reissu – Sanna Vaara

Kiireetön viikonloppu Ohtakarilla

December 9, 2019by Sanna Vaara3 Comments

Vietin itsenäisyyspäiväviikonlopun Ohtakarilla – pienellä punaisten kalastajamökkien valtaamalla saarella, jolla kuulee meren aallot joka suunnasta, jos osaa olla tarpeksi hiljaa.

Ohtakari on Pohjanmaan rannikolla, Kokkolasta noin tunnin ajomatkan päässä. Mantereelta saarelle ajettaessa 70-luvulla rakennettua pengertietä pitkin vasemmalla puolella aukeaa Vattajan hiekkarannat. Ranta, joka voittaa pituudessaan Yyterin ja Kalajoen rannat mennen tullen, mutta jota ei juurikaan mainosteta sen veroisena.

Ohtakarin kalastajamökit ja takana Vattajan hiekkaranta.

Hiekkarannan sijaan vietin viikonlopun nauttien ihanasta seurasta tunnelmallisessa kalastajamökissä, jossa oli kaikki tarvittava, mutta ei mitään ylimääräistä. Vessatarpeetkin hoidettiin mökin takana vinossa riveissä seisovissa, mökkien mukaan nimetyissä ulkohuusseissa. Kokemus on sekin, kun hipsii tähtitaivaan valossa huussiin meren aaltojen huojuessa rantaan vain kivenheiton päässä.

Aika kului saarella raukean hitaasti; päivän valoisat tunnit ulkona meren kuohujen jäädyttämillä kivillä taiteillen ja hurmaavan lyhyellä (1,5km) luontopolulla rannan ainutlaatuista luontoa ihaillen. Pimeän tullen ajanviettona toimi mökin ja saunan lämmittäminen, pienistä päiväunista (kyllä, monikossa) nauttiminen, kirjan lukeminen, neulominen ja hieman myös Linnanjuhlien vilkuileminen.

Luontopolku kulki pitkin rakkakivikkoa – tai pirunpeltoa, joka on tarunhohtoisempi nimi vanhalle merenpohjalle.

Ohtakarilla on mielenkiintoinen historia. Siellä on todistettavasti ollut asutusta jo 1500-luvulla, jolloin sitä on kutsuttu Susisaareksi. Se on ollut – ja mökin vieraskirjan perusteella on edelleenkin – tärkeä tukikohta paikallisille kalastajille. Onhan se “viimeinen saari ennen ulkomerta”. Näin talvella tuntui kuin saari olisi uinuva kalastussatama, joka odottaa meren jäähileiden sulamista ja kesän aurinkoa valaisemaan kalamatkoja ulkomerelle.

Saarta täplittää valtoimenaan pieniä punaisen eri sävyillä maalattuja kalastajamökkejä, joista osa toimii nykypäivänä myös vapaa-ajan mökkeinä. Vanhimpien mökkien kulunut punamultamaali ja haalenneet pitsiverhot henkivät aikaa sata vuotta sitten. Ne ja uudemmat, meren sineä vasten kirkkaan punaiset lomamökit kököttävät vieri vieressä sulassa sopusoinnussa välittämättä aikojen ja maalikerrosten vaihtumisesta. Meri ja sen luomat mahdollisuudet on ja pysyy, ajoista viis.

Heräsin itsenäisyyspäivän jälkeisenä aamuna, 102-vuotiaan Suomen vielä uinuessa ihailemaan ulkomereltä sarastavaa auringonnousua. Kovin aikainen lintu ei joulukuussa tarvitse olla, auringonnousua kun voi ihailla hyvin vielä puoli yhdeksänkin aikaan. Se sopi hyvin kiireettömän ja raukean viikonlopun suunnittelemattomuuteen.

Auringonnousu sinänsä ei kovin dramaattinen tapahtuma talvikuukausina ole. Vaalea häivähdys keltaista ja vaaleanpunaista, joka juuri ja juuri jaksaa nousta horistontin yläpuolelle muistuttaa auringon olemassaolosta, joka näinä kuukausina tuntuu niin kaukaiselta. Pienikin valon kajo on tervetullut rikkomaan alkutalven pimeyden.

Meri oli hionut rannan kivet ajan ties kuinka pitkässä saatossa lähes kulmattomiksi ja puhaltanut päälle kevyen jäähuurteen. Parhaat auringonnousun seuraamispaikat olivat (omasta mielestäni) liukkaiden kivien päällystämässä saaren kärjessä, meren aaltojen juuri ulottumattomissa, jonne taiteilin aamujähmeän itseni, koska päätin niin.

Ja olihan tuo sen arvoista. Pienen hetken, silmän levätessä meren aavassa ja olemattomassa horisontissa sen takana, voi kuvitella elävänsä pienessä kalastajakylässä vuosisatoja sitten. Odottavansa aamun pikkutunneilla merelle lähteneitä kalastajia ja mahdollista saalista.

Aallot kivikkoon lempeästi, mutta tottumattomalle korvalle kuitenkin niin kovaa pauhuten istuin tovin huurteisen kylmällä kivellä omassa mielikuvitusmaailmassani. Nautin siitä juuri sen verran kuin Pohjanlahdelta puhaltava tuuli antoi palelematta myöten ja siirryin sisälle takkatulen ääreen.

Ohtakari antaa aihetta mielikuvitusmatkoille ja inspiroi kurkistamaaan kalastajien elämää vuosisatojen takaa. Sen talviuninen tunnelma oli omiaan kahdelle ihmiselle ja koiralle nauttia viikonlopusta ja juhlistaa Suomen syntymäpäivää rauhallisin ja luonnonläheisin elkein.

♥: Sanna

norja, reissu, roadtrip, ruotsi, senja

Roadtrip Lappiin ja Norjaan lokakuussa: Kotimatkalle

November 5, 2019November 5, 2019by Sanna VaaraLeave a Comment

Senjalla heräsin Ersfjordin rannalla pikku pakkasessa vuorien välistä. Auton ikkunat olivat sisäpuoleltakin jäässä, kuten monena muunakin aamuna. Rannalla ei ollut ketään muuta, aamuaurinko valaisi vain muutaman talon vuoren kupeessa. Aamu-usva oli juuri häipymässä takaisin Jäämeren aavalle.

Yhtäkkiä en enää keksinyt, mitä haluaisin täällä tehdä. Olin kirjaimellisesti kirmannut sydämeni kyllyydestä vuorilla, niityillä ja puronvarsilla vailla minkäänlaista pelkoa siitä, mitä muut ihmiset ajattelevat, jos moisen näkevät. Kukaan ei ollut näkemässä. Olin kokenut ja nähnyt paljon enemmän kuin ajattelin, saanut tuntea ihanaa vapauden tunnetta, kun kellonajalla tai viikonpäivälläkään ei ole väliä. Tuntui, että olin täysi.

Olin valmis kotimatkalle.

Pipo päässä on hyvä nukkua, kun ulkona – ja sisällä – asteet laskevat pakkasen puolelle

Kotimatkaa en ollut suunnitellut sen paremmin kuin tulomatkaakaan. Pikaisesti katsoin kartasta, että voisin ihan hyvin ajaa Ruotsin läpi, vaikkakin Käsivarren reitti saattoi olla hieman lyhyempi. Mutta minulla ei ollut kiire mihinkään.

Paluumatka sujui samalla ajatuksella kuin tullessakin; pysähdyin kun näin kiinnostavia paikkoja, kuvasin ja nautin maisemista. Puoli tuntia, pari tuntia tai puoli päivää, vapaus oli minun.

Ruotsin puolella vuorien ylityksen jälkeen erämaa-alueella alkoi sankka lumipyry. Abiskon kohdalla se oli jo niin kova, ettei eteensä nähnyt. Meinasin pysähtyä Abiskoon ja käydä kansallispuistossa vielä päiväseltään, mutta päivänvaloa oli enää hetki jäljellä ja jaksoin vielä ajaa tovin, joten jatkoin matkaa.

Abiskosta Kiirunaan ajettaessa matkalla on iso järvi, Torneträsk. Kaunis ja näyttävä – kuulemma. En nähnyt koko järveä saati sen maisemia kovalta lumituiskulta. Taisin myös ihmetellä tienvarsilla olevia varoituskylttejä lumivyöryistä ja pohdin ajaessani vuorten kupeissa lumesta kinostuvaa tietä, kuinka paljon lunta pitää sataa ennen kuin se voi alkaa vyörymään.

Valokuvia Ruotsin puolelta minulla ei ole. Olin väsynyt ajamisesta ja lumituiskusta. Sain väistellä aura-autoja ja valkoisia poroja, jotka tuntuivat hyppäävän tielle kuin tyhjästä.

Pimeässä, lumettomassa metsässä valkoinen poro näkyy kuin heijastin. Mutta lumen sekaan se sulautuu liiankin hyvin.

Ajatuksenani oli ajaa, kunnes en enää jaksa ja jäädä johonkin tien varteen nukkumaan. Lumen kinostuessa jo yli 15cm ja aura-autojen kasatessa sitä teiden varsille, näin silmissäni aamun, kun (valkoinen) autoni on hautautunut kinosten keskelle Ruotsin Lapin erämaassa, missä puhelimen kuuluvuutta ei ollut juuri nimeksikään.

Jatkoin siis sitkeästi matkaa Kiirunaan asti, jossa pysähdyin yöksi kalliihkolle, mutta varsin mukavalle leirintäalueelle aivan kaupungin ytimeen. Monen päivän maalais- ja vuoristomaisemien jälkeen Kiirunankin pieni kaupunki tuntui suurelta, autojen äänet kovilta ja katuvalot kirkkailta.

Muistin taas, miksi haaveilen ja suunnittelen muuttoa maalle, kauas kaikesta kaupungin melskeestä.

Ajattelin kirjottaa lopuksi hienoin ja kaunein sanankääntein, miten upea ja tärkeä matka tämä oli. Mutta siinäpä se, mitä sanotuksi saan ja taidan. Matka oli upea ja niin kovin tärkeä.

Muistin, miten paljon inspiraatiota ja luovuutta löydän luonnosta. Muistin, miten tärkeää on, että on vielä luontoa, johon kukaan ei ole koskenut. Se on vähenemässä ja liian harva tietää tai muistaa, miltä se näyttää. Mutta sitä on vielä. Pidetäänhän siitä huoli, jooko?

Tämä oli matka, jolla ei ollut päämäärää ja se oli hyvä juuri niin.

♥: Sanna

lappi, norja, reissu, roadtrip, senja

Roadtrip Lappiin ja Norjaan lokakuussa: Se kuuluisa Senja

November 3, 2019November 5, 2019by Sanna VaaraLeave a Comment

Onneksi olin viettänyt täydellisen päivän ja illan Skibottnin rannalla , olin levännyt ja harmonisessa mielentilassa, kun jatkoin matkaani Lyngenin alppien läpi (kyllä, välillä myös läpi – parhaimmillaan kolme kilometriä kapeaa, pimeää tunnelia pitkin) kohti kehuttua Senjan saarta.

Senja on saari, joka kasvattaa suosiotaan matkailijoiden joukossa vuosi vuodelta. Paikalliset kertoivat, että oman arvionsa mukaan viime kesänä matkailijoita oli paljon ja niistä 8/10 oli suomalaisia. Nyt niitä ei näkynyt ainuttakaan.

Saavuin Senjalle iltahämärissä, hieman jo uupuneena tien päällä olemisesta. Koska olen huono suunnittelemaan – tai no, en ollut suunnitellut ollenkaan, mihin saarella menen ja missä yövyn, lopputulema oli myös sen mukainen. Matkalla Senjalle, vesivarastoni loppuivat täysin, joten olin leirintäalueen tarpeessa, mutta en meinannut löytää sellaista mistään.

Google suositteli Senja Camping -leirintäaluetta hienoin kuvin ja arvosteluin, mutta ajettuani 10km pientä, pilkkopimeää hiekkatietä, joka lopulta päättyi umpikujaan ilman minkäänlaista havaintoa leirintämahdollisuudesta, olin valmis itkupotkuraivareihin.

Itkupotkuraivareista ei tässäkään kohtaa ollut hyötyä, kun kukaan ei niitä ollut todistamassa. Kerättyäni itseni, jatkoin matkaani saaren toiselle puolelle, jossa suljetun leirintäalueen omistaja onneksi oli puhelimen päässä tavoitettavissa ja tuli ystävällisesti avamaan oven matkalaiselle. Ensitapaamisella kättelyn lomassa hänkin kysyi unisin silmin “What are you doing here at this time of the year?”. Niin, lokakuussa ei Norjassakaan juuri muita matkailijoita näkynyt.

Seuraava aamu valkeni hädin tuskin sakean sumun keskeltä. Rannalla merelle ei näkynyt kuin muutama metri. Yöllä oli ollut pakkasta, maa oli kuurassa ja maisema aavemaisen utuinen ja harmaa.

Illansuussa horisontti alkoi yllättäen seljetä ja ensimmäistä kertaa huomasin olevani korkeiden vuorien ympäröimänä. Sumu oli aiemmin niin peittävä, että edes niiden siluettia ei näkynyt.

Illalla autoni ikkunaan yllättäen koputettiin. Norjalainen seurue oli tullut lähikaupungista viettämään viikonloppua alueelle ja kutsuivat minutkin iltanuotiolle. Konjakkipullon ja tulen liekkien lämmössä yritimme keskustella yhteisen kielen puuttumisesta huolimatta englannin, ruotsin ja norjan yhdistelmällä muun muassa lisääntyvästä turismista ja sen vaaroista, revontulien ihmeellisyydestä, pohjolan luonnosta ja kulttuureista. Koin yhtäkkiä vahvan yhteyden näihin tuntemattomiin, ystävällisiin ihmisiin, kielimuurista huolimatta, kun istuimme hiljaa tulen leimussa ihastellen taivaalla leiskuvia revontulia.

Aamulla maisema oli jäinen, mutta kirkas. Aurinko näyttäytyi ensimmäistä kertaa koko reissuni aikana. Norjalaiset pyysivät minua mukaansa käymään kaupungissa, mihin he olivat matkalla, mutta kieltäydyin kohteliaasti. Kun valittavana oli tämä upea saari ja sen luonto tai tiheään asuttu kaupunki, valinta ei ollut vaikea. Hyvästelin joukon ja jatkoin matkaani pohjoisemmaksi, kohti Ersfjordin rantaa.

Matkalla löysin upean vuoristopuron, jonka ääressä hurahtikin huomaamatta puoli päivää valokuvaten ja nauttien aurinkoisesta pakkasilmasta. Kävelin puron vartta edestakaisin, kiipeilin sen jäisillä kivillä ja maistelin sen jääkylmää ja turkoosiin vivahtavaa puhdasta vettä.

Nämä ovat niitä hetkiä, jotka jäävät minulle rakkaimpina mieleen; paikat, jotka löytyvät sattumalta ja joissa on jotakin erityisen koskettavaa ja joista löydän suunnattomasti inspiraatiota.

Aurinko paistoi, mutta maa oli kuuran peitossa. Pienet, kosken kuohuista syntyneet lammikot olivat jo jäässä, samoin auringon valosta oranssin vivahteen saanut heinikko.

Lähdin ajamaan vielä pohjoisemmaksi, ensin Hestenin vuorelle ja siitä yöksi Ersfjordenin rannalle, joka on myös noussut suosituksi matkakohteeksi kesäaikaan.

Hestenille nousu oli nopea päähänpisto. Sinne oli helppoa ajaa, retkireitti näytti vain 2km eikä vaatinut kummempia valmisteluita. Olin kyllä tietoinen norjalaisten “helpoista” retkireiteistä ja niiden vaativuustasojen eroista verrattuna suomalaisiin reitteihin. Saattaahan moiset nousut olla helppoja kansalle, joka syntyy ja elää korkeiden vuorten keskellä. Ihmiset, jotka elävät lähes merenpinnan tasolla koko elämänsä (allekirjoittanut), lähtökohta on hieman eri.

Suomen nyppylät kalpenevat näiden jyrkkyyksien rinnalla.

Yllätyin, että vuoren rinteillä oli niinkin paljon ihmisiä. Vastaan tuli lähes kymmenkunta seuruetta. Suurin osa kapuajista oli norjalaisia tai ruotsalaisia, mutta myös muutama kiinalaisseurue oli matkalla alas.

Aloitin kapuamisen sopivaan aikaan. Aurinko oli juuri alkanut laskea vuorten taakse ja suurin osa ihmisistä oli tulossa vuoren rinteiltä alas. Sain kavuta rauhassa. Otin oman aikani vuoren valloittamiseen, istuskelin rinteillä ja nautin maisemista. Toki tasoitin samalla kiihtyvää pulssiani ja maitohapoilla käyviä jalkojani – nousu ei ollut helppo, norjalaisten arvioista huolimatta.

Ajattelin tälläkin kertaa, ettei minun ole pakko päästä huipulle asti. Etenkin, kun huomasin, että loppumatka oli niin jyrkkä, että se vaati lyhyen matkaa nelinkontin etenemistä. Olin jo väsynyt ja pohdin, onko sen arvoista, että nousen vielä muutamakymmen metriä ja olen aivan puhki. Alaskin olisi jaksettava.

Jostain syystä päätin kuitenkin jaksaa loppuun asti. Ja hyvä niin. Maisema huipulta oli huimaava ja väsymys unohtui hetkessä. Kyynel lähes vieri poskelle, niin liikuttunut olin sen hetken upeudesta.

Vuoren huippu oli kapea kaistale maata, vain muutama metri. Sen molemmin puolin avautui maisema alas vuonoon ja naapurivuorien lumipeitteisille huipuille. Vieressä kohosi Senjan saaren ehkä tunnetuin huippu, Segla, harmaan sinisenä vasten laskevaa aurinkoa.

Huipulla kanssani auringonlaskun jakoi vain kiinalaisnainen, joka odotti matkakumppaneitaan. Keskustelimme tovin maisemista ja Norjan luonnosta, mutta pääosin jätimme toisemme rauhaan ja keskityimme omaan kokemukseemme.

Join teekupposen, otin muutaman kuvan ja aloitin matkan alas. Taas yksi, ikimuistoinen päivä lähestyi loppuaan auringon laskiessa pystysuorien Seglan kivirinteiden taakse.

♥: Sanna

lappi, norja, reissu, roadtrip

Roadtrip Lappiin ja Norjaan lokakuussa: Kilpisjärveltä Norjan Lyngeniin

November 3, 2019November 5, 2019by Sanna Vaara1 Comment

En ole ainut, joka on sitä mieltä, että tie Suomen käsivarresta Kilpisjärven kautta Norjaan on Suomen, Euroopan, ehkä jopa maailman kaunein. Kilpisjärvi ja Käsivarren erämaaluonto sai sydämestäni pienen palasen, mutta en osannut valmistautua maisemiin, joita Norjalla on tarjota.

Vähän jopa harmittaa, että käytin kaikki sanavarastoni adjektiivit jo aiemmissa kirjoituksissa kuvailemaan maisemien ja luonnon kaunetta. Vaikkakin Suomen luonto ansaitsee niistä jokaisen, olisi Norjalle pitänyt jättää edes muutama.

Suomen rajan jälkeen maisema muuttuu nopeasti, vuoret kohoavat yhä vain korkeammiksi ja viimeistään meren rannalle Lyngeniin päästessä oli tämä matkalainen uuvuttanut itsensä ihastellessaan jokaista niemennokkaa, vuorenhuippua, lukuisia vesiputouksia, tunturikoivikkoja, kirkasvetisiä vuonoja ja värikkäitä kyliä vuoren rinteillä.

Yövyin pienellä rannalla Skibot-kylän reunamilla, jossa juhlin myös syntymäpäivääni omalla tyylilläni. Käytin koko päivän rannalla kävelemiseen, maisemista nautiskeluun ja rannalta löytämieni aarteiden keräilyyn.

Nautin suunnattomasti auringon säteiden kultaisesta hehkusta vuorten takana, meren aalloissa ihmeellisen sileiksi ja pyöreiksi hiotuneista rantakivistä, puhtaasta, aavistuksen mereltä ja lumelta tuoksuvasta ilmasta, hiljaisuudesta, jonka rikkoi vain lähellä kuohuva koski, kylällä laiduntavien lampaiden kaulassa kilisevät kellot ja aaltojen kevyt kuohke. En olisi keksinyt parempaa tapaa juhlistaa merkkipäivääni.

Täysiä kymmeniä täyttäminen ansaitsee pienen juhlatanssin.

Illansuussa kiipesin vieressä kohoavan kukkulan päälle. Sen rinteiltä valui jäänkirkasta vettä pienen vesiputouksen muodossa mereen. Istuskelin pitkään ihaillen veden tekemiä uurteita kiviin ja kuuntelin sen pauhua.

Kukkulan päältä aukesi kaunis näkymä vuonolle ja vastarannalla kohoaville vuorille. Katselin auringonlaskua ja mutustelin syksyn viimeisiä karpaloita.

Se oli ikimuistoinen syntymäpäivä. En olisi keksinyt parempaa tapaa juhlistaa sitä.

Skibotnista jatkoin aamusta matkaa syvemmälle Lyngenin niemimaalle. Päämäärää vailla ajattelin käydä katsomassa, miltä siellä näyttää. Vuoret kohosivat yhä jyrkempinä ja jylhempinä kohtisuoraan merestä pilviin asti. Pysäyttävän kaunista.

Pikaisen googlettelun perusteella selvisi, että Lyngenistä pääsee autolautalla vuonon yli Svensbystä Breivikeidetiin, joka oikaisee ajomatkaa huomattavasti. Ja mikä ettei, kyllähän matkaan mahtuisi yksi lauttamatkakin.

Svensby on pieni kylä ja satama keskellä lampaiden valtaamia peltoja.

Autolautta oikaisi myös paikallisten työmatkalaisten ajomatkaa, ja matkaajia riitti.

Lyngeniin jäi pala minusta. Jylhät vuoret, kristallinkirkkaat vedet ja norjalainen maalaisidylli hurmasi minut täysin. Vuorten välissä sijaitsevat pikku kylät tuntuivat elävän täysin omassa maailmassaan luonnon keskellä. Lyngeniin, jos johonkin aion palata vielä.

♥: Sanna

lappi, reissu, roadtrip

Roadtrip Lappiin ja Norjaan lokakuussa: Keski-Suomesta Kilpisjärvelle

October 31, 2019November 5, 2019by Sanna VaaraLeave a Comment

Aloitin matkani Keski-Suomesta tavoitteenani päästä Kilpisjärvelle niin pian kuin suinkin. Ensimmäisen yön vietin muutaman ulkomaalaisen rekan vieressä ennen Oulua, seuraavana parkkeerasin liian lähelle huskytarhaa Ylläksen korkeudella (aikamoinen ulvomiskuoro läpi yön), kolmantena yönä uljas ratsuni pääsi levähtämään Kilpisjärven lumipeitteisellä erämaa-alueella.

Matkalla pysähdyin muutaman kymmenen kilometrin välein suu auki ihastuksesta, huokailemaan, hihkumaan ja iloitsemaan upeista näkymistä.

Matkani keskeytyi tienpientareella metsästävän ketunpoikasen takia, keskellä tietä kukkoilevan metson, tunturikoivikossa piileskelleen Lapin pöllön ja juuri jäätyneellä järvellä lähtöä tehneen joutsenparven ihasteluun.

Iltaisin olin niin väsynyt ajamisesta ja kaikesta, mitä olin nähnyt, että kylmässäkin autossa uni tuli heti pään koskettaessa tyynyä.

Ihastelin Pohjois-Suomen tien varren pieniä kyliä ja mietin, että ehkä joskus muutan tänne itsekin. En osaa kuvitella parempaa elämäntapaa kuin asua pohjoisen järven rannalla, tuntureiden välissä, keskellä luontoa.

Kilpisjärvi voisi olla ihana paikka asua. Tuntureita, järvi ja luontoa – ei muuta.

Matkalla olin vain vähän tekemisisissä ihmisten kanssa. Osin tarkoituksellisesti, osin siksi, että pääosin päivät kuluivat yksin autolla ajaen tai luonnossa patikoiden ja kuvaten.

Ennen Kilpisjärveä tien piennarta pitkin käveli mies raskaalta näyttävän rinkan kanssa. Hurautin ensin ohitse lämpimässä autossani lumituiskun alkaessa, mutta pysähdyin kuitenkin hetken päästä ja kysäisin, tarvitseeko hän kyytiä. Autossani oli tilaa kirjaimellisesti vaikka muille jakaa.

Mies – Onni nimeltään – kertoi olevansa patikoimassa Suomea päästä päähän. Hän oli aloittanut kävelytaipaleen kolme kuukautta sitten Hangosta, määränpäänään Jäämeri ja Norjan Tromssa. Sinne oli enää muutaman päivän matka ja siksi kieltäytyi kohteliaasti kutsusta.

Onni kertoi yrittäneensä oikaista tuntureiden yli autiotuvasta löytämistä tarvikkeista itse rakentamillaan lumikengillä (jotka koostuivat pääosin muovipusseista ja rautalangasta), mutta sanoi huomanneensa yrityksen pian toivottomaksi lumen yltäessä puoleen sääreen ja oli siksi päätynyt tarpomaan tien viertä pitkin päivän aikana jo yli 30km.

Tästä oli vielä 20km Kilpisjärvelle ja noin 170km Tromssaan.

Juttelimme hetken, ylistin hänen rohkeaa matkaansa ja toivotin kovasti tsemppiä matkan loppumetreille. Onni kertoi kirjoittavansa blogia matkastaan, sen löytää täältä. Minäkin pääsin osaksi Onnin tarinaa Käsivarren kirjoituksen loppuosiin, kiitos siitä. Onnilla riittää varmasti monenlaisia tarinoita jaettavaksi vielä moniin nuotiohetkiin. Huippua, että on tuollaisia ihmisiä, jotka arvostavat Suomea ja sen luontoa niin paljon, että tekevät tällaisia hurjia tempauksia sen eteen.

Olen nähnyt monta kuvaa sosiaalisessa mediassa Kilpisjärvestä ja Saanasta, mitä kauniimpia ruska- ja lumikuvia, mutta mikään niistä, tai omistani, ei tee kunniaa sille näylle, kun Saanatunturi ensimmäistä kertaa ilmestyy mutkan takaa. Satojen kilometrien tyhjän, aavan erämaamaiseman jälkeen se näyttää yliluonnollisen jylhältä ja majesteettiselta. En ihmettele, että entisaikoina sillä on ollut iso merkitys paikallisten ihmisten henkielämässä. Itsellekin tuli olo, että pitäisi suorittaa jotakin riittejä sen juurella. Ehkä on hyvä, etten semmoisia osaa.

Tähän mennessä olin nukkunut tienvarsien parkkipaikoilla. Autoni lämmitys ei toiminut, ellei se ollut liitettynä sähköverkkoon. Kilpisjärvellä ilta pimeni lumipyryyn ja pakkanen alkoi kiristää otettaan. Vesivarastoni alkoivat olla myös lopussa, joten jonkinlainen leirintämahdollisuus oli tänä yönä tarpeen. Suunnistin kohti Kilpisjärven retkeilykeskusta mielessäni lämmin yö ilman kolmea villavaatekerrosta ja aamulla sisäpuolelta jäätyneitä ikkunoita. Mutta.

Lokakuussa pohjoisessa matkaava saattaa törmätä tähän usein. Matkailukauden ulkopuolella palveluntarjoajat sulkevat ovensa, kun matkailijat palaavat etelään odottamaan talvea, lunta ja laskukautta.

Hetken harmitti, kiukutti ja itketti. Olin jo luopumassa ajatuksesta yöstä lämpimässä autossa ja mahdollisesta suihkusta. Yksin matkaamisessa on se hyvä puoli, että lopulta on vain kerättävä itsensä ja jatkettava.

Muistin nähneeni Kilpisjärven kohdalla kyltin toisestakin majoituspalvelusta. Se oli onneksi auki, tosin sähkötolppapaikkoja ei näin kauden ulkopuolella ollut tarjolla kuin resparakennuksen takapihalla, roskisten vieressä. Kelpaa minulle.

Ei varsinaisesti ihanteellista herätä roskakatoksen vierestä, mutta ainakin maisema sen takana on kohdillaan.

Iltapesun jälkeen hiipiessäni villapaidassa läpi lumipeitteen saaneen pihan, satuin katsomaan taivaalle ja hihkaisin ääneen. Revontulia. Ne tanssivat vihreän ja punaisen sävyissä läpi koko taivaankannen.
Tuntui kuin taivas olisi pistänyt parastaan juuri minulle. Toivottanut minut tervetulleeksi pohjoiseen ja näyttänyt, mihin se pystyy. Hypin tasajalkaa ja tanssin ilosta revontulien alla.

Katselin revontulia puolisen tuntia. Kun ne hiipuivat taivaanrantaan, esitysvuoroon astui lumipyry, joka tuli yllättäen ja aivan yhtäkkiä. Muutamassa minuutissa tanssijälkeni peittyivät uuden lumen alle. Onneksi pääsin kääriytymään makuupussin suojaan ensimmäistä kertaa lämpimän auton seinien suojiin.

Minulla ei ollut matkan tavoitteena kiivetä mihinkään, patikoida tiettyä määrää tai nähdä tiettyjä “nähtävyyksiä”. Tavoitteenani oli nauttia matkasta ja luonnosta ja välttää kaikenlaista suorituksen makua, johon olen joskus sortunut.

Mutta Saanatunturi kutsui. Sinne piti päästä.

Matka alkoi parkkipaikalta – kuinkas muutenkaan.

Aamu oli valjennut kirkkaana ja pakastuneena, mutta Saanan kupeilta näki, että lumipyry oli tuloillaan. Viima oli kova ja pureva.

Pitkospuille satanut tuore lumi paljasti, että samaa reittiä oli kyseisenä aamuna kulkenut vain kaksi ihmistä.

Itse matka ei varsinaisesti ollut pitkä, mutta käytin siihen lähes koko valoisan ajan. Kiipeilin kivilohkareilla, poimin pakkasen puremia puolukoita ja istuskelin mättäillä sen aikaa, mitä voimistuva viima purevuudeltaan salli.

Välillä lumipyry peitti näkymät kokonaan ja vain hetken päästä maisema aukesi kirkkaana pitkälle Norjaan asti paljastaen siellä kohoavat vuoret.

Evästaukoa pidin pienessä solassa, tuulelta suojassa.

Ruuhkaa Saanan rinteillä ei ollut. Kesäisin tunturilla kulkee enemmän ihmisiä ja se onkin yksi Suomen suosituimmista tunturivaelluskohteista.

Ne kaksi ihmistiä, joiden jäljet näin pitkospuilla, tulivat pian vastaan matkalla alas. Kertoivat, etteivät kovan viiman takia jaksaneet kiivetä huipulle asti. Ajattelin itsepäisyyttäni, että kiipeän huipulle asti, säässä kuin säässä, mutta lopulta tulin siihen tulokseen, ettei sillä ole mitään väliä.

Lähdin matkalle ilman suorituspaineita, joten iloisin mielin käännyin takaisin juuri ennen huippua. Minulle riitti nämä maisemat ja kokemukset, päämääränäni ei ollut “huiputus”, vaan matkasta nauttiminen.

♥: Sanna

lappi, reissu, roadtrip

Roadtrip Lappiin ja Norjaan lokakuussa: Haave todeksi

October 17, 2019November 5, 2019by Sanna Vaara1 Comment

Kliseinen otsikko, tiedän. Hieman hävettää jättää se tuohon, mutta menköön. Älkää tuomitko.

Olen seurannut somen puolella jo pitkään amerikkalaisten sometähtien “vanlifea” eli sitä, kun ihminen myy kaiken, ostaa vanhan pakettiauton tai bussin ja remontoi siitä kodin itselleen. Tästä liikkuvasta kodista saattaa perusmukavuuksien, kuten vessan ja suihkun lisäksi löytyä jos jonkinmoista pimp my bus -tyyppistä vempelettä: laajakuvatelkku, takka, viinibaari tai kattoterassi ei amerikanserkun mielestä ole mitenkään yliampuvaa.

Jotkut matkaavat yksin, toiset nelihenkisen perheen tai kuuden koiran kanssa. Kaikki on nähty.

(Jos haluat käydä katsomassa itse, mitä kaikkea bussiin saakaan Amerikan puolella rakentaa, Instagramissa yli 900 tuhatta muutakin ihmistä seuraa esimerkiksi tiliä @project.vanlife.)

Äidille ja muille sukulaisille tässä kohtaa tiedoksi – en ole myynyt omaisuuttani ja muuttanut bussiin. Mutta päätin tulevan syntymäpäiväni kunniaksi toteuttaa tämän haaveeni suomalaiseen tyyliin krumeluureja karsien. Vuokrasin retkiauton kahdeksi viikoksi ja matkaan sillä yksinäni pohjoiseen, Lappiin ja Norjaan. Suunnitelma on löyhä ja huonosti tehty, mutta yritän suhtautua siihen ja omaan huonoon suunnittelukykyyni avoimin mielin. Minulla on kulkuväline, joka samalla toimii majoituksenani sekä kaksi viikkoa vapautta. Sillä ei kovin pahasti voi mennä pieleen.

Tervetuloa mukaani tälle reissulle, joka luultavasti ei mene ollenkaan niin kuin nyt ajattelen. Mutta josta uskon saavani paljon hyviä – ja, no – kokemuksia, joita joskus muistelen. Aion nauttia joka hetkestä ja kahden viikon vapaudestani.

♥ : Sanna