakureissussa – Nuorttin retkeilyreitti

Pakureissussa – Nuorttin retkeilyreitti

Mistä lie taas idea tullut. Ehkä tuntien autossa istumisen jäljiltä. Norjasta Inariin pitkää tietä ajaessa, lihakset kypsinä puuduttavasta istumisesta, kaivaten fyysistä liikuntaa ja omin jaloin kulkemista. Halusin lähteä kulkemaan, patikoimaan. Suuntasin auton kohti Itä-Lappia, Tulppion kylää, joka sijaitsee Savukosken kunnassa, Korvatunturin maassa, Urho Kekkosen kansallispuiston kyljessä.

Tie oli taas pitkä ja kuoppainen, kuten usein parhaimmille retkiapajille kuljettaessa. Pakun takaovet eivät pysy kunnolla kiinni ja hörppäsivät sisään taas annoksen itäkairan harjujen hienojakoista hiekkaa huomaamattani. Korvatunturintiellä bongailin punaisia hirsitaloja joen partaalla. Oman paikan etsiminen Lapista on ollut viime vuoden pitkä ja hidas projekti. Mielessä siintää hirsitalo tuntureiden, ehkä vedenkin äärellä. Mutta se on jo toinen tarina, jossa tällä hetkellä ei ole sen enempää sisältöä. Vielä.

Parkkipaikalla Haukijärvenojalla oli autoja ja hetken se ehti jo harmittaa, minä kun tunnetusti haen patikoinneiltani omaa ja luonnon rauhaa enkä niin välitä muiden ihmisten seurasta. Palautin mieleeni kuitenkin, että Urho Kekkosen kansallispuisto on iso alue, Nuorttijoki pitkä ja muutama autollinen ihmisiä katoaa lähes 50km mittaiselle reitille varmasti tehokkaasti. Nuorttijoki on myös kalastajien suosiossa, joten luultavimmin joessa olisi enemmän ihmisiä kuin sitä ympäröivällä reitillä.

Kuljin reitin myötäpäivään, ilmeisesti päinvastoin kuin useimmat ihmiset. Nuorttin retkeilyreitti näin päin kuljettuna alkaa joen ylityksellä ja innoissani halusin kokeilla sen heti alkuun. Ylityspaikkaan viritetään kesäkuukausiksi kahluuvaijeri helpottamaan virrassa ja liukkailla kivillä pystyssä pysymistä. Pikakertaus joenylityksistä: housut pois, kengät jalkaan, rinkan remmit auki ja menoksi. Itseasiassa vein Papun joen yli ensin, kahlasin takaisin ja hain rinkkani erikseen. Muutama joella kalassa ollut herra naureskeli edestakaisin seilaamiselleni, mutta pääsin varmemmin kulkemaan kahdella kerralla kuin yhtä aikaa rinkkaa ja koiraa kantaen.

Kävelin yöksi Mettopalon autiotuvalle. Kannoin telttaa mukanani ja olin aikonut yöpyä siinä, mutta tyhjä, suloinen joenpartaalta nouseva autiotupa houkutti. Nukun autiotuvissa aina todella hyvin, teltassa en niinkään. Tuvan tummien hirsien ja pimeän pienen huoneen tunnelmassa on jotakin taianomaista. Se vie kauas ajassa taaksepäin, yksinkertaisten asioiden ääreen. Nautin siitä ilosta ja kiitollisuuden tunteesta, miten pieni, muutaman neliön hirsikehikko, yksinkertainen tulisija ja puinen laveri voi tuntua kodilta, turvalta, suojalta. Yksinkertaisia asioita arvostaa, kun ei ole paljon hälyä ympärillä.

Autiotuvan kävijän ohjeet. Hyvin sopivat nykypäiväänkin.

Aamun aloitin hitaasti, rennolla aamupalalla ja tuvan takana kohoavalta harjulta poimimillani tuoreilla mustikoilla. Aurinkoisilla paikoilla ne alkavat jo olla kypsiä näilläkin leveyspiireillä, mutta hetken saan vielä odottaa ennen kuin riennän poimureineni niiden kimppuun. Se on kotihommia sitten kun täältä pakureissulta maltan palata mökkiini Muoniojoen varrelle. Ei ihan vielä.

Papu täyttää kohta 11 vuotta, joten vauhti määräytyy sen tassujen jaksamisen mukaan. Hyvin ne kuitenkin jaksoivat. Välipaloilla, polun vieressä mättäällä otetuilla päiväunilla ja pikku purojen ääreen pysähtymisillä päivä sujui mukavasti ja kummallakin oli vielä illalla voimia. Mielestäni ei ole mukavaa paahtaa täysillä itseään rikki, seuraavana päivänäkin pitää vielä jaksaa.

Kävelin Papun kanssa hissukseen koko päivän. Matkaa tuli yhteensä noin 18km, tosin en mitannut tarkasti ja kuulemma reitin kyltitykset on laitettu alamittaisiksi. Reitti olisi todellisuudessa pidempi kuin mitä kyltit kertovat. Seuraavan yön autiotuvalle, Saihon historialliselle autiotuvalle, saapui väkeä niin, että osa nukkui lattialla. Yleensä harmistun, jos en saakaan viettää retkeäni yksin, nyt olin oikeastaan iloinen, että sain seuraa. Helsinkiläinen pariskunta oli ensimmäistä kertaa yönyli retkellä ja kolmen kaveruksen nuori porukka kömpi iltamyöhään tuvan lattialle nukkumaan. Papu ei edes huomannut, se nukkui sikeästi vieressäni. Aamulla vuorottelimme tuvan pienen pöydän käytöstä, jotta jokainen sai tehdä aamupalan ja syödä sen pöydän ääressä. Syvemmin ei siinä porukassa tutustuttu, mutta oli mukava jutella niitä näitä, kysellä retken sujumisesta ja aiemmista reissuista.

Kolmas päivä alkoi nousulla joenrannasta ylös vaaran huipulle. Joki oli alun jälkeen vain pilkahtanut siellä täällä ja hieman jo odotin Nuorttin kanjonin maisemia avautuvaksi. Päivä oli sateinen ja pilvinen, mutta mukavan viileä. Se vauhditti jalkojen tahtia edellispäiviin verrattuna. Joen eteläpuolen kävelimmekin lopulta saman päivän aikana, vaikka matkalla oli reitin parhaimmat näköalat ja taukopaikat.

Vaaran huipulle päästessä kanjoni avautui alhaalla. Kuohuvien koskien äänet kantautuivat juuri ja juuri tihkusateen ja tuulen lävitse ylös kalliosta, rakkakivistä rinnettä. Näköalatasanteen kyltissä kerrottiin Nuorttijoen olleen vilkas kulkuväylä idän ja lännen välillä, mutta nykyisin se on uinahtanut niiden retkeilijöiden ja kalastajien suosioon, jotka hakevat itärajan erämaista hiljaisuutta.

Joen eteläpuolen polku oli tallattu kevyeksi kulkea. Ilmeisesti lähempänä jokea ja kanjonimaisemia oleva Hirvashaudan parkkipaikka houkuttelee päiväretkeilijöitä käymään Saihon tuvalla ja palaamaan samaa reittiä takaisin. Aivan itärajaa hipova silta oli kuulemma pyyhkiytynyt kevättulvissa kokonaan Venäjän puolelle, joten hetken aikaa reittiä ei edes ollut voinut kulkea kokonaan. Nyt silta kuitenkin kiilsi uutuuttaan ja työkoneiden jäljet olivat vielä tuoreina muuten niin koskemattomassa metsämaastossa.

Vettä vihmoi koko päivän. Kuoritakki oli rinkan pohjalla, mutta kylmä sade oikeastaan vain virkisti, joten peitin vain rinkan suojaan sateelta ja jatkoin matkaa. Hirvasojan autiotuvalle päästessäni tipuin vettä. Kellokaan ei ollut vielä kovin paljon, joten pidin kuivattelutauon autiouvan kamiinan lämmössä, vaikka matkaa parkkipaikalle oli enää viisi kilometriä.

Tuvalla oli vanhempi kalastajamies tiskaamassa, kun sinne saavuin. Yleensä tuvalla kukaan ei pulise turhia, ikään kuin tupaa hallitsisi jokin hartaus, jonka ylimääräinen höpinä rikkoisi. Vain tärkeimmät asiat sanotaan ääneen, muuten puuhataan omat asiat hiljaisuudessa. En tiedä, ehkä tämä on vain oma tulkintani, mutta näin olen asian kokenut ja pidän siitä suuresti.

Juttelimme kuitenkin hieman. Kalastajaherra kertoi olleensa Nuorttilla jo pikku poikana 60-luvulla kalassa isoisänsä kanssa. Silloin itäkaira oli oikeaa erämaata, ilman polkuja, tupia tai mitään muuta kuin villiä luontoa. Joelle päästäkseen väisteltiin upottavaa suota pienen kannaksen kautta, jonka sijainti piti tietää. Kalaa nousi joesta eri lailla kuin nykyään. Hänen mukaansa Venäjän puolella kalastajat vetävät verkot joen poikki, jolloin suurin osa, ellei lähes kaikki, kaloista jäävät itäisten naapureiden saaliiksi. On hankalaa vetää yhteisiä linjoja, kun naapuri ei kuulu samoihin piireihin, EU:n tai muihin säännöstelyliittoihin. Minkäs teet.

Pian tuvalle saapui saman sateen kastelemina tavaroita kuivattelemaan myös kolmen hengen kaveriporukka, jotka olivat jakaneet edellisenkin tuvan kanssani. Kevyt jutustelu jatkoi, olin iloinen saamastani hyvästä seurasta ja Papu erityisen iloinen kaikista rapsutuksista. Joukkio jäi vielä paistamaan makkaroita kamiinaan, kun itse pakkasin jo hieman kuivahtaneet kamppeeni takaisin rinkkaan ja jatkoin viimeiset viisi kilometriä parkkipaikalle. Oi iloa, kun pääsin uuden sateen kastelemana Bertta-pakun suojiin, vaihtamaan kuivat vaatteet ylleni, peittelemään väsyneen Papun etupenkille lepäämään, haukkaamaan sipsipussin jämät pahimpaan nälkään ja kiittämään Nuorttia ja Urho Kekkosen kansallispuistoa hienosta retkestä.

Takaisintulomatkalla pysähdyin Tulppion Majoilla, astelin lämpimään, puheensorinasta täyteen tupaan, tilasin poropizzan ja istahdin alas. Olin ajatellut jatkaa matkaani vielä samana iltana, mutta hetken mielijohteesta jäinkin yöksi Tulppioon, pääsin suihkuun ja kuivattamaan vaatteeni huoltorakennuksen kuivatuskaapissa. Aamulla hemmottelin itseäni vielä aamupalalla, jossa olin kyllä auttamattoman myöhään. Sain silti erinomaista, ystävällistä palvelua ja mahan täyteen herkullista aamupalaa. Tulppion Majat on ilmeisesti Nuorttijoella käyvien kalastajien ja metsästäjien suosiossa, mutta hyvin mukaan soljahti myös yhden naisen ja koiran retkikunta vaellustarvikkeineen.

Halauksin,

Sanna

Pakureissussa: Pohjois-Norjassa Varangin niemimaalla

Pakureissussa: Pohjois-Norjassa Varangin niemimaalla

Olin Utsjoella, kun lämpömittari kohosi kuulemma historiallisen korkealle. Yli 33C, auton mittari auringossa viipotti jo lähempänä viittäkymmentä. Teltassa huonosti ja hikisesti nukutun yön jälkeen olin täynnä kuumuutta, sen läkähdyttävää painoa, sen tuomaa koko päivän kestävää uupumusta. Tarvitsin viilennystä.

Avasin sääennusteen ja katsoin, mikä paikka Lapissa olisi viileimmillään. Kaikki paikkakunnat hipoivat ennätyksiä, Inari 33C, Sodankylä 32C, Kolari 30C, Pelkosenniemi 29C. Hetkinen, minähän voin ajaa vieläkin pohjoisemmaksi, raja Norjaan oli vihdoin auki. Norja ja Jäämeren ranta, 12C. Sinne!

En omaa tarpeeksi superlatiiveja kuvatakseni Norjaa ja sen maisemia. Totean sen olevan naurettavan kaunis. Huomaan ajavani suu auki, kun turkoosin kirkkaaseen Jäämeren veteen kurottaa mutka mutkan jälkeen mitä jyrkempiä, tummanpuhuvia ja lumihuippuisia vuoria. Niiden kylkiä pesee kohisten kuivanakin kautena komeasti kohisevat vesiputoukset, niissä itsessään jo riittää suomalaisen silmiin ihmeteltävää. Miljoonia vuosia meren ja taivaan armoille olleet ikikalliot ovat veistäytyneet teräviksi huipuiksi, joiden jylhää muotoa pehmittää niiden välissä kasvavat vihreän vehreät sammalmättäät. Yhdessä ne luovat mielikuvaa hobittimaasta tai vähintään Skotlannin ylängöistä.

Jos kiemuraisilla, hämmentävän kapeilla teillä voisi pysähtyä joka mutkassa, niin tekisin. Ehkä pysähtyminen siksi on tehty niin vaikeaksi, että liikenne kulkee eteenpäin. Tai, varsinaiseksi liikenteeksi ei voi sanoa Varangin niemimaalla siellä täällä hissukseen ajelevaa norjalaista matkailuautoa ja paikallisten kylien nimiä kyljissään kantavia rekkoja, jotka kiitävät mutkissa vauhdilla, joka hieman hirvittää.

Olen matkannut aiemmin Lyngenin niemimaalla. Siellä itseasiassa koko blogini sai alkunsa, kun matkasin yksin silloisella vuokratulla retkiatuolla Lapin ja Norjan maisemissa. Jonkinlainen ympyrä sulkeutuu, kun kotini on Lapissa ja nyt matkasin Norjaan omalla retkipakullani.

Varangin niemimaa on maisemiltaan erilainen. Lyngenissä vuoret kohoavat pilviin asti eikä niiden suuruutta voi ainakaan näin Suomen sisämaassa kasvanut ymmärtää millään. Varangin niemimaa näyttää siltä kuin Utsjoen erämaiset tunturimaisemat jatkuisivat Jäämerelle saakka, huiput kohoavat korkeammiksi, mutta muuten erämainen tunturikoivikko, aavat aukeat kirkkaine lampineen ja puroineen sekä siellä täällä vapaana laiduntavat porolaumat tuntuvat hämmentävänkin kotoisilta. Rajojen aukeamisesta huolimatta näen hyvin vähän muita matkailijoita. Erämaamainen Norja, tästä minä pidän.

Ajattelin ajavani Nordkappiin, Euroopan pohjoisimpaan pisteeseen, mutta jostain syystä tulinkin toisiin aatoksiin. Ehkä Nuorgamissa rajanylityksessä jonottaessani saatoin sivukorvalla kuulla jonkin toisen matkaajan mainitsevan olevansa matkalla sinne, jolloin minun silmissäni se menetti yhtäkkiä hohtonsa. Tiedän, ei mikään paras matkataktiikka. Katsoin karttaa, Berlevåg, enpä ole ennen kuullut. Jäämeren rannalla, tie mutkittelee meren rantaviivaa pitkin ja mikä tärkeintä, lämpötila +12 astetta.

Berlevåg osottautui hurmaavaksi, johonkin tuntemattomaan aikakauteen unohtuneeksi kalastajakyläksi. Hieman historiaan uinahtaneeksi, enkä tarkoita negatiivisessa mielessä. Hurmaavasti historiaan uinahtaneessa ennemminkin.

Kävin illan korvalla kääntymässä kylällä, mutta palasin muutama kilometriä takaisin päin, sillä oli nähnyt mitä parhaimman hiekkarannan, johon johti jopa jonkinlainen tieksikin kutsuttava väylä. Usein sosiaalisessa mediassa näkee unelmia autioille hiekkarannoille parkkeeratuista pakettiautoista, mutta etenkin heinäkuussa totuus on toinen. Väkeä on paljon ja “autiot” rannat ovat usein autojen ja telttojen täplittämiä.

Siksi tunsin, että olin löytänyt oikean helmen.

Viihdyinkin rannalla kaksi yötä, ei kun kolme. En ole varma, aika menettää välillä merkityksensä. Aika kului omaan tahtiinsa kellosta välittämättä perustoimien ja siellä täällä tehtyjen työtuntien lisäksi pääosin rannalla haahuiluun. Aarteiden keräämiseen. Tiesittekö, että joka vuorovesi – kaksi kertaa vuorokaudessa – huuhtoo rannalle aina uuden lastin mereltä kerättyjä aarteita, simpukoita, kiviä, höyheniä ja valitettavan paljon myös kaikkea muuta, lähinnä muovikrääsää. Minä en tiennyt ja joka vuoroveden vetäytyessä takaisin kävin tutkimassa, mitä se tällä kertaa tarjoili. Niistä rakentelin taideteoksia – tai ehkä ihan vain teoksia – osan otin mukaan kotiin. On ihanaa viedä kotiin matkamuistoja, sellaisia, joilla on tarina kerrottavanaan ja muistot mukanaan.

Lähtöpäivänä ajelin suolaisen aamu-uinnin jälkeen takaisin Berlevågin kylälle. Muutama päivä vain suolaveden ympäröimänä kuluttaa vesivarastoni nopeaan. 20 litran vesisäiliö riittää vallan mainiosti pelkkänä juoma- ja ruoanlaittovetenä lähes viikon päivät, mutta kun sitä käyttää myös tiskaamiseen ja muuhun tärkeään, se on nopeasti kulutettu. Sinne johonkin historiaan unohtuneella camping-alueella pääsin suihkuun kolmen euron maksua vastaan ja sain täyttää vesisäiliöni. En hetkeen ole tuntenut niin suurta riemua kolmella eurolla. En ole koko matkani aikana käynyt suihkussa, olen peseytynyt järvissä, joissa, jopa jossain hieman säälittävässä lammikossakin. Välihuomiona huolehtiville, en toki ikinä peseydy suoraan luonnonvesissä, saippuoin muualla ja kannan huuhteluveden kauemmaksi. Elkää huolehtiko. Suihkukokemus ei kontektsistaan irrotettuna olisi ollut kummoinen, mutta tässä tilanteessa se oli paras suihkuni ikinä. Valehtelematta.

Ajelin hissukseen Varangin vuonon niemeä pitkin. Pysähdyin tutkimaan meren tuulessa uinuvia kallioita, joiden päällä lokit kirkuivat kuninkuuttaan. Meri tuoksui raikkaalta, jäiseltä, jopa kotoisalta. Meri ei ole sitä minulle ikinä ollut. Ennemminkin iso, ennalta-arvaamaton, pelottavakin. Aiemmilla matkoilla lämpimien maiden meri ei tuoksu, se haisee. Mitä hienompi paikka, sitä haisevampi meri. Mutta täällä asia oli päinvastoin. Tuoksu oli selvästi meren, mutta raikas. Puhdas. Ymmärrän sen olevan yhä harvinaisempaa maailmassa, jossa elämme.

Matkani oli taas hieman päätön. Jossakin hetkessä tuulen tuivertamat hiukset kasvoilla ja humina huumaavasti korvissa soiden aloin ikävöimään kotia. Suomen Lappia. Sen suloista, tähän kaikkeen suuruuteen verrattuna hieman hupsun säälittävää maisemaa. Hiljaisuutta. Etenkin sitä. Merenrannalla ei ole koskaan hiljaista.

Ajoin lopulta lähes koko niemimaan ympäri. Huomasin myös, ettei joka niemimaan kolkkaan ole teitä eivätkä kaikki tiet aina palaa takaisin vuonon toista reunaa myöten. Hetken ihmettelin, miksi niin, mutta ymmärsin sen pian, kun taas suu auki ajoin pystysuoraa kallionseinämää pitkin, jonka alapuolella turkoosi meri haukkasi aalto aallolta isomman palasen kalliota suihinsa.

Palasin Näätämön rajanylityspaikan kautta takaisin kotimaahan. Rajan sille puolen jäivät henkeäsalpaavat vuonot, vuoristot ja jäähuippuiset vuoret, mutta rajan tällä puolella on kuitenkin koti.

Halauksin,

Sanna

Pakureissussa – Yksin Tsarmitunturin erämaassa

Pakureissussa – Yksin Tsarmitunturin erämaassa

Tie oli pölyinen ja huolestuttavan kuoppainen. Autossa tuoksui kuiva hiekka ja luulin sen tulevan ilmastoinnin kautta, mutta takaovi oli auennut raolleen roudan jättämissä kuopissa pomputellessani ja koko pakun takaosa oli hienon hiekkapölyn peitossa. No, ehtii sen siivota myöhemminkin. Nyt halusin erämaahan.

Vietin melkein viikon Inarijärven rannalla ja Nellimissä, jossakin pienten teiden varsilla, jotka välillä päättyivät kuin seinään. Puhelin kilahti ja vastaanotti viestin ”Tervetuloa Venäjälle”. Puhelin- ja nettiverkko lopetti toimintansa. Peruuttelin muutamia kilometrejä pois pieniltä teiltä takaisin sinne, missä olin varma kenen maalla olen ja miten sieltä pääsen pois.

Viime viikon on ollut tukahduttavan kuuma. Halusin kuitenkin vaeltamaan, jonnekin erämaan rauhaan, jopa täysin poluttomille aavoille. Kulkemaan. Käyttämään lihasvoimia eteenpäin pääsemiseen ja kantamaan kaiken elämään tarvittavan selässäni.


Pölyinen ja kuoppainen tie päättyi vaaran juurella suljettuun porttiin. ”Poroja, sulje portti”. Tie täplittyi kevätpurojen hiekasta nostattamista isoista kivistä. Pohdin, olisiko vararengas ollut kuitenkin hyvä mahduttaa tälle reissulle mukaan. Tsarmitunturin erämaa alkaisi kivisen tien päästä, joten jatkoin matkaa ehjin renkain erämaan laidalle asti.

Päivisin lämpötila kohosi reilusti yli kolmenkymmenen. Vaeltaminen sellaisessa kuumuudessa ei olisi mukavaa, jos kovin fiksuakaan. Otin pitkät päiväunet ja hörppäsin reilun mukillisen kahvia illansuussa. On sitä ennenkin tuntureiden takia valvottu öitä.

Aloitin vaelluksen sattumanvaraisen täsmällisesti kellonlyönnilleen keskiyöllä. Se oli viimeinen kerta, kun katsoin kelloa ennen autolle palaamista. Tästä eteenpäin voin elää auringonvalon mukaan.

En ole ollut ennen erämaassa yksin enkä lähde valehtelemalla väittämään, ettei se olisi alkuun ollut jännittävää. Entä, jos eksyn? Jos sattuu jotakin enkä voi kuuluvuuksien puutteessa välttämättä edes soittaa apua? Unohdin huolet pian. Joku alkukantainen maalais- tai metsäjärki otti vallan ja tulin tulokseen, että selviän aivan varmasti. Onhan ihmislajimme elänyt vastaavissa oloissa tuhansia vuosia, jopa kukoistanut. Kävin aika pitkällä ajatteluissani.

Kyllä yksi nainen pärjää muutaman yön yksin erämaassa.

Yö oli häkellyttävän kaunis. Jäin sitä sanattomana miettimään villinä loiskuvien purojen varteen, vuosisatoja sitten kaatuneen kelohongan hopeisen oksiston ääreen ja kullan hehkuisessa pohjoisen kesäyössä säveliään virittelevien erämaalintujen laulun lumoon.

Löysin yöpaikkani järven rannalta, niin kirkkaan, että näin metrien päässä rannasta pinnan alle jääneet puunrungot. Kulautin kuksallisen sen kirkkautta kurkkuun. En siksi, että olisin ollut varsinaisesti janoinen. Lukuisat erämaapurot virtaavat tuon tuosta kulkijan jalkojen alla ja huutelevat solinallaan sammuttamaan pienimmänkin janon. Ennemmin join juhlistaakseni yön päättymistä ja hyvän majapaikan löytymistä.


Nukuin niin pitkälle päivää kuin pystyin, mutta piinaava kuumuus nostatti ylös teltan mukavuudesta pikemmin kuin olisin halunnut. Verkkaisen aamupalan jälkeen siirsin makuupaikkani petäjän varjoon, kaivoin kirjan kainaloon ja jatkoin torkkumista. Matka jatkuisi taas vasta auringon antaessa edes hieman periksi paahtavuudessaan yön korvalla.

Aurinko kiersi järveä, samaan aikaan minä siirsin makuupaikkaani puiden väistyvien varjojen mukana. Sinnikkäät paarmat pilasivat muuten hyvin leppoisan siestatunnelman. Koitin kääriytyä niiltä suojaan lakanan ja lippalakin voimin. Papu kääriytyi omatoimisesti paitani alle ja uuvahti sekin helteessä lähimmän varjon suojaan. Viileä järvivesi tarjoili meille molemmille hetken helpotuksen paarmoilta ja paahteelta.

Kellonajalla ei ollut väliä, mutta aloitin leirini kasaan keräämisen, kun aurinko hipoi vastarannan vaarojen huippuja. Samalla se menetti hieman voimiaan. Yön pienikin viileys virkisti mieltä ja innokkuus tuntureille nousemisesta vauhditti pakkaamista.

Kuljin polvia hipovia tupasvillamättäitä pitkin, ylitin useita suloisesti solisevia puroja, vanhan metsän rutikuiva jäkälä rapisi kengän alla vanhoilla kangasmetsäaavoilla. Lukuisat lintulajit kävivät katsomassa lähioksilla, kuka täällä meidän mailla kulkee. Mietin, näyttäisivätkö kaikki metsät näin paratiisimaisilta, jos me emme koskisi niihin. Luultavasti.

Purot toimivat hyvinä karttamerkkeinä matkan varrella. Niiden solinasta tiesin jo kaukaa olevani oikeassa suunnassa. Pääosin ne olivat helposti ylitettäviä, jopa Papu pääsi ne omin voimin kahlaamalla kulkemaan. Kerran kohtasin syvemmän uoman ja jo pohdin kuumissani sen ylittämistä uimalla. Muistin mielessäni kuitenkin ystäväni, kokeneen erämaankävijänaisen neuvot “älä ota turhia riskejä, varsinkaan jokien ylityksissä”. Harmikseni jouduin kiertämään muutaman kilometrin matalamman kohdan vuoksi ja kahlaamaan suonsilmissä, mutta ystävä oli oikeassa. Turhia riskejä kannattaa välttää, varsinkin yksin kulkiessa.

Nousin ylös tunturiin hidas askel kerrallaan. Mihinkäs sitä kiire olisikaan. Aurinkoa riittää vuorokauden ympäri.

Päivän helteet viipyilivät horisontin vaarahuipuilla sinisenä utuna kaiken kultaisen valon keskellä. Kuukkeli kävi kurkkaamassa eväitäni, mutta ilmeisesti erämaan runsaudessa on sille tarpeeksi, minun tarjottavat eivät kelvanneet.

Pääsin huipulle oman, löyhän arvioini mukaan kolmen aikaan yöllä. Auringon kultahehku oli syvimmillään. Samoin sääskien kiintymys öisiin kulkijoihin. Tunturin mättäällä malttoi maata vain hetken ennen kuin oli ampaistava pystyyn huitovien käsiliikkeiden kera.

Tunturin huipulla hoksasin erämaan tarkoituksen ja samalla aukon omassa suunnittelemattomuudessani. Mihin menisin nyt, mitä seuraavaksi teen? Koko alue olisi käytettävissäni ilman polkujen kilometriviittoja tai valmiiksi päätettyjä päämääriä. Mitä sitten?

Koetin useampaa puronvartta ja pikku lompoloa tuntureiden tuolla puolen yöpaikakseni. Pitkään jatkunut kuumuus oli ne kuitenkin kutistanut karttaan piirrettyjä pienemmiksi ja yöpaikakseni sopimattomiksi. Tiesin viettäväni seuraavan päivän taas paikallani lähinnä leväten ja itseäni viilentäen enkä halunnut tunkea matalein kosteikkon kuninkaiden, sääskien kanssa samalle tontille vuorokaudeksi. Ne voittavat sen pelin kuitenkin.

Yö oli jo pitkällä, mutta väsymys ei tullut. Kiersin tuntureiden toiselle puolen ja palasin syvää kurua pitkin takaisin hieman päättömästikin poukkoillen. Sopivaa yöpaikkaa ei vain löytynyt. Kaihoisasti kaipasin edellisen yön upeaa erämaajärven luonnollista hiekkarantaa ja veden vilvoittavaa helpotusta. Niin, tietenkin. Miksi en palaisi sitten samaan paikkaan yöksi? Eihän siinä varsinaisesti järkeä ollut, koko yön kun vaeltelin tuntureilla täysi rinkka selässä, jotta voisin pystyttää leirin samaan paikkaan uudelleen. No mutta, yksin ollessa päätöksenteko on suhteellisen helppoa. Palasin varhaisen aamun korvilla takaisin samaan paikkaan, pulahdin kotoisalta tuntuvan järven viileään syliin ja puhtaana kääriydyn levolle. Samaan paikkaan kuin aiemminkin, mutta tuntureita ja yöllistä patikointia rikkaampana.

Päivä kului taas aurinkoa ja paarmoja pakoillessa, unta odotellessa luin kokonaisen kirjan alusta loppuun (kirja oli muuten Mehiläisten historia -romaani, huippuhyvä!) ja kulutin aikaa katsellen kuikan poikasten lentoonlähtöopettelua. Iltaan mennessä veden pinnalla tapahtunut äänekäs räpiköinti ehti muuttua taidokkaaksi ilmassa kiertelyksi. Tunsin oloni hyvin etuoikeuteuksi, minulla oli aikaa ja mahdollisuus seurata, miten linnut oppivat lentämään.

Odotin auringon siirtymistä vastarannalle tutun tunturin varjoon ennen kuin pakkasin sen hetkisen elämäni taas rinkkaan ja jatkoin matkaa. On alkukantaisen tyydyttävää mahduttaa kaikki tarpeellinen 65 litraan ja kantaa se selässään sinne, minne nenä osoittaa. Vieläkin vähemmällä pärjäisi, mutta suklaan ja hyvän kirjan tuoman hyvän mielen takia kannan mielelläni hieman raskaamman taakan ja hidastan vauhtia. Tulen erämaahan nauttimaan, en suorittamaan.

Aurinko oli jo nousuvaiheessaan, kun palasin autolle, joka uskollisesti odotti siellä, mihin sen jätin. Suustani saattoi päästä pieni ilonhihkaisu sen nähdessäni. Ei siksi, etten olisi erämaassa viihtynyt, mutta kotiin on silti ihana aina palata. Bertta on kuitenkin tällä hetkellä kotini.

Yksin vaeltaessa ehtii ajatella paljon. Olen kuullut, että teen sitä liikaa – ajattelua – ja ettei se ole aina hyväksi. Olkoonkin niin, mutta kun ajatuksilla on tarpeeksi tilaa ja aikaa, ne myös loppuvat. Se on yksi syy, miksi usein seikkailen yksin. Saan ajatuksiltani rauhaa, kun annan niiden tulla ja mennä omalla painollaan. Joskus niitä on enemmän, joskus vähemmän. Ne saattavat antaa rauhan hetken meditoinnilla tai vaatia kolmen yön reissun erämaahan. Mutta, kuten aina, sain niiltä – ja monelta muultakin asialta – rauhan.

♥: Sanna

Pakureissussa – Yöttömän yön taika -video

Hei, vain. Minä täällä. Matkalla jossakin päin Inarin ja Nellimin välillä, Venäjän rajavyöhykkeen tuntumassa. Tänne itärajalle olen jumahtanut. Jostakin tietämättömästä syystä. Keltaiset rajavyöhykkeen liput vilahtavat usein auton ikkunasta ohi, kun ajelen pieniä hiekkateitä pitkin, joilla toivon, että mukana olisi vararengas. Mutta kun ei ole. Tulisi hieman käveltävää, jos rengas puhkeaisi tai auto hajoaisi. Aina kun ei ole internet- tai edes puhelinyhteyksiä. Mutta mitäpä pienistä. Toistaiseksi kaikki on sujunut vallan mainiosti. Bertta kulkee, tie on pitkä ja suurimmaksi osaksi autio ja pohjoisen aurinko yllättävän kuuma yötä päivää.

Tein uuden videon yöttömässä yössä matkustamisesta. Toivottavasti pidätte 🤗💛

Seuraavaksi matkaan kohti Tsarmitunturin erämaata, jossa vaellan Papun kanssa kaksin muutaman päivän. Ajattelin aloittaa vaelluksen yöllä, sillä päivisin on lähes +30 astetta lämmintä. Huh. Kotiin unohtuneen kompassin korvasin Ivalon kaupasta uudella. Se on ehkä ihan hyvä olla mukana, kun poluttomaan erämaahan lähtee. Kartta jo onneksi onkin.

Halauksin,

Sanna

Pakureissussa – VIDEO

Pakureissussa – VIDEO

Olen kuvannut koko kevään ja alkukesän, mutta videon työstäminen jäi kaiken Bertan rakentamisen, muuton ja nyt reissaamisen jalkoihin. Haluan kuitenkin jatkaa videoiden tekemistä ja jakamista – niiden avulla koen pystyväni välittämään tunnelmia, ajatuksiani ja tunteitani vielä valokuvia monipuolisemmin.

Videolla kerron kevään ja kesän saapumisesta pohjoiseen, pakun rakentamisesta ja siihen muutosta. Siitä, miten opin rakentamaan, mistä hain inspiraatiota ja miten opin virheistäni. Tallensinpa videolle vahingossa yhden sähköiskuista, joita sain opetellessani sähkötekniikkaa 😀 Onneksi sähköiskut noin pienillä volttimäärillä ovat vaarattomia, mutta kyllä siitä kunnon sihaus kuuluu, kun johto koskettaa väärää paikkaa. Videolla näkyy myös pohjoisen aavoja maisemia, loputtomia teitä ja pakuelämän yksinkertaisuutta, josta nautin suuresti.

Nautinnollisia videohetkiä 🤗

Pakureissussa – Liikkuva koti matkalla etelään

Pakureissussa – Liikkuva koti matkalla etelään

Jätin pohjoisen aavat taakseni ja käänsin keulan kohti etelään. Olen käynyt viimeksi etelässä tapaamassa ystäviäni ja perhettäni joulukuussa. Pohjoiseen muttettuani uhmasin, että minua on vaikea saada sieltä pois useammin kuin kaksi kertaa vuodessa. Alunperin vitsiksi tarkoittamani pitää näköjään paikkaansa paremmin kuin hyvin.

Paku alkaa näyttää kodilta. Edelleen petaan sängyn joka aamu – ihan vain siksi, että esimerkiksi aamupalaa valmistettaesssa se toimii apupöytänä ja laskutasona – ja ajoon lähtiessäni siivoan kaiken omalle paikalleen, mutta muuten Bertta muistuttaa kovin paljon kotiani, kaikessa epäjärjestelmällisyydessään.

Elämä pakussa alkaa tuntua myös normaalilta. Aamuisin kaasuhella syttyy jo ensimmäisellä tulitikulla, sängynaluslaatikosta kaivaessani tavaraa varmistan sen pysymisen auki puisella kepillä. Kun painava sängyn kansi tippuu käsille muutaman kerran, sen jälkeen oppii pelaamaan varman päälle.

Pakuelämä – kuten mikään muukaan elämä – ei ole aina auringonsäteitä ja kauniita maisemia, vaan myös normaaleita arjen kommelluksia. Yksi aamu potkaisin huomaamattani aamupalapöydän jalan kumoon, saranoiden ja jalan varassa oleva pöytä antoi periksi ja levitti juuri kuppiin kaatamani kahvin lattialle, takaoven valkoiselle verholle ja syliini. Bertta sai pysyvän kahvintuoksun tuon aamun jälkeen.

Ajoin Utsjoelta kohti etelää idän kautta. Ensin Kuusamoon, jossa vietin yön tien varrelta löytämäni pienen hiekkatien päässä. Tällä korkeudella hyttyset, tai sääsket, iskivät ensimmäisen kerran. Aivan pohjoisessa niitä ei vielä ollutkaan ja jotenkin aina pääsee unohtumaan, miten helppoa elämä onkaaan ilman niitä.

Kuusamossa Papu lähti omille teilleen. Liekö oli saanut tarpeekseen koko päivän ajosta vai oliko sen suuntavaisto sekaisin. Yleensä päästän sen ulos autosta enkä laita sitä kiinni. Se pysyy vierelläni ja seuraa kannoillani joka paikkaan ilman hihnaa, mutta tällä kertaa se katosi. Huutelin sitä hetken, kunnes maantien suunnalta kuului miesääni “tätäkö koiraa sä etsit, joka täällä juoksee tietä pitkin?” Juuri sitä. Piti kuulemma peukkua pystyssä ja yritti jatkaa matkaa. Kiitos, tuntematon mies, kun pysähdyit ja palautit Papun omistajalleen 🤗

Kuusamosta etelään tein pienen kiertoajelun päästäkseni kiipeämään Iivaaralle. Muutaman päivän lähes tauottainen autossa istuminen vaati veronsa ja kroppa halusi päästä liikkeelle. Satoi ankarasti vettä, mutta ilma oli lämmin ja raikas. Vaaran päältä aukesivat maiseman Kuusamon tiheisiin metsiin ja niitä täplittäviin taivaasta väriänsä heijastaviin kirkkaisiin järviin. Käki kukkui jossakin alempana, tuuli ujelsi vaaran kallioilla ja vanhoissa männiköissä. Alhaalta järveltä nousi ilmaan vesihöyryä sumupilvinä. Se tanssi kuin aaveet matkallaan takaisin ylös. Hetken leikittelin ajatuksella kauan sitten kuolleiden sielujen tanssista, jota vain minä pääsin todistamaan.

Matka jatkuu Kainuun metsissä sijaitsevan suvun kesätilan kautta vielä etelämmäksi, jossa vietän reilun viikon ystävien ja perheen parissa. Juhannukseksi lupasin itselleni jo palata pohjoiseen, sillä se vetää minua puoleensa. Siellä on kotini. Juhannuksen jälkeen olen täysin vailla suunnitelmaa, mihin haluan mennä seuraavaksi. Pohjoisessa pysyn, mutta minne siellä? Sen näkee sitten.

Halauksin,
Sanna

Pakureissussa: Utsjoki ja Ailigas-tunturi

Pakureissussa: Utsjoki ja Ailigas-tunturi

Utsjoki valloitti. Olen käynyt siellä ennenkin, mutta nyt ensimmäistä kertaa kesällä. Kesä kaukana pohjoisessa on vasta aluillaan. Lehdet puissa pieniä ja hennon vaaleanvihreitä. Tienvarsien kasvit juuri maasta puhjenneita ja uusia kaikessa hentoudessaan.

Utsjoella yövyin pienen puron varrella, josta kirjoitin jo aiemmin. Sieltä lähtiessäni tie kuljetti minua Nuorgamiin asti, Suomen pohjoisimpaan kylään ja pysähdyin samalla rannalla, jolla viime syksynkin reissullani. Viilensin itseäni kolmeakymmentä hipovassa helteessä Tenojoen hyisessä aallokossa. Norjan puolen vuoret olivat vielä lumihuippuisia ja valuttivat oman jäisen kosketuksensa rajajokeen.

Nuorgamista palasin pian Utsjoen kylälle. Matkalla olin pysähtynyt kylätalo Giidassa ja ostanut tienkäyttöluvan Ailigas-tunturiin johtavalle tielle. Lupamaksuilla tie pidetään avoimena ja hyvässä kunnossa. Lupa maksoi vain 5€ ja on voimassa koko vuoden. Minun jälkeeni kassalla saman luvan ostanut matkaaja hämmästeli samaa alhaista hintaa.

Ailigas nousee kohti taivaanrantaa heti Utsjoen kylän takaa ja luo oman siluettinsa kylän maisemaan. Bertta-paku jaksoi nousta jyrkän hiekkatien mukisematta ylös asti. Satoi vettä ja tuuli oli kova. Aiemmasta kovasta helteestä ei ollut enää tietoakaan. Turhaan ei sanota, että sää muuttuu tunturissa nopeaan.

Odottelin mukavasti kirjaa lukien auton lämmössä sateen ja tuulen rauhoittumista. Siihen meni hyvä tovi, mutta parkkipaikalla käyneet muut ihmiset kaikkosivat illan tullen ja jäin tunturiin ihan yksikseni. Iltakymmenen aikaan ilma tuntui tyyntyneen, pakkasin mukaan kameratarvikkeet ja astelin ulos yöttömään yöhön.

Alhaalla tunturin juurella Utsjoki keräsi sumua pintaansa, jota se liikutteli kylän harvojen talojen päältä hiljaa ja aavemaisesti. Koko tienoosta ei kuulunut ääntäkään. Tuulikin oli tyyntynyt täysin ja korosti seisonnallaan kaiken hiljaisuutta.

Utsjoen kylän toisella puolen Norjan huiput nousivat valkoisina kaiken suomalaisen vehreyden ylle. Viimeiset sadepilvet piiskoivat vielä ilmeisesti rajan toista puolta, mutta eivät peittäneet enää edes maisemaa näkyvistä.

Kävelin Papun kanssa yön tunteina pitkin poikin tunturin aakeata lakea. Varjoapaikoista löytyi vielä reilusti lunta, joka solisi rakkakivikon seassa sulavana purona alaspäin. Yöttömän yön valoisuus, ilman suoranaista aurinkoakin, on kaunis. Aivan kuin värit syvenisivät heti illan muuttuessa yön puolelle. Yön valossa on jotakin maagista ja lähes käsinkosketeltavaa.

En millään malttanut jättää tätä maisemaa ja mennä nukkumaan. Istuin pitkät tovit eri paikoissa vuosisatoja ellei tuhansia vuosia vanhoilla kivillä, jotka rakkakivikon seasta erottuivat kuin kutsuen ihailemaan maisemaa niiden päältä. Katselin pilvien lipumista horisontissa. Mietin, miten niille tai taivaalla lenteleville linnuille kahden maan raja on täysin tarpeeton. Ne voivat ylittää sen päivässä satoja kertoja välittämättä tai tietämättä mitään meidän rajoituksista, tarkastuksista ja tavoistamme pitää kirjaa kulkijoista ja menijöistä.

Matkallani Inarista pohjoiseen ostin saamelaismuseo Siidasta kirjan Vastatuuleen, joka pureutuu saamelaisten kokemushistoriaan ja avaa saamelaista mielenmaisemaa. Huomasin hyvin nopeasti, miten vähän tiedänkään aiheesta. En juuri mitään. Hämmästelin vähäistä tietouttani muun muassa siitä, miten pitkään saamelaiset ovat kulkeneet näissä maisemissa poroja paimentaen. Jäämerelle asti ulottuvat porojen laitumet mahdollistivat luonnonmukaisen vuodenaikojen kierron seuraamisen ja laidunalueiden pysymisen rehevinä ja kestävällä kannalla. Valtioiden rajojen sulkeuduttua monia asia monimutkaistui ja saamelaiset ovat aikojen saatossa menettäneet ison osan laidunmaistaan ja vanha luonnonmukainen elinkeino on sen vuoksi vaarassa. En ole malttanut laittaa kirjaa pois sen ostamisen jälkeen. Se avartaa tietämystäni ja rikkoo ennakkoluulojani.

Kuten linnut ja pilvet, ovat myös ihmiset kulkeneet täällä ennen vapaasti luonnon mukaan välittämättä kartalle piirretyistä rajoista ja rajoituksista.

Aamulla nousin kuuden aikaan tuulen keinuttaessa Berttaa ja kolisuttaessa sen kylkiä. Aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta jo kuumana enteillen taas uutta hellepäivää. Tuuli henki tunturille tyypillistä levottomuutta, mutta muuten ilma oli kaunis ja kesäinen. Keitin kahvit ja kävin tuulisella huipulla kävelyllä. Papu oikoi jäseniään hitaasti yöllisen reilun pituiseksi venähtäneen lenkin jäljiltä.

Pakkasin Bertan ajokuntoon ja köröttelin hissukseen alas tunturin rinnettä. Tielupa varmassa tallessa autossa, tänne palaan vielä uudelleen tänä vuonna.

Halauksin,

Sanna