Vaikein vuodenaika on ohi – Talvi Lapissa VIDEO

Talvi kesti yli puoli vuotta, mutta alkaa nyt pikku hiljaa olla ohitse. Vielä silloin tällöin taivaalta ryöpsähtävät lumi- ja raekuurot, jotka etenkin aamuisin valottavat maan valkeaksi muistuttavat talven voimasta, mutta muuten aurinko, valo ja lämpö alkavat ottaa ylivaltaa.

Tein videon siitä, miltä tuntuu asua talvi Lapissa, pohjoisen armottomien kelien syleilyssä. Miltä tuntuu, kun kaamos ottaa vallan ja pakkaslukemat laskevat reilusti alle kolmenkymmenen. Miltä ensimmäiset auringonsäteet tuntuvat pimeyden jälkeen.

Videoon kasasin kuvaamiani pätkiä – ja samalla fiiliksiä koko talven mitalta. Nauttikaa 🥰

♥: Sanna

Arjeksi muuttuneita asioita

Arjeksi muuttuneita asioita

Muutama viikko sitten taivas oli kirkas lähes joka ilta. Tähdet täplittivät tumman sinistä taivaankantta ja revontulia näkyi useana yönä. Ensimmäistä kertaa täällä asuessani katsoin ikkunasta ulos revontulten loisteeseen, sammutin valot ja menin nukkumaan sen sijaan, että olisin sännännyt ulos pakkaseen kameratarvikkeiden kanssa puoleksi yöksi.

Revontulista, pohjoisen maagisimmasta asiasta, on tullut osa arkea. Niiden perässä ei tarvitse juosta joka yö, koska tiedän sen mahdollisuuden tulevan taas uudelleen. Ehkä jo huomenna. Tai ensi viikolla. Viimeistään ensi talvena. Tai sitä seuraavana.

Ihana ajatus.

On ihanaa, miten arki tänne muuttamisen jälkeen on muuttunut. En tiedä, kauanko jaksan vielä verrata kaupunkielämää nykyiseen elämääni, mutta vielä se tuntuu kutkuttavan kontrastiselta. Kaupungissa aamu alkoi paljain jaloin lämmitetyllä lattialla tepastellessa ja naapurin heräämisen ääniä kuunnellessa. Nyt aloitan arkiaamun (ja lähes jokaisen muunkin aamun) villavaatekerroksilla ja tuvan lämmittämisellä.

Tyypillinen lämpötila helmikuisena aamuna.

Aamutoimien jälkeen kaupungissa veisin Papun ulos, useimmiten kierrokselle kalskean korttelin ympäri tai parhaimmillaankin lähiön kellertävien katuvalojen loisteessa säälittävän pienille metsälämpäreille. Nyt saatan tehdä monen kilometrin hiihtolenkin joen jäällä heti auringon noustessa. Olla tunteja ulkona, seurata hangen olomuodon vaihtumista ja tasaisesti lisääntyvän valon vaikutusta tai tutkia yön aikana lumeen piirtyneitä eläinten jälkiä,

Ahman jäljet joen jäällä.
Mitä luultavimmin suden jälki. Alueella, josta jäljen löysin, ei asu ketään monen kilometrin säteellä eikä siellä ollut ihmisten jälkiä.

Arkiseksi on muuttunut myös auton kanssa puuhailu – tai tappelu, riippuen kulloinkin vallitsevasta mielentilasta. Pääosin koen siitäkin aiheutuvat lisäpäänvaivat hauskoiksi seikkailuiksi, jotka värittävät arki-iltojen kulkua. Rautakanki, lapio ja käynnistyskaapelit ovat löytäneet tiensä autoni vakiovarustukseen. Niiden tarpeellisuuden olen joutunut oppimaan kantapään kautta.

Se, mitä jaksan ihmetellä ja olla kiitollinen varmasti vielä monen vuoden jälkeen, on ihmisten avuliaisuus. Voin hyvillä mielin koputtaa pimeän tullen tuntemattoman talon oveen pyytämään apua auton käynnistämisen kanssa. Tai kysyä neuvoa paikallisesta ravintolasta, jonka lähelle autoni jumahti, miten jäätyneet jarrut saa parhaiten avattua. Sillä rautakangella. Kuinkas muutenkaan.

Yhtenä iltana tienvarressa keskellä ei mitään.

Vastavuoroisesti voin hiihtää muutaman kilometrin jäälle jumiin jääneen mottorikelkkailijan auttamiseksi ylös vetisestä hangesta. Tai hoitaa naapurin koiraa päivisin, kun itse olen kotona, mutta he töissä.

Yhteisöllisyys on aivan erilaista kuin kaupungissa. Jaksan toitottaa siitä, mutta se on mielestäni parhaimpia asioita täällä asuessa.


Kaupungissa asuessani kahlaisin tähän aikaan vuodesta loskassa koleassa ja harmaassa säässä asfaltoituja katuja pitkin työpaikalle mieli harmaana. Täällä välimatkat ovat pitkiä, mutta minusta ne eivät siltä tunnu. Nautin ajamisesta vaihtuvassa tunturi- ja metsäluonnossa. Niitä seuratessa ja kaiken kauneutta todistaessa kymmenien kilometrien päivämatkat menevät ohi liiankin nopeasti.

Teidenvarsilla riittää seurattavaa.

Kaupunkikodin ikkunasta aukeaisi parhaimmillaankin maisema rakennettuun kaupunkiluontoon, jossa jokainen puu on piirretty ensin kartalle ennen kuin se saa kasvaa omalla paikallaan. Nyt kotini ikkunasta aukeaa elävä luontomaalaus, jonka värit vaihtuvat joka päivä.

Viikonlopun koittaessa viettäisin kaupunkilaisena vapaa-aikaa joko sisätiloissa tai matkustaisin vähintään tunnin päästäkseni luonnon ääreen rentoutumaan. Tunnin matka tuntui silloin pitkältä, joten kynnys lähteä luontoon kasvoi.

Täällä pääsen luontoon suoraan etuoveltani. Sellaiseen luontoon, joka saa kasvaa ja rehottaa rauhassa. Jossa linnut ja muut eläimet viihtyvät, sillä muut kulkijat muutamaa moottorikelkkaa ja hiihtäjää lukuunottamatta, ovat harvassa. Luontoon, jossa voin kulkea hiihtäen koskemattomassa umpihangessa kilometrikaupalla kuulematta ääntäkään saati näkemättä ketään.

Enkä suinkaan ole aina yksin. Muutin etelästä pohjoiseen hieman jopa kyynisenä ajatellen, että asun sitten vaikka yksin keskellä ei mitään, jos muu ei auta. Täällä ympärilleni on kertynyt kuin vahingossa saman henkisiä ihmisiä, joiden kanssa joka viikonloppu tai tavallinen arki-iltakin tuntuu seikkailulta.

Iltaisin palaan mökkiini pimeää pihatietä pitkin tähtien tai revontulten loisteessa. Sytytän tulen uudelleen takkaan ja kääriydyn kahden peiton alle viileälle vintille. Lähes joka ilta mietin mielessäni päivän parhaat kohdat läpi ennen nukahtamista. Niihin kuuluu toistuvat aiheet: täällä asuvat ihmiset, joka päivä muuttuva ja kauneudellaan ihmetyttävä luonto sekä omat, luovat projektini, joihin saan täällä inspiraatiota, tilaa ja aikaa paljon enemmän kuin ennen.

Koti luonnon valojen loisteessa.

Ystäväni kysyi menneellä viikolla, mitä asioita kaipaan kaupungista. Hetken mietittyäni vastasin “en yhtään mitään”. En taida kaivata kaupungista mitään. Täällä on hyvä ihmisen olla.

♥: Sanna

Talven tunne – VIDEO

Talven tunne – VIDEO

Talvi kävi täällä ja katosi taas lämpimiin keleihin, loskaan ja mustan maan syvään syleilyyn. Talvinen sade on tihuttanut vielä kovin kevyttä lumihankea muutaman päivän ja syönyt siihen mustia läikkiä. Loska on vallannut tiet ja pihat. Nyt, jos joskus tuntuu aivan loka-marraskuun vaihteelta.

Muutama päivä sitten oli kuitenkin kaunis talviaamu. Lämpötila oli reilusti pakkasen puolella, vaikka kalpea aurinko pisti parastaan horistontin yläpuolella. Tuore lumi oli juuri kuurannut maan ja kasvit. Kaikki oli kovin kaunista.

Seurasin monta päivää joen jäätymisprosessia. Ensin siinä virtasi jäähileitä pieninä lauttoina, jotka kilisivät ohi mennessään kuin viinipullot merellä seilaavan risteilylaivan myymälässä. Lautoista muodoistui isompia, yhteneviä jonoja, jotka öisin jäätyivät toisiin kiinni ja hidastuivat. Yksi aamu koko joki oli pysähtynyt, virta oli jäätynyt ja hileiden kilinä loppunut.

Olen käynyt joessa uimassa usean kerran viikossa. Ammattilaiset eivät laskisi viime kertojani enää uimiseksi, vaan kastautumiseksi, mutta menköön. Joudun hieman kahlaamaan läpi ruovikon, liukastelemaan kylmällä joentörmällä ja astumaan luontaisen pehmeään pohjaan paljain varpain niin, että varpaiden välit ovat uimisen jälkeen joenpohjasta mustat. Silti, oman rannan rauhaa ei voita mikään. En vaihtaisi tätä parhaimpaankaan uimarantaan, koreimpaakaan laituriin tai lämmitettyihin paljuihin.

Joen kerätessä paksuuntuvaa jääpeitettä ylleen, tajusin, että nämä voivat olla viimeisiä hetkiä, kun pääsen paksulta jäältä uimaan. Kaivoin auton takakontista sinne joskus kirpputorilta hommaamani Ruotsin armeijan vanhan lapion. Sillä on vartta tuskin nimeksikään, mutta teräksisellä terällä paksuimmatkin jään kohdat rikkoutuvat.

Joen törmä on jyrkkä. Rannalta käsin yltin rikkomaan jäätä hieman, mutta jouduin jatkamaan puuhaa vielä vedessä ollessanikin, jotta sain itseni mahdutettua kokonaan avantoon. Puhuin itselleni ääneen: “Hullu nainen, mistä näitä ideoita tulee? Heilua nyt jäätyvässä joessa armeijan lapion kanssa lokakuisessa pohjoisviimassa.” Aina kannattaa olla hieman hullu. Siitä syntyy usein hienoja muistoja tai ainakin hauskoja ja opettavaisia epäonnistumisen kokemuksia.

Jääkylmä vesi turrutti ensin kaikki aistit. Hengitys salpaantui ja kiihtyi vuorotellen. Tuntui, että sydän irtoaa rinnasta sen pamppaillessa yllättävää kylmäshokkia vastaan. Pakotin itseni hengittämään syvään, muutaman kerran jälkeen keho rauhoittui. Tuli harmooninen olo, rauhallinen ja jopa lämmin. Hengitin vielä muutamaan kertaan ja nousin ylös. Liukastelin joen lumisellaa törmällä paljain varpain, jotka eivät enää tunteneet kylmää, mutta olivat kovin punaiset. Nauroin ääneen, olo oli niin upea.

Lämpöisiä halauksia ja kauniita hetkiä alkavaan talveen ❄️

♥: Sanna

Kuurainen ja kullankeltainen lokakuu – VIDEO

Wuhuu! Videourani ei todistettavasti jäänyt vain yhden tähden lennoksi. Toinen video on tehty. Kuten viimeksi aavistelin, tämä oli helpompi tehdä ja julkaista. Melkein meni jo ihan ammattilaisen elkein: “Tuosta noin YouTubeen, häshtägit kohdilleen nuin ja ei muutha kuin julkiseksi!” 😄

Kun innostun jostakin asiasta, innostun siitä täysillä. Motivaatio on joko nolla tai sata – väliversioita ei juuri ole. Sillä ja itsepäisyydelläni olen opetellut monta uutta taitoa ja vaihtanut kerran jo ammattiakin. Video- ja valokuvaus vievät tällä hetkellä täysillä mennessään. En malta odottaa hetkiä, jolloin pääsen toteuttamaan uusi ideoita, joita tulvii harva se hetki. Välillä aika meinaa olla kortilla ja lepo vähemmällä, mutta yritän käyttää inspiraation hetket hyväksi. Ne ovat katoavaista ja arkaa sorttia eivätkä toimi ollenkaan kellon- tai vapaa-ajan mukaan.


Lokakuu on alkanut aamupakkasilla, päivät kulkevat harmaansinisessä usvassa ja tihkusateessa. Silloin tällöin aurinko pilkahtaa pilviverhon takaa kuin muistuttaakseen olemassaolostaan ja nopesti häipyvästä olemuksestaan. Päivänvalo vähenee täällä Kolarin korkeudella tunnin viikossa. Se on vauhti, jonka huomaa lyhyelläkin aikavälillä. Viime viikolla herätyskellon soidessa seitsemän aikaan, oli vielä valoisaa. Tällä viikolla ikkunasta tervehti vain aamun sininen hämäryys, jota vasten kynttiläkuusien mustat hahmot juuri ja juuri erottuivat. Talven tulo on lähellä.

Ihania lokakuisia hetkiä, aurinkoa ja valoa päiviisi vielä, kun niitä riittää!

♥: Sanna

Neljännesvuosi Lapissa – fiiliksiä

Neljännesvuosi Lapissa – fiiliksiä

Mihin aika katoaa?

Olen asunut nyt kolme kuukautta Lapissa. Heinäkuusta alkaen olen ollut kolarilainen, tunturi-lappilainen. Asunut mökissä keskellä pohjoisen metsää Muonionjoen rannalla ihmetellen joka aamu erilaisena näyttäytyvää joen luontoa. Seurannut lähimetsissä porojen tallaamia polkuja, evästellen loputtomalta tuntuvilla metsän antimilla ja vahvalla kahvilla. Viettänyt lukuisia kesä- ja syysiltoja ja öitä tunturissa, ajanut satoja kilometrejä aamuyöllä sumuverhossa uinuvassa pohjoisen luonnossa ensimmäisissä ja viimeisissä auringonsäteissä. Opetellut lämmittämään mökkini puu-uunia pakastuvina öinä niin, että tarkenen nukkua yöllä ilman kolmea täkkiä. Nähnyt omalta kuistiltani revontulten loisteen ja suunnattomalta tuntuvan tähtitaivaan.

Tiedättekö, mikä tässä kaikessa on parasta?

Aiemmin olen tottunut ajatukseen, että jossakin vaiheessa mukavat asiat loppuvat, koittaa harmaa arki, “paluu” takaisin johonkin aikaan, jossa vain odotan seuraavaa viikonloppua, seuraavaa lomaa, seuraavaa hetkeä, kun pääsen pakenemaan arjen pyöriä ja olemaan hetkessä, tekemään juuri sitä, mitä haluan tehdä. Tuntea olevani vapaa, kokemaan hetket juuri siinä, olemaan läsnä ja hengittämään vapaasti.

Parasta on, että sitä ajatusta ei enää ole.

Arki on tässä, joen rannalla joutsenten muuttolähtöä seuraten, viimeisten lehtien putoamista ihmetellen. Arki on arkea täälläkin, mutta se ei tunnu siltä. Se sulautuu käsi kädessä ihmeellisiin hetkiin, niihin, joita ennen odotin kokevani vain viikonloppuna. Työmatkalla bongattu metso, tunturien sumuiset huiput horisontissa, iltauinti hyisessä syyskuisessa joessa, aamupakkasesta huurtuvat, ruskan värittämät varvut, aamuauringon palavan kultainen hehku metsän takana. Kaikki se ja miljoona muuta pientä, upeaa hetkeä on osa jokapäiväistä arkea.

Mietin yksi ilta, kun ajoin töistäni tunturikylästä kotiin hämärtyvässä, sumuisessa illassa koivujen lehtien vielä kullastavassa kajossa, miten onnekas olen. Heinäkuussa, kun pakkasin Pirkanmaalla tavarani punaisen farmarini peräkonttiin ja ajoin 800km pohjoiseen, hoin itselleni ääneen, että en voi uskoa, että tein näin. Jätin kaiken taakseni, ystäväni, perheeni, kotini, työpaikkani ja muutin keskelle metsää paikkaan, josta en tuntenut yhtä ainutta ihmistä koko Lapin maakunnan alueelta. Näin mielessäni pahimman skenaarion; yksin keskellä tuntematonta erämaata keskellä tuntemattomia ihmisiä eikä ketään, joilta pyytää apua tai johon tukeutua.

Kuinka väärässä pieni ihmismieli voi ollakaan.

Asun yksin keskellä metsää, tunnen vielä vähän ihmisiä, mutta tiedän tarkalleen, että saan apua monelta taholta niin tarvitseassani. Jollakin ihmeen konstilla ystäväni etelästä löytävät ja jaksavat tulla luokseni tänne asti vierailulle. Olen löytänyt ympärilleni saman henkisiä ihmisiä. Sellaisia, joita luulin, ettei ole olemassakaan. Kuvani ihmisistä ja siitä, miten elämää voi elääkään ja mitä sillä tehdä on avartunut suunnattomasti. Pienin askelin olen löytänyt paikkani täältä keskeltä suunnatonta tunturiluontoa.

En malta odottaa, mitä seuraava vuosineljännes tuo tullessaan.

Ihanaa, että olet mukana matkallani 🤗

♥: Sanna

Ensimmäinen askel on vaikein

Olen ottanut ensimmäisen haparoivan askelen uudenlaiseen luomiseen.

MINÄ TEIN VIDEON! Muutaman minuutin videoon upposi pelkkää editointiaikaa yli 10h, mutta opin hurjan paljon uutta. Kuvaushetket ovat tallentuneena kameralle, mutta myös mieleen unohtumattomina kokemuksina.

Olen itseasiassa kuvannut videopätkiä jo kohta parin vuoden ajan mielessäni ajatus, että joku päivä vielä julkaisen niistä jotakin. Se ajatus on aina jäänyt taustalle. On helppo keksiä tekosyitä, ajanpuutetta, välineiden puutetta, mitä tahansa, ettei tarvitsisi ottaa sitä pelottavan suurta askelta ja jakaa maailmalle jotakin itsestään.

Kaiken luovan tuottamisen julkaiseminen on hurjan pelottavaa. Tuotokseen laittaa palan itsestään ja siihen kohdistuva kritiikki tuntuu suoraan kritiikkinä henkilökohtaisesti. Vaikka tiedän, ettei se niin olekaan, epävarmuuden ja haavoittuvuuden tunteelle ei voi mitään.

Joten, värisevin sormin, pinnallisesti hengittäen ja suurella jännityksellä jaan palan itsestäni ja julkaisen teille ensimmäisen videoni. Ensimmäinen askel on se vaikein, sen jälkeen helpottaa.

Toivottavasti se tuottaa teille edes osan siitä ilosta, mitä olen kokenut sitä kuvatessa ja editoidessa. Kertokaa, mitä pidätte! Uusia ideoita ja seuraavat askeleet on jo aluillaan 🙊

♥ Sanna

Pyhätunturilla

Pyhätunturilla

Viime viikonlopun Itä-Lapin seikkailun lisäksi pääsin käymään myös Pyhä-Luoston kansallispuistossa ja Pyhätunturilla, joka oli alkuperäinen viikonlopun suunnitelma. Kamerani jäi seikkailun tuoksinassa edelleen auton takakonttiin, joten lähes kaikki kirjoituksen kuvat ovat ystäväni, Onnin ottamia. Kiitos, Onni!

Lauantai näyttäytyi sateisena ja usvaisena. Saapuessamme Pyhäjärvelle, sitä ympäröivistä tuntureista näkyi hädin tuskin niiden juuri. Sateinen sää vesitti alkuperäisen suunnitelman olla yön yli tunturissa, Soutajalla. Sen sijaan kiersimme Pyhän nähtävyydet päiväseltään ja loppuillasta usvainen sade olikin kastellut retkivaatteet läpimäriksi.

Pyhätunturilla järjestetään joka vuosi (paitsi tietenkin tänä eriskummallisena vuonna) suosittu festivaali Pyhä Unplugged, jossa maankuulut artistit tuodaan Pyhätunturiin esiintymään keskelle tunturiluontoa. Yksi festivaalin esiintymispaikoista sijaitsee Aittakurun maagisessa kurussa, jota kehystää molemmin puolin ikivanhat, jääkauden murtamat kalliolohkareet.

Kurussa on erinomainen akustiikka (musiikki-ihmisenä tällaiset asiat kiinnostavat, ettette ihmettele 🙈). Pieni, kivikon jyhkevyydelle häviävä ja viime talven lumivyöryssä iskua saanut esiintymislava on rakennettu kurun pohjalle ja sen lavalta pitäisi äänen kantaa kymmenisen metriä ylempänä sijaitsevaan katsomoon kuulemma vain puheen voimakkuudella. Teimme muutaman testikajautuksen, mutta ylempänä kurussa ääntä katsomaan tulleet patikoijat keskeyttivät yksityisen soundcheckimme.

Seuraavana aamuna ilma oli kirkastumaan päin, joten lähdimme alkuperäisen suunnitelman mukaan patikoimaan Soutaja-tunturin huipulle. Ruska-aika on kuumimmillaan ja kuulemma yleensä täysin tyhjällä tunturinrinteellä tuli vastaan retkeilijöitä reiluin määrin. Sinänsä se ei haittaa, pohjoisen taivaan alla on tilaa joka tallaajalle ja rakkakivikon väleistä pilkistäviin ruskan väreihin uppoutuu silmä niin, ettei muita kulkijoita usein huomaakaan.

Papu on saman aikaan hyvä ja huono tunturikoira. Se jaksaa kulkea tunturin rinnettä ylös ja alas täysin ongelmitta, käy joka kerta tarkistamassa, olisiko nuotiopaikoille jäänyt retkeilijöiltä makkarankuoria ja pitää retkikunnan kasassa paimenkoiralle ominaisesti haukkumalla heti, jos joku jää liikaa jälkeen. Rakkakivikossa pienet tassut joutuvat kuitenkin liialle koetukselle ja kulku hidastuu. Pienuudesta on kuitenkin hyötyäkin, sillä Papua jaksaa kantaa pisemmänkin matkaa kainalossa kantamalla eikä se ole moksiskaan yllätyskyydeistä. Katselee maisemia ja haistelee tuulia uudesta perspektiivistä.

Ilma ja maisema oli niin kaunis, että pidimme useankin kahvi- ja marjansyöntitauon tunturin laakealla, puisella huipulla riitti nähtävää ja tutkittavaa.

Iltapäivällä palasimme kylään, Pyhäjärven ympäristöön ja tapasimme paikallisia kalastajia, jotka olivat juuri tulleet järveltä nuottaamasta. Pyhäjärvi on kuulemma liian kalainen, sillä aikoinaan siitä on ylikalastettu vain parhaat, isoimmat kalat. Kalakannan luonnollinen tasapaino on päässyt järkkymään, toiset kalat lisääntymään liiaksi niin, että kannalla ei ole tilaa kasvaa kuin pieneen mittaan. Järvi onkin nyt täynnä pientä särkeä ja ahventa, jota kalastajat nuottaavat eli vetävät kalaverkkoja liikkuvan veneen perässä ja koittavat näin palauttaa vesistön luonnollisen tasapainon.

Koska maamme kalamaku ja syömistottumukset ovat kääntyneet lähes täysin tuontikalan puoleen, kalastajat nostavat järvestä tonneittain kalaa, joka kärrätään kuorma-autolla paikallisten husky-yrittäjien koiranruoaksi ja loput kaadetaan metsään villikettujen ruoaksi. Eikö tunnukin järjettömältä? Välillä nykymaailma ja sen meno tuntuu ylitsepääsemättömän eriskummalliselta, johon äitini toteaisi “niin se maailma vaan makkaa”.

Paikalla oli muutama paikallinen, jotka talkoovoimin valmistivat omaan käyttöönsä särkisäilykkeitä. Säilykkeisiin ehti muutamin käsiparin voimin perata häviävän pienen osan koko massiivisesta kalasaaliista, mutta ainakin edes osa tästä täysin puhtaasta, luonnollisesta ja kotimaisesta ruokakalasta pääsee syömäkäyttöön.

Perkasimme kilokaupalla kaloja, samaan aikaan kalastajat kantoivat sisään lisää 50 litran saaveja täynnä kalaa.

Kalatalkoiden päätteeksi saimme maistaa erinomaista herkkua, uppopaistettua särkeä. Täysin uusi tuttavuus, mutta uskomattoman hyvää! Tästä ruoasta voisi maksaa paikallisessa ravintolassa mielellään. Ehkä joku nappaisi tästä hyvän yritysidean itselleen? 🤗

Koko viikonloppu oli niin täynnä ihmisiä, toimintaa ja uusia elämyksiä, että olin hieman pyörryksissä kaikesta, kun lähdin ajamaan sunnuntai-iltana takaisin kohti Kolaria. Pitkä, 300km kotimatka ei tuntunut laisinkaan pahalta. Upeat, ruskan värittämät maisemat ja kullankeltainen ilta-aurinko tarjosivat tarpeeksi viihdettä väsyneelle seikkailijalle ja ajoin koko matkan pysähtymättä.

Pohjoinen jaksaa aina vain tarjoilla upeuttaan, uusia kokemuksia ja ihmisiä. Olen onnellinen, kun voin kutsua Lappia kodikseni.

♥ Halauksin, Sanna

Ilta taivaanvalojen alla

Ilta taivaanvalojen alla

Syyskuu teki eilen juhlallisen esiinmarssin väistyvän kesän tilalle.

Oli myöhäinen ilta. Laitan joka yö etuoven lukkoon viimeisenä ennen kuin siirryn yläkertaan nukkumaan. Avasin oven, seisoin hetken terassilla hengittäen pakastuvaa syysiltaa ja mietin, miten nopeasti illat hämärtyykään. Ensimmäiset tähdet alkoivat juuri täplittää tummansinistä taivasta.

Puiden takaa näkyi valoa. Kaupunkielämään tottuneet aivoni tulkitsivat sen katuvaloksi, sehän on ihan normaalia. Mutta hetkinen, ei meillä täällä ole katuvaloja. Mikä se sitten on? Kurkistin kauemmas metsän taakse ja näin jokeen heijastuvan mitä kirkkaimman, kullan keltaisen kuutamon isompana kuin olen koskaan nähnyt. Se oli juuri noussut metsänrajan yläpuolelle ja heijasteli kuunsiltaansa jokea peittäneeseen sumuverhoon.

Täysin epätodellinen maisema.

Nappasin lähimmän villatakin, köykäiset tossut, kamerani ja juoksin rantaan. Olin niin innoissani, että kompuroin rannan puuportaissa ja kiroilin kömpelyydelleni. Joki oli kuin toisesta maailmasta. Tiedän sanovani niin usein, mutta se kuvaa mielestäni hyvin sitä, mitä näin.

Kuu liikkui nopeasti Kevyt, häilyvä sumuverho kannatteli sen loimotttavaa olemusta horisontin yläpuolella. Pakkanen kiristyi ja tähdet tuikkivat yhä kirkkaammin jo lähes mustalla taivaalla. Pilvet liikkuivat nopeasti kuun ympärillä ja koko taivaankannella. Hetkinen. Vielä hetki sitten taivas oli täysin kirkas, vailla pilvenhaituvaakaan. Ja miksi pilvet liikkuvat noin nopeasti, kadoten välillä ja ikäänkuin kiemurrellen takaisin näkyviin? Ei voi olla totta!

Revontulia. Ensimmäisiä tänä syksynä. Olosuhteet niille oli otolliset; kirkas, mutta pimeä yö, kiristyvä pakkanen ja tyhjä taivaankansi. Ne tanssivat halki taivaankannen kuin eläisivät välillä kadoten haileina taivaanrantaan, välillä ilmestyen kuin tyhjästä takaisin mitä kirkkaimmin värein ja kontrastein. Uskomattoman kaunista.

Olin niin häkellyksissä koko hetken upeudesta, etten osannut tehdä mitään. Seisoin suu auki yksinäni sumuisan joen rannalla tuijottaen ylöspäin niin, että välillä jalat meinasivat pettää tasapainonsa.

Valokuvat menivät sinne päin, en jaksanut tai halunnut keskittyä määräänsä enempää siihen, että saan tallennettua hetken kameraan. Halusin tallentaa sen ensin itseeni. Alan huomata myös, että vanha, harrastelijakamerani ei jaksa ja osaa toimia pimeävalokuvauksessa niin hyvin kuin toivoisin. Jos pohjoisen taivas meinaa tänä talvena esittää lisää valonäytöksiään, saattaa olla uuden kameran hankkimisen paikka.

Sain kuitenkin tallennetua jotakin molempiin ja olen tyytyväinen. Ja äärettömän onnellinen. Ja kiitollinen. En voi uskoa, että olen täällä, asun täällä, pohjoisen taivaan ja revontulien alla. Huhhuh.

♥: Sanna

Uusia ja vanhoja kohtaamisia

Uusia ja vanhoja kohtaamisia

Asun kaukana läheisistäni, ystävistäni ja perheestäni. Välimatkaa kertyy pisimmillään jopa 1000km. En ole silti ollut yksin, päinvastoin. Tärkeät ihmiset ottavat yhteyttä, tulevat jopa käymään. Elokuu on mennyt muutamaa päivää lukuunottamatta tupa täynnä; vieraita on tullut ja mennyt harva se päivä. Heidän kanssaan on käyty lähitunturit ja -kylät, esitelty joenranta ja sen parhaat kalastuspaikat. Osa on ollut perhettä ja vanhoja, tärkeitä ystäviä, osasta on tullut ystäviäni vasta täällä saman katon alla. Kaikista olen äärimmäisen onnellinen ja kiitollinen. Suurin pelkoni tänne muuttaessa oli, että elämäni ihmiset unohtaisivat minut tänne pohjoiseen ja jäisin aivan yksin. Pelkoni osottautui täysin turhaksi, onneksi ❤️

Täällä ollessa olen myös kohdannut uusia ihmisiä ja solminut uusia ystävyyssuhteita. Kylänraitilla kävellessä kukaan ei kävele ohitse, vaan jää juttelemaan, kyselemään kukas uusi ihminen täällä on, mitä täällä tekee ja missä asuu. “Ai sinä asut siinä sen ja sen talossa! Siinä asui ennen sen ja sen niminen ihminen, joka teki sitä ja sitä”, alkaa usein keskustelu kun kerron osoitteeni. Täällä on turha kainostella sen suhteen, mikään ei pysy salassa enkä toisaalta tiedä, miksi pitäisikään. Ihmisiä on vähän, kaikki tuntevat toisensa ja tietävät, missä kukin asuu ja mitä täällä tekee. Mielestäni se luo enemmän turvallisuuden tunnetta kuin usein kaupungissa tuntuvaa vainoharhaisuutta siitä, mitä tuo vieras ihminen mahtaa tehdä osoitetiedoillani. Elokuun alussa sain jopa puhelun paikallislehden toimittajalta, joka halusi haastatella minua, “koska olet uusi paikkakunnalla”. Pienellä kylällä on myös pieni uutiskynnys 😄

En tuntenut yhtään ihmistä koko Lapin alueelta tänne muuttaessani. Täällä ollessani olen kohdannut yllätyksekseni paljon uusia ihmisiä ja solminut uusia ystävyyksiä. Kohtaamiset ovat usein tapahtuneet täysin sattumalta, mutta ovat olleet sitäkin ihanampia. Vaikka nautinkin yksin olemisesta, koen myös erittäin tärkeäksi, että löydän ihmisiä, jotka lähtevät kanssani mustikkaan, jakavat parhaat hillapaikat, kertovat kalastusniksit, lainaavat työkaluja, kipuavat punaposkisina tuntureille ja keskustelevat siitä, minkälaista on olla uusi kylällä.

Ihminen tarvitsee toista ihmistä elämän ilojen ja ihmetysten, surujen ja haasteiden jakamiseen. Ihanaa löytää sellaisia ihmisiä, kiitos teille ❤

Kuva: Onni Kojo
Kuva: Onni Kojo

Rakkaudentäyteistä sunnuntaita kaikille 🤗

♥: Sanna

Syyskesä saapui

Syyskesä saapui

Syyskesä saapui, tekisi mieli sanoa yllättäen. Yhtenä päivänä edellisviikon niittykukat olivat lakastuneet, tienvarren horsmien punaiset sävyt vaihtuneet ilmassa leijaileviksi haituviksi ja metsä täynnä sieniä ja marjoja. Siellä täällä sitkeimmät kesäkukat jatkavat kylmenevästä ilmanalasta huolimatta kukkimistaan kuin itsepäisyyksissään uhmaten syksyn saapumista. Koivunoksat vaihtavat yksi kerrallaan väriasuaan virheästä keltaiseen.

Vihdoin mustikat ovat täysin kypsiä. Kerään niitä joka vapaa hetki lähimetsästä ämpärikaupalla pakastimeen, joka alkaa olla enemmän täysi kuin tyhjä. Syön marjoja vuoden ympäri joka päivä, joten niitä myös kuluu. Minulla on aavistus, että tänä vuonna on mahdollista saada täysi pakastillinen itse keräämiäni marjoja ja muita metsän antimia riittämään seuraavaan vuoteen asti. Miten suurta iloa voikaan pieni ihminen kokea avatessaan lähes täynnä marjoja olevan pakastimen kannen lisätessään sinne vielä muutaman pussukan tuoreita, takapihalta poimittuja mustikoita!

Syksy ja ruska-aika kolkuttaa aivan nurkan takana. Luonnon muutoksiin, jotka tapahtuvat pikku hiljaa pienin askelin, tottuu nopeasti, huomaamatta. Vielä aivan hetki sitten lähisuoni ympäristö oli rikkaan vihreä, nyt se taittanut asunsa keltaisen sävyihin tarjoten etelänmatkaa suunnitteleville joutsenille kauniin, maalausmaisen lähtöalustan.

Kerään edelleen muutaman päivän välein kesän viimeisiä kukkia – villit luonnonkukat ovat yksi lempiasioistani maailmassa – sisälle maljakkoon tienvarsilta ja joenvarren niityiltä. Nyt niiden väriloistosta kilpailevat ensimmäiset rohkeat ruska-asun ottaneet koivunoksat, jotka erottaa jo kauas muuten vielä vihertävästä metsän siimeksestä.

Kesän verkkaisen ajankulun jatkoksi syyskesän päivät kuluvat vauhdilla. Valo vähenee silminnähden nopeasti ja yö napsaisee illasta ja aamusta huomaamattomasti jo isoja lohkoja. Vielä sillä on kirittävää voittaakseen valoisan ajan, mutta hitaan varmasti se tapahtuu. Hämmästyin, kun radiossa sanottiin revontulikauden alkavan elokuun lopussa. Juurihan yötön yö loppui, nytkö on jo revontulien aika?

Aika ei käy pitkäksi ihastellessa päivä päivältä muuttuvaa maisemaa, lintujen valmistautumista etelään lähtöön, joenvarren väriloiston hiipumista ja metsän antimia kerätessä.

Ihanaa alkavaa syksyä kaikille! 🤗

♥: Sanna