Aamulla pakkasmittari näyttää -29C, vaikka viikko sitten se oli päivittäis lähes nollan pinnassa. Kummallinen helmikuu.
On paljon tavallisia päiviä. Semmoisia, ettei niiden ohi menemistä aina huomaa, mutta juuri se tekee niistä niin ihania. Ettei tarvitse olla mitään ihmeellistä voidakseen tuntea, että tämä oli hyvä päivä.
Vaikka jaan usein reissuja, retkiä ja elämän kohokohtia, niiden väliin mahtuu paljon tilaa. Paljon tyhjyyttä ja paljon tavallisuutta. Niitä on hyvä itsekin muistaa ja piirtää elämänkartalle aina silloin tällöin. Ei elämä voi olla yhtä riemusoittoa koko ajan. Se olisi kammottavaa.
Talvi on kääntymäisillään kevättalveksi, Lapin yhdeksi kahdeksasta vuodenajasta. Ei ehkä ihan vielä, mutta ihan kohta ainakin.
Helmikuu on ollut tähän asti hämmentävän lämmin, mutta sen vastapainoksi menneellä viikolla onki ollut rapsakoita, lähes 30 asteen pakkasia joka päivä. Sieltä se talvi vielä muistuttelee, etten minä vielä mihinkään ole menossa. Höhlät ihmiset, odottakaapa vain.
Niin tai näin, käymme aamulla hiihto- tai kävelylenkillä joen jäällä koirien kanssa. Jäätynyt joki avaa ihanasti uusia ulottuvuuksia kulkemiseen. Hanki kantaa sen verran, että siinä pystyy pienellä vaivalla hiihtämään tai kävelemään mihin vain.
Ah, mikä vapaus.
Yötaivaan aika vähenee päivä päivältä. Viikossa meille tulee valoa lisää jo tunnin verran. Pian koko elo onkin yhtä valoa taas. Siihen asti nautin kyllä näistä vähenevistä pimeistä hetkistä. Niissä on jotain rauhottavaa.
Onhan se vähän epänormaalia, että päivä on joko yhtä valoa tai pelkkää pimeyttä. Kai sitä ihmismieli kaipaa sellaista tasapainoa valonkin määrän suhteen elossaan. Pohjoisessa sitä tasapainoa ei vain ole valittavissa, kun itsepäinen aurinko joko on täysillä päällä tai ei ollenkaan. Tähän aikaan vuodesta on pieni hetki, kun pimeys ja valo on suhteellisen tasapainossa keskenään ennen kuin valo taas ottaa vallan. Ikuinen kilpailu tämä, jossa kukaan voita lopullisesti.
Kiperien pakkasten hyvä puoli (on niillä paljon muitakin hyviä puolia, tosin) on se, että taivas on usein kirkas kuin kristalli. Valtava tähtitaivas levittyy syvänä kuusten koskemattomiin ja muutamina öinä sitä on tähtien valon lisäksi valaisseet myös revontulet. Ne on olleet aika harvassa tänä vuonna – tai sitten olen vain aina nukkunut niiden ohitse.
Arki-iltoina työt vievät välillä kylille. Vaikken niiden 70-lukulaisesta esteettisyydestä juuri välitäkään (kaikki puiset kylärakennukset paloivat silloin sodissa…), kirkas tähtitaivas ja revontulet yltävät kylien raiteille asti. Katuvaloja ja muita valosaasteen lähteitä on sen verran vähän, että taivas pysyy kirkkaana, kyläkeskuksessa asti. Alla esimerkkiä Kittilän keskustasta, joka on jo aika kookas kylä. Minä kutsuisin sitä jo kaupungiksi, siltä sen meno ainakin tuntuu. Mutta isoonkin kylään loistaa revontulet illan rauhallisina hetkinä. Ja hyvä niin.
Viikkoina, kun oli lämmintä keliä, puut ovat kokeneet kovia. Koko talven niiden selkään kertynyt lumitaakka alkaa painaa entistä enemmän ja osalle se on liikaa. Meidänkin pihatielle katkesi männyn latva, jota sitten sahailtiin yhteisvoimin pois. Kovin korkeita tai paksuja ei tämän tienoon puut alun alkaenkaan ole, mutta hämmentävän hyvin ne yleensä jaksaa lumihuppunsa alla. Polttopuiksi niistä ei juuri laihan olemuksensa vuoksi ole. Tämä katkennut yksilö saa jatkaa kulkuaan oravien, lintujen ja muiden metsän menninkäisten pesämateriaalina metsän pohjalla.
Tässä kevättalvella on tulossa paljon vieraita kylään, lähes joka viikonloppu. Ihmiset muistavat Lapin lumon hauskasti vasta, kun aurinko alkaa paistaa ja täällä on paremmat hanget kuin etelässä. Mukavaahan se on, että joku matkustaa tänne asti. Ei täällä liiaksi asti vieraita käy, mutta kun kaikki tahtovat tulla näinä muutamana kevättalven viikkona yhtä aikaa pieneen mökkiimme.
Aika kuluu tänä talvena näköjään omien luovien projektien ja ulkoilun lisäksi paljon neulomiseen. Tämä taitaa olla jo neljäs villapaita täksi talveksi. Vai viides. Aika monta näitä näköjään on tullut valmiiksi. Kaikkien lapasten, pipojen ja villasukkien ohella. Kaikki muu tuntuu niin digitaaliselta ja olemattomalta, mutta kun konkreettisesti tuntee villan virtaavan käsen lävitse ja muuttavan muotooan, siitä tulee jotenkin merkityksellinen olo.
Sen lisäksi oon virkistävää, kun joutuu aidosti pohtimaan, minkälaiseen vaatteeseen tai asusteeseen on oikea tarve, minkä värinen ja muotoinen se olisi, että sitä ihan oikeasti käytetään ennen kuin alan sitä työstämään. Ei tule kertakäyttöistä pikamuotia tästä, kun villapaidan neulomiseen kuluu kymmeniä tunteja ja kilometreittäin lankaa. Ja tiedetäänhän se, ettei ole villan voittanutta pakkaskeleillä. Minä taidan olla siitä jokapäiväinen kävelevä esimerkki. Lähes aina vain villavaatteita päällä arjessa ja juhlassa.
Muuten valmistaudumme lähinnä parin kuukauden päästä alkavaan muuttoon. Muuttoon omaan taloon. Se on jännittävää ja samalla tuntuu edelleen niin kaukaiselta. Päivä kerrallaan se kirkastuu mielessä ja kohta se on jo tottakin. Käymme vielä piipahtamassa kotitilalla (koitan makustella eri nimityksiä uudelle, omalle kodille) reilun viikon päästä. Se onkin viimeinen kerta ennen varsinaista muuttoa huhti-toukokuussa. Huh.
Palaan pian videon muodossa vielä meidän Hetta-Pallas -hiihtovaellukseen. Nähdään pian!
Ihanaa kevättalvea ja aurinkoa päiviisi 🌞
♥ Sanna
Sanna Vaara 