Pakkasaamun pohdintaa

Pakkasaamun pohdintaa

Ensimmäiset pakkasaamut on täällä. Niissä on uuden alun tunnelmaa. Vaikka nehän tarkoittavat loppua, kesän loppumista, luonnon kukoistuksen loppumista. Jostain syystä minulle niistä tulee mieleen alku. Kaikki on niin raikasta; ilma, maa jalkojen alla, metsä. Ne huokuu kylmää puhtautta. Ihan kuin voisi puhdistaa itsensäkin vain olemalla ulkona pakkasilmassa.

Tämä on sarjaansa kirjoitus, jossa ei ole mitään ihmeellistä kerrottavaa. Halusin jakaa pienen aamuhetken, kun keitin puuroa, mutta se paloi pohjaan, koska jäin ikkunasta ihailemaan auringonsäteitä. Miksi ihailisin aurinkoa vain ikkunasta? Puuro jäi liedelle – se oli jo pahasti pohjaan palanut eikä sitä voinut pelastaa kuitenkaan – heitin naulakosta villatakin päälle ja astuin ulos.

Muutama pakkasaste oli tehnyt punaisina hohkavista mustikanvarvuista rapeita, sipsimäisen herkullisesti rusahtavia. Tuntui hauskalta astella kumisaappailla niiden ylitse. Aurinko venytteli säteitään metsän oksien lävitse maahan asti tuomatta siihen kuitenkaan juuri ollenkaan lämpöä vielä tähän aikaan aamusta.


Onko olemassa hetkeä, jolloin ei oikeasti tee mitään? Istuimme eilen pitkän tovin ystävän kanssa terassilla tuijottaen metsään. Niin sanotusti tekemättä mitään ja keskustellen siitä, onko olemassa ei-minkään tekemistä. En usko. Tekemättömyys saatetaan usein tuomita laiskuudeksi, mikä on suuri vääryys. Laiskuus ja tekättömyys on yhä kaukana toisistaan kuin aamuinen metsä ja sipsit. Heh.

Vietin hetken pakkasaamuna metsässä tekemättä mitää. Istuen kauan sitten maahan kaatuneella puunrungolla. Kuunnellen, kun tuuli hymisten heilutti kuusten ohuita oksia edestakaisin. Katsellen auringon säteiden tanssia naavan kärjillä ja leikitillen kurkistaen oksien lomasta. Tuntien kylmän ilman ihollani, huokuen uutta raikkautta.

Ei-minkään tekeminen on yksi lempiaktiviteeetistani.

♥ Halauksin, Sanna

Kuu luo joelle siltaa

Kuu luo joelle siltaa

Viime yönä kävi samoin kuin niin monena yönä viimekin syksynä. Pesin hampaita ulkona terassilla, koska jostain syystä ulkona hampaiden peseminen on vain paljon mukavampaa kuin sisällä kylpyhuoneessa. Metsänreunan takaa pilkotti valoa. Taitaa kylän taloissa joku olla vielä hereillä. Paitsi eipäs tuossa kohtaa ole taloja. Aivan, tänään on täysikuun aika ja taivas on pitkästä aikaa lähes vapaa pilvistä.

Heitin hammasharjan lavuaariin, nappasin kameran, viltin ja villapaitoja mukaan ja lähdin alas rantaan vahtimaan täysikuuta.

Mökkini on pienen kumpareen päällä. Rannasta katsottuna kuusta ei näkynyt edes sen hohkaa. Vain yksinäinen kirkas tähti hohti tummansinisellä taivaalla. Istuin odottamaan.

Kuu nousi hitaasti, kullankeltaisena mustan metsän takaa. Laitoin kameran kuvaamaan videota ja vain katselin näytöstä. Oli hiljaista, niin hiljaista, että joessa siellä täällä pinnalla käyneen kalan loiskahdus tuntui kovalta ääneltä.

Kuulin kaukaa tutun äänen, jota en ole kuullut viime syksyn jälkeen. Tuttu, torvimainen tervehdys kaikui vastarannan metsän kautta, pompahti joen tyynellä pinnalla ja palasi takaisin lähettäjänsä suuntaan. Laulujoutsenia. Niiden siivistä kuului suhina, kun ne ohittivat minut ja rantani, jossa kököttin ilmeisen näkymättömänä tumman viltin alla. Viime syksynä laulujoutsenet kerääntyivät joelle kymmenittäin, odottelivat otollista aikaa lähteä etelään. Vaihtoivat sulkapeitteensä ja jättivät jälkeensä lumivalkeita sulkia lipumaan joen hiljaisessa virrassa. Poimin niistä kauneimpia talteen kuin arvokkaimpia aarteita. Ne ovat edelleen seinälläni esillä.

Ihana aloittaa kaikki alusta saman joen rannalla. Tuttuja asioita, jotka toistavat itseään vuodenkierron mukaan, mutta kuitenkin joka hetki on erilainen kuin edeltäjänsä. Mietin vain, miten upeaa on asua täällä. Saan katsoa kaikessa rauhassa kuun nousemista laulujoutsenten laulun säestämänä muuten täysin hiljaisessa ja tyynessä illassa.

Valoisaa ja maagista syksyä!

♥ Halauksin, Sanna

Pakureissussa – Yksin Tsarmitunturin erämaassa

Pakureissussa – Yksin Tsarmitunturin erämaassa

Tie oli pölyinen ja huolestuttavan kuoppainen. Autossa tuoksui kuiva hiekka ja luulin sen tulevan ilmastoinnin kautta, mutta takaovi oli auennut raolleen roudan jättämissä kuopissa pomputellessani ja koko pakun takaosa oli hienon hiekkapölyn peitossa. No, ehtii sen siivota myöhemminkin. Nyt halusin erämaahan.

Vietin melkein viikon Inarijärven rannalla ja Nellimissä, jossakin pienten teiden varsilla, jotka välillä päättyivät kuin seinään. Puhelin kilahti ja vastaanotti viestin ”Tervetuloa Venäjälle”. Puhelin- ja nettiverkko lopetti toimintansa. Peruuttelin muutamia kilometrejä pois pieniltä teiltä takaisin sinne, missä olin varma kenen maalla olen ja miten sieltä pääsen pois.

Viime viikon on ollut tukahduttavan kuuma. Halusin kuitenkin vaeltamaan, jonnekin erämaan rauhaan, jopa täysin poluttomille aavoille. Kulkemaan. Käyttämään lihasvoimia eteenpäin pääsemiseen ja kantamaan kaiken elämään tarvittavan selässäni.


Pölyinen ja kuoppainen tie päättyi vaaran juurella suljettuun porttiin. ”Poroja, sulje portti”. Tie täplittyi kevätpurojen hiekasta nostattamista isoista kivistä. Pohdin, olisiko vararengas ollut kuitenkin hyvä mahduttaa tälle reissulle mukaan. Tsarmitunturin erämaa alkaisi kivisen tien päästä, joten jatkoin matkaa ehjin renkain erämaan laidalle asti.

Päivisin lämpötila kohosi reilusti yli kolmenkymmenen. Vaeltaminen sellaisessa kuumuudessa ei olisi mukavaa, jos kovin fiksuakaan. Otin pitkät päiväunet ja hörppäsin reilun mukillisen kahvia illansuussa. On sitä ennenkin tuntureiden takia valvottu öitä.

Aloitin vaelluksen sattumanvaraisen täsmällisesti kellonlyönnilleen keskiyöllä. Se oli viimeinen kerta, kun katsoin kelloa ennen autolle palaamista. Tästä eteenpäin voin elää auringonvalon mukaan.

En ole ollut ennen erämaassa yksin enkä lähde valehtelemalla väittämään, ettei se olisi alkuun ollut jännittävää. Entä, jos eksyn? Jos sattuu jotakin enkä voi kuuluvuuksien puutteessa välttämättä edes soittaa apua? Unohdin huolet pian. Joku alkukantainen maalais- tai metsäjärki otti vallan ja tulin tulokseen, että selviän aivan varmasti. Onhan ihmislajimme elänyt vastaavissa oloissa tuhansia vuosia, jopa kukoistanut. Kävin aika pitkällä ajatteluissani.

Kyllä yksi nainen pärjää muutaman yön yksin erämaassa.

Yö oli häkellyttävän kaunis. Jäin sitä sanattomana miettimään villinä loiskuvien purojen varteen, vuosisatoja sitten kaatuneen kelohongan hopeisen oksiston ääreen ja kullan hehkuisessa pohjoisen kesäyössä säveliään virittelevien erämaalintujen laulun lumoon.

Löysin yöpaikkani järven rannalta, niin kirkkaan, että näin metrien päässä rannasta pinnan alle jääneet puunrungot. Kulautin kuksallisen sen kirkkautta kurkkuun. En siksi, että olisin ollut varsinaisesti janoinen. Lukuisat erämaapurot virtaavat tuon tuosta kulkijan jalkojen alla ja huutelevat solinallaan sammuttamaan pienimmänkin janon. Ennemmin join juhlistaakseni yön päättymistä ja hyvän majapaikan löytymistä.


Nukuin niin pitkälle päivää kuin pystyin, mutta piinaava kuumuus nostatti ylös teltan mukavuudesta pikemmin kuin olisin halunnut. Verkkaisen aamupalan jälkeen siirsin makuupaikkani petäjän varjoon, kaivoin kirjan kainaloon ja jatkoin torkkumista. Matka jatkuisi taas vasta auringon antaessa edes hieman periksi paahtavuudessaan yön korvalla.

Aurinko kiersi järveä, samaan aikaan minä siirsin makuupaikkaani puiden väistyvien varjojen mukana. Sinnikkäät paarmat pilasivat muuten hyvin leppoisan siestatunnelman. Koitin kääriytyä niiltä suojaan lakanan ja lippalakin voimin. Papu kääriytyi omatoimisesti paitani alle ja uuvahti sekin helteessä lähimmän varjon suojaan. Viileä järvivesi tarjoili meille molemmille hetken helpotuksen paarmoilta ja paahteelta.

Kellonajalla ei ollut väliä, mutta aloitin leirini kasaan keräämisen, kun aurinko hipoi vastarannan vaarojen huippuja. Samalla se menetti hieman voimiaan. Yön pienikin viileys virkisti mieltä ja innokkuus tuntureille nousemisesta vauhditti pakkaamista.

Kuljin polvia hipovia tupasvillamättäitä pitkin, ylitin useita suloisesti solisevia puroja, vanhan metsän rutikuiva jäkälä rapisi kengän alla vanhoilla kangasmetsäaavoilla. Lukuisat lintulajit kävivät katsomassa lähioksilla, kuka täällä meidän mailla kulkee. Mietin, näyttäisivätkö kaikki metsät näin paratiisimaisilta, jos me emme koskisi niihin. Luultavasti.

Purot toimivat hyvinä karttamerkkeinä matkan varrella. Niiden solinasta tiesin jo kaukaa olevani oikeassa suunnassa. Pääosin ne olivat helposti ylitettäviä, jopa Papu pääsi ne omin voimin kahlaamalla kulkemaan. Kerran kohtasin syvemmän uoman ja jo pohdin kuumissani sen ylittämistä uimalla. Muistin mielessäni kuitenkin ystäväni, kokeneen erämaankävijänaisen neuvot “älä ota turhia riskejä, varsinkaan jokien ylityksissä”. Harmikseni jouduin kiertämään muutaman kilometrin matalamman kohdan vuoksi ja kahlaamaan suonsilmissä, mutta ystävä oli oikeassa. Turhia riskejä kannattaa välttää, varsinkin yksin kulkiessa.

Nousin ylös tunturiin hidas askel kerrallaan. Mihinkäs sitä kiire olisikaan. Aurinkoa riittää vuorokauden ympäri.

Päivän helteet viipyilivät horisontin vaarahuipuilla sinisenä utuna kaiken kultaisen valon keskellä. Kuukkeli kävi kurkkaamassa eväitäni, mutta ilmeisesti erämaan runsaudessa on sille tarpeeksi, minun tarjottavat eivät kelvanneet.

Pääsin huipulle oman, löyhän arvioini mukaan kolmen aikaan yöllä. Auringon kultahehku oli syvimmillään. Samoin sääskien kiintymys öisiin kulkijoihin. Tunturin mättäällä malttoi maata vain hetken ennen kuin oli ampaistava pystyyn huitovien käsiliikkeiden kera.

Tunturin huipulla hoksasin erämaan tarkoituksen ja samalla aukon omassa suunnittelemattomuudessani. Mihin menisin nyt, mitä seuraavaksi teen? Koko alue olisi käytettävissäni ilman polkujen kilometriviittoja tai valmiiksi päätettyjä päämääriä. Mitä sitten?

Koetin useampaa puronvartta ja pikku lompoloa tuntureiden tuolla puolen yöpaikakseni. Pitkään jatkunut kuumuus oli ne kuitenkin kutistanut karttaan piirrettyjä pienemmiksi ja yöpaikakseni sopimattomiksi. Tiesin viettäväni seuraavan päivän taas paikallani lähinnä leväten ja itseäni viilentäen enkä halunnut tunkea matalein kosteikkon kuninkaiden, sääskien kanssa samalle tontille vuorokaudeksi. Ne voittavat sen pelin kuitenkin.

Yö oli jo pitkällä, mutta väsymys ei tullut. Kiersin tuntureiden toiselle puolen ja palasin syvää kurua pitkin takaisin hieman päättömästikin poukkoillen. Sopivaa yöpaikkaa ei vain löytynyt. Kaihoisasti kaipasin edellisen yön upeaa erämaajärven luonnollista hiekkarantaa ja veden vilvoittavaa helpotusta. Niin, tietenkin. Miksi en palaisi sitten samaan paikkaan yöksi? Eihän siinä varsinaisesti järkeä ollut, koko yön kun vaeltelin tuntureilla täysi rinkka selässä, jotta voisin pystyttää leirin samaan paikkaan uudelleen. No mutta, yksin ollessa päätöksenteko on suhteellisen helppoa. Palasin varhaisen aamun korvilla takaisin samaan paikkaan, pulahdin kotoisalta tuntuvan järven viileään syliin ja puhtaana kääriydyn levolle. Samaan paikkaan kuin aiemminkin, mutta tuntureita ja yöllistä patikointia rikkaampana.

Päivä kului taas aurinkoa ja paarmoja pakoillessa, unta odotellessa luin kokonaisen kirjan alusta loppuun (kirja oli muuten Mehiläisten historia -romaani, huippuhyvä!) ja kulutin aikaa katsellen kuikan poikasten lentoonlähtöopettelua. Iltaan mennessä veden pinnalla tapahtunut äänekäs räpiköinti ehti muuttua taidokkaaksi ilmassa kiertelyksi. Tunsin oloni hyvin etuoikeuteuksi, minulla oli aikaa ja mahdollisuus seurata, miten linnut oppivat lentämään.

Odotin auringon siirtymistä vastarannalle tutun tunturin varjoon ennen kuin pakkasin sen hetkisen elämäni taas rinkkaan ja jatkoin matkaa. On alkukantaisen tyydyttävää mahduttaa kaikki tarpeellinen 65 litraan ja kantaa se selässään sinne, minne nenä osoittaa. Vieläkin vähemmällä pärjäisi, mutta suklaan ja hyvän kirjan tuoman hyvän mielen takia kannan mielelläni hieman raskaamman taakan ja hidastan vauhtia. Tulen erämaahan nauttimaan, en suorittamaan.

Aurinko oli jo nousuvaiheessaan, kun palasin autolle, joka uskollisesti odotti siellä, mihin sen jätin. Suustani saattoi päästä pieni ilonhihkaisu sen nähdessäni. Ei siksi, etten olisi erämaassa viihtynyt, mutta kotiin on silti ihana aina palata. Bertta on kuitenkin tällä hetkellä kotini.

Yksin vaeltaessa ehtii ajatella paljon. Olen kuullut, että teen sitä liikaa – ajattelua – ja ettei se ole aina hyväksi. Olkoonkin niin, mutta kun ajatuksilla on tarpeeksi tilaa ja aikaa, ne myös loppuvat. Se on yksi syy, miksi usein seikkailen yksin. Saan ajatuksiltani rauhaa, kun annan niiden tulla ja mennä omalla painollaan. Joskus niitä on enemmän, joskus vähemmän. Ne saattavat antaa rauhan hetken meditoinnilla tai vaatia kolmen yön reissun erämaahan. Mutta, kuten aina, sain niiltä – ja monelta muultakin asialta – rauhan.

♥: Sanna

Pakureissussa – Liikkuva koti matkalla etelään

Pakureissussa – Liikkuva koti matkalla etelään

Jätin pohjoisen aavat taakseni ja käänsin keulan kohti etelään. Olen käynyt viimeksi etelässä tapaamassa ystäviäni ja perhettäni joulukuussa. Pohjoiseen muttettuani uhmasin, että minua on vaikea saada sieltä pois useammin kuin kaksi kertaa vuodessa. Alunperin vitsiksi tarkoittamani pitää näköjään paikkaansa paremmin kuin hyvin.

Paku alkaa näyttää kodilta. Edelleen petaan sängyn joka aamu – ihan vain siksi, että esimerkiksi aamupalaa valmistettaesssa se toimii apupöytänä ja laskutasona – ja ajoon lähtiessäni siivoan kaiken omalle paikalleen, mutta muuten Bertta muistuttaa kovin paljon kotiani, kaikessa epäjärjestelmällisyydessään.

Elämä pakussa alkaa tuntua myös normaalilta. Aamuisin kaasuhella syttyy jo ensimmäisellä tulitikulla, sängynaluslaatikosta kaivaessani tavaraa varmistan sen pysymisen auki puisella kepillä. Kun painava sängyn kansi tippuu käsille muutaman kerran, sen jälkeen oppii pelaamaan varman päälle.

Pakuelämä – kuten mikään muukaan elämä – ei ole aina auringonsäteitä ja kauniita maisemia, vaan myös normaaleita arjen kommelluksia. Yksi aamu potkaisin huomaamattani aamupalapöydän jalan kumoon, saranoiden ja jalan varassa oleva pöytä antoi periksi ja levitti juuri kuppiin kaatamani kahvin lattialle, takaoven valkoiselle verholle ja syliini. Bertta sai pysyvän kahvintuoksun tuon aamun jälkeen.

Ajoin Utsjoelta kohti etelää idän kautta. Ensin Kuusamoon, jossa vietin yön tien varrelta löytämäni pienen hiekkatien päässä. Tällä korkeudella hyttyset, tai sääsket, iskivät ensimmäisen kerran. Aivan pohjoisessa niitä ei vielä ollutkaan ja jotenkin aina pääsee unohtumaan, miten helppoa elämä onkaaan ilman niitä.

Kuusamossa Papu lähti omille teilleen. Liekö oli saanut tarpeekseen koko päivän ajosta vai oliko sen suuntavaisto sekaisin. Yleensä päästän sen ulos autosta enkä laita sitä kiinni. Se pysyy vierelläni ja seuraa kannoillani joka paikkaan ilman hihnaa, mutta tällä kertaa se katosi. Huutelin sitä hetken, kunnes maantien suunnalta kuului miesääni “tätäkö koiraa sä etsit, joka täällä juoksee tietä pitkin?” Juuri sitä. Piti kuulemma peukkua pystyssä ja yritti jatkaa matkaa. Kiitos, tuntematon mies, kun pysähdyit ja palautit Papun omistajalleen 🤗

Kuusamosta etelään tein pienen kiertoajelun päästäkseni kiipeämään Iivaaralle. Muutaman päivän lähes tauottainen autossa istuminen vaati veronsa ja kroppa halusi päästä liikkeelle. Satoi ankarasti vettä, mutta ilma oli lämmin ja raikas. Vaaran päältä aukesivat maiseman Kuusamon tiheisiin metsiin ja niitä täplittäviin taivaasta väriänsä heijastaviin kirkkaisiin järviin. Käki kukkui jossakin alempana, tuuli ujelsi vaaran kallioilla ja vanhoissa männiköissä. Alhaalta järveltä nousi ilmaan vesihöyryä sumupilvinä. Se tanssi kuin aaveet matkallaan takaisin ylös. Hetken leikittelin ajatuksella kauan sitten kuolleiden sielujen tanssista, jota vain minä pääsin todistamaan.

Matka jatkuu Kainuun metsissä sijaitsevan suvun kesätilan kautta vielä etelämmäksi, jossa vietän reilun viikon ystävien ja perheen parissa. Juhannukseksi lupasin itselleni jo palata pohjoiseen, sillä se vetää minua puoleensa. Siellä on kotini. Juhannuksen jälkeen olen täysin vailla suunnitelmaa, mihin haluan mennä seuraavaksi. Pohjoisessa pysyn, mutta minne siellä? Sen näkee sitten.

Halauksin,
Sanna

Pakureissussa: Utsjoki ja Ailigas-tunturi

Pakureissussa: Utsjoki ja Ailigas-tunturi

Utsjoki valloitti. Olen käynyt siellä ennenkin, mutta nyt ensimmäistä kertaa kesällä. Kesä kaukana pohjoisessa on vasta aluillaan. Lehdet puissa pieniä ja hennon vaaleanvihreitä. Tienvarsien kasvit juuri maasta puhjenneita ja uusia kaikessa hentoudessaan.

Utsjoella yövyin pienen puron varrella, josta kirjoitin jo aiemmin. Sieltä lähtiessäni tie kuljetti minua Nuorgamiin asti, Suomen pohjoisimpaan kylään ja pysähdyin samalla rannalla, jolla viime syksynkin reissullani. Viilensin itseäni kolmeakymmentä hipovassa helteessä Tenojoen hyisessä aallokossa. Norjan puolen vuoret olivat vielä lumihuippuisia ja valuttivat oman jäisen kosketuksensa rajajokeen.

Nuorgamista palasin pian Utsjoen kylälle. Matkalla olin pysähtynyt kylätalo Giidassa ja ostanut tienkäyttöluvan Ailigas-tunturiin johtavalle tielle. Lupamaksuilla tie pidetään avoimena ja hyvässä kunnossa. Lupa maksoi vain 5€ ja on voimassa koko vuoden. Minun jälkeeni kassalla saman luvan ostanut matkaaja hämmästeli samaa alhaista hintaa.

Ailigas nousee kohti taivaanrantaa heti Utsjoen kylän takaa ja luo oman siluettinsa kylän maisemaan. Bertta-paku jaksoi nousta jyrkän hiekkatien mukisematta ylös asti. Satoi vettä ja tuuli oli kova. Aiemmasta kovasta helteestä ei ollut enää tietoakaan. Turhaan ei sanota, että sää muuttuu tunturissa nopeaan.

Odottelin mukavasti kirjaa lukien auton lämmössä sateen ja tuulen rauhoittumista. Siihen meni hyvä tovi, mutta parkkipaikalla käyneet muut ihmiset kaikkosivat illan tullen ja jäin tunturiin ihan yksikseni. Iltakymmenen aikaan ilma tuntui tyyntyneen, pakkasin mukaan kameratarvikkeet ja astelin ulos yöttömään yöhön.

Alhaalla tunturin juurella Utsjoki keräsi sumua pintaansa, jota se liikutteli kylän harvojen talojen päältä hiljaa ja aavemaisesti. Koko tienoosta ei kuulunut ääntäkään. Tuulikin oli tyyntynyt täysin ja korosti seisonnallaan kaiken hiljaisuutta.

Utsjoen kylän toisella puolen Norjan huiput nousivat valkoisina kaiken suomalaisen vehreyden ylle. Viimeiset sadepilvet piiskoivat vielä ilmeisesti rajan toista puolta, mutta eivät peittäneet enää edes maisemaa näkyvistä.

Kävelin Papun kanssa yön tunteina pitkin poikin tunturin aakeata lakea. Varjoapaikoista löytyi vielä reilusti lunta, joka solisi rakkakivikon seassa sulavana purona alaspäin. Yöttömän yön valoisuus, ilman suoranaista aurinkoakin, on kaunis. Aivan kuin värit syvenisivät heti illan muuttuessa yön puolelle. Yön valossa on jotakin maagista ja lähes käsinkosketeltavaa.

En millään malttanut jättää tätä maisemaa ja mennä nukkumaan. Istuin pitkät tovit eri paikoissa vuosisatoja ellei tuhansia vuosia vanhoilla kivillä, jotka rakkakivikon seasta erottuivat kuin kutsuen ihailemaan maisemaa niiden päältä. Katselin pilvien lipumista horisontissa. Mietin, miten niille tai taivaalla lenteleville linnuille kahden maan raja on täysin tarpeeton. Ne voivat ylittää sen päivässä satoja kertoja välittämättä tai tietämättä mitään meidän rajoituksista, tarkastuksista ja tavoistamme pitää kirjaa kulkijoista ja menijöistä.

Matkallani Inarista pohjoiseen ostin saamelaismuseo Siidasta kirjan Vastatuuleen, joka pureutuu saamelaisten kokemushistoriaan ja avaa saamelaista mielenmaisemaa. Huomasin hyvin nopeasti, miten vähän tiedänkään aiheesta. En juuri mitään. Hämmästelin vähäistä tietouttani muun muassa siitä, miten pitkään saamelaiset ovat kulkeneet näissä maisemissa poroja paimentaen. Jäämerelle asti ulottuvat porojen laitumet mahdollistivat luonnonmukaisen vuodenaikojen kierron seuraamisen ja laidunalueiden pysymisen rehevinä ja kestävällä kannalla. Valtioiden rajojen sulkeuduttua monia asia monimutkaistui ja saamelaiset ovat aikojen saatossa menettäneet ison osan laidunmaistaan ja vanha luonnonmukainen elinkeino on sen vuoksi vaarassa. En ole malttanut laittaa kirjaa pois sen ostamisen jälkeen. Se avartaa tietämystäni ja rikkoo ennakkoluulojani.

Kuten linnut ja pilvet, ovat myös ihmiset kulkeneet täällä ennen vapaasti luonnon mukaan välittämättä kartalle piirretyistä rajoista ja rajoituksista.

Aamulla nousin kuuden aikaan tuulen keinuttaessa Berttaa ja kolisuttaessa sen kylkiä. Aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta jo kuumana enteillen taas uutta hellepäivää. Tuuli henki tunturille tyypillistä levottomuutta, mutta muuten ilma oli kaunis ja kesäinen. Keitin kahvit ja kävin tuulisella huipulla kävelyllä. Papu oikoi jäseniään hitaasti yöllisen reilun pituiseksi venähtäneen lenkin jäljiltä.

Pakkasin Bertan ajokuntoon ja köröttelin hissukseen alas tunturin rinnettä. Tielupa varmassa tallessa autossa, tänne palaan vielä uudelleen tänä vuonna.

Halauksin,

Sanna

Pakureissussa – Pyhältä Utsjoelle

Pakureissussa – Pyhältä Utsjoelle

Pakureissulla ei ole suunnitelmaa. Suunnittelemattomuus luo vapautta ja se on koko reissuni ydin. Haluan viettää aikaa juuri siellä, missä hyvältä tuntuu juuri niin kauan kuin se hyvältä tuntuu.

Lähdin kotipihasta maanantaina ja parkkeerasin samana päivänä Pyhäjärven kylälle Pelkosenniemelle ystävien pihalle. Pyhällä on hyvä olla. Ihmettelen hieman itsekin, miksi, sillä siitä uupuu niin usein kaipaamani villiys ja erämaahenkisyys. Sen sijaan se tarjoilee maalaisidyllistä Lappia, vanhan ajan kyläyhteisön toimintaa ja pienen tunturikylän aktiviteetteja ja saman henkisiä ihmisiä.

Kesä oli saapunut Pyhätunturille. Kävelin peltomaisemissa kesämekko päällä ja poimin villikukkia pakuni ainoalle pöydälle maljakon virkaa toimittavaan juomalasiin. Unohdin, miten olenkaan kaivannut kukkia.

Pyhällä riittää aina tekemistä ja ihania ihmisiä. Kävimme melomassa, tanssimassa vallattomasti ilta-auringossa hiekkarannalla ja uimassa vielä kovin jäisen tuntuisessa Pyhäjärvessä. Maalasimme ex-tempore taidetta terassilla ilta-auringon kultahehkussa. Aurinko ei laskenut tuntureiden taakse ollenkaan, vaan keskiyöllä kiersi pakettiauton toiselle puolelle ja aloitti uuden kierroksen. Yötön yö on täällä.

Elämä pakettiautossa sujahti uomiinsa kuin luonnostaan. Ruoka- ja vesihuolto toimii omaksi ihmetykseksenikin kuin rasvattu ja yöunet maistuivat makoisilta Bertan metallisten kylkien sisäpuolella. Tavarat on löytäneet paikkansa ja isommilta vahingoiltakin on vältetty. Ensimmäisessä ajossa tomaatit lensivät maantien töyssyissä ja painava vesikanisteri oli liian painava penkin päällä, johon sen nostin ajon ajaksi. Penkin kulma antoi periksi, mutta oli nopeasti korjattu.

Utsjoelle ajoin lähes yhteen putkeen. Pysähdyin vain kerran viilentämään itseäni Inarijärven hyisessä kylvyssä. Myös Utsjoki kylpee helteessä. Aurinko porottaa kuumana lähes vuorokauden ympäri. Keskiyön paikkeilla se hieman hellittää lämmöstään, mutta ei piiruakaan valostaan ja aamulla autossa saa nukkua jo ilman peittoa. Valokuvaajana kaipaisin pehmeämpää ilta-auringon valoa, mutta tällä hetkellä valoa tulee täydellä teholla koko yön.

Inariin asti tien päällä oli yllättävänkin paljon ihmisiä, matkailuautoja ja moottoripyöräilijöitä, mutta Inarista pohjoiseen päin sain körötellä rauhassa. Vain porot mutustivat tien vierustojen viheriöitä, muuten maisema oli autio.

Löysin sattumalta upean paikan parkkeerata Bertta ja nukkua yön yli. Hetken mielijohteesta poikkesin päätieltä pienemmälle ja vielä kerran hiekkatielle, joka päättyikin suoraan kohisevaan jokeen. Peruutin muhkuraisen tien päähän hieman uhkarohkeasti isojen kivien ylitse, mutta sain lopulta aseteltua auton niin, että takaovilta avautuu suora näkymä kohisevaan koskeen.

Tässä olen nyt oleskellut puolitoista päivää. On hämmentävää olla pysähdyksissä, yksin, vailla juuri mitään tekemistä. Aluksi taistelin sitä vastaan, mutta lopulta annoin periksi. Olen viimeiset kuukaudet puurtanut vuorokauden tunnit täyteen, jotta saan toteutettua tämän pakureissun. Otin vastaan ihanan tylsyyden tunteen, otin päivätorkut suojassa auringon paahteelta, vaikkei juuri väsyttänytkään.

Olen usein hyvin tietoinen, missä olen kartalla ja mitä ympärillä on. Etsin sillä tavalla usein mahdollisia kuvauspaikkoja. Tällä kertaa en tiedä, missä kohtaa karttaa olen. En edes tiedä, kuinka pitkä matka parkkipaikaltani on Utsjoen kylälle.

Kävin tutkimusretkellä kosken alavirralla. Kuljin kohisevan kosken viertä pitkin narniamaisen houkuttavaa polkua seuraten vaikka päämäärää. Ihana päiväretki. Helle helpotti hieman tunturikoivujen hennon pienten lehtien katveessa. Linnut lauloivat herruuttaan ja kesäintoaan.

Retkestä ei ole sen ihmeempää sanottavaa. Kuljin polkua pitkin, kunnes se loppui ja päättyi takaisin päätielle. Kosken varrella valokuvasin jyrkillä hiekkaharjuilla ja kylmän vesiloiskeen pauhussa. Kylvetin lenkkareissa paahtuneita jalkoja virran vietävänä. Papu makoili oman kylpynsä jälkeen silmät suljettuna lämpimillä kivillä kärsivällisesti odottaen, että omistajansa saa omat oudot puuhansa päätökseen.

Huomenna pakkaan Bertan taas ajokuntoon ja käyn Utsjoen kylällä. Kaupassa pitää käydä, omenamehu on ainakin loppu. Ehkä käyn myös tunturissa, ehkä en. Sen voi suunnitella myöhemminkin.

Nyt keskiyön aurinko paistaa pakun takaikkunoista suoraan silmiin. Koski pauhaa taustalla. Sen sointi jää varmasti korviin vielä tästä paikasta lähdettäessäkin.

Ihanaa, kun olet täällä mukanani pakureissulla 💛

Halauksin,

Sanna

paku

Vaikein vuodenaika on ohi – Talvi Lapissa VIDEO

Talvi kesti yli puoli vuotta, mutta alkaa nyt pikku hiljaa olla ohitse. Vielä silloin tällöin taivaalta ryöpsähtävät lumi- ja raekuurot, jotka etenkin aamuisin valottavat maan valkeaksi muistuttavat talven voimasta, mutta muuten aurinko, valo ja lämpö alkavat ottaa ylivaltaa.

Tein videon siitä, miltä tuntuu asua talvi Lapissa, pohjoisen armottomien kelien syleilyssä. Miltä tuntuu, kun kaamos ottaa vallan ja pakkaslukemat laskevat reilusti alle kolmenkymmenen. Miltä ensimmäiset auringonsäteet tuntuvat pimeyden jälkeen.

Videoon kasasin kuvaamiani pätkiä – ja samalla fiiliksiä koko talven mitalta. Nauttikaa 🥰

♥: Sanna

Arjeksi muuttuneita asioita

Arjeksi muuttuneita asioita

Muutama viikko sitten taivas oli kirkas lähes joka ilta. Tähdet täplittivät tumman sinistä taivaankantta ja revontulia näkyi useana yönä. Ensimmäistä kertaa täällä asuessani katsoin ikkunasta ulos revontulten loisteeseen, sammutin valot ja menin nukkumaan sen sijaan, että olisin sännännyt ulos pakkaseen kameratarvikkeiden kanssa puoleksi yöksi.

Revontulista, pohjoisen maagisimmasta asiasta, on tullut osa arkea. Niiden perässä ei tarvitse juosta joka yö, koska tiedän sen mahdollisuuden tulevan taas uudelleen. Ehkä jo huomenna. Tai ensi viikolla. Viimeistään ensi talvena. Tai sitä seuraavana.

Ihana ajatus.

On ihanaa, miten arki tänne muuttamisen jälkeen on muuttunut. En tiedä, kauanko jaksan vielä verrata kaupunkielämää nykyiseen elämääni, mutta vielä se tuntuu kutkuttavan kontrastiselta. Kaupungissa aamu alkoi paljain jaloin lämmitetyllä lattialla tepastellessa ja naapurin heräämisen ääniä kuunnellessa. Nyt aloitan arkiaamun (ja lähes jokaisen muunkin aamun) villavaatekerroksilla ja tuvan lämmittämisellä.

Tyypillinen lämpötila helmikuisena aamuna.

Aamutoimien jälkeen kaupungissa veisin Papun ulos, useimmiten kierrokselle kalskean korttelin ympäri tai parhaimmillaankin lähiön kellertävien katuvalojen loisteessa säälittävän pienille metsälämpäreille. Nyt saatan tehdä monen kilometrin hiihtolenkin joen jäällä heti auringon noustessa. Olla tunteja ulkona, seurata hangen olomuodon vaihtumista ja tasaisesti lisääntyvän valon vaikutusta tai tutkia yön aikana lumeen piirtyneitä eläinten jälkiä,

Ahman jäljet joen jäällä.
Mitä luultavimmin suden jälki. Alueella, josta jäljen löysin, ei asu ketään monen kilometrin säteellä eikä siellä ollut ihmisten jälkiä.

Arkiseksi on muuttunut myös auton kanssa puuhailu – tai tappelu, riippuen kulloinkin vallitsevasta mielentilasta. Pääosin koen siitäkin aiheutuvat lisäpäänvaivat hauskoiksi seikkailuiksi, jotka värittävät arki-iltojen kulkua. Rautakanki, lapio ja käynnistyskaapelit ovat löytäneet tiensä autoni vakiovarustukseen. Niiden tarpeellisuuden olen joutunut oppimaan kantapään kautta.

Se, mitä jaksan ihmetellä ja olla kiitollinen varmasti vielä monen vuoden jälkeen, on ihmisten avuliaisuus. Voin hyvillä mielin koputtaa pimeän tullen tuntemattoman talon oveen pyytämään apua auton käynnistämisen kanssa. Tai kysyä neuvoa paikallisesta ravintolasta, jonka lähelle autoni jumahti, miten jäätyneet jarrut saa parhaiten avattua. Sillä rautakangella. Kuinkas muutenkaan.

Yhtenä iltana tienvarressa keskellä ei mitään.

Vastavuoroisesti voin hiihtää muutaman kilometrin jäälle jumiin jääneen mottorikelkkailijan auttamiseksi ylös vetisestä hangesta. Tai hoitaa naapurin koiraa päivisin, kun itse olen kotona, mutta he töissä.

Yhteisöllisyys on aivan erilaista kuin kaupungissa. Jaksan toitottaa siitä, mutta se on mielestäni parhaimpia asioita täällä asuessa.


Kaupungissa asuessani kahlaisin tähän aikaan vuodesta loskassa koleassa ja harmaassa säässä asfaltoituja katuja pitkin työpaikalle mieli harmaana. Täällä välimatkat ovat pitkiä, mutta minusta ne eivät siltä tunnu. Nautin ajamisesta vaihtuvassa tunturi- ja metsäluonnossa. Niitä seuratessa ja kaiken kauneutta todistaessa kymmenien kilometrien päivämatkat menevät ohi liiankin nopeasti.

Teidenvarsilla riittää seurattavaa.

Kaupunkikodin ikkunasta aukeaisi parhaimmillaankin maisema rakennettuun kaupunkiluontoon, jossa jokainen puu on piirretty ensin kartalle ennen kuin se saa kasvaa omalla paikallaan. Nyt kotini ikkunasta aukeaa elävä luontomaalaus, jonka värit vaihtuvat joka päivä.

Viikonlopun koittaessa viettäisin kaupunkilaisena vapaa-aikaa joko sisätiloissa tai matkustaisin vähintään tunnin päästäkseni luonnon ääreen rentoutumaan. Tunnin matka tuntui silloin pitkältä, joten kynnys lähteä luontoon kasvoi.

Täällä pääsen luontoon suoraan etuoveltani. Sellaiseen luontoon, joka saa kasvaa ja rehottaa rauhassa. Jossa linnut ja muut eläimet viihtyvät, sillä muut kulkijat muutamaa moottorikelkkaa ja hiihtäjää lukuunottamatta, ovat harvassa. Luontoon, jossa voin kulkea hiihtäen koskemattomassa umpihangessa kilometrikaupalla kuulematta ääntäkään saati näkemättä ketään.

Enkä suinkaan ole aina yksin. Muutin etelästä pohjoiseen hieman jopa kyynisenä ajatellen, että asun sitten vaikka yksin keskellä ei mitään, jos muu ei auta. Täällä ympärilleni on kertynyt kuin vahingossa saman henkisiä ihmisiä, joiden kanssa joka viikonloppu tai tavallinen arki-iltakin tuntuu seikkailulta.

Iltaisin palaan mökkiini pimeää pihatietä pitkin tähtien tai revontulten loisteessa. Sytytän tulen uudelleen takkaan ja kääriydyn kahden peiton alle viileälle vintille. Lähes joka ilta mietin mielessäni päivän parhaat kohdat läpi ennen nukahtamista. Niihin kuuluu toistuvat aiheet: täällä asuvat ihmiset, joka päivä muuttuva ja kauneudellaan ihmetyttävä luonto sekä omat, luovat projektini, joihin saan täällä inspiraatiota, tilaa ja aikaa paljon enemmän kuin ennen.

Koti luonnon valojen loisteessa.

Ystäväni kysyi menneellä viikolla, mitä asioita kaipaan kaupungista. Hetken mietittyäni vastasin “en yhtään mitään”. En taida kaivata kaupungista mitään. Täällä on hyvä ihmisen olla.

♥: Sanna

Talven tunne – VIDEO

Talven tunne – VIDEO

Talvi kävi täällä ja katosi taas lämpimiin keleihin, loskaan ja mustan maan syvään syleilyyn. Talvinen sade on tihuttanut vielä kovin kevyttä lumihankea muutaman päivän ja syönyt siihen mustia läikkiä. Loska on vallannut tiet ja pihat. Nyt, jos joskus tuntuu aivan loka-marraskuun vaihteelta.

Muutama päivä sitten oli kuitenkin kaunis talviaamu. Lämpötila oli reilusti pakkasen puolella, vaikka kalpea aurinko pisti parastaan horistontin yläpuolella. Tuore lumi oli juuri kuurannut maan ja kasvit. Kaikki oli kovin kaunista.

Seurasin monta päivää joen jäätymisprosessia. Ensin siinä virtasi jäähileitä pieninä lauttoina, jotka kilisivät ohi mennessään kuin viinipullot merellä seilaavan risteilylaivan myymälässä. Lautoista muodoistui isompia, yhteneviä jonoja, jotka öisin jäätyivät toisiin kiinni ja hidastuivat. Yksi aamu koko joki oli pysähtynyt, virta oli jäätynyt ja hileiden kilinä loppunut.

Olen käynyt joessa uimassa usean kerran viikossa. Ammattilaiset eivät laskisi viime kertojani enää uimiseksi, vaan kastautumiseksi, mutta menköön. Joudun hieman kahlaamaan läpi ruovikon, liukastelemaan kylmällä joentörmällä ja astumaan luontaisen pehmeään pohjaan paljain varpain niin, että varpaiden välit ovat uimisen jälkeen joenpohjasta mustat. Silti, oman rannan rauhaa ei voita mikään. En vaihtaisi tätä parhaimpaankaan uimarantaan, koreimpaakaan laituriin tai lämmitettyihin paljuihin.

Joen kerätessä paksuuntuvaa jääpeitettä ylleen, tajusin, että nämä voivat olla viimeisiä hetkiä, kun pääsen paksulta jäältä uimaan. Kaivoin auton takakontista sinne joskus kirpputorilta hommaamani Ruotsin armeijan vanhan lapion. Sillä on vartta tuskin nimeksikään, mutta teräksisellä terällä paksuimmatkin jään kohdat rikkoutuvat.

Joen törmä on jyrkkä. Rannalta käsin yltin rikkomaan jäätä hieman, mutta jouduin jatkamaan puuhaa vielä vedessä ollessanikin, jotta sain itseni mahdutettua kokonaan avantoon. Puhuin itselleni ääneen: “Hullu nainen, mistä näitä ideoita tulee? Heilua nyt jäätyvässä joessa armeijan lapion kanssa lokakuisessa pohjoisviimassa.” Aina kannattaa olla hieman hullu. Siitä syntyy usein hienoja muistoja tai ainakin hauskoja ja opettavaisia epäonnistumisen kokemuksia.

Jääkylmä vesi turrutti ensin kaikki aistit. Hengitys salpaantui ja kiihtyi vuorotellen. Tuntui, että sydän irtoaa rinnasta sen pamppaillessa yllättävää kylmäshokkia vastaan. Pakotin itseni hengittämään syvään, muutaman kerran jälkeen keho rauhoittui. Tuli harmooninen olo, rauhallinen ja jopa lämmin. Hengitin vielä muutamaan kertaan ja nousin ylös. Liukastelin joen lumisellaa törmällä paljain varpain, jotka eivät enää tunteneet kylmää, mutta olivat kovin punaiset. Nauroin ääneen, olo oli niin upea.

Lämpöisiä halauksia ja kauniita hetkiä alkavaan talveen ❄️

♥: Sanna

Kuurainen ja kullankeltainen lokakuu – VIDEO

Wuhuu! Videourani ei todistettavasti jäänyt vain yhden tähden lennoksi. Toinen video on tehty. Kuten viimeksi aavistelin, tämä oli helpompi tehdä ja julkaista. Melkein meni jo ihan ammattilaisen elkein: “Tuosta noin YouTubeen, häshtägit kohdilleen nuin ja ei muutha kuin julkiseksi!” 😄

Kun innostun jostakin asiasta, innostun siitä täysillä. Motivaatio on joko nolla tai sata – väliversioita ei juuri ole. Sillä ja itsepäisyydelläni olen opetellut monta uutta taitoa ja vaihtanut kerran jo ammattiakin. Video- ja valokuvaus vievät tällä hetkellä täysillä mennessään. En malta odottaa hetkiä, jolloin pääsen toteuttamaan uusi ideoita, joita tulvii harva se hetki. Välillä aika meinaa olla kortilla ja lepo vähemmällä, mutta yritän käyttää inspiraation hetket hyväksi. Ne ovat katoavaista ja arkaa sorttia eivätkä toimi ollenkaan kellon- tai vapaa-ajan mukaan.


Lokakuu on alkanut aamupakkasilla, päivät kulkevat harmaansinisessä usvassa ja tihkusateessa. Silloin tällöin aurinko pilkahtaa pilviverhon takaa kuin muistuttaakseen olemassaolostaan ja nopesti häipyvästä olemuksestaan. Päivänvalo vähenee täällä Kolarin korkeudella tunnin viikossa. Se on vauhti, jonka huomaa lyhyelläkin aikavälillä. Viime viikolla herätyskellon soidessa seitsemän aikaan, oli vielä valoisaa. Tällä viikolla ikkunasta tervehti vain aamun sininen hämäryys, jota vasten kynttiläkuusien mustat hahmot juuri ja juuri erottuivat. Talven tulo on lähellä.

Ihania lokakuisia hetkiä, aurinkoa ja valoa päiviisi vielä, kun niitä riittää!

♥: Sanna