Vähän vähemmän harmaata

Talvi otti takapakkia. Askeleen takaisin lokakuun alkuun, lämpöisiin keleihin ja vesisateeseen. Yleinen väsymyksen ilmapiiri, pieni turhautuminen ja pakastuvan ilman ja uuden lumen odotus on käsinkosketeltavaa. Tuntuu, että jokainen on jollakin tapaa surullinen talven takapakista.

Kysyin tovi sitten tuttavaltani, miten menee. Hänen vastauksensa valaisi päivän ja hymyilytti vielä pitkään hetken jälkeenkin. Hän vastasi melodisella, laulavalla äänellä, naama isossa hymyssä ja silmät loistaen:

”Vois olla vähän vähemmän harmaata. ”

Ihana ja ihailtava asenne.

Nauroimme kumpikin. Hän esitteli ideansa ”marraskuun masennusviikoista”, jolloin ei tehtäisi mitään. Levättäisiin vaan ja hemmoteltaisiin mieltä ja kehoa. Keskityttäisiin hyvinvointiin ja sen hyväksymiseen, että marraskuussa nyt hieman masentaa. Kaikkia. Se on ihan okei. Kerroin olevani ensimmäisenä jonossa, jos marraskuun masennusviikot joskus näkevät päivänvalon. Huikea idea.

Vaikeintahan on hyväksyä, että nyt ei ole energinen olo. Että on ihan okei olla väsynyt, saada aikaiseksi päivän aikana vain muutama asia. Keskittyä päiväuniin tai toisen kirjan aloittamiseen. Sanotaan vielä uudelleen.

Marraskuussa on ihan okei olla väsynyt.


Aamulla vedin kumisaappaat jalkaan ja päätin lähteä ulos, vaikka ei huvittanut. Satoi vettä. Kuulin sisälle asti lumen sulavan. Vesi tippui pihapuun naavoista kuin rikkinäisestä suihkusta. Se kasteli hiukset, kun katselin märkiä naavoja puun alla. Joella sinnikkäimmät jäälautat pitävät vielä pintansa vesisateessa. Jostain kaukaa kuului viimeisten joutsenten laulu. Jos minulla olisi siivet, lähtisin tätä keliä karkuun. Jonnekin pohjoiseen. Sinne, mihin talvi karkasi.

Piristyin ulkona olemisesta, vaikka itsepäisesti en halunnut sitä aluksi myöntää. Jostain syystä koen suurta tarvetta ympäröidä itseni esteettisillä asioilla. Luonnon kauneudella. Jos sitä en ympärilläni näe, mielialani laskee ja koen väsyväni.

Yllätyin, miten paljon löysin kauneutta marraskuisesta harmaudesta, kun sitä varta vasten etsin.

Harmauden keskeltä löytyi pieniä hetkiä, joissa unohtui loskainen, vettä tirisevä maa, rusehtavan harmaa, sulava lumi ja lonkeronharmaa taivas. Kaunista oli se, miten sulava joki oli piirtänyt graafisia muotoja siniharmaaseen jäähän. Miten joen penkereellä veteen kurkottavat oksat peilasivat itseään joen uomassa hetken paikallaan pysyvän veden pinnasta. Miten utuinen ja matalalla roikkuva taivas luo metsäaukean reunalla kasvaville puille kauniin taustan, kuin tyhjän kanvaksen. Kuinka kauniilta ja jollain tapaa merkitykselliseltä tuntuu, kun löytää sydämen muotoisen puunrungon tyngän, joka pomppaa esiin hangesta kuin haluten tulla nähdyksi ja valokuvatuksi.

Löytyyhän sitä kauneutta, kun etsii.

Marraskuussa saa masentaa. Väsyttää. Nukuttaa. Se on okei. Sanon tämän yhtä lailla itselleni kuin teillekin. Ehkä eniten kuitenkin itselleni. Aion jatkaa kirjani lukemista. Sen, jonka raahasin painavassa kangaskassissa kotiin kirkonkylän kirjastosta yksi ilta kymmenien muiden kirjojen kanssa. Ettei ne vaan loppuisi kesken. Se olisi kaameinta.

Masentavaa, mutta levon täyttämää marraskuuta.

♥ Halauksin, Sanna



Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: