Vähän vähemmän harmaata

Vähän vähemmän harmaata

Talvi otti takapakkia. Askeleen takaisin lokakuun alkuun, lämpöisiin keleihin ja vesisateeseen. Yleinen väsymyksen ilmapiiri, pieni turhautuminen ja pakastuvan ilman ja uuden lumen odotus on käsinkosketeltavaa. Tuntuu, että jokainen on jollakin tapaa surullinen talven takapakista.

Kysyin tovi sitten tuttavaltani, miten menee. Hänen vastauksensa valaisi päivän ja hymyilytti vielä pitkään hetken jälkeenkin. Hän vastasi melodisella, laulavalla äänellä, naama isossa hymyssä ja silmät loistaen:

“Vois olla vähän vähemmän harmaata. “

Ihana ja ihailtava asenne.

Nauroimme kumpikin. Hän esitteli ideansa “marraskuun masennusviikoista”, jolloin ei tehtäisi mitään. Levättäisiin vaan ja hemmoteltaisiin mieltä ja kehoa. Keskityttäisiin hyvinvointiin ja sen hyväksymiseen, että marraskuussa nyt hieman masentaa. Kaikkia. Se on ihan okei. Kerroin olevani ensimmäisenä jonossa, jos marraskuun masennusviikot joskus näkevät päivänvalon. Huikea idea.

Vaikeintahan on hyväksyä, että nyt ei ole energinen olo. Että on ihan okei olla väsynyt, saada aikaiseksi päivän aikana vain muutama asia. Keskittyä päiväuniin tai toisen kirjan aloittamiseen. Sanotaan vielä uudelleen.

Marraskuussa on ihan okei olla väsynyt.


Aamulla vedin kumisaappaat jalkaan ja päätin lähteä ulos, vaikka ei huvittanut. Satoi vettä. Kuulin sisälle asti lumen sulavan. Vesi tippui pihapuun naavoista kuin rikkinäisestä suihkusta. Se kasteli hiukset, kun katselin märkiä naavoja puun alla. Joella sinnikkäimmät jäälautat pitävät vielä pintansa vesisateessa. Jostain kaukaa kuului viimeisten joutsenten laulu. Jos minulla olisi siivet, lähtisin tätä keliä karkuun. Jonnekin pohjoiseen. Sinne, mihin talvi karkasi.

Piristyin ulkona olemisesta, vaikka itsepäisesti en halunnut sitä aluksi myöntää. Jostain syystä koen suurta tarvetta ympäröidä itseni esteettisillä asioilla. Luonnon kauneudella. Jos sitä en ympärilläni näe, mielialani laskee ja koen väsyväni.

Yllätyin, miten paljon löysin kauneutta marraskuisesta harmaudesta, kun sitä varta vasten etsin.

Harmauden keskeltä löytyi pieniä hetkiä, joissa unohtui loskainen, vettä tirisevä maa, rusehtavan harmaa, sulava lumi ja lonkeronharmaa taivas. Kaunista oli se, miten sulava joki oli piirtänyt graafisia muotoja siniharmaaseen jäähän. Miten joen penkereellä veteen kurkottavat oksat peilasivat itseään joen uomassa hetken paikallaan pysyvän veden pinnasta. Miten utuinen ja matalalla roikkuva taivas luo metsäaukean reunalla kasvaville puille kauniin taustan, kuin tyhjän kanvaksen. Kuinka kauniilta ja jollain tapaa merkitykselliseltä tuntuu, kun löytää sydämen muotoisen puunrungon tyngän, joka pomppaa esiin hangesta kuin haluten tulla nähdyksi ja valokuvatuksi.

Löytyyhän sitä kauneutta, kun etsii.

Marraskuussa saa masentaa. Väsyttää. Nukuttaa. Se on okei. Sanon tämän yhtä lailla itselleni kuin teillekin. Ehkä eniten kuitenkin itselleni. Aion jatkaa kirjani lukemista. Sen, jonka raahasin painavassa kangaskassissa kotiin kirkonkylän kirjastosta yksi ilta kymmenien muiden kirjojen kanssa. Ettei ne vaan loppuisi kesken. Se olisi kaameinta.

Masentavaa, mutta levon täyttämää marraskuuta.

♥ Halauksin, Sanna

Marraskuu

Marraskuu

Marraskuu on ollut harmaa. Kaikissa sen sävyissä. Päivä valkenee kymmenen maissa mustan maan ja vesisateen saattelemana hädin tuskin aamua kirkkaammaksi vain syventääkseen muutaman tunnin jälkeen harmaan sävyjä ja hiljentyen taas uudelleen yön tummuuteen. Lumisade antaa pientä toivoa viikon välein valkeudellaan, mutta luovuttaa pian lämpimän ilmanalan paineen alla.

Vesisade on vapauttanut joen väliaikasesta jääpeitteestään. Virta heiluu kovassa tuulessa vasten rantojen väsyneitä ja väljähtäneitä koivikkoja, joista viimova pohjoistuuli on huuhtonut viimeistekin värit. Vesi näyttää virtaavan kovassa syystalven tuulessa pohjoiseen, suuntaan, johon sen ei kuuluisi virrata. Autiot rannat ovat hiljaiset, tuntuu kuin kaikki elämä olisi niistä kadonnut johonkin koloon odottamaan parempia päiviä.

Marraskuu on kovaa aikaa. Paitsi luonnolle, myös meille ihmisille. Valon vähyys jo itsessään ottaa koville, sen lisäksi päälle painaa kiire – asia, jota itsen pyrin välttämään viimeiseen asti kaikin keinoin siinä silti useinkaan onnistumatta.

Miksi on aina niin kiire?

Kysymys, joka on ollut monen mielessä viime viikkoina. Niin, miksi? Juuri marraskuussa, kun meidät ihmiset laitetaan koville jo luonnonvoimien, tai niiden puutteen vuoksi, miksi juuri silloin painaa kiirekin päälle? Kiire, jonka olemme täysin itse luoneet. Ympäröivä luonto uinuu, odottaa kevättä, aurinkoa tai edes lumipeitettä, joka kirkastaa maiseman ja kantaa askeleen paremmin kuin mutainen maa. Miksi me ihmiset painamme kuin viimeistä päivää usein yli omien voimiemme? Koska on jaksettava, kiirehdittävä kohti vuoden loppua ihan vain sen vuoksi, että kaiken voisi aloittaa taas alusta?

Kuulostaa hullun puuhalta, jos minulta kysytään.

Toimin kiireessä erittäin huonosti. Häsellän, hämmennyn omasta häsellyksestäni ja sotkeudun omiin jalkoihini ja ajatuksiini entistä enemmän. Silti en ole vielä oppinut löytämään keinoja sen välttämiseksi tai edes siinä keskinkertaisesti selviytyäkseni. Onko kiire asia, joka pitää vain hyväksyä? Asia, jota ei voi paeta. Jonka kanssa on opittava elämään.

En mitenkään haluaisi.

Kiireessä unohtuu elämän ilo. Jäljelle jää luonnoton selviytymisen tila, nukkuminen, syöminen, työ. Niihinkö koko elämä kiteytyy, jos ei ota asiakseen pitää huolta muustakin? Luovuus, nautinto, ajattomuus, rauha, ilo. Mihin ne katoavat kiireen keskellä?

Luonto osaa odottaa, antaa aikaa. Se ei häsellä, ei kiirehdi. Miksi me emme osaisi? Emmehän ole erillään luonnosta. Emme, vaikka niin usein kuvittelemme. Olemme edelleen kaksituhatluvullakin osa yhtä isoa luontokokonaisuutta kaikkine laitteinemme, älyvehkeinemme, kiireinemme kaikkinemme. Kellon olemme keksineet omaksi orjuuttajaksemme, kalenterin omiksi kalhleiksemme.

Joskus otan aikaa, vaikka sitä ei olisikaan otettavaksi. Otan hetken, jotta pysyn pystyssä kiireen ja hämmentävän häsellykseni keskellä. En omista kelloa, vältän katsomasta aikaa puhelimestakaan aina, kun siihen on mahdollisuus. Katson hiljalleen vaalenevia harmaan sävyjä ikkunasta, astun ulos, kun uskon valon olevan enimmillään ja nautin siitä vähästä, mitä se tällä hetkellä tarjoilee. Pyrin elämään valon mukana, sen vähän, mitä siiä on jäljellä. Se tuntuu luonnolliselta, rauhoittavalta. Se riittää.

Voisiko marraskuun teemana pimeyden, loskan ja kiireen sijaan olla “se riittää”? Pienet asiat riittävät. Hetki ajatonta iloa, harmauden sävyjen moninaisuutta ihmetellen – hetki rauhaa. Lopultahan me päätämme, mikä on riittävää ja mikä ei. Lopulta – jos asiaa oikein ajattelee – me olemme omasta elämästämme päättävä taho. Miksi emme päättäisi, että marraskuu on ihan riittävä näin? Ilman kiirettä, ilman mistä lie tulevaa painetta suorittaa, jaksaa harmaan pimeiden sävyjen keskellä. Ilman kellon orjuuttavaa tikitystä ja keinovalojen turvin venytettyä väsymystä.

Aion kokeilla sitä. Se riittää juuri nyt.

❤️: Sanna

Pallastunturin kylmä aamuaurinko

Pallastunturin kylmä aamuaurinko

Sunnuntaiaamuna käänsin auton kotipihasta puoli seitsemältä kohti Muoniota, kohti Pallastuntureita. Kotoani matkaa kertyy tunnin verran, joten pilkkopimeässä aloitettu aamu valkenisi sopivasti tunturin juurella. Se oli suunnitelma.

Lumipeite on vähentynyt ja taas kasautunut sitkeästi uudelleen viime viikkojen aikana useaan otteeseen. Kotipihassani lunta on vain muutama senttimetri, tuntureilla se ilmeisesti ei ehdi sulaakaan, joten sinne sitä on ehtinyt kertyä jo kolmatta kymmentä senttiä. Lähestyttäessä Pallastuntureita lumiset tunturihuiput piirtyvät horisonttiin jo kaukaa lumettoman, tumman metsän takaa.

Parkkipaikka oli tyhjä, Pallashotellin ikkunat pimeät ja maisema aution kylmä ja sininen saapuessani tunturin juurelle. Vaikka nautinkin muiden retkeilijöiden kanssa jaetuista hetkistä, tarinoista ja tutustumisista, tunnen löytäväni erilaisen kokemuksen saadessani koko tunturikokemuksen vain itselleni. Valitsenkin luontohetkilleni yleensä ajankohdat, jolloin tiedän saavani nautiskella kaikesta kauneudesta lähinnä yksikseni, joten autio ja pimeä parkkipaikka oli ilo silmälle.

Tällä kertaa toimin useaan kertaan sanomani periaatteen vastaisesti, ettei väliä ole päämäärällä, vaan matkalla. Aurinko nousisi juuri toiselta puolelta tunturia, joten lähes juoksin tunturinrinnettä ylös ehtiäkseni huipulle ensimmäisten säteiden kanssa. Mielessäni pyöri lukemani saamelaistarina, jossa hyvä ja paha noita juoksevat kilvan tunturin huipulle kaamoksen jälkeen voittamaan auringon ensisäteet itselleen ja siten määrittävät seuraavan vuoden valoisuuden tai pimeyden. Tällä kertaa valonsäteiden kilvassa oli vain minä ja kovaa vauhtia tunturikoiraksi muuttuva Papu, jonka pikku tassut kipittävät lumista tunturinrinnettä ylös yllättävällä vauhdilla.

Olen oppinut tunturisään olevan nopeasti muuttuva, arvaamaton ja hallitsematon. Opin jo kesällä, että heinäkuussakin tunturinlaella tulee kylmä eikä villavaatteet ole lainkaan liioiteltuja, vaikka maanpinnalla lämpötila hipoisi pariakymmentä. Silti unohdan asian innoistuksissani, kuten nytkin. Pariakymmentä metriä ennen huippua tunturin yli pyyhkivä tuuli yltyi niin kovaksi, että piposta oli pidettävä kaksin käsin kiinni. Huipulle kiipesin reilussa etunojassa tuulen painetta vastaan taistellen. Laella jaksoin hädin tuskin seistä paikallani sen verran, että sain otettua muutaman valokuvan auringonnoususta. Tuulen voima oli valtava. Se oli pyyhkinyt huipun lähes lumettomaksi. Askelistani nouseva lumihile katosi hurjalla vauhdilla tunturin toiselle puolelle ja viuhahti kohti alhaalla jylläävää järven pintaa.

Maisema oli henkeäsalpaavan kaunis, mutta villi.

Ajatuksissani oli nauttia kahvikupillinen ja rauhallinen aamu huipulla nousevan auringon kanssa, mutta tunturisää oli eri mieltä kanssani. Jouduin muuttamaan myös reittisuunnitelmaani, joka olisi jatkunut pitkulaista tunturinlakea pitkin kiertäen sen toiselle puolelle. Papu oli hätää kärsimässä istuen isoimman kiven vierustalla, minkä huipulta löysi ilmeisesti peläten olevansa pian lentävien lumihileiden seuraaja matkalla kohti alhaalla odottavaa kylmää järvenpintaa.

Tunnottomat sormet eivät kaivaneet repusta kahvikuppia ja vilttiä, vaan räpelsivät nopeasti kameran linssisuojuksen irti napaten muutaman valokuvan tärisevin käsin hyytävässä tuulessa.

Tuuli tyyntyi siedettäväksi takaisinpäin kävellessä ja rauhoittui tutuksi tunturiviimaksi huipun kadotessa auringon kultaamana selän taakse. Tunturien väliin jäävät varjokohdat saavat uskomattoman monet sävyt vähäisissäkin valonsäteissä.

Kahden keron väliin jää poroaitaus, johon oli kasattu tokallinen tunturista kerättyjä poroja. Niiden kilisevät kellot kaikuivat tuulen viimassa sen kääntyessä sopivasti kulkijaa päin.

Kiertäessäni aitauksen viertä sen portille saapui juuri moottorikelkan selässä kaksi tuuheaan poronnahkalakkiin käärittyä lasta isänsä kanssa. Saavuimme portille yhtä aikaa, lapset ihastelivat Papua ja sen tuuheaa, tuulessa vipattavaa turkkia. Kysyttäessä mies kertoi porojen odottavan seuraavan päivän erottelua, jossa tarkastetaan porojen kunto, valitaan teuraaksi menevät ja merkataan tänä vuonna syntyneet vasat. Lyhytsanainen poromies karvahattuisine lapsineen katosi pian porotokan sekaan, joten jatkoin matkaani alemmas tunturiin kahvitauko mielessäni.

Laaksossa kahden tunturin välissä on tupa, porokämppä, jonka jyhkevän hirsikehikon suojiin tuuli ei yltänyt niin purevasti. Istuin hetken kahvikupillisen kanssa nauttien pienen pienestä lämmöstä, jonka kuvittelin auringon suovan poskilleni. Termospullon tyhjetessä kuulin moottorikelkan lähestyvän äänen. Poromies lapsineen saapui pihaan kertoen tulleensa porokämpälle hetkeksi kylmää suojaan. En ollut ainut, jota tunturituuli koetteli.

Takaisin parkkipaikalle saapuessa aurinko oli kääntynyt jo takaisin kohti horisontin alareunaa. Maisema ei juuri muuttunut auringonnousun punakullan sävyisestä hehkusta ennen kuin laskeva aurinko maalasi samat värit sen ylle.

Talviauringon valo on lyhyt, mutta mahdottoman kaunis.

Valoa ja lämpöä talvipäiviisi täältä tuntureilta ☀️

♥: Sanna

Marraskuu

Marraskuu

On yllättävän hankalaa kirjoittaa reissupostauksien jälkeen. Koska kuitenkin haluan jatkaa kirjoittamista, muustakin kuin matkustamisesta, tässä sitä ollaan. Olen uusi blogikirjoitusten saralla, joten jos etikettivirheitä ilmenee, laitan ne aloittelijuuteni piikkiin. Otan tietenkin kaikki vinkit mieluusti talteen, joten kerro, jos niitä tulee mieleen.

Koska huomioin tarkkaan vuodenajat, luonnossa tapahtuvat muutokset ja ne vaikuttavat olooni ja mielialaani, haluan myös kirjoittaa niistä.

Marraskuu on “se” aika vuodesta.

Kun ulkona saattaa yhdessä hetkessä olla talven ihmemaa ja seuraavassa loskaparatiisi. Kun Netflix ja muut suoratoistopalvelut tahkovat rahaa ihmisten paetessa arjen harmautta niiden tarjoamiin rinnakkaistodellisuuksiin. Kun haluaa hautautua vilttien alle kodin nurkkaan, kasata sinne hyvänmielen ruokaa ja viettää koko talven siellä.

Mietin usein, miten pitäisi jaksaa samalla lailla kuin muina vuodenaikoina. Auttaisiko muutama keltainen vitamiinipilleri antamaan voimia jaksaa, että voi paahtaa kuin kesälaitumella konsanaan? Vai voisiko välillä hidastaa ja rauhoittua, koska luontokin tekee niin. Olla sinut sen kanssa, että kroppa ja mieli on ihmeissään valon vähenemisestä ja kaiken harmaudesta.

Minä en aina jaksa. Se on vaikea myöntää, mutta niin se on. Saan suunnattomasti energiaa valosta ja kun se vähenee, olo on sen mukainen. Haluaisin olla ulkona, mutta ulkoilma ei halua olla minun kanssani. Haluaisin nauttia päivän ainoista valoisista hetkistä, mutta välillä tuntuu, että valoa pilkahtaa työpaikan sälekaihtimien välistä vain sen hetken päivässä, kun siitä ei ehdi nauttimaan.

Sään ja luonnon muuttumista on mukava seurata, mutta huomaan sen vaikuttavan myös mielialaan. Sumuinen pimeys ja märkä ilma väsyttävät ja vaativat huomattavasti enemmän energiaa jaksamiseen kuin kirkas pakkassää. Ja jos säätila vaihtuu näiden kahden välillä muutaman päivän sisällä monta kertaa, on mieli jo aivan sekaisin.

Pimeään aikaan tuntuu, että aika loppuu kesken. Elän vahvasti valon mukana ja kun sitä ei aina nimeksikään ole, tuntuu, ettei päivää ole edes olemassa. Tiedän sen olevan harhaa, mutta kroppani ei. Se kun ei aina kuuntele järkipuhetta.

Vietin viikonlopun maalla perheeni kanssa. Kävelin metsässä ensin lumessa kahlaten ja seuraavana päivänä sumunsekaisessa tihkusateessa. Järvi oli vielä perjantaina jäässä, mutta sateen myötä muuttui ensin läpinäkyväksi ja pikkuhiljaa suli kokonaan pois. Viikonlopun aikana talvi ja syksy vuorottelivat parhaimmillaan muutaman tunnin välein.

On voimaannuttavaa olla ulkona, vaikka säätila näyttää luotaantyöntävältä. Tieto mahdollisuudesta päästä lämpimiin sisätiloihin auttaa kestämään märkiä vaatteita ja kengissä lotisevia sukkia. Tuntien märän metsässäsamoilun jälkeen on voittajafiilis saada märät vaatteet pois ja päästä nauttimaan takkatulen ja kuivien villasukkien lämmöstä.

Syksy tai talvi ei ole lempivuodenaikojani, mutta en vaihtaisi yhtään vuodenaikaa pois. Niiden vaihtelu ja erilaisuus on se, joka tekee vuodenkierrosta hienon. Ainainen kesä ja valoisuus olisi painajaismainen ajatus. Talven pimeys – niin väsyttävältä kuin se joskus tuntuukin – on kuin valmistautuisi valoisan päivän jälkeen lepäämään.

Ja lepoa marraskuussa tarvitaankin. Valottomuuden ja harmauden kuluttama energia on saatava palautumaan, jotta jaksaa kevääseen asti.

Siksi aion pimeän aikaan levätä ja antaa itselleni aikaa tottua tähän vaihdokseen. Nautin kynttilöistä ja kodin lämmöstä vastapainoksi ulkoilman mielenvaihdoksille. Yritän hyväksyä harmauden ja loskan, ja sen, mitä vähäinen valo tekee kropalle ja mielelleni. Sillä reseptillä aion selvitä tästäkin marraskuusta.

Myös koirani Papu odottaa kevään lämpöä.

♥: Sanna