Tänä kesänä olen ollut yksin hyvin vähän. Se on epätavallista. Yleensä tarvitsen yksinoloa paljon tunteakseni itseni rauhalliseksi, virkeäksi ja kaikin puolin mieleltäni terveeksi.
Olen puhunut paljon hiljaisuuden puolesta ja vaikka sitä voi seurassakin harrastaa, koen, että hiljaisuus ja yksin oleminen ovat minun terveydelleni ja kaikinpuoliselle hyvinvoinnilleni elinehto. Tänä kesänä kummatkin elinehdot ovat olleet kovin vähissä. On ollut remonttia, vieraita ja taas remonttia ja uusia vieraita. Muutama reissu ja lisää ihmisiä (vaikka kuinka ihania) ja soppa alkaa kiehumaan huolestuttavasti yli.
Siksi erämaahan.
Nappasin kaikesta kiireestä huolimatta viisi päivää itselleni, heitin pakettiauton perään teltan ja muut retkikamppeet ja lähdin kohti pohjoista. Pohjoisessahan mekin ollaan, mutta mielessäni oli silti paikka, joka kaksi vuotta sitten pakureissuilla jäi mieleen autiona, hiljaisena, kauniina paikkana. Sellaisena, josta jo silloin löysin jotakin satumaista.
Tsarmitunturin erämaa.
Paikka, jonka olemassaolosta en tiennyt itsekään vielä pari vuotta sitten. Joka kartalla tuli vastaan sattumalta kurkkiessani, mitä luontoaarteita on maamme koillisosiin piilotettukaan. Urho Kekkosen ruuhkaisen kansallispuiston pohjoispuolella, Inarin itäosissa on yksi maamme yhdestätoista erämaasta. Eipä niistä muistakaan kovin usein puhuta (edelleen ihmettelen, miksi ei), mutta jotenkin Tsarmitunturin erämaa jää vaille sitäkin huomiota. Minua se ei haittaa, sillä yksinoloa ja rauhaa sieltä kaipasinkin.
Parkkeeraan auton jonnekin erämaan pohjoispuolelle, samaan paikkaan kuin kaksi vuotta sitten. Poroaidan portista läpi ja sateen nuolemaa hiekkatietä pitkin mäkeä ylös siihen asti, kun en enää uskalla jatkaa autolla – edes pakettiautolla – pidemmälle.
Puhelimeen tulee ensin tekstiviesti ”Tervetuloa Venäjälle”, jonka jälkeen viimeinenkin kuuluvuuspalkki näytöltä katoaa. Kotiväki tietää lähes koordinaatintarkasti, mihin olen menossa ja koska tulossa takaisin, joten huolta ei ole. Tietävät, mistä minut voi sitten noutaa, jos jokin menee vikaan. Jälkeenpäin kuulin, että kummitäti oli koittanut soittaa useasti ja kun puhelimessa ei ollut kuuluvuutta lainkaan, oli ajatellut ”Sanna on varmaankin jossain erämaassa taas.” Niin ne tietävät ❤
Pakkaan teltan ja muut tavarat rinkkaan taivaan kerätessä ylleen tummanpuhuvaa verhoa. Jossakin jyrähtää ukkonen. Se kaikaa erämaan matalien metsien yllä esteettä jumalaisena ja kovana. Kuinkahan tässä käy…
Kävelen ensin metsäautotien loppuun ja kartta kädessä hyppään sen päässä kohti polutonta metsää. Ikään kuin sukellan toiseen maailmaan. Hiljaiseen ja autioon. Kesän linnut on serenadinsa esittäneet. Jäljelle jää vain jossakin voimia keräävä rajuilma ja jalkojeni rahina kosteilla mustikkamättäillä.
Suon laidalla pysähdyn. Se jatkuu pitkälle eikä missään näy mitään. Köhäisen kurkun auki ja kiljautan keuhkojen pohjasta huudon suolle. Ihan vain kokeeksi. Jossakin sen takana se jatkaa eloaan metsän reunaa pitkin ja vastaa useaan otteeseen. Mitään muuta ei kuulu kuin kauniin kaihoisa kaiku jostakin tuolta tumman metsän takaa. Tunnistan sen omaksi äänekseni, mutta silti tuntuu, että se on poiminut matkallaan jotain muutakin lisäksi. Jotakin, jonka tavoittaa vain erämaassa.
Väsyn kävelemiseen nopeasti. Poluttomassa metsässä kulkeminen rinkan kanssa, jota en ole pitkään kantanut näin painavana ottaa voimille jo alkumetreillä. Tämän reissun tarkoitus ei ole kilvan juosta kilometrejä tai valloittaa vaaroja, vaan ihan olla ja rauhoittua. Mutta mielessä siintävälle ja kartalla kimmeltävälle telttapaikalle järven rannalla on vielä matkaa. Miksi en syönyt kunnolla ennen kuin lähdin? Tyhmä virhe.
Otan rinkan pariin kertaan pois selästä ja napsin soiden laidoilta hilloja suuhuni kuin nälkäinen eläin. Niin, että mehu valuu suupielistä. Muuten en kyseisistä marjoista suurempia välitä, mutta nyt ne maistuvat paremmilta kuin naismuistiin. Alan ymmärtää, miksi niitä kutsutaan pohjoisen kullaksi.
Metsän laidalla pääni ylitse lentää kotka. Niin läheltä, että erotan sen valkoisen, valtavan pyrstön ja kirkkaat silmät. Se säikähtää minua, ties vaikka näki ihmisen ensimmäistä kertaa eläessään ja muutti lentosuuntaansa niin tiukalla käännöksellä, että ihmettelen, miten niin valtava lintu siihen niin taitavasti pystyy. Se ottaa hieman etäisyyttä ja jatkaa liitoaan taivaan kuninkaana äänettömänä kuin aave. Tuli kai tulokseen, ettei sen kokoisen lentotaiturin tarvitse olla kovin moksiskaan rinkan alla äheltävästä, hitaasta patikoijasta.
Juuri, kun ehdin nauttia kaikkeen ulottuvasta hiljaisuudesta, ukkonen jyrähtää koko taivaan kannen voimalla. Sama kaiku, joka äsken niin lempeästi vastasi huuteluihini, toistaa jytinää kuin paraskin festaribassovahvistin.
Rehellisesti sanottuna säikähdän. Olen yksin keskellä ei-ihan-yhtään-mitään metsässä, jonka äsken suloisen matalat puut näyttävät nyt kovin korkeilta ja kaikki erittäin hyviltä ukkosenjohdattimilta. Laitan juoksuksi.
Telttapaikalle päästessäni alkaa sataa. En jaksanut järvelle asti. Tai uskaltanut. Nyt, kun mietin, tuskin minulla oikeasti mitään hätää oli. Nälkä ja väsymys tekevät mielellekin kummia. Tein kuitenkin päätöksen pystyttää teltan kauniin ja kirkasvetisen puron äärelle rinteiseen metsään.
Koitan parhaani mukaan ennustaa ukkosen suuntaa ja mielenmaisemia kuin paraskin meteorologi valitessani mahdollisimman hyvää ja suojaisaa telttapaikkaa. Saatanpa lausua hätäpäissäni jonkinlaisen pyyntörunokyhäelmänkin kenelle-lie-ukkosenjumalalle, että en aio häiritä ketään tai mitään, jos saan pystyttää telttani rauhassa ja lepäillä siinä päivän-pari. Olen lukenut viime aikoina paljon suomalaiseen mytologiaan perustuvia romaaneja. Lienevät vaikuttaneen asiaan.
Saan teltan pystyyn ja hengähdän sen tuomassa suojassa. Hassua, miten ohuen ohut kangas metallisten keppien varassa tuntuu kuin pääsisi kodin seinien suojaan. Kurkistan oviaukosta taivaalle ja katson pilviä. Runonlausujantaitojeni avulla tai silkalla tuurilla (se jääköön lukijan itse päätettäväksi) ne ovat muuttaneet suuntaansa. Äsken tänne päin jyrrännyt ukkosrintama käy suon toisella laidalla ärhentelemässä, mutta päättää jättää leikin sikseen ja jatkaa jytinää tuntureiden tuolla puolen.
Kiitän sitä, kenelle viimeksikin runoilin. Ei siitä haittaakaan ole, että on hyvissä väleissä varmuuden vuoksi kaikkien kanssa, jotka erämaata asuttaa. Minä en taatusti ole ainoa enkä sopivassa asemassa määrittelemään, minkälaisia olentoja täällä majailee. Minä olen vain vierailija tässä tarinassa.
Saan vihdoin ruoan tulille. Gourmet-annoksen valmistumista odotellessani – kun kuitenkin haluatte tietää, se oli koko padallinen nuudeleita ja kasvislihapullia – katselen vielä ukkosen perään, kun se kaiun kanssa niittää taivaanrantaa välittämättä yhtään huolistani tai pikku teltoistani.
Ruoan jälkeen kaikki helpottaa. Olisihan se pitänyt arvata, tietenkin. Kuka hölmö lähtee juoksentelemaan erämaan metsiin painava rinkka selässä ukkosta karkuun ja vielä nälissään?
Niinpä.
Illan vietän puroa ihmetellen. Sen solina on kuin parhaimman sinfoniaorkesterin huilurivistö. Ukkosen muhinan jälkeen niin kaunista ja heleää. Jätän märät kengät telttaan ja hiippailen paljain varpain puron viileillä pohjakivillä ja hörpin vettä kuin kalleinta kuohuvaa. Tunnen eläväni kuin kuninkaallinen, vaikka mukana on vain yksi, sateessa kastunut vaatekerta ja yöpymisvälineet.
Joskus sitä tarvitsee päästää kaikesta irti ennen kuin tajuaa, mikä on aitoa rikkautta.
Ennen nukkumaanmenoa käyn vielä purossa pesulla. Trangian kattila kuuppana huuhtelen päivän säikähdykset ja hiet pois ja hihittelen kylmälle vedelle ylhäisessä yksinäisyydessäni. Vaikka olen lähes satavarma yksinolostani, tuntuu kuin joku tarkkailisi puuhiani. Jos se olit sinä, paljasta itsesi, sillä kyllähän joskus voi joku satunnainen kulkija osua samoille puroapajille.
Jos se et ollut sinä, ehkä kiitokseni ja runoni ei kaikunutkaan kuuroille korville ja kadonnut korpimetsän syveen.
Illalla pohdiskelen ääneen asti, miksi ihmeessä tätä teen. Raahaan tavaroita kymmenkilottain erämaahan, kastun, pelkään ja kitisen nälkääni yksinäni. Olen melkein koko ajan jonkin sortin epämukavuustilassa enkä siinä hetkessä muista millään, miksi ihmeessä.
Mutta kun hihkun veden kylmyyttä siinä kirkasvetisessä puropahasessa, joka solisee kuin huilukvartetti ja sitä, miten ihanalta tuntuu olla puhdas ja juuri syönyt, muistan sen taas. Muistan, miksi näen kaiken vaivan, kestän epämukavuuden ja vien itseni näihin tilanteisiin.
Tunnen olevani elossa täällä enemmäin kuin missään muualla.
Kotona suihkusta tulee vettä itsestään, ruokaa saa kaupasta ja elo on suhteellisen helppoa. Asioiden ihmeellisyyden unohtaa. Kun perusasioidenkin – ruoan, suojan ja puhtauden – eteen saa nähdä vähän liiankin paljon vaivaa, ne tuntuvat luksukselta. Ne ovat yhtäkkiä kultaakin arvokkaampia.
Lisäksi löydän itseni erämaassa. Jotenkin vain muistan yhtäkkiä, kuka olen, mitä haluan ja mitä tarvitsen. Keksin uusia ideoita, kertaan läpi menneitä tilanteita ja keskusteluita, tunnen tunteita, jotka arkielämässä ehkä jäävät johonkin varjoon. Tarvitsen siihen ilmeisen paljon tilaa (paljon erämaata enempää tilaa ei kai Suomenmaasta löytyisikään…) ja aikaa yksin.
Onneksi on erämaat.
Erämaisin ja nuuskamuikkusmaisin terveisin,
♥ Sanna
Ps. Reissusta on tulossa vielä video ennaltamäärittelemättömän, mutta suhteellisen lyhyen ajan päästä Youtubeen. Siihen asti, puspus ❤
Sanna Vaara 