Matkalla perillä – Eläminen pakettiautossa

Matkalla perillä – Eläminen pakettiautossa

Olen kulkenut tietyllä tavalla koko elämäni. En ole asunut pitkään paikoillani, olen mennyt ja tullut. Seilannut. Lentänyt. Ajanut. Kävellyt. Patikoinut. En kulkeutunut vaan kulkenut. Siinä on eroa.

Mutta niinhän me kaikki. Matkalla kai tässä ollaan tavalla tai toisella jokikinen, toiset näkyvämmin kuin toiset. Ei tarvitse lähteä maailman ääriin saavuttaakseen suuria, ollakseen matkalla. Saatoin varastaa jonkun tunnuslauseen, mutta mielestäni se kuvaa matkaani ja elämänfilosofiaani niin hyvin, että taidan sen pitää ellei kukaan väitä vastaan.

Matkalla perillä

Voisin kirjoittaa faktapohjaisen kirjoituksen, kuljin näin ja näin monta kilometriä, kulutin näin ja näin paljon rahaa polttoaineeseen, vierailin näin ja näin monessa paikassa, kohtasin näin ja näin monta uutta ihmistä. Mutta en kirjoita. En ole faktaihminen, olen tarinaihminen. Tarinat kertovat, ne muistetaan, ne koskettaa. Faktat on vain faktoja, niitä on maailma täynnä. Tarinat on unohdetumpia, mutta sitäkin arvokkaampia. Kumpia muistellaan kuolinvuoteeella, elämän faktoja vai tarinoita?

Niinpä.

Osa teistä lukijoista on seurannut matkaani alusta asti. Toistan itseäni taas, mutta kiitän joka ikistä siitä, että olette mukana ❤️ Inspiroitte minua jatkamaan, seikkailemaan, kuvaamaan ja videoimaan, tekemään koko tätä hommaa. Olen ihan häkeltynyt kommenttien, kysymysten ja kaikkien reaktioiden määrästä, joita olen saanut matkani aikana. Kiiiiiitos 🥰

Jos olet juuri tupsahtanu kyytiini, tervetuloa. Jotta olemme kaikki samalla lähtöviivalla, tarinani tiiviisti kerrottuna: Ostin keväällä pakettiauton, rakensin siitä itselleni kodin, sängyn, keittiön ja asuttavan tilan periaatteella “vaneri tuohon, ruuvi perään, eiköhän se kasassa pysy”. Jos haluat lukea tarkemmin ja nähdä kuvia valmiista autokodistani, katso aiempi kirjoitukseni pakun valmistumisesta.

Muutin pakettiautooni alkukesästä, asuin ja matkustin siinä koko kesän. Se oli ainut kotini, olin osoitteeton ja koditon. Nukuin kaikki yöt pakettiautossa tai retkeillessäni teltassa. Kokkasin, pesin tiskini, pyykkini, itseni ja koirani pääosin luonnossa, joissa, puroissa ja kirkkaissa pohjoisen lammissa. Elin ulkoilmaelämää yhteensä 63 päivää kotinani pakettiautoni. Keräsin tarinoita, muistoja, elämän pieniä ja suuria seikkailuja. Liitän tarinat tiiviisti valokuviin, koska niin ne näen ja muistan. Paikat, ihmiset ja aika sekoittuvat näissä tarinoissa ja kuvissa, mutta kaikki niistä on kesän matkani varrelta ja kaikki hetket, kuvat ja ihmiset minulle tärkeitä.

Joten, tässä pieniä palasia, tarinoita valokuvien kanssa elostani pakettiautokodissani Bertassa.


Kello kymmenen aikaan lähden kiipeämään tunturiin. Ei oikeastaan huvittaisi. Sääsket syövät matkalla, koitan huitoa niitä koivunoksalla kävellessäni märin lenkkarein suomättäitä pitkin. Ne unohtuu ylhäällä. Valo on kultaista ja niin kirkasta, että silmiiin sattuu. Se paistaa läpi keskiyön ja vain horisontista nouseva pilviverho saa sen himmentymään hetkeksi. Luulin, että huipulla olisi muitakin, mutta saan pitää sen ja hetken valon kokonaan itselläni. Aurinko laskee tuntureiden tasalle, muttei pääse niiden taakse, vaan aloittaa uuden kierroksen ja uuden päivän.


Sataa vettä enkä ole varma, oliko tämä hyvä ilta olla tunturissa. Odotan tunnin ja toisenkin autossa sateen kolistellessa peltikattoa ja luen kirjaa saamelaisten historiasta. Keitän kupin kahvia ja harmittelen vähäistä tietouttani oman maani alkuperäiskansasta. Sade lakkaa rummutuksensa ja lähden laakealle tunturinhuipulle. On yötön yö, mutta aurinko ei paista. Sen sijaisena toimii valoisan yön ja tuntureiden sininen hohka. Naapurimaan vuoret keikistelevät horisontissa valkoisissa lumihunnuissaan. Maisemassa ei näy maiden rajoja, vaikka tiedän tismalleen, missä ne kulkevat. Kaikki on samaa, sinisävyin maalattua metsää ja kumpuilevaa metsien peittämiä vaaroja, joiden yli pilvet ja linnut kulkevat vapaana ja huoletta mistään rajoista tietämättä.


Olen ajanut niin pohjoiseen kuin oman maani rajojen sisällä pääsen. On kuuma, liian kuuma kesäkuuksi. Porot juoksevat edelläni tiellä kieli pitkällä läähättäen ja polvet naksuen. Vedän valkoisen mekon päälleni, vaikka vähän nolottaa ylittää maantie keijumekossa kameratarvikkeet kainalossa, paljain varpain. En välitä. Tie päättyy muutaman kilometrin päässä Norjan rajaan, joka on tällä hetkellä kiinni, joten täällä ei kovin moni edes käy. Kiipeän pehmeässä hiekassa joen rannalta nousevalle harjulle. Kauempana tiellä poliisiauto ajaa ohi ja hidastaa vauhtiaan, näkee kai kummat puuhani, mutta jatkaa kuitenkin matkaansa.


Melon ystävän kanssa järven tuulisella selällä. Minä pysyn juuri ja juuri aallokossa pystyssä, ystävä viuhtoo edellä ammattilaisen ottein. “Hyvin sä vedät, eteenpäin vain samalla lailla”. Evästelemme alkukesän makeiden mansikoiden kanssa pienellä autiolla saarella keskellä järvenselkää ja juttelemme syntyjä syviä tuulessa, joka meinaa viedä hatut ja eväät mennessään. Nauramme ja itkemme yhdessä elämän kummallisuuksille ja oikuille. Saaren poukamissa vesilintujen poikaset opettelevat elämään vaadittavia taitoja ja piipittävät keinuessaan samassa aallokossa, jossa me melomme.


Ajan Utsjoen kylän lävitse, auton mittari näyttää häkellyttävää +37 astetta. On niin kuuma, että on vaikea hengittää. Olen viettänyt viimeisen viikon yksin ja pitkästä aikaa koen yksinäisyyttä. Saan viestin: “Missä matkaat, olen matkalla pohjoiseen, lähdetkö retkeilemään?” Jaksamme kävellä kuumuudessa vain muutaman kilometrin Tenojoen rantaan, kokkaamme ruokaa suljetun kodan kamiinan kuumuudessa, koska on metsäpalovaroitus eikä joen rannan viileydessä olevalla nuotiopaikalla voi tehdä avotulta. Ruoanlaiton lomassa istumme Tenojoen kylmässä virrassa, joka pyörittää pohjan kiviä ja meitä yhtä armottomasti virratessaan kohti Jäämerta. Kuvittelemme olevamme hienossa kylpylässä.


“Meillä on muutama päivä lomaa ja haluttaisiin matkata sun kanssa pakussa. Voitko ottaa meidät mukaan?” Matkaamme erämaahan, koska ajoittain ärsyynnymme valmiiden polkujen leveydestä ja kilometrikylteistä. Kävelemme sateessa, tunturin laella se antaa periksi juuri sen verran, että pääsemme nauttimaan maiseman avaruudesta ja Venäjälle asti ulottuvista tunturijonoista. Muutamme reittisuunnitelmaa huonon sään vuoksi. Korkea tunturinhuipputavoite saa jäädä, sen sijaan päivän kohokohta on pieni, mitäänsanomaton tasainen kivi keskellä erämaametsää. Katamme sen päälle lounaan pöytäliinan päälle, jota ystäväni kantaa mukanaan joka retkellä. Annamme kivelle hassun nimen ja naureskelemme sille koko loppumatkan.


Kävelemme Pyhä-Luoston kansallispuiston vanhoissa metsissä. Välillä on pakko pysähtyä, koska mustikat ovat niin herkullisen pulleita, ettei niitä vain voi ohittaa. Kierrämme usean meille merkityksellisen paikan, juttelemme ja olemme hiljaa. Kyselemme mieleen pulpahtavia, täysin irrallisia kysymyksiä ja pohdimme yhdessä niihin vastauksia. Kiipeämme korkeimmalle tunturille. Rakkakivikon irtokivet lipsuvat lenkkareiden alta, ihastelemme niihin piirrettyjä, miljoonia vuosia vanhoja merenpohjan aaltokuvioita. Illansuussa melomme saman tunturin varjossa järvellä. Minä kameran kanssa laudan päällä keikkuen, takanani minulle valtuutettu meloja, joka koittaa pysyä pystyssä ja samaan aikaan meloa sinne tänne huutamieni käskyjen mukaan, kun yritän tallentaa kameralle muiden melojien menoa. Käsivoimin järven keskelle melottu saunalautta tupsauttaa savua meidän ja tuntureiden väliin. Grilli lautan kulmalla lämmittää meille melojille iltapalaa Pyhäjärven ilta-auringossa.


On kesäkuun alku. Olen löytäny jollakin ihmeellisellä tuurilla mitä hienoimman yöpaikan itselleni ja autolleni muutama kymmen kilometriä Utsjoelta etelään. Vieressä kohisee koski, jota jään tuijottamaan usean päivän ajaksi. Olen ensimmäisiä päiviä yksin, ensimmäisiä päiviä matkalla. Tiskaan verkkaisesti astiat yksi kerrallaan, miten en todellakaan tekisi kotona ja kuulen vain kosken pauhun päässäni. En muuta. Jätän astiat kuivumaan keskikesän aurinkoon, pienten vihreiden lehtien lomaan.


Olen viettänyt viimeiset päivät yksin Inarin itäpuolella. Pessyt pyykkiä puolipäivää, koska niin pitkään siinä menee. Eipä se ole haitannu, kun on aikaa. Kävelen pientä hiekkatietä pitkin, jolle olen parkkeerannut autoni, koska katsoin, ettei sen varrella asu ketään eikä se johda mihinkään. Löydän kuitenkin talon, vanhan ja harmaahirsisen, niin kauniin, että jään hetkeksi sitä ihailemaan. Talosta tulee tielle perhe, “Tulimme katsomaan, kuka täällä kävelee kuin lähiössä konsanaan. Täällä ei yleensä kulkijoita ole. Kukas sinä olet?” Perhe näyttää taloaan, kun kerron, miten kaunis se on. Minut viedään joka huoneeseen, saunakamariin ja varastoon. Kerrotaan, että talo ja sen tavarat ovat lähes kaikki alkuperäisiä, peruja nelikymmenluvulta. Ilman sähköä ja juoksevaa vettä kesien vietto siinä onnistuu paremmin kuin hyvin. Turhat asiat karsiutuvat pois ja jää aikaa elämän yksinkertaisuudelle. Nautin perheen seurasta suunnattomasti.


Viime päivät on olleet viileitä. Nukun autossa parin peiton alla ja päivisinkin hieman paleltaa. Olen jossakin idässä, Savukosken kunnassa, mutta en ihan tarkkaan tiedä missä. Sillä ei ole oikeastaan mitään väliä. Olen löytänyt hämmentävän kirkkaan ja pohjattomalta tuntuvan suolammen. Hiukset on pakko pestä, mutta vesi ja ilma on kylmää eikä huvita. Istun vain pyyhe päälläni lammen reunalla ja viivyttelen veteen menemistä. Kun jostain löydän rohkeuden päästää irti tunturikoivun juurakosta ja heittäytyä veteen, huudahdan hassusti sen kylmyydestä ja siitä tunteesta, mitä irti päästäminen aiheuttaa. Onneksi kukaan ei kuule. Vastarannalla korpit lehahtavat kyllä lentoon ja huutavat oman närkästyneen vastauksensa erämaan rauhan rikkojalle.


Olen kävellyt kaksi päivää kauniissa, mutta kolmatta päivää jo hieman tylsäksi käyneessä metsikössä. On satanut, olen kastunut ja kuivatellut itseäni ja retkiväleitäni. Polku kääntyy sillan yli takaisin, joen toiselle puolelle. Kiipeän jyrkkää rinnettä hengästyneenä ylös. Sadepilvet vetävät hetken henkeä ja antavat minun pitää maisemahetken yksin, ilman niiden kosteaa seuraa. Kuulen joen kohinan ylös asti. Näen sen kiemurtelevan metsän läpi kuin eksoottinen, turkoosi käärme.


Kävelemme tunturinlaen hikisessä keskiyön auringossa. Mäkäräiset ovat ainoat, jotka pitävät ääntä, muuten on tyyntä ja täysin hiljaista. Kuuman valon värit sekoittuvat soljuen taivaanrannan tuntureiden ääriviivoihin. Kävelemme rakkakivikon reunalle ja kohotamme viinilasilliset, oikeastaan viinikuksalliset kauniin yön kunniaksi ja jaamme tunnistamattomaksi sulaneen suklaapatukan kolmeen osaan. Koitamme olla välittämättä mäkäräisten yrityksistä pesiytyä korviin ja nenään. Osa niistä hukuttautuu viiniin, jonka juomme silti, koska se on tänne asti tuotukin.


Rakastan seikkailuja. Niitä, joissa valvotaan koko yö, kiivetään korkeimmalle tunturille, melotaan aavalla järvellä tai viidakkomaisilla pohjoisen joilla, kiivetään jyrkkäreunaisilla kalliolla tai vaelletaan monta päivää. Mutta rakastan myös aivan pieniä hetkiä. Niitä, jotka ansaitsisivat paljon enemmän huomiota kuin kumppaninsa suuret seikkailut. Niitä, joissa ei välttämättä ole isojen tarinoiden aihetta, mutta kun malttaa pysähtyä, ne tarjoavat vähintään yhtä paljon. Sitä, kun ilta taittuu hetkittäin yöksi kehittäen sumua alhaalla makaavan joen pintaan. Villasukat jalassa nappaan tästä täydellisestä sinisävyisestä maalauksesta puhelimella kuvan auton ovenraosta. Sitä, kun keltainen kukkapelto tanssii merituulessa, minä makaan sen seassa kameran kanssa välittämättä vieressä asiaa ihmettelevistä norjalaisista työmiehistä, jotka pulputtavat Pohjois-Norjan murteellaan jotakin kummallisista turisteista. Sitä, kun Kilpisjärvi kuuman päivän päätteeksi uinahtaa vuorten varjoon ja olen varma, ettei alhaalla olevat, kylän lukuisat kesävierailijat huomaa sen yritystä keikistellä kauneudellaan.

Istun jossakin Inarijärven pohjoispuolella sijaitsevan pienen, kirkkaan lammen rannalla. Pesen hampaita nojaten sen rantakiveen ja katson järven pinnan heijastuksissa lipuvia pilviä. Pinnan alta erottuu kivet ja uppotukit niin pitkälle kuin silmä kantaa. Tiputan kiven veteen ihan vain kokeillakseni, onko sen pinta todellinen vai silmänlumetta. Kasvavat ympyrät rikkovat pinnan, totta se on. Hörppään vettä huoletta ja jatkan aamutoimiani.


Ajan koko kesän reissun päätteeksi ensimmäistä kertaa kohti Tunturi-Lappia, kotia. Pysähdyn parkkipaikalle, josta on esteetön näkymä Pallas-Yllästunturin kansallispuiston tunturijonolle. Katson, kun rankkasade piiskaa niiden yli valtavalla voimalla kadottaen ne hetkeksi näkyvistä, jatkaen sitten matkaansa seuraavalle tunturijonolle.


Olen kiivennyt pienen kukkulan päälle Pohjois-Norjassa. Norjan mittakaavassa aika mitättömän kukkulan, mutta sen laelta näkee silti kauas. Alhaalla meri kohkaa kalliota vasten, tuuli puhaltaa hiuksia kasvoille niin, että se jo vähän ärsyttää. Kallion koloissa keinuu violetteja kissankelloja samassa tuulessa, leppoisasti ja tyytyväisen oloisena. Lauma lokkeja on löytänyt rannalta jotakin juhlimisen arvoista ja kiljuen huutelevat toisilleen sen upeutta tanssahdellen viimaisessa merituulessa ylös ja alas. Luulen näkeväni mylläävässä aallokossa pyöriäisten hahmoja, mutta sekoittuva meri sekoittaa silmänikin.


Tässä kävi nyt niin kuin yleensä. Lähdin kirjoittamaan ihan toisenlaista kirjoitusta, mutta tällainen tästä tuli. Irrallisten tarinoiden palasia ja valokuvia. Nyt, kun katson kirjoitustani tulee olo, ettei siinä ole tarpeeksi, vaikka olen kirjoittanut tätä kohta kolme päivää. Olisi niin monta muuta tarinaa, kuvaa, kohtaamista matkan varrelta, etten varmasti saisi ikinä tätä kirjoitusta valmiiksi, jos en nyt vain anna olla.

Jos jostain syystä kaipaat tämän tulvan jälkeen vielä lisää tarinoita, niitä löytyy lyhyiden videoiden muodossa Instagram-profiilisivullani kohokohdista otsikoilla “Vanlife”, pidempien videoiden muodossa YouTube-kanavaltani ja pidempien kirjoitusten muodossa täältä blogistani.

Jos olet lukenut tänne asti, ihanaa! 🥰 Olen kiitollinen, että olet mukanani jakamassa palasia elämäni isoista ja pienistä tarinoista. Yksi hieno seikkailu päättyy, mutta tarinat ja uudet seikkailut jatkuvat. Joskus ei edes uskalla arvailla, mitä kaikkea voikaan olla tulossa.

♥: Sanna

Pakureissussa – yksin keskellä ei-mitään – video

Olen jo kotiinpaluumatkalla reissusta. Hieman pyörryksissä tästä kaikesta, kesästä, sen tuomista seikkailuista, kaikesta, mitä oon nähnyt ja kokenut. Huh. Silti ei ihan tekisi vielä mieli palata kotiin. Palaan kuitenkin, mustikat odottaa, tiedättehän.

Tein vielä videon pakureissussa olemisesta. Siitä, minkälaista on olla ja reissata yksin, vaeltaa yksin. Miksi niin teen ja miten se onnistuu. Kun on pitkään yksin, on joskus keksittävä puuhia viihdyttää itseään, kuten kartan paikannimien ihmettely tai yksin pakussa tanssiminen. Sellaista se on.

Nyt pakkaan pakun tavarat vielä kerran tältä kesältä, suljen pikku teiden pölyssä kylpeneet ovet ja lähden kohti joenrannan mökkiä. Siellä kuulemma odottaa sumuinen, jo hieman syksyinen jokimaisena, jonka penkalla vielä viimeiset linnunpoikaset opettelevat syysmuutolle tarvittavia taitoja.

Toivottavasti kesä on tarjoillut teille hyvää ja kohdellut lempeästi. Paljon halauksia!

💛 Sanna

Pakureissussa – Nuorttin retkeilyreitti

Pakureissussa – Nuorttin retkeilyreitti

Mistä lie taas idea tullut. Ehkä tuntien autossa istumisen jäljiltä. Norjasta Inariin pitkää tietä ajaessa, lihakset kypsinä puuduttavasta istumisesta, kaivaten fyysistä liikuntaa ja omin jaloin kulkemista. Halusin lähteä kulkemaan, patikoimaan. Suuntasin auton kohti Itä-Lappia, Tulppion kylää, joka sijaitsee Savukosken kunnassa, Korvatunturin maassa, Urho Kekkosen kansallispuiston kyljessä.

Tie oli taas pitkä ja kuoppainen, kuten usein parhaimmille retkiapajille kuljettaessa. Pakun takaovet eivät pysy kunnolla kiinni ja hörppäsivät sisään taas annoksen itäkairan harjujen hienojakoista hiekkaa huomaamattani. Korvatunturintiellä bongailin punaisia hirsitaloja joen partaalla. Oman paikan etsiminen Lapista on ollut viime vuoden pitkä ja hidas projekti. Mielessä siintää hirsitalo tuntureiden, ehkä vedenkin äärellä. Mutta se on jo toinen tarina, jossa tällä hetkellä ei ole sen enempää sisältöä. Vielä.

Parkkipaikalla Haukijärvenojalla oli autoja ja hetken se ehti jo harmittaa, minä kun tunnetusti haen patikoinneiltani omaa ja luonnon rauhaa enkä niin välitä muiden ihmisten seurasta. Palautin mieleeni kuitenkin, että Urho Kekkosen kansallispuisto on iso alue, Nuorttijoki pitkä ja muutama autollinen ihmisiä katoaa lähes 50km mittaiselle reitille varmasti tehokkaasti. Nuorttijoki on myös kalastajien suosiossa, joten luultavimmin joessa olisi enemmän ihmisiä kuin sitä ympäröivällä reitillä.

Kuljin reitin myötäpäivään, ilmeisesti päinvastoin kuin useimmat ihmiset. Nuorttin retkeilyreitti näin päin kuljettuna alkaa joen ylityksellä ja innoissani halusin kokeilla sen heti alkuun. Ylityspaikkaan viritetään kesäkuukausiksi kahluuvaijeri helpottamaan virrassa ja liukkailla kivillä pystyssä pysymistä. Pikakertaus joenylityksistä: housut pois, kengät jalkaan, rinkan remmit auki ja menoksi. Itseasiassa vein Papun joen yli ensin, kahlasin takaisin ja hain rinkkani erikseen. Muutama joella kalassa ollut herra naureskeli edestakaisin seilaamiselleni, mutta pääsin varmemmin kulkemaan kahdella kerralla kuin yhtä aikaa rinkkaa ja koiraa kantaen.

Kävelin yöksi Mettopalon autiotuvalle. Kannoin telttaa mukanani ja olin aikonut yöpyä siinä, mutta tyhjä, suloinen joenpartaalta nouseva autiotupa houkutti. Nukun autiotuvissa aina todella hyvin, teltassa en niinkään. Tuvan tummien hirsien ja pimeän pienen huoneen tunnelmassa on jotakin taianomaista. Se vie kauas ajassa taaksepäin, yksinkertaisten asioiden ääreen. Nautin siitä ilosta ja kiitollisuuden tunteesta, miten pieni, muutaman neliön hirsikehikko, yksinkertainen tulisija ja puinen laveri voi tuntua kodilta, turvalta, suojalta. Yksinkertaisia asioita arvostaa, kun ei ole paljon hälyä ympärillä.

Autiotuvan kävijän ohjeet. Hyvin sopivat nykypäiväänkin.

Aamun aloitin hitaasti, rennolla aamupalalla ja tuvan takana kohoavalta harjulta poimimillani tuoreilla mustikoilla. Aurinkoisilla paikoilla ne alkavat jo olla kypsiä näilläkin leveyspiireillä, mutta hetken saan vielä odottaa ennen kuin riennän poimureineni niiden kimppuun. Se on kotihommia sitten kun täältä pakureissulta maltan palata mökkiini Muoniojoen varrelle. Ei ihan vielä.

Papu täyttää kohta 11 vuotta, joten vauhti määräytyy sen tassujen jaksamisen mukaan. Hyvin ne kuitenkin jaksoivat. Välipaloilla, polun vieressä mättäällä otetuilla päiväunilla ja pikku purojen ääreen pysähtymisillä päivä sujui mukavasti ja kummallakin oli vielä illalla voimia. Mielestäni ei ole mukavaa paahtaa täysillä itseään rikki, seuraavana päivänäkin pitää vielä jaksaa.

Kävelin Papun kanssa hissukseen koko päivän. Matkaa tuli yhteensä noin 18km, tosin en mitannut tarkasti ja kuulemma reitin kyltitykset on laitettu alamittaisiksi. Reitti olisi todellisuudessa pidempi kuin mitä kyltit kertovat. Seuraavan yön autiotuvalle, Saihon historialliselle autiotuvalle, saapui väkeä niin, että osa nukkui lattialla. Yleensä harmistun, jos en saakaan viettää retkeäni yksin, nyt olin oikeastaan iloinen, että sain seuraa. Helsinkiläinen pariskunta oli ensimmäistä kertaa yönyli retkellä ja kolmen kaveruksen nuori porukka kömpi iltamyöhään tuvan lattialle nukkumaan. Papu ei edes huomannut, se nukkui sikeästi vieressäni. Aamulla vuorottelimme tuvan pienen pöydän käytöstä, jotta jokainen sai tehdä aamupalan ja syödä sen pöydän ääressä. Syvemmin ei siinä porukassa tutustuttu, mutta oli mukava jutella niitä näitä, kysellä retken sujumisesta ja aiemmista reissuista.

Kolmas päivä alkoi nousulla joenrannasta ylös vaaran huipulle. Joki oli alun jälkeen vain pilkahtanut siellä täällä ja hieman jo odotin Nuorttin kanjonin maisemia avautuvaksi. Päivä oli sateinen ja pilvinen, mutta mukavan viileä. Se vauhditti jalkojen tahtia edellispäiviin verrattuna. Joen eteläpuolen kävelimmekin lopulta saman päivän aikana, vaikka matkalla oli reitin parhaimmat näköalat ja taukopaikat.

Vaaran huipulle päästessä kanjoni avautui alhaalla. Kuohuvien koskien äänet kantautuivat juuri ja juuri tihkusateen ja tuulen lävitse ylös kalliosta, rakkakivistä rinnettä. Näköalatasanteen kyltissä kerrottiin Nuorttijoen olleen vilkas kulkuväylä idän ja lännen välillä, mutta nykyisin se on uinahtanut niiden retkeilijöiden ja kalastajien suosioon, jotka hakevat itärajan erämaista hiljaisuutta.

Joen eteläpuolen polku oli tallattu kevyeksi kulkea. Ilmeisesti lähempänä jokea ja kanjonimaisemia oleva Hirvashaudan parkkipaikka houkuttelee päiväretkeilijöitä käymään Saihon tuvalla ja palaamaan samaa reittiä takaisin. Aivan itärajaa hipova silta oli kuulemma pyyhkiytynyt kevättulvissa kokonaan Venäjän puolelle, joten hetken aikaa reittiä ei edes ollut voinut kulkea kokonaan. Nyt silta kuitenkin kiilsi uutuuttaan ja työkoneiden jäljet olivat vielä tuoreina muuten niin koskemattomassa metsämaastossa.

Vettä vihmoi koko päivän. Kuoritakki oli rinkan pohjalla, mutta kylmä sade oikeastaan vain virkisti, joten peitin vain rinkan suojaan sateelta ja jatkoin matkaa. Hirvasojan autiotuvalle päästessäni tipuin vettä. Kellokaan ei ollut vielä kovin paljon, joten pidin kuivattelutauon autiouvan kamiinan lämmössä, vaikka matkaa parkkipaikalle oli enää viisi kilometriä.

Tuvalla oli vanhempi kalastajamies tiskaamassa, kun sinne saavuin. Yleensä tuvalla kukaan ei pulise turhia, ikään kuin tupaa hallitsisi jokin hartaus, jonka ylimääräinen höpinä rikkoisi. Vain tärkeimmät asiat sanotaan ääneen, muuten puuhataan omat asiat hiljaisuudessa. En tiedä, ehkä tämä on vain oma tulkintani, mutta näin olen asian kokenut ja pidän siitä suuresti.

Juttelimme kuitenkin hieman. Kalastajaherra kertoi olleensa Nuorttilla jo pikku poikana 60-luvulla kalassa isoisänsä kanssa. Silloin itäkaira oli oikeaa erämaata, ilman polkuja, tupia tai mitään muuta kuin villiä luontoa. Joelle päästäkseen väisteltiin upottavaa suota pienen kannaksen kautta, jonka sijainti piti tietää. Kalaa nousi joesta eri lailla kuin nykyään. Hänen mukaansa Venäjän puolella kalastajat vetävät verkot joen poikki, jolloin suurin osa, ellei lähes kaikki, kaloista jäävät itäisten naapureiden saaliiksi. On hankalaa vetää yhteisiä linjoja, kun naapuri ei kuulu samoihin piireihin, EU:n tai muihin säännöstelyliittoihin. Minkäs teet.

Pian tuvalle saapui saman sateen kastelemina tavaroita kuivattelemaan myös kolmen hengen kaveriporukka, jotka olivat jakaneet edellisenkin tuvan kanssani. Kevyt jutustelu jatkoi, olin iloinen saamastani hyvästä seurasta ja Papu erityisen iloinen kaikista rapsutuksista. Joukkio jäi vielä paistamaan makkaroita kamiinaan, kun itse pakkasin jo hieman kuivahtaneet kamppeeni takaisin rinkkaan ja jatkoin viimeiset viisi kilometriä parkkipaikalle. Oi iloa, kun pääsin uuden sateen kastelemana Bertta-pakun suojiin, vaihtamaan kuivat vaatteet ylleni, peittelemään väsyneen Papun etupenkille lepäämään, haukkaamaan sipsipussin jämät pahimpaan nälkään ja kiittämään Nuorttia ja Urho Kekkosen kansallispuistoa hienosta retkestä.

Takaisintulomatkalla pysähdyin Tulppion Majoilla, astelin lämpimään, puheensorinasta täyteen tupaan, tilasin poropizzan ja istahdin alas. Olin ajatellut jatkaa matkaani vielä samana iltana, mutta hetken mielijohteesta jäinkin yöksi Tulppioon, pääsin suihkuun ja kuivattamaan vaatteeni huoltorakennuksen kuivatuskaapissa. Aamulla hemmottelin itseäni vielä aamupalalla, jossa olin kyllä auttamattoman myöhään. Sain silti erinomaista, ystävällistä palvelua ja mahan täyteen herkullista aamupalaa. Tulppion Majat on ilmeisesti Nuorttijoella käyvien kalastajien ja metsästäjien suosiossa, mutta hyvin mukaan soljahti myös yhden naisen ja koiran retkikunta vaellustarvikkeineen.

Halauksin,

Sanna

Pakureissussa – Yksin Tsarmitunturin erämaassa

Pakureissussa – Yksin Tsarmitunturin erämaassa

Tie oli pölyinen ja huolestuttavan kuoppainen. Autossa tuoksui kuiva hiekka ja luulin sen tulevan ilmastoinnin kautta, mutta takaovi oli auennut raolleen roudan jättämissä kuopissa pomputellessani ja koko pakun takaosa oli hienon hiekkapölyn peitossa. No, ehtii sen siivota myöhemminkin. Nyt halusin erämaahan.

Vietin melkein viikon Inarijärven rannalla ja Nellimissä, jossakin pienten teiden varsilla, jotka välillä päättyivät kuin seinään. Puhelin kilahti ja vastaanotti viestin ”Tervetuloa Venäjälle”. Puhelin- ja nettiverkko lopetti toimintansa. Peruuttelin muutamia kilometrejä pois pieniltä teiltä takaisin sinne, missä olin varma kenen maalla olen ja miten sieltä pääsen pois.

Viime viikon on ollut tukahduttavan kuuma. Halusin kuitenkin vaeltamaan, jonnekin erämaan rauhaan, jopa täysin poluttomille aavoille. Kulkemaan. Käyttämään lihasvoimia eteenpäin pääsemiseen ja kantamaan kaiken elämään tarvittavan selässäni.


Pölyinen ja kuoppainen tie päättyi vaaran juurella suljettuun porttiin. ”Poroja, sulje portti”. Tie täplittyi kevätpurojen hiekasta nostattamista isoista kivistä. Pohdin, olisiko vararengas ollut kuitenkin hyvä mahduttaa tälle reissulle mukaan. Tsarmitunturin erämaa alkaisi kivisen tien päästä, joten jatkoin matkaa ehjin renkain erämaan laidalle asti.

Päivisin lämpötila kohosi reilusti yli kolmenkymmenen. Vaeltaminen sellaisessa kuumuudessa ei olisi mukavaa, jos kovin fiksuakaan. Otin pitkät päiväunet ja hörppäsin reilun mukillisen kahvia illansuussa. On sitä ennenkin tuntureiden takia valvottu öitä.

Aloitin vaelluksen sattumanvaraisen täsmällisesti kellonlyönnilleen keskiyöllä. Se oli viimeinen kerta, kun katsoin kelloa ennen autolle palaamista. Tästä eteenpäin voin elää auringonvalon mukaan.

En ole ollut ennen erämaassa yksin enkä lähde valehtelemalla väittämään, ettei se olisi alkuun ollut jännittävää. Entä, jos eksyn? Jos sattuu jotakin enkä voi kuuluvuuksien puutteessa välttämättä edes soittaa apua? Unohdin huolet pian. Joku alkukantainen maalais- tai metsäjärki otti vallan ja tulin tulokseen, että selviän aivan varmasti. Onhan ihmislajimme elänyt vastaavissa oloissa tuhansia vuosia, jopa kukoistanut. Kävin aika pitkällä ajatteluissani.

Kyllä yksi nainen pärjää muutaman yön yksin erämaassa.

Yö oli häkellyttävän kaunis. Jäin sitä sanattomana miettimään villinä loiskuvien purojen varteen, vuosisatoja sitten kaatuneen kelohongan hopeisen oksiston ääreen ja kullan hehkuisessa pohjoisen kesäyössä säveliään virittelevien erämaalintujen laulun lumoon.

Löysin yöpaikkani järven rannalta, niin kirkkaan, että näin metrien päässä rannasta pinnan alle jääneet puunrungot. Kulautin kuksallisen sen kirkkautta kurkkuun. En siksi, että olisin ollut varsinaisesti janoinen. Lukuisat erämaapurot virtaavat tuon tuosta kulkijan jalkojen alla ja huutelevat solinallaan sammuttamaan pienimmänkin janon. Ennemmin join juhlistaakseni yön päättymistä ja hyvän majapaikan löytymistä.


Nukuin niin pitkälle päivää kuin pystyin, mutta piinaava kuumuus nostatti ylös teltan mukavuudesta pikemmin kuin olisin halunnut. Verkkaisen aamupalan jälkeen siirsin makuupaikkani petäjän varjoon, kaivoin kirjan kainaloon ja jatkoin torkkumista. Matka jatkuisi taas vasta auringon antaessa edes hieman periksi paahtavuudessaan yön korvalla.

Aurinko kiersi järveä, samaan aikaan minä siirsin makuupaikkaani puiden väistyvien varjojen mukana. Sinnikkäät paarmat pilasivat muuten hyvin leppoisan siestatunnelman. Koitin kääriytyä niiltä suojaan lakanan ja lippalakin voimin. Papu kääriytyi omatoimisesti paitani alle ja uuvahti sekin helteessä lähimmän varjon suojaan. Viileä järvivesi tarjoili meille molemmille hetken helpotuksen paarmoilta ja paahteelta.

Kellonajalla ei ollut väliä, mutta aloitin leirini kasaan keräämisen, kun aurinko hipoi vastarannan vaarojen huippuja. Samalla se menetti hieman voimiaan. Yön pienikin viileys virkisti mieltä ja innokkuus tuntureille nousemisesta vauhditti pakkaamista.

Kuljin polvia hipovia tupasvillamättäitä pitkin, ylitin useita suloisesti solisevia puroja, vanhan metsän rutikuiva jäkälä rapisi kengän alla vanhoilla kangasmetsäaavoilla. Lukuisat lintulajit kävivät katsomassa lähioksilla, kuka täällä meidän mailla kulkee. Mietin, näyttäisivätkö kaikki metsät näin paratiisimaisilta, jos me emme koskisi niihin. Luultavasti.

Purot toimivat hyvinä karttamerkkeinä matkan varrella. Niiden solinasta tiesin jo kaukaa olevani oikeassa suunnassa. Pääosin ne olivat helposti ylitettäviä, jopa Papu pääsi ne omin voimin kahlaamalla kulkemaan. Kerran kohtasin syvemmän uoman ja jo pohdin kuumissani sen ylittämistä uimalla. Muistin mielessäni kuitenkin ystäväni, kokeneen erämaankävijänaisen neuvot “älä ota turhia riskejä, varsinkaan jokien ylityksissä”. Harmikseni jouduin kiertämään muutaman kilometrin matalamman kohdan vuoksi ja kahlaamaan suonsilmissä, mutta ystävä oli oikeassa. Turhia riskejä kannattaa välttää, varsinkin yksin kulkiessa.

Nousin ylös tunturiin hidas askel kerrallaan. Mihinkäs sitä kiire olisikaan. Aurinkoa riittää vuorokauden ympäri.

Päivän helteet viipyilivät horisontin vaarahuipuilla sinisenä utuna kaiken kultaisen valon keskellä. Kuukkeli kävi kurkkaamassa eväitäni, mutta ilmeisesti erämaan runsaudessa on sille tarpeeksi, minun tarjottavat eivät kelvanneet.

Pääsin huipulle oman, löyhän arvioini mukaan kolmen aikaan yöllä. Auringon kultahehku oli syvimmillään. Samoin sääskien kiintymys öisiin kulkijoihin. Tunturin mättäällä malttoi maata vain hetken ennen kuin oli ampaistava pystyyn huitovien käsiliikkeiden kera.

Tunturin huipulla hoksasin erämaan tarkoituksen ja samalla aukon omassa suunnittelemattomuudessani. Mihin menisin nyt, mitä seuraavaksi teen? Koko alue olisi käytettävissäni ilman polkujen kilometriviittoja tai valmiiksi päätettyjä päämääriä. Mitä sitten?

Koetin useampaa puronvartta ja pikku lompoloa tuntureiden tuolla puolen yöpaikakseni. Pitkään jatkunut kuumuus oli ne kuitenkin kutistanut karttaan piirrettyjä pienemmiksi ja yöpaikakseni sopimattomiksi. Tiesin viettäväni seuraavan päivän taas paikallani lähinnä leväten ja itseäni viilentäen enkä halunnut tunkea matalein kosteikkon kuninkaiden, sääskien kanssa samalle tontille vuorokaudeksi. Ne voittavat sen pelin kuitenkin.

Yö oli jo pitkällä, mutta väsymys ei tullut. Kiersin tuntureiden toiselle puolen ja palasin syvää kurua pitkin takaisin hieman päättömästikin poukkoillen. Sopivaa yöpaikkaa ei vain löytynyt. Kaihoisasti kaipasin edellisen yön upeaa erämaajärven luonnollista hiekkarantaa ja veden vilvoittavaa helpotusta. Niin, tietenkin. Miksi en palaisi sitten samaan paikkaan yöksi? Eihän siinä varsinaisesti järkeä ollut, koko yön kun vaeltelin tuntureilla täysi rinkka selässä, jotta voisin pystyttää leirin samaan paikkaan uudelleen. No mutta, yksin ollessa päätöksenteko on suhteellisen helppoa. Palasin varhaisen aamun korvilla takaisin samaan paikkaan, pulahdin kotoisalta tuntuvan järven viileään syliin ja puhtaana kääriydyn levolle. Samaan paikkaan kuin aiemminkin, mutta tuntureita ja yöllistä patikointia rikkaampana.

Päivä kului taas aurinkoa ja paarmoja pakoillessa, unta odotellessa luin kokonaisen kirjan alusta loppuun (kirja oli muuten Mehiläisten historia -romaani, huippuhyvä!) ja kulutin aikaa katsellen kuikan poikasten lentoonlähtöopettelua. Iltaan mennessä veden pinnalla tapahtunut äänekäs räpiköinti ehti muuttua taidokkaaksi ilmassa kiertelyksi. Tunsin oloni hyvin etuoikeuteuksi, minulla oli aikaa ja mahdollisuus seurata, miten linnut oppivat lentämään.

Odotin auringon siirtymistä vastarannalle tutun tunturin varjoon ennen kuin pakkasin sen hetkisen elämäni taas rinkkaan ja jatkoin matkaa. On alkukantaisen tyydyttävää mahduttaa kaikki tarpeellinen 65 litraan ja kantaa se selässään sinne, minne nenä osoittaa. Vieläkin vähemmällä pärjäisi, mutta suklaan ja hyvän kirjan tuoman hyvän mielen takia kannan mielelläni hieman raskaamman taakan ja hidastan vauhtia. Tulen erämaahan nauttimaan, en suorittamaan.

Aurinko oli jo nousuvaiheessaan, kun palasin autolle, joka uskollisesti odotti siellä, mihin sen jätin. Suustani saattoi päästä pieni ilonhihkaisu sen nähdessäni. Ei siksi, etten olisi erämaassa viihtynyt, mutta kotiin on silti ihana aina palata. Bertta on kuitenkin tällä hetkellä kotini.

Yksin vaeltaessa ehtii ajatella paljon. Olen kuullut, että teen sitä liikaa – ajattelua – ja ettei se ole aina hyväksi. Olkoonkin niin, mutta kun ajatuksilla on tarpeeksi tilaa ja aikaa, ne myös loppuvat. Se on yksi syy, miksi usein seikkailen yksin. Saan ajatuksiltani rauhaa, kun annan niiden tulla ja mennä omalla painollaan. Joskus niitä on enemmän, joskus vähemmän. Ne saattavat antaa rauhan hetken meditoinnilla tai vaatia kolmen yön reissun erämaahan. Mutta, kuten aina, sain niiltä – ja monelta muultakin asialta – rauhan.

♥: Sanna

Hiihtäen Hannukurulle – Ystävistä

Hiihtäen Hannukurulle – Ystävistä

Vaikka muualla kevät saattaa olla jo pitkällä – välillä katselen kateellisena videoita perhosista ja kevään ensimmäsistä kukista, joita etelässä voi jo bongata – täällä pohjoisessa on hiihtokelit vielä kohdillaan.

Viime viikonloppuna hiihdimme ystäväporukalla Hetta-Pallas -reitin puolivälissä sijaitsevalle Hannukurun tuvalle. Sille samalle, jossa levähdin hiihtovaelluksella Pallakselta Hettaan. Hannukurun tupa on varmasti yksi reitin suosituimmista. Siitäkin huolimatta, että lyhimmilläänkin sinne joutuu hiihtämään tai patikoimaan lähes 15km matkan. Tupa on keskellä puistoa, mutta erittäin hyvin huollettu, reitiltä ei voi eksyä ja siellä on sauna.

Olimme matkassa viiden hengen porukalla. Valitsemamme reitti lähti Hannukurun pohjoispuolelta, Ketomellan sillan kohdilta ja päättyisi etelään, Vuontispirtin pihaan. Alkulämmöiksi säädimme autojen kanssa, veimme toisen auton odottamaan Vuontispirtin pihaan ja toisen jätimme Ketomellaan. Viiden hengen retkikomppanian kaikkine varusteineen liikkeelle saaminen vie aikaa.

Juuri, kun saimme itsemme liikkeelle ja nokat käännettyä kohti metsää, hoksasimme, ettemme olleet hakeneet varaustuvan avainta Hetan tai Pallaksen luontokeskukselta. Kumpaankin olisi yli puolentunnin ajomatka suuntaansa ja kello oli jo reilusti päivän puolella. Hannukurussa on myös avoin autiotupa ja kota, mutta meillä ei ollut mukana tarvittavia varusteita viettää yötä kummassakaan niissä. Olimme varustautuneet nukkumaan vain varaustuvassa, jossa on valmiiksi peitot, tyynyt ja patjat. Pohdimme jo, että myös lämmitetty sauna voisi olla vaihtoehto, mikäli emme muualla pysyisi lämpimänä. Luontokeskuksen kanssa käydyssä puhelinkeskustelussa selvisi, että tuvalla olisi ehkä vara-avain numerolukitussa kaapissa. Luontokeskuksen opas ei voinut meille sitä taata, sillä vara-avaimen paikkaa ei usein tarkisteta.

Päätimme ottaa riskin ja hiihtää melkein 15km vain katsomaan, pääsisimmekö tuvan lämpöön vai kyhjöttäisimmekö yön saunan lattialla.

Vihdoin matkaan päästyämme juttelimme siitä, miten ihanaa, ja tavallaan myös outoa, että olemme löytäneet toisemme. Että olemme löytäneet samankaltaisia ihmisiä, jotka jakavat suurimmilta osin samaa arvomaailmaa, kiinnostuksen kohteita ja elämäntyylin.

Se ei millään tavalla ole itsestään selvää.

Viime aikoina olen keskustellut ihmisten kanssa, jotka pohtivat muuttoa pohjoiseen ja heidän suurin huolensa on, miten täältä – keskeltä ei mitään – löytää samankaltaisia ihmisiä, ystäviä ja onko täällä mahdollista luoda ympärilleen turvaverkosto, jonka suurin osa tänne muutavista joutuu jättämään taaksensa. Ihmisten, kuten aluksi minunkin, suurin pelko tänne muuttaessa on yksin jääminen. Että ei ole ketään, kenelle soittaa, jos auto ei aamulla käynnisty tai mökin lämmityjärjestelmä pettää.

Jotenkin ihmeen kautta ihmiset löytävät toisensa. Täälläkin, jossa asukastiheys on yksi maan harvempia ja pintapuolisesti voisi näyttää siltä, että eihän täällä kukaan oikeasti asu.

Miten niitä ihmisiä sitten löytää, usein kysytään. Sattumuksen kautta, olemalla avoin, pyytämällä ja antamalla apua, jakamalla hyviä ja huonoja hetkiä. Ei ole olemassa vain yhtä vastausta. Ystävät, joihin täällä asuessani olen saanut tutustua, ovat tulleet eri kautta elämääni. Facebookin kyläyhteisön sivulle laitetun asunnonetsimishakemuksen kommenttipalstalta, yhteisten tuttujen kautta (niitä löytyy väkisinkin, kun asukasmäärä on pieni – kaikki tuntevat toisensa ainakin jotakin kautta), yhteisten mielenkiinnon kohteiden tai harrastusten kautta, sattumanvaraisessa kohtaamisessa keskellä erämaata. Myös sosiaalisella medialla on ollut roolinsa osassa kohtaamisista. Etelässä asuessani en ehkä olisi lähtenyt tapaamaan täysin tuntemattomia ihmisiä sen perusteella, että he laittavat Instagramissa viestiä :”Heippa, näytät elävän aika samanlaista elämää kuin minä. Haluaisitko joskus lähteä hiihtämään tai kuvaamaan yhdessä?” Terveisiä vain, Laura ja Sofia ja kiitos, kun otitte rohkeasti yhteyttä 😀

Jostain syystä haluan kovasti murtaa sen epäluulon, että pohjoiseen muuttava jäisi yksin ja ainoastaan tiheään asutuilla alueilla voi löytää itsellensä turvaverkon. Edelleen jaksan ihmetellä ihmisten ystävällisyyttä täällä. Sitä, että naapuri jakaa ilomielin parhaat pilkkipaikkansa, tarjoutuu lainaamaan omia välineitään tai lähtemään seuraksi. Että ystävien kanssa jaetaan illalliset, autot ja asunnotkin, jos semmoinen tarve tulee. Yksin ei tarvitse olla.


Reissumme jatkui uskomattoman hyvässä säässä. Sellaisessa, että takit ja villapaidat siirtyivät varsin nopeasti rinkan ja ahkion pohjille. Aurinkorasva kaivettiin esiin. Sen tuoksu yhdessä lumen ja raikkaan tunturituulen kanssa loi hämmentävän ristiriitaisen tunnelman talven ja kesän kohtaamisesta. Aurinko lämmitti poskille reilun punan ja maalasi lähes valkoisella valollaan maisemaa tunturien päällä kuumaisen autioksi.

Koska hanki kantoi erittäin hyvin, emme seuranneet mitään reittiä, vaan valitsimme polkumme vapaasti. Liukulumikengillä ja metsäsuksilla matka taittuu kovin kevyesti eikä tunturiin kiipeäminen rinkkojen ja ahkion kanssa juuri väsytä. Auringon helottava lämpö sai hien pintaan, muuten vauhtimme oli leppoisa ja iloinen laulu siivitti matkaa mukavasti ilta-auringossa.

Ilta oli jo alkanut, kun saavuimme Hannukurun tuvalle. Kaikkien onneksi vara-avain oli paikoillaan lukitussa kaapissa, johon sen palautimme tulevia retkeilijöitä ajatellen. Tupa ei juuri lämmittämistä kaivannut, se oli kylpenyt koko päivän auringon lämmössä ja muutaman puun voimin jakoi meille riittävästi lämpöä varusteiden kuivattamiseen.

Sauna puhdisti päivän aikana pintaan nousseen hien ja rentoutti lihakset. Uskomattoman hienoa, että keskellä kansallispuistoa, tiettömien taivalten takana pääsee nauttimaan lämpimistä löylyistä. Seitsemän euron saunamaksu tuntuu mitättömältä summalta verrattuna siihen, että koko päivän kestäneen hiihdon jälkeen pääsee peseytymään raikkaan tunturijärven puhdistassa vedessä. Upeea, että tupia ja saunoja pidetään yllä. Muistetaan pitää niistä hyvää huoltaa ja kunnioittaa ohjeita, jotta jatkossakin pääsemme nauttimaan vastaavista luontoelämyksistä. Hannukurun varaustuvan ja saunan maksuista ja ohjeista lisää Luontoon.fi -sivustolla.


Yön puolelle käännyttyään hieno päivä tarjosi vielä kaupan päällisinä tuvan yllä loimottavat revontulet.

Aurinko aloitti lämpimän hohkansa jo aamuviiden jälkeen. Rauhallisen aamiaisen jälkeen pihalla saattoi pakata ahkiota ja viritellä suksia jo t-paidassakin. Ränneistä tippuva vesi loi kesän mieleen tuovia heijastuksia mökin seinustalle. Aurinkorasvapullo kiersi piirissä, kun kiristimme viimeisiä rinkan remmejä ja suuntasimme kohti etelää.

Hannukurulta etelään kulkee näin loppukeväästä jo hyvin hoidettu latu. Sitä pitkin on kuitenkin ikävä hiihtää umpihankeen tarkoitetuilla liukulumikengillä ja metsäsuksilla, joten poikkesimme varsin nopeasti pois ladulta kohti tunturin lakea. Taukoa on mukava viettää juuri siinä kohtaa, missä on paras näköala eikä tarvitse väistää muita hiihtelijöitä. Vapaa on vain umpihanki, siltä se myös tuntuu.

Kuva: Anette Vaherto

Joissakin kohdin tunturin rinne oli jyrkkä. Auringon ja pakkasen yhteisvaikutuksesta kovettunut hanki oli vaikea alusta sukselle. Pienikin tasapainon heilahdus liu’utti suksen pois alta ja vieritti jyrkkään rinteeseen lumihileitä. Painavan rinkan kanssa tasapaino saattoi heilahtaa helposti ja olisi voinut viedä hiihtäjät menneessään tunturikoivikkoon. Laulu ja iloinen rupattelu taukosi näiden ylitysten kohdalla. Kukin keskittyi selviämään tiukan paikan toiselle puolelle.

Kuva: Maria Mäkitalo

Tunturiin kiipeäminen oli kaikesta huolimatta helpompaa kuin alas tuleminen. Liukulumikengillä alas tunturista tuleminen ei ole ihan yksinkertainen homma. Niistä puuttuu kokonaan reunojen kantit, joten vaikka kuinka yrittäisi, niiden suuntaa ei juuri voi hallita. Erityisen kova tai pehmeä hanki kadottaa kaiken hallittavuuden täysin ja painava rinkka humpsauttaa laskijan nopeasti hankikylpyyn. Metsä raikui kiljahteluista ja hangen humpsahteluista, kun kukin vuorollaan kävi ottamassa kylmän lumikylvyn tasapainon pettäessä tai yllättävän oksan osuessa laskulinjalle.

Tunturista laskeutumisen jälkeen jouduimme loppumatkan hiihtämään tasaista latupohjaa pitkin, mutta se vauhditti mukavasti muuten leppoisaa hiihtovauhtiamme. Vähiin käyneet vesivarannot täydennettiin ensimmäisistä sulaneista kirkkaista tunturipuroista. Aurinko väritti itse kunkin naamalle ensimmäiset kesän värit ja lämmitti ihon lisäksi myös sydäntä. Talvi on ollut pitkä ja kylmä. Lämpö ja valo on tervetullutta.

Pieni hiihtovaelluksemme päättyi iltapäivällä Vuontispirtin jo lumesta vapautuneeseen pihaan. Sovimme juhlistavamme hienoa retkellä pizzan voimin yhdessä.


Vaikka vietän paljon aikaa yksin, tarvitsen muita ihmisiä, kuten kuka tahansa. Selväksi instovertiksi tunnustautuvana olen varsin huono saamaan uusia ystäviä. Ainakaan minulle ei ole luontaista tutustua uusiin ihmisiin. Silti olen löytänyt täältä ympärilleni ystäviä. Luonut itselleni turvaverkon. Nautin suuresti yksin retkeilemisestä ja seikkailemisesta, mutta saan siitä nautintoa vain siksi, että tiedän sen olevan vapaaehtoista. Jos en halua, minun ei tarvitse lähteä tunturiin yksin. Selvittää ongelmia yksin, taistella suksien siteiden, painavien kantaumusten tai avainongelmien kanssa yksin.

Kiitos, ystävät ❤

Happiness is only real when shared.

Christopher McCandless
Kuva: Maria Mäkitalo

Ps. Lisäsin blogini myös Blogloviniin seurattavaksi. Voit seurata blogiani sen kautta ja löytää lisää samankaltaisia kirjoittajia. Pääset sinne täältä:

Follow my blog with Bloglovin

Ihania kevätpäiviä ☀️

♥: Sanna

Roadtrip Inariin – VIDEO

Roadtrip Inariin – VIDEO

Päätin pääsiäisen aikaan lähteä roadtripille. Päätös oli nopea ja hetkessä tehty, samoin päämäärä. En ole käynyt ennen Inarissa, ajanut vain nopeasti lävitse. Olen jo pitkään halunnut myös nähdä Lapin mereksikin kutsutun Inarin järven.

Auton muutin makuuhuoneeksi retkipatjan ja kahden makuupussin kanssa. Mukaan mahtui vielä karvapohjasukset vallattomia päiväretkiä varten, kuvausvälineet sekä ruoat ja juomat – kaikki, mitä ihminen tarvitsee elääkseen. Ja tietenkin valtuutettu seikkailukaveri, Papu.

Ystävältäni sain muutaman vinkin Inarin seudulle: keskustan tuntumassa virtaava Juutuanjoki olisi luultavasti jo vapaa jäistä tähän aikaan vuodesta ja virtaisi villisti kohti Inarijärveä. Bongasin myös kartalta aivan itärajan tuntumassa kylän, Nellim, jossa hetken päähänpistosta halusin käydä ilman mitään sen suurempia suunnitelmia.

Juutuanjoki virtasi vapaana ja vuolaana. Se alkoi pienestä virrasta, jonka lähellä uskalsi kevein mielin hiihtää, mutta yltyi pian turkoosien jäälauttojen väistyessä kohisevaksi koskeksi. Sen ylitse on rakennettu uusi, hieno riippusilta, josta kosken kuohuja pääsee ihailemaan aitiopaikalta.

Nellimiin saavuin illalla, tosin vielä valoisaan aikaan, sillä pimeä tulee vasta kymmenen maissa. Nellim näyttäytyi muutaman talon ja yhden ilmeisesti kalastajien ja metsästäjien suosiossa olevan majatalon kylänä, jota ympäröi suunnattoman suuret metsät ja Inarijärven kaakkoiskulma.

Suunnittelin hiihtäväni Nelliminvaaralle, jolta ajattelin avautuvan komeat maisemat järvelle päin. En kuitenkaan tajunnut, että vaara sijaitsee Venäjän ja Suomen rajavyöhykkeellä, jonne ei ole ilman lupaa asiaa. Metsänreunaa täplittävät keltaiset, isoin kirjaimin kirjoitetut varoitusviitat eivät houkuttaneet kokeilemaan, kuinka tarkkaan raja on vartioitu.

Vasemmalla puolella Suomi, oikealla Venäjän raja.

Muutin suunnitelmaani ja hiihdin Nellimjärven ja Paksuvuonon väliin sotien aikaan rakennetulle ja nyt museoidulle uittorännille, jossa käytin päivän ihaillen pientä, puisella sillalla kesytettyä koskea järvien välissä. Suloinen, kirkasvetinen koski ei yhtään hävinnyt Nelliminvaaran mahdollisille järvinäkymille. Kosken vierestä kulki muutama moottorikelkkailija, muuten vietin koko päivän näkemättä tai kuulematta ketään. Itärajan tuntumassa saa usein kulkea hyvin omassa rauhassa.

Löysin tien päältä ja retkiltäni uudenlaista inspiraatiota. Ilmeisesti tarvitsen maiseman vaihtelua saadakseni uusia ideoita ja energiaa. Reissu teki hyvää ja sain ajatuksen tehdä pitkästä aikaa videon. Kuvaaminen merkitsee minulle paljon, se on samalla omien ajatusten jäsentämistä, luovuuden kanavoimista ja halua jakaa muille sen, mitä minä saan kokea täällä pohjoisen upeassa luonnossa.

Toivon kuvillani ja videoillani pystyväni jakamaan edes pienen osan siitä vapaudesta ja onnen tunteesta, jota näiltä retkiltäni löydän. Kiitos, kun olet täällä jakamassa sitä kanssani ❤

♥: Sanna

Hiihtäen Pallakselta Hettaan

Hiihtäen Pallakselta Hettaan

Seikkailuystäväni Emma oli tulossa Lappiin luokseni viikoksi. Se tarkoitti suuren seikkailun alkua, hiihtovaellusta kotikansallispuistossani Pallas-Ylläksen kansallispuistossa. Suunnitelma oli – kuten yleensäkin – löyhä, mutta tarkoituksena oli päästä hiihtäen Pallakselta Hettaan, yhteensä 60km matka neljässä-viidessä päivässä.

Erämaalatujen mahdollisen hoitamattomuuden vuoksi olimme varautuneet myös palaamaan puolestavälistä puistoa, Hannukurulta takaisin, sillä 30km hiihto upottavassa umpihangessa ei ole enää hauskaa. Seurasimme latutilannetta muun muassa Hetan, Raattaman ja Muonion latukartoilta, joista näkee, koska niitä on viimeksi hoidettu. Vaikka olimme matkassa hiihtolomaviikkojen jälkipuoliskolla, viikolla 10, latuja oltiin avattu koko reitiltä vain n. 15km verran. Erinäisten Facebook-ryhmien ja luontokeskuksiin soitteluiden perusteella saimme tietoa, että hyvällä tuurilla pääsisimme hiihtämään koko reitin siellä kulkeneiden poro- ja huoltomiesten moottorikelkkajäljissä.

Suureen seikkailuun kuuluu pienet yllätykset ja epätietoisuudet. Pakkasimme viiden päivän ruoat ja tavarat ahkioihin, lastasimme suksemme ja varusteemme autoon ja suuntasimme kohti kansallispuiston tuntureita.

Päivä 1 – Pallaksen luontokeskus – Nammalakuru

Päivä kääntyi toiselle puoliskolleen, kun saavuimme Pallaksen luontokeskuksen pihaan. Tuuli puhalsi parkkipaikan kovaksi kivettynyttä hankea, auto tuprusi täyteen lunta, kun pakkasimme ahkiot ensimmäistä kertaa tällä reissulla. Muutama huiveihin ja huppuihin hunnutettu laskettelija oli tuulta suojassa Pallaksen pienen hotellin ovisyvennyksessä.

Kietaisin kartan ja varmuuden vuoksi mukaan ottamani kompassin anorakin etutaskuun ja lähdimme laskemaan pullein ahkioin parkkipaikalta alas kohti metsän suojaan katoavia reittimerkkejä. Puiset raksit on pystytetty muutaman kymmenen metrin välein koko hiihtovaellusreitin varrella ja niitä oli helppo seurata huonossakin säässä. Retkeilijä ei silti lähde matkaan ilman karttaa ja sen lukutaitoa. Tälläkin reissulla siitä oli tarpeen useaan otteeseen tarkistaa oikea suunta ja se, kuinka pitkä matka oli seuraavaan lämpimään majapaikkaan.

Kuva: Emma S.

Hiihdimme useita tunteja tasaista, metsäistä suota pitkin. Yritimme löytää lounastauoksi tuulensuojaa kuusten katveesta, mutta kynttiläkuusten ohut olemus tarjoaa vain vähän lohtua kovassa puhurissa. Kaivoimme itsemme pieneen lumikinokseen, ahkion päällä nautittu lämmin nuudelilounas maistui uskomattoman hyvältä. Kuten aina ulkona nautittu ruoka.

Ilta-auringon valo heijastui sinne tänne viskoutuvista lumikiteistä. Silloin kun silmiä pystyi pitämään auki, saattoi ihailla tuhansien kimmeltävien timanttien tanssia kultaisen talviauringon viimeisissä säteissä. Muulloin oli tarpeen suojautua tuulelta ja tuiskulta hupun, huivin ja pipon lämmittävään kombinaatioon.

Iltaa kohden reitti kääntyi suolta kohti tuntureita, yöksi pääsisimme Nammalakurun autiotuvan seinien suojiin kuivattelemaan hengityksen ja hienhuurussa kostuneita vaatteitamme ja lepäämään ennen seuraavan päivän uutta hiihtoa.

Tuuli antoi periksi suomaiseman avaruuden jälkeen ja taivas kirkastui. Ennen tunturiin nousua pysähdyimme välipalatauolle pienelle riihelle, joka tarjosi karuudessaan suojaa illan puhurilta.

Kuva: Emma S.

Nousu tunturiin oli raskas. Kova tuuli oli puhaltanut latunamme toimineen moottorikelkan jäljen kokonaan umpeen ja käytännössä hiihdimme koko matkan umpihangessa. Minä, joka liikuin liukulumikengillä, avasin latua ja perässä tullut Emma tunturisuksineen koitti selviytyä metrinkin korkuisista lumidyyneistä, joita ilmankin kiipeäminen tunturiin olisi ollut kova koitos. Olimme hiihtäneet lähes kahdeksan tuntia saapuessamme Nammalakurun tuvalle. Tuvalla oli muitakin, se tarkoitti valmiiksi lämmitettyä tupaa. Muita ihmisiä yleensä karttavana olin iloinen päästessämme riisumaan kosteat vaatteet ja lämmittelemään valmiiksi kuumana hehkuvan kaminan ääreen.

Päivä 2 – Nammalakuru – Hannukuru

Tuisku ja tuuli oli yön aikana rauhoittunut. Aamuaurinko paistoi tuvan ikkunoista kirkkaana ja kutsuvana ja herätti retkeilijät jo aamuseitsemän jälkeen. Nammalakurun tuvalla ei talvisin ole avoinaisena pysyvää vedenhakupistettä, joten kaikki ruoka- ja juomavesi pitää sulattaa lumesta. Muutaman litran sulan veden saamiseen lunta saa hakea kymmenlitratolkulla.

Tällaiset konkreettiset päiväaskareet ruoanlaiton ja varusteiden huollon lisäksi ovat asioita, joista retkissä nautin. Ne pitävät mielen vain tässä hetkessä. Ruoka, vesi, lämpö – niiden ympärillä pyörii koko sen hetkinen maailma eikä silloin ajatuksissa ole sijaa muun maailman huolille.

Nammalakuru sijaitsee nimensä mukaisesti kahden tunturin välisessä kurussa. Tuvalta reitti jatkuu seuraavaa tunturin rinnettä kiiveten. Lämpimässä levätyn yön ja reilulla voinokareella maustetun aamupuuron jälkeen nousu ei kuitenkaan tuntunut kuin pieneltä aamujumpalta edellisillan umpihankikiipeämiseen verrattuna. Ahkioita pakatessamme tuvan pihaan kurvasi kaksi huoltomiestä, joiden tuore kelkkajälki tiesi meille helppoa, valmiiksi tampattua reittipohjaa.

Kultainen aurinko heijastui valkoisesta aavasta kirkkaana ja kovana. Sen valo söi maiseman värit sinistä ja kylmän keltaista lukuunottamatta kokonaan ja sai kurun tuntumaan kuin lumiautiomaalta.

Se mikä menee ylös, on tultava myös alas.

Tunturisuksilla, joissa ei ole keskellä jarruttavaa karvaa, kuten liukulumikengissäni, laskun huumaan pääsee kunnolla. Itse jouduin välillä potkimaan vauhtia alamäkeenkin, mutta täysi ahkio antaa mukavasti työntöapua.

Liukulumikengillä lasku on hallittavampaa umpihangessa kuin kovalla pohjalla, joten päädyin lopulta laskettelemaan hitaasti kelkkapohjan viertä, kun Emma laski hurjaa vauhtia tuoretta jälkeä pitkin tunturista alas. Emma odotteli alhaalla hidasta laskuani ja ehtipä jo evästelläkin ennen kuin saavuin tunturin juurelle.

Koska erämaalatuja tai talvireittejä ei ollut viikolle 10 asti vielä huollettu, reittimme mutkitteli hieman. Kuljimme Pallakselta lähtiessä tuntureiden länsipuolta, mutta Nammalakurun jälkeen reitti laski niiden itäpuolelle Vuontisjärven rantaan. Koska järven toisella puolella sijaitsee Pallaksella suosittu lomailukohde, Vuontispirtti, oli järveä ympäröivät ladut juuri ajetut.

Kohtasimme matkalla monta päivähiihtelijää, jotka jäivät juttelemaan ja kyselemään matkastamme. Ahkioiden kanssa kulkevia ei kuulemma ole näillä keväthangilla vielä turhan montaa liikkunut. Moni vanha lapinlomailija kertoi itsekin aikoinaan hiihtäneensä saman reitin ja tuikkivin silmin muisteli tarinoita entisaikojen hiihtovaellusreissuista ja toivotteli turvallisia tunturihiihtoja.

Muilta hiihtäjiltä saimme myös tärkeää tietoa latujen ja reittien kunnosta. Tietoa, jota internet tai luontokeskuksissa istuvat oppaatkaan eivät osanneet meille kertoa. Kuin olisimme palanneet ajassa taaksepäin aikaan, jolloin tieto kulki suusta suuhun, ei verkkoja pitkin näytöstä näytölle.

Koko valoisan ajan hiihdettyämme saavuimme Hannukurun järven jäälle. Sen toisella puolella odotti retken puolivälipalkinto – Hannukurun erämaasauna. Ilta tarjoili parastaan pakkasen kiristyessä paukuttamaan saunan nurkkia ja revontulten loistaessa täysin valosaasteettomalla taivaalla.

Päivä 3 – Hannukuru – Sioskuru

Aamu valkeni kuulaana ja kauniina reitin ehkä kauneimmalle osuudelle. Saunanpuhtaina ja voipuuron voimin matka jatkui koko päivän tuntureiden kylkiä ja kuruja pitkin viistävää reittiä pitkin. Tuntureilla hanki oli auringon ja tuulen yhteisvoimin muuttunut kovaksi ja kantoi hiihtäjän helposti. Oikaisimme muutaman mutkan suoraksi valkoista lumitasankoa pitkin.

Kuruja pitkin kulkeva tuntee olonsa pieneksi suurten tunturien varjossa. Komeat, sinihuntuiset jättiläiset kohoavat aivan vieressä hiljaisina ja kylminä, mutta kuitenkin jonkinlaista vanhaa viisautta ja kauneutta hohkaavina.

Taivaanrannassa kohoavien valkoisten jättiläistuntureiden takana tiesimme olevan seuraavan majapaikkamme, Sioskurun autiotuvan. Tasankoa pitkin hiihto ennen tuntureiden taakse pääsemistä kesti melkein puoli päivää. Meno oli kuitenkin kevyttä, auringon ja hyvien juttujen siivittämää. Energiaa ja aikaa riitti ylimääräisille hauskanpitotauoillekin.

Välipala- ja lounastauot oli mukava päättää pienillä välinokosilla auringon lämpimien säteiden alla. Ahkio oikein pakattuna tarjoaa mukavan lepopaikan ja yllättävän energisoivan päiväunen. Tunturituulesta tai lumesta ei ollut tietoakaan. Ilma seisoi paikoillaan ja antoi kevättalven auringon siirtää siihen ensimmäisiä lämmittäviä säteitään.

Kuva: Emma S.

Ilta-aurinko maalasi taivaanrantaa pastellinpunaisin ja sinisin sävyin, kun pääsimme viimein valkoisten tunturienhuippujen välistä kipuamaan kohti yöpaikkaamme.

Posket punaisina auringosta ja koko päivä ulkona vietetystä päivästä laskimme päivän viimeiset laskut alas Sioskuruun, kumpikin omalla tyylillämme. Emma vauhdikkaasti etunenässä, minä hitaammin sivakoiden takana. Koetinpa jopa ahkion päällä pulkkatyylillä laskemista kovalla tunturihangella. Laskutyylini tai vauhtini ei siitä kovinkaan parantunut, mutta hauska päivän lopetus se oli.

Kuva: Emma S.

Päivä 4 – Sioskuru – Hetta

Yöllä Sioskurun tuvan seinät notkuivat ja kolisivat. Kova tuuli puhalsi ankarasti läpi kurun ja sai tuvassa nukkujat heräämään muutaman tunnin välein. Kävimme useaan otteeseen tarkistamassa, etteivät ahkiomme tai suksemme lennä tuvan seinustalta tuulen mukana. Yöllinen vessareissu kymmenen metrin päähän melkein eksytti tuvalta. Niin kova ja peittävä oli tuuli ja lumituiverrus, että tuvan ääriviivat hukkuivat heti sen seinustalta poistuttaessa. Toivoimme, että aamun valkeus ja valo voittaisi myrskytuulen ja pääsisimme matkaan heti aamusta.

Aamu valkeni, mutta myrsky jatkoi työtään. Se puhalsi kovaa ja heitteli pakkaslunta veitsenterävinä vaakasuoraan. Aurinko nousi tunturin takaa vain katsellakseen myrskytuulen touhuja. Sen edellispäiväinen lämpö ja lempeys oli hukkunut johonkin sumuisen ja tuiskuisen jääkideverhon taakse.

Aamiaisen yhteydessä keskustelimme päivän suunnitelmasta. Reittimme kulkisi vastatuuleen nousten kurua pitkin laakealle tunturin huipulle entistä enemmän alttiina myrskyn voimille. Hiihtäminen tässä säässä ei olisi järkevää.

Pohdimme vaihtoehtoista reittiä kurun toiselle puolelle, osittain tuulelta suojaan. Se kiertäisi melkein puolet pidemmän matkan eikä välttämättä tarjoaisi kuitenkaan tarpeeksi suojaa tuulelta, sillä se kulkisi aapojen soiden poikki, jossa mikään ei olisi pysäyttämässä tuulen voimaa. Kiertoreitti ei tulisi kyseeseen.

Viimeinen vaihtoehto oli odottaa seuraavaan päivään tuvalla ja jatkaa matkaa vasta silloin. Tarkistimme säätiedotuksen (Sioskurun tuvalla löytyi nettiyhteys, näin ei ole kaikkialla reitin varrella), joka toivottomasti näytti seuraavalle päivälle samanlaista tuulta ja kaupan päälle lumisadetta.

Meillä ei ollut vaihtoehtoja kuin suojata itsemme ja tavaramme niin hyvin veitsenterävältä tuiskulumelta ja jäätävältä tuulelta kuin pystyimme ja taistella hitaasti tiemme kohti tunturin huippua.

Kuva: Emma S.

Laskin, että vauhtimme tunturin huipulle oli alle kilometri tunnissa. Lounas- tai juomataukoja oli lähes mahdotonta pitää, sillä pysähtyminen myrskytuulessa oli kuluttavampaa kuin hidas eteenpäin kulkeminen. Hörpimme pikaisesti toisiimme nojautuen termoksesta kuumaa keittoa, jonka olimme lämmittäneet tuvalla etukäteen. Mistään tavarasta ei voinut päästää hetkeksikään irti, sauvat ja lapaset olivat alati lähdössä myrskyn matkaan.

Tunturin laella maisema oli kuin ulkoavaruudesta. Irtolumi velloi kovan hangen pinnalla aaltoimaisin, hallitsemattomin liikkein. Näky oli kuin sekoitus kuun pintaa ja aavikkohiekkamyrskyä. Aurinko paistoi edelleen jostakin hileverhon takaa kylmänä ympärillään jääkiteistä muodostunut halo. Sain etusormeeni paleltuman kaivaessani kameraa esille näissä olosuhteissa.

Näky oli uskomattoman karu, villi ja kaunis.

Tunturin toiselle puolelle päästessämme tuuli irrotti vihdoin hieman otettaan. Korvat soivat tuntien tuiskeen kuuntelun jälkeen. Oli samaan aikaan kuuma tunturiin nousun jäljiltä ja kylmä tuulen puhallettua meitä päin viimeiset pari tuntia. Olimme lähes varmoja, että illan tullen löytäisimme paleltumia poskistamme, vaikka kuinka suojasimme niitä vaatteiden sisään.

Saimme jostakin energiaa vauhdittaa matkaamme. Hiihdimme vauhdikkaasti tuulen voimasta vapautuneina pienempiä, tuulettomia kuruja pitkin alas tuntureilta. Kurut tuntuivat kuin isoilta ojilta, joiden pohjalla kuljimme pieninä pari päivää sitten kulkeen moottorikelkkailijan jälkeä pitkin. Pohdin, miten upealta tunturikoivikkojen peittämät kurut ovatkaan kesäaikaan. Hetta-Pallaksen kesäreitti pitänee myös nähdä lähivuosina.

Monen kilometrin suotasangon jälkeen pysähdyimme reilusti jo päivän puolella lounastauolle Pyhäkeron autiotuvalla. Alkuperäinen suunnitelmamme oli yöpyä tuvalla ja jatkaa viimeiset 7km vasta seuraavana päivänä. Liekö sisuunnuimme hurjista olosuhteista, mutta yhteistuumin päätimme hiihtää vielä iltaa myöten koko matkan Hettaan asti. Muutama päivähiihtelijä todisti hymysuin tuvalla yritystämme löytää kyyditys Hetasta Muonioon autollemme. Kymmenien puheluiden jälkeen löysimme siinä kohtaa jo kovin väsyneet itsemme ja ahkiomme muoniolaisen taksiyrittäjän P. Hirsikankaan kyydistä, jonka lämmintä ja erinomaista palvelua en voi kuin kehua.

Hiihtovaellus päättyi laskevan auringon valossa viimeisiin sivakointiin Ounasjärven jään yli Hetan kylään. Kiitos, Emma, retkiseurasta ja sisukkaasta seikkailumielestä.

Kiitos sinulle, kun luit seikkailuni ✨

♥: Sanna

Laskevan auringon valo Pyhä-Luostolla

Laskevan auringon valo Pyhä-Luostolla

Kiipeän yksin tunturinrinnettä. Kadotin polun tovi sitten, mutta sillä ei varsinaisesti ole väliä. Lumikengät ja illan aikatauluttomuus mahdollistavat lisämutkat. Vapaa on vain umpihanki. Lempimantrani valkoisilla aavoilla kulkevalle.

Kalpea aurinko häikäisee tykkylumisten puiden välistä. Olisinko tarvinnut aurinkolasit, helmikuussa? Hanki toistaa valon välkettä oman suurpiirteisen arvioni mukaan tuhatkertaisesti. Ilmeisesti.

Taivaan sini on syvä. Kesäinen, jopa. Sitä vasten piirtyvät kuusten hattaramaiset hahmot nappaavat auringosta itselleen kultaiset ääriviivat. Koko luminen komeus keinuu hiljaa silloin tällöin puhaltavassa tunturituulessa. Keinahdus on kevyt ja lempeä, kuin joku haluaisi tykkylumen pysyvän kuusten koristeena vielä tovin ja siksi varoo yllyttämästä keinun vauhtia liian kovaksi.

Puurajan yläpuolella irrotan lumikengät, ne kalisevat ja ovat tiellä. Kiinnitän ne repun sivuille irti toisistaan kuin riitapukarin. Haluan nauttia tunturin laen hiljaisuudesta ilman metallin kalskahduksia.

Huipulle johtaa kovaksi tallattu polku, täällä on ollut muitakin tänään. Lumista polkua on helppo lukea: muutama lumikenkäilijä, isohko koira, reilusti kengänjälkiä. Polun sivussa hangen valkeutta rikkoo käärmemäisesti mutkittelevia syvänteitä. Vapaalaskijat käyvät täällä usein. Minäkin eilen, eri puolella tunturia.

Mutta missä kaikki ovat nyt? Juuri, kun maisema on pukeutumassa koreimpaan iltapukuunsa, maalautumassa punaisen, sinisen ja violetin eri sävyihin kuin kuninkaallisessa toimituksessa. Joskus ihmettelen, miten onnistun välttämään muiden ihmisten seuran juuri kauneimpina hetkinä.

En voi sanoa, että se harmittaisi.

Puiden jäädessä sivuun, maisema avautuu joka suuntaan. Lännessä Pyhäjärvi ja sen suloisen pieni kylä erottuvat siniharmaan metsän keskeltä kuin pienoismalli luontokeskuksen vitriinin alla. Kauempana Luoston tunturijono nousee valkoisena jättiläisenä vasten punaoranssia taivaanrantaa. Itään tähystäessäni luulen näkeväni Venäjälle asti. Kuka on sanomaan, onko tuo horisontissa nouseva puu itärajan tällä puolen vai ei? Tässä hetkessä ei kukaan.

Istahdan lumen kuorruttamalle kivelle laakealla tunturinhuipulla kasvot kohti valoa. Jään seuraamaan auringon kulkua tunturijonon taakse. Hetkeen pysähdyttyäni näen sen liikkeen paljain silmin. Se seilaa tasaisen rivakasti kohti horisontin rajaa. Juuri sitä ennen se heittää vielä vuorokauden viimeisen kultakylvyn ja valaisee koko tunturin huipun.

Viimeiset voimat näytettyään valo häviää siniseen maisemaan. Puiden kultainen siluetti katoaa, ne ottavat ylleen yönsinisen hunnun ja näyttävät sen kanssa entistä painavimmilta. Auringon hehku hohkaa vielä hyvän tovin taivaalla kuin huudellen viimeisiä sanojaan kaukaa tunturien takaa.

Äsken kuin pysähtynyt hetki pyyhkiytyy seuraavaan iltaisen kolean tunturituulen aloitellessa vuoroaan. Irrotan lumikengät maassa kohmenneesta repustani. On niiden vuoro kantaa minut kolisten takaisin alas pimenevää rinnettä pitkin. Kuljen senkin matkan vain lumeen piirtyneitä jälkiä lukien, rinne on autio ja hiljainen. Muut ovat menneet jo aikoja sitten.

Alhaalla Pyhäjärven kylä uinuu jo illan pimeydessä kuin eri ajassa. Lännestä kajoaa vielä pieni puna, vielä viimeinen henkäys päivän kirkkautta. Toisessa suunnassa, taivaan tummuudessa ensimmäiset tähdet virittelevät omaa valoaan.

Jätän lumikengät nojaamaan aitan seinää vasten. Puistan matkalla kertyneen lumen hupusta ja pipon päältä. Kylmä alkaa pureskella koko illan pakkasen armoilla olleita sormenpäitä. Sisällä ystävien talossa palaa valo. Kultainen hehku silläkin.

♥: Sanna

Lue muista Pyhä-Luoston -alueella tekemistäni retkistä

Lumisurffausta Pyhä-Luostolla

Viikonloppuna matkasin kohti Pyhä-Luostoa. Taas. Tuossa pienessä kansallispuistossa ja tunturikylässä keskellä Itä-Lappia on jotakin puoleensavetävää. Kylähenki, jonka huomaa niin hiihtokeskuksen ravintolassa, jossa joka toisessa […]

Pieni hiihtovaellus Pyhä-Luoston kansallispuistossa

Viime viikonloppu kului umpihankea kuluttaen Pyhä-Luoston kansallispuistossa Itä-Lapissa ystäväni ja nimikaimani Sannan kanssa. Sannan, jonka tapasin ensimmäistä kertaa viime syksynä toisella puolella Savukoskelaista erämaan […]

Pyhätunturilla

Viime viikonlopun Itä-Lapin seikkailun lisäksi pääsin käymään myös Pyhä-Luoston kansallispuistossa ja Pyhätunturilla, joka oli alkuperäinen viikonlopun suunnitelma. Kamerani jäi seikkailun tuoksinassa edelleen auton takakonttiin, […]

Pieni hiihtovaellus Pyhä-Luoston kansallispuistossa

Pieni hiihtovaellus Pyhä-Luoston kansallispuistossa

Viime viikonloppu kului umpihankea kuluttaen Pyhä-Luoston kansallispuistossa Itä-Lapissa ystäväni ja nimikaimani Sannan kanssa. Sannan, jonka tapasin ensimmäistä kertaa viime syksynä toisella puolella Savukoskelaista erämaan koskea. Itäkairassa muutaman kilometrin käveltyäni joen ylityspaikalla vastarannalla seisoi vaalea nainen sinisessä anorakissa ja vaaleissa hiuksissa seuraten haparoivaa joenylitystäni. Olen kirjoittanut siitäkin seikkailusta aiemmin, pääset lukemaan sen täältä.

Tiedättekö sen tunteen, kun kohtaa uuden ihmisen ensimmäistä kertaa, mutta tuntuu kuin hänet olisi tuntenut aina? Sellainen tunne minulla oli kaimani kanssa. Ystävystyimme heti.

Tapasimme Luostotunturin juurella parkkipaikalla, jossa pakkasimme yhdeksi yöksi tarvitsemamme tavarat ahkioon ja rinkkaan. Auton takakontista purimme liukulumikengät, joilla pääsee kulkemaan kevyesti ja mukavasti syvemmässäkin umpihangessa. Olimme varanneet yöpymiseen Yrjölän varaustuvan. Hiihtomatkaa kertyi parkkipaikalta reilu kuusi kilometriä, mutta se kului niin kevyesti, että teimme vielä muutamia kiertolenkkejä hyvien liukulumikenkien turvin umpihangessa. Aurinko kurkisteli puiden lomasta ensimmäisiä kertoja tänä vuonna. Kuvittelimme sen lämmittävän kalpeita poskiamme lumihuppuisten puiden keskellä. Hanki kohisi jaloissa. Hongat natisivat kylmyyttä ja vanhuuttaan. Muuten hiljaisuus oli saumaton.

Yrjölän kellertävän tuvan saavutimme jo aikaisin iltapäivällä. Hetken mielessäni kävi taas hassu, vanhan kaupunkilaisen ajatus pitkästä illasta ilman mitään tekemistä. Tuvan jäähileistä lukkoa kohmeisin sormin avatessa ja tupaan astuessa ajatus kaikkosi pian. Tupa oli umpijäässä. Ikkunat olivat jäähileiset ja pimensivät läpinäkymättömyydellään tupaa, Sannan lupaamaasta tunturimaisemasta ei sisällä ollut tietoakaan. Tottuneet eränkävijäsannat aloittivat tutun touhun; puiden hakeminen ja pilkkominen, tuvan kamiinan sytyttämien, läheisen puron jään rikkominen ja veden kantaminen sisään. Välillä kävimme lämmittelemässä ulkona. Kyllä, lämmittelemässä ulkona. Arvioimme, että lämpötila sisällä tuvassa oli ainakin viisi pakkasastetta kylmempi kuin ulkona, jossa oli mitä täydellisin tammikuun pikkupakkaskeli. Kamiinan tuhkia tyhjätessäni metallinen tuhkalapio jäätyi kiinni käteeni.

Illalla, seitsemän tunnin tuvan lämmityksen ja sitä odotellessamme tehtyämme muutaman kilometrin ylimääräisen hiihtolenkin tupa alkoi tuntua lämpimältä. Sen verran lämpimältä, että maltoin riisua yhden kolmesta siihen asti päälläni pitämästä villapaidasta. Sanna piti lupauksensa myös tuvan ikkunasta näkyvästä tunturimaisemasta. Tuvan ikkunat eivät sulaneet jäästä, Sanna raaputti hileeseen maiseman menevän aukon metallisella keittiölastalla kuin auton jääraapalla konsanaan. Jep, Sanna on hauska tyyppi.

Tuvan yhteydessä on myös sauna, joka avaa narisevan, hirvensarvikahvaisen ovensa samalla avaimella tuvan kanssa. Tällä kertaa pelkän tuvan lämmittämiseen kului sen verran ihmis- ja puuenergiaa, että sauna jäi odottamaan seuraavaa kertaa. Kuulin kuitenkin huhuja sen lempeistä löylyistä ja rauhoittavasta kosketuksesta. Yrjölän saunalle pitänee vielä hiihtää toistamiseen talven aikaan.

Talvella tuvalle ei johda polkuja eikä hiihtolatuja. Moottorikelkkareitti viistää ohitse, mutta näin kauden ulkopuolella kevyt lumikerros sen pinnalla kertoi sen olleen käyttämätön jo monta päivää. Jo tutuksi tullut kirkas ja kuulas tähtitaivas levittyi hiljaisen tuvan ylle pimeyden laskeuduttua. Vain savupiipusta silloin tällöin sinkoilevat himmenevät kipinät kilpailivat valonlähteinä tähtien kanssa. Luonto huokaisi päivän päätteeksi. Jossakin lumesta väsähtänyt kynttiläkuusi tiputti lumihupun yltään kinokseen tumpsahtaen.

Luonnonrauha on sanoinkuvaamattoman rauhoittavaa.

Päivä valkeni tupatyylillä verkkaiseen tahtiin. Aamuyöllä kamiinaan uudelleen aseteltu tuli lämmitti parven nukkujat kauttaaltaan ja herätessä makuupussi, puhumattakaan merinokerrastosta oli aivan turha. Alakertaan pystyi hipsimään paljain jaloin kuin kotona konsanaan.

Kuva: Sanna Juutilainen

Kiirettä ei ole, kelloa ei tarvitse katsoa. Ajan määrittää valon hljalleen lisääntyvä määrä jo lähes jäähileistä vapautuneiden ikkunoiden takana.

Tavaroiden pakkaus ja tuvan siivoaminen vievät oman aikansa. Kirveen kanssa jäänsekaisesta vedestä nostetut vesisankolliset tyhjennetään. Monista monoista ja vaelluskenkien pohjiin jääneistä kivistä naarmuttunut puulattia lakaistaan huolella seuraavien vieraiden villasukille sopivaksi. Iltaa kuluttaneiden kynttilöiden tilalle jätetään uudet, jos sellaiset on tulleet mukaan, usein on. Mieltä lämmittää seuraavien matkaajien levon ja rauhan hetket.

Edelleen kylmästä kohmeinen ovi suljetaan, avain laitetaan tarkkaan talteen taskun pohjalle odottamaan kyytiä takaisin luontokeskukselle. Sukset viritetään jalkaan, ahkio ruokitaan taas pulleaksi, rinkka kiristetään selkään sopivaksi.

Matka jatkuu tuntureiden tutkivassa katseessa, lumipukuisten puiden alla, halki umpihangesta korean aapan, jossa ikiaikaiset hongat kurottavat hetkeen pysähtyneitä oksiaan kuin sormia kohti auringon säteitä. Suksi hankaa lempeästi vasten puuterinpehmeää hankea. Iloinen ja rentoutunut rupattelu suksien suihkeen lomassa siivittää auringon säteiden ohella matkaa joutuisammaksi.

Kiitos, ihana ystäväni Sanna retkestä, lämpimistä sanoista, puhdistavista naurupyrskähdyksistä ja siitä, että jaat kanssani samankaltaisen maailmankuvan, arvomaailman ja elämänilon. Kiitos Pyhä-Luoston kansallispuisto ja ihmeellinen luonto.

Kiitos sinulle, kun luit retkitarinani 🤗

♥: Sanna

Kuva: Sanna Juutilainen

Postauksen ensimmäinen kuva: Sanna Juutilainen

Lue myös aikaisempia kirjoituksiani retkistä jaa kansallispuistoista

Seikkailuviikonloppu Itä-Lapissa

Viikonloppu oli erilainen, täynnä ohjelmaa, uusia ihmisiä, liikkumista ja ulkoilmaa. Mutta niin ihana, nautin täysin sydämin tästä hieman eriskummallisestakin viikonlopun ohjelmasta. Pakkasin kameran ja kaikki tarvikkeet mukaan autoon, mutta en “ehtinyt” kuvata sillä kertaakaan. Sinne se jäi, auton perään, kun seikkailin täysillä Itärajan tuntumassa. Siksi hyvin niukkakuvainen kirjoitus tällä kertaa. Koittakaa kestää 😅 Alunperin minun […]

Lokakuinen Kevon luonnonpuisto

Viime vuoden pohjoisen road tripin jalanjäljillä pakkasin alkuviikosta autoni makuuhuoneeksi muutettuun takatilaan retkitavarat, koiran ja kameratarvikkeet ja käänsin ratin kohti pohjoista. Vaikka asunkin pohjoisessa, on pitkää maatamme tästä jäljellä vielä reilu 400km ennen kuin pohjoisen raja tulee vastaan. Toisaalta, jos etelästä päin katsoo, 400km ei ole näillä leveyspiireillä matka eikä mikhään, kuten täällä päin sanotaan. […]

Yö ulkona talvella: Etelä-Konneveden kansallispuisto

Viime viikonloppu oli kiireisin pikkujoulujen juhlistamisviikonloppu. Siitä – ja muistakin – syistä lähdin viikonlopuksi Etelä-Konneveden kansallispuistoon ystäväni Emman kanssa. Retkeily on tuttua puuhaa, mutta talvella yön yli retkeily ei niinkään. Tämä oli ensimmäinen kerta. Jännitin, miten selviän yön yli ja pakkasin varmuuden vuoksi kaikki omistamani retkeilytarvikkeet mukaan. Sääennuste lupasi lumisadetta ja muutamaa pakkasastetta. Uskoin vakaasti […]

Kaamos Tunturi-Lapissa

Kaamos Tunturi-Lapissa

Kaamos on saavuttanut Tunturi-Lapin. Ensin se verhosi pimeään syliinsä kansallispuiston tuntureista pohjoisimman, Hetan. Jatkoi sitten matkaansa kohti etelää, Pallastunturit jäivät vaille auringonnousua viikko sitten. Tänään kansallispuiston eteläisin Yllästunturi liittyi joukkoon. Kaamos on täällä.

Kaamoksesta puhutaan arkikielessä vuoden pimeimpänä ajanjaksona ympäri Suomen. Puhutaanhan pääkaupunkiseudullakin kaamosväsymyksestä ja kaamoksen ajasta. Täyskaamos tarkoittaa kuitenkin aikaa napapiirin pohjoispuolella, jolloin aurinko – tarkalleen ottaen edes sen yläreuna – ei nouse horisontin yläpuolelle ollenkaan. Täällä Tunturi-Lapissa sen alkamisajankohta riippuu paljolti siitä, missä kohtaa pitkulaista aluetta kaamosta etsii.

Monelle kaamoksessa on negaatiivinen hohka. Pimeys, kylmyys, valottomuus. Minulle kaamos ei ole negatiivinen asia. En pelkää pimeää, päinvastoin. Muistan, miten lapsena koulubussin jätettyä maaseudun tienvarteen kävelin hämärässä pois katuvalojen kirkkaasta loisteesta ja tunsin olevani turvassa pimeän suojissa. Kun minä en näe muita, eivät muutkaan näe minua. Niin ajattelin ja edelleen ajattelen. Pimeys tuntuu turvalliselta, rauhalliselta, suojalta.

Kaamos on kuitenkin muutakin kuin täyttä sysimustaa pimeyttä. Tiesin sen jo aiemmin, mutta olen silti yllättynyt kaamoksen värikirjosta, sen taianomaisen valottomuuden sävyistä. Pienikin valon lähde – oli se lähtöisin sitten kuusta, tähdistä, revontulista tai auringon kaukaisesta hohteesta horisontin takana – moninkertaistuu pohjoisen kylmässä ilmassa, nappaa uusia sävyjä puiden oksilla kimaltavista lumikinoksista ja ilmassa leijailevista pakkashuurteen palasista. Valoisaa aikaa päivällä on hädin hädin tuskin toista tuntia, mutta sen joka päivä eri värinen sävymaailma ja maaginen tunnelma korvaa valottomuuden moninkertaisesti.

Pienikin valon lähde moninkertaistuu pohjoisen kylmässä ilmassa, nappaa uusia sävyjä puiden oksilla kimaltavista lumikinoksista ja ilmassa leijailevista pakkashuurteen palasista.

Kävin viikonloppuna Pallastuntureilla katselemassa kaamosta. Ilma on ollut viimeisten viikkojen ajan sumuinen ja pilvinen. Ajattelin, etten ehkä näe tuntureita pimeydeltä tai sumulta ollenkaan, mutta lähdin kuitenkin matkaan. Ajatukseni osuivat oikeaan, tunturien juurelta kohti horisonttia kohosi valkoinen muuri – näkyvyyden voi sanoa olleen nolla. Päättäväisesti lähdin hiihtämään kohti valkoista autiomaata.

Tunsin reitin ylös, mutta voin sanoa silti epäilleeni itseäni useammin kuin kerran. Näkyvyys oli totaalisen sumuinen ja tuntui, että täysi valkoisuus huijasi näköäkin. Humahdin muutaman kerran suksieni kanssa tunturituulen kasaamiin nietoksiin, vaikka luulin edessä olevan vain tasaista hankea.

Huipulla tunsin olevani kuin toisella planeetalla. Nyt täysin tyyni tunturituuli oli aiempina päivinä viuhtonut laen lumikinokset kurvikkaiksi aaltokuvioiksi kuin merenpohjan hiekan. Siellä täällä sitkeästi törröttävät varvut olivat saaneet kymmenien senttien lumikuorrutuksen päälleen niin, että niiden olisi voinut vannoa osaavan liikkua. Niin eläviltä ne näyttivät sojottavine jääpuikkoulokkeineen. Hiljaisuus oli käsinkosketeltavaa. Sumuvaipan syli oli niin syvä, ettei edes testimielessä hihkaisemani sävelet kaikuneet aavoilla minnekään, vaan pysähtyivät kuin seinään ja uuvahtivat heti alkumetreillä. Kuulin vain ylämäkeen hiihdosta ja tunturien maagisuudesta lisäkierroksia ottaneen sydämeni sykkeen korvissani.

Kuten aina, tunturin sää muuttuu nopeasti. Hädin tuskin olin ehtinyt kahvikuppia kaivaa repusta, kun pilviverho alhaalla laaksossa alkoi liikehtiä ja paljastaa jo tutuksi tullutta, nyt valottoman siniharmaana paljastuvaa pohjoisen maisemaa. Kahvi jäi hankeen kylmenemään, kun aloin vauhdilla järjestellä kameratarvikkeitani ikuistamaan pienen hetken kaamoksen sinertävää maisemaa.

Huomasin olevani yksin pilvien yläpuolella. Alhaalla tunturien välissä sumu piti sitkeästi pintansa eikä liikahtanutkaan. Vain minä ja tunturien laet saimme luvan ihailla kirkastuvaa ilmanalaa sumun peittävän kosketuksen ulottumattomissa. Alhaalla näkemäni muut hiihtäjät jäivät nollanäkyvyyden armoille. Tunsin itseni etuoikeutetuksi, tunturit olivat päättäneet näyttää koreuttaan vain minulle. Niin ainakin haluan ajatella.

Eteläisellä taivaanrannalla pilviverho avautui ja jostain horisontin takaa heijastui auringon väsähtäneitä, mutta kaamoksen keskellä niin upean valoisia säteitä piirtäen tunturien väliin kultaisen viivan kuin isolla pensselillä suoraan vedetyn. Viime aikoina lukemissani eräkirjoissa kaamoksen tunturien väliin piirtämä kultainen viiva mainitaan usein. Vanhan kansan tietämyksen mukaan se ennusti kirkasta ja kylmää yötä. Tiedä häntä, minulle kultainen viiva merkitsi ainutlaatuisen kaunista valoilmiötä keskellä siniharmaata hankien autiomaata.

Rauhoituttuani kaiken kauneudesta maltoin juoda kylmenneen kahvikuppini tyhjäksi ja hotkaista hileiset voileivät kotimatkan voimiksi. Kirkas laaksomaisema ja auringonsäteiden kultainen hohde katosivat ennen evästaukoni loppua. Pimeys laskeutui nopeasti, sumu nousi silminnähtävää vauhtia ylös tunturien rinnettä ja palautti valkoisen erämaan tyhjyyden. Kiristin otsalampun remmin, nostin hankeen säälittä heittämäni repun takaisin selkään ja lähdin laskeutumaan ainoaan suuntaan, minkä kaikennielevässä valkoisuudessa pystyin päättelemään olevan takaisin kotiin päin – alas.

♥: Sanna