Tämä on toinen kerta talvella, kun hiihdän tämän ehkä Suomen tunnetuimman vaellusreitin. Kesäisin täällä on jonottain ihmisiä ja kunnittain telttoja tuntureita pullollaan, mutta talvella – etenkin hyvissä ajoin ennen hiihtolomakausien alkua – Hetta-Pallas -reitti on hiljainen ja autio. Siis täydellinen meille.
Kun haluaa hiihtää silloin kun muut eivät ja etsii omaa rauhaa, joutuu myös tekemään omat latunsa. Helmikuun alkupuoliskolla hiihtoreitillä, etenkin pohjoisosissa ei ole juuri kukaan käynyt. Tupakirjojen mukaan olemme ensimmäisten joukossa tällä hiihtovaellusreitillä tänä talvena.
Liukulumikengät kantavat allamme umpihangessakin ja täydet, painavat ahkiot kulkevat hitaasti, mutta kulkevat kuitenkin hangella kuin hangella uskollisesti perässämme. Tunturit kutsuvat luokseen talviauringossa. Tuuli liittyy seuraksemme heti vaelluksen alkumetreillä eikä irrota otettaan koko matkan aikana.
Hiihdämme autiotuvalta toiselle pääosin merkittyä reittiä pitkin. Kuulostaa helpolta, ja sitä se tällä kertaa suht koht onkin. Meillä on kuitenkin mukana myös teltta ja olemme valmistautuneet yöpymään tarpeen tullen myös siinä. Meillä on paperikartta, kompassi ja taito laskea reittimme vain niiden varaan. Osa reittimerkeistä on hautautunut lumeen, osa katkennut ja kadonnut tuuleen. Kovassa tuulessa moottorikelkan tai kanssakulkijan jäljet pyyhkiytyvät kadoksiin muutamassa minuutissa.
Joka vuosi Hetta-Pallas -reitiltä haetaan ihmisiä pois varusteiden puuttumisen, reitiltä eksymisen tai loukkaantumisten takia. Ei tarvita kuin pieni nilkan nyrjähdys tai huono sää, kun tuvalle asti ei jaksa tai pääsekään. Talven kanssa ei ole leikkimistä.
Pieni ystävällinen, mutta tärkeä huomio hiihtovaeltajille ja hiihtovaellusta suunnitteleville:
Älä jätä hiihtovaellusta tai -retkeä autio- ja varaustupien varaan, vaikka keveät kantamukset houkuttelisivatkin. Älä jätä suunnistustasi vain reittimerkkien tai puhelimen kartan varaan. Netti- ja puhelinyhteydet eivät toimi suuressa osassa reittiä ollenkaan.
Kukaan ei halua olla talvisessa tunturissa pulassa puutteellisin varustein.
Hyvä, nyt olemme samalla sivulla hiihtovaeltajan perusasioista. Ja sitten itse reitille. Tervetuloa mukaan hiihtovaelluksellemme.
Päivä 1 Hetta – Sioskurun autiotupa
Olemme jättäneet toisen auton Pallashotellin tuuliseen pihaan, toisella ajamme Hettaan Ounasjärven rantaan. Ahkiot on pullollaan ruokaa ja lämmintä vaatetta, molempia hieman liikaa, mutta parempi niin.
Hiihtovaellukselle lähdetään hyvillä mielin ja lämpöisinä.
Karvalakin tosin riipaisen pois päästä heti jäänylityksen jälkeen. Vaikka tuuleekin, helmikuu on hämmentävän lämmin. Kotona se on välillä harmittanut, mutta nyt neljän päivän talven kanssa kulkemisessa se on vain positiivinen asia.
Noin kahdeksan kilometrin hiihtämisen jälkeen tulee jo selväksi, ettei tästä kevyt retki tulisi. Umpihanki ja ahkio vaativat osansa, mutta mieli on kuitenkin kevyt. Tauoilla nautitut eväät tuntuvat uppoavan pohjattomaan kuiluun eikä ylimääräiset eväät tunnukaan enää niin turhilta.
Pyhäkeron tuvalla toivo tampatusta reittipohjasta elää pienen hetken. Latukone pyörähtää tuvan pihalla, mutta kääntyy takaisin Hettaan päin. Koneen kuljettaja vastaa lappilaiseen tyyliin kysyttäessä, koska ladut Sioskurulle ja siitä eteenpäin ajetaan: ”Tässä lähipäivinähän nuo pithäis ajjaa, muttei me tällä kelhillä, kun tuulee niin kovvaa.”
No, eipä tuo mithään.
Talvireitti kulkee pääosin täysin eri paikoissa kuin kesäreitti. Talvella tunturinhuiput jäävät reitiltä pääosin pois, mutta sen sijaan hiihtäjää hemmotellaan kuruilla toisen perään. Tuulisessa helmikuun päivässä kurussa hiljentyy puhuri ja muutkin äänet. Taivaalla jokin haukka ottaa nostetta siipiensä alle tuulen voimasta.
Muutama moottorikelkka pyyhältää edestämme, lienevät paikallisia, sillä ilman erityislupaa ei Pallas-Yllästunturin kansallispuistossa saa kelkkailla. Yleensä ne eivät ole lempipelejäni, mutta nyt tamppaavat mukavan kovan alustan meidän hiihdellä reilun kilometrin pituista ja loivasti nousevaa Haaravaaran kurua pitkin. Kelkkailijat ja haukka jäävät seuraavan kahden päivän ajaksi ainoiksi eläviksi olennoiksi, jotka reitillä tapaamme.
Pidämme viimeisen tauon iltapäivän auringon viimeisissä säteissä hieman ennen Sioskurun autiotupaa. Helmikuussa aurinko ei vielä jaksa kovin kauaa päivää valaista, pimeää on jo viiden maissa, joten vauhtia on hyvä pitää yllä, mikäli päivänvalolla mielii tuvan suojiiin.
Sioskurun autiotuvalla ei tupakirjan mukaan ole montaa ihmistä tänä vuonna vielä käynyt. Tupa ja kynttilänvalossa nautittu illallinen tuntuu luksukselta tuulessa vietetyn päivän jälkeen.
Sioskurun tupa on vielä vanhanaikainen paksuine hirsirunkoineen ja pienine ikkunoineen. Metsähallitus uudistaa kovaa vauhtia tupaverkostoa enkä ole ihan samoilla linjoilla siitä, mikä on autiotuvan funktio tällaisissa paikoissa. Tältäkin reitiltä on purettu useampi vanha autiotupa uuden, valoisan kodan tieltä, jonka kapeiksi rakennetuilla penkeillä on ikävä nukkua.
Sioskurun leveällä puulaverilla tosin uni tulee kevyesti ja kutsumatta. Ulkona tuuli jatkaa yksinäistä huuteluaan, mutta paksujen hirsiseinien suojissa sitä tuskin huomaa.
Päivä 2 Sioskuru – Hannukuru
Aamu on – ei yhtään yllättäen – tuulinen. Niin tuulinen, ettemme turhaan kiirehdi aamutoimien kanssa. E on etukäteen tarkistanut säätiedotteen kaikille päiville ja kirjannut sen meille paperille ylös (minä en yleensä semmoista jaksa tehdä, mutta nyt se osoittautui varsin hyödylliseksi) ja sen mukaan tuulen pitäisi tyyntyä hieman aamupäivän jälkeen.
Sioskurun autiotupa on tosin nimensä mukaisesti kurussa ja tuuli pyyhkii juuri kurunmyötäisesti. Tuntureilla säätiedotteeet ovat vähän niin ja näin. Tai ainakin niillä on omat lainalaisuutensa, joilla ei ole mitään tekemistä meteorologien ennusteiden kanssa. No, tunturit ovat olleet täällä meitä pidempään, myönnettäköön niille pieni kenkkuilu silloin tällöin.
Tarkistamme viimeisimmän ajantasaisen säätiedotteen työntämällä nenän ovesta ulos ja valjastamme itsemme takaisin ahkioiden eteen. Tänään tuulee, sitä ei ole kiistäminen. Myrskyhuppu molemmin puolin silmillä ja ahkion aisat takana kilkkuen tunnen olevani hevonen reen edessä matkalla maailman ääriin.
Kaikkea sitä ehtii mielessä pyöriä, kun hiihtelee pitkin valkoista autiomaata kuutisen tuntia päivässä.
Toinen päivä vaelluksesta on kaunein. Ehkä yksi kauneimmista koskaan näkemistäni. Tuuli velloo irtolunta suoraan ylös tuntureiden rinteitä ja saa ne näyttämään eläviltä olennoilta. Kuin ne liikkuisivat hitaasti tuulen mukana yksi lumihile kerrallaan kuin hiekkadyynit autiomaassa.
Pohdin mielessäni tarinaa Kilpisjärven Saanasta ja Mallasta, ikiaikaisista jättiläisistä jähmettyneinä Kilpisjärven rantaan. Kenties näilläkin jättiläisillä on omat tarinansa takanaan. En epäilisi sitä hetkeäkään.
Päivän aikana emme toistemme lisäksi näe ristin sielua. Hiihdämme vaiti koko päivän pitkin valkoista tyhjyyttä.
Reitti Sioskurulta Hannukurulle on vaelluksen mukavin ja kaunein. Se kulkee pitkin Ounastuntureiden ja vaarojen kylkien muodostamaa tunturiylänköä. Tuuli on kovettanut hangen kevyeksi hiihtää ja ahkion painokin unohtuu kokonaan sen kiitäessä pitkin kovaa lumen pintaa.
Tosin liukulumikengillä ylängöiltä laskeminen on lähes mahdoton tehtävä. Ainakin tyylipuhtaasti tai tyylikkäästi. Sen sijaan sauvat heiluen on laskettava sinne, minne sukset vievät. Niissä kun ei ole reunoissa kanttia, joilla menoa voisi ohjailla, vaan ne luistavat vain eteenpäin suoraan alamäkeen. Oli sinne menossa tai ei.
Tunturissa tuulee kovaa. Jos mahdollista, kovempaa kuin aamulla. Meidän onneksemme se tulee takaapäin, joten se siivittää matkaamme eteenpäin, mutta kovalta se silti tuntuu.
Lounastauolla koitamme etsiä tunturiylängön isoimman puun, jotta saisimme edes hetkeksi suojaa jäistä lunta takaraivoihimme heittävältä tuulelta. Isoksi puut eivät pääse näissä oloissa kasvamaan, joten unelma tuulensuojasta haihtuu ilmaan noin 23m/s vauhdilla.
Päädymme kasaamaan ahkiot päällekäin tuulta vasten ja kaivamaan lumeen kuopan. Toppatakkeihin kääriytyneenä siinä viihtyy noin kahden lounastortillan verran ennen kuin on pakko jatkaa matkaa.
Tunturiaava päättyy Rouvikurun jylheisiin seinämiin, joilla on tarpeeksi massaa pysäyttää koko päivän korvissa ulvonut tuuli. Reitti laskee mukavan keveästi suoraan Hannukurulle, joka on viime vuosina rakentunut leirintäaluemaiseksi majoituspaikaksi kahden varaustuvan, kodan, saunan ja autiotuvan voimin.
Hannukurulle pääsee hiihtäen suhteellisen helposti myös kansallispuiston itäpuolelta Vuontispirtiltä tai Ketomellasta. Hannukurun sauna ja isot varaustuvat houkuttavat lyhyemmänkin matkan retkeilijöitä. Eikä ihme, sauna keskellä tätä kaikkea kuuraista talvimaisemaa on kuin keidas kulkijalle.
Hannukurun autiotuvan jaamme tsekkiläisten nuorten kanssa. He vinkkaavat meille ystävällisesti saunan olevan lämmin. Pääsemme suoraan päivällispöydästä lämpimiin löylyihin kirkkaan tähtitaivaan alla.
Hannukurun sauna on maksullinen, mutta kaikille avoin sauna, jossa on sanoinkuvaamattoman ihana lämmitellä ja peseytyä etenkin talviaikaan vaelluksen puolivälissä. Talvella järvellä on pieni avanto, josta vedet kannetaan saunalle vesikelkan avulla. Aamulla ne tulee muistaa tyhjentää, jotteivat padat ja pannut halkea jäätyessään. Saunamaksun voi maksaa Metsähallituksen Eräluvat-kaupassa. Se kannattanee hoitaa etukäteen, sillä Hannukurulla ei toimi netti- tai puhelinverkkoyhteydet, kuten ei reitillä monessa muussakaan paikassa.
Päivä 3 Hannukuru – Nammalakuru
Heräämme kolmanteen aamuun tsekkiläisnuorten kolistellessa viereisessä huoneessa. Selviää, että he ovat samaisella reitillä matkalla Pallakselle päin. Käymme saunalla tyhjentämässä padat ja siivoamassa jälkemme. Varaustuvalta hiihtää vastaan neljän vanhemman naisen iloinen porukka, jotka jakavat hetken Kilpisjärven hiihtovaelluskokemuksiaan ja ihmettelevät liukulumikenkiämme. Vaikka Hannukurulla harvoin saa olla yksin, aina siellä tapaamani ihmiset ovat olleet avosydämisiä ja suunnattoman ystävällisiä. Ehkä se on talven ja hiihtämisen taika, joka tekee ihmeitä itse kullekin.
Hannukurulta on nimensä mukaisesti noustava ensin ylöspäin, jotta saa taas laskea alas. Nousua on vähäisenlaisesti, mutta mäet ovat sitäkin jyrkempiä. Useammin kuin kerran viskaan puolessa välissä mäkeä sukset hankeen ja kävelen ylös. Ahkion paino vetää alaspäin enemmän kuin puolta suksea peittävät nousukarvat jaksavat pitää. Phuh, missä ne ylimääräiset suklaapatukat olivat. Energiaa kuluu huomattava määrä pakkasessa huhkiessa.
Suastunturin kyljen laskemisen jälkeen saavumme piiiiiiiitkälle suoralle. Niin pitkälle, että sen kymmenen kilometrin päässä häämöttävä loppu melkein näkyy puiden suoran rivien välistä. Reitti viistää kansallispuiston rajaa ja ohittaa Suasjärven, Varkaanjärven ja Vuontisjärven. Vain Tynnyrijärven kohdalla se tekee pienen mutkan itään palatakseen takaisin hipomaan tuntureiden juurta.
Pitkän päivän päätteeksi päästäkseen Nammalakurulle on Vuontisjärven rannasta noustava tuskastuttavan pitkä ylämäki tunturiin. Puolessavälissä alaspäin lasketteleva hiihtäjää huikkaa lohdutukseksi ”enää noin kilometri Montellinmajalle”. Se ei paljon lohduta, kun kilometrin nousussa kestää lähes kaksi tuntia. Muutamaa vapaalaskija laskee vielä iltahämärässä Montellinmajan kodalta alas ja huutaa myös tsemppinsä meille punanaamaisille ahkionvetäjille.
Päivä ehtii kääntyä illaksi ja talven valo tähtitaivaan pimeydeksi ennen kuin olemme Nammalakurun autiotuvalla. Se on onneksemme valmiiksi lämmin. Tsekkiläisnuorten porukka on ehtinyt sinne meitä ennen. Myös talvella auki oleva vesilähde ilahdutti suuresti väsyneitä hiihtäjiä. Lumesta veden sulattaminen ottaa oman aikansa iltapuuhissa, nyt kirkasta vettä sai hakea suoraan talvilähteestä.
Syömme tupla-annokset päivällistä ja kellistymme heti sen jälkeen tuvan laverille. E jää vielä jututtamaan tsekkiläisitä heidän elämästä ja arjesta, minä hiljennyn hämärään nurkkaan unta kutsumaan.
Tuuli jää yksin tuivertamaan ikkunanpielissä aamunkoittoon asti.
Päivä 4 Nammalakuru – Pallashotelli
Viimeinen vaelluspäivä valkenee juuri ja juuri harmauden keskeltä. Eilisen nousun jäljiltä jalka on raskas kuin taivaalta riippuvat pilvet. Pistämme vauhtia aamutoimiin: veden hakeminen talvilähteestä, puuron ja kahvin keittäminen, pieni tiskaus, makuupussien ja alustojen pakkaaminen, lounaan tekeminen valmiiksi ruokatermokseen ja lopulta lumisen ahkion lataaminen taas täyteen kohti reissun viimeistä määränpäätä. Neljäntenä päivänä tupa-askareet sujuu sutjakasti ja rutiinilla.
Sanon tämän nyt suoraan. Neljännen päivän hiihto, noin kuutisentoista kilometriä, on tuskastuttavan tylsä. Lumiusva peittää kaiken näkyvistä, imaisee talven vähäisetkin värit maisemasta ja taivas päättää heittää päälle vielä kunnon helmikuisen lumituiskun. Tuuli kääntyy lumisateineen ensimmäistä kertaa tällä reissulla meitä vastaan. Ihan kuin ei haluaisikaan päästää täältä meitä kotiin.
Yksi pieni suksensuihkautus kerrallaan etenemme pitkästyttävässä suomaisemassa hitaasti ja hiljalleen kohti hotellia. Ehdin matkalla miettiä yhtä sun toista.
Tällainen ajatuksenjuoksu on tullut aiemmilta reissuilta jo tutuksi. Tunnistan sen noudattavan joka kerta samaa kaavaa:
Ensimmäiseksi mielessä pyörii pienet, arjen asiat. Muistinko lukita auton ovet? Mitenköhän Papu ja Rover pärjäävät ystävillä hoidossa? Seuraavina hetkinä mieleen nousevat ihmiset, läheiset, ystävät, tuttavat. Menneet ja nykyiset. Luultavasti sinäkin kävit mielessäni.
Sen jälkeen mieli täyttyy ideoista, melodioista, teksteistä, kuvista ja videoista. Laulan, puhelen itsekseni ja koitan tallettaa mielen sopukoihin parhaat palat keksimistäni luovista ajatuksista. Osa niistä katoaa tuulen mukana väkisinkin maisemaan, mutta se kuuluu asiaan.
Kun ideat loppuvat, jäljelle jää tyhjyys.
Mieli on tyhjä. Yhtä maiseman kanssa. Yhtä naamalle tuiskuavan lumisateen kanssa. Yhtä suksen suihkinan ja aisan narinan kanssa. En keksi mitään ajateltavaa enkä haluakaan. Tunnen tylsyyttä, mutta se ei haittaa. Mikään ei haittaa. Kaikki on rauhaisaa ja tyhjää.
Havahdun jostain mieleni valkoisesta maisemasta E:n huudahdukseen: ”Hotelli näkyvissä!”. Hieman se tulee kuitenkin yllättäen. Tähänkö se nyt loppui? Juuri, kun pääsin yhteen suksieni ja edelleen hämmentävän painavan ahkion kanssa, naamalle sulavan lumen ja hiuksia silmiin heittävän tuulen kanssa, retkemme on loppumassa.
Olen uupunut, mutta hymyilen. Olen hikinen, mutta mieleltäni puhtaampi kuin pitkään aikaan. Johonkin tuuleen ja lumituiskuun on jääneet kaikki turha ja jäljelle on jäänyt vain se, mitä jaksan ja haluan tästä eteenpäinkin kantaa.
Saavumme Pallashotellin vilisevään pihaan. On hämmentävää palata luonnon keskeltä, talvisesta rauhasta hotellin pihaan ja aulaan, jossa ihmiset tilaavat olutta ja nautiskelevat perus arkipäivästä. Lievä kulttuurishokki, etten jopa sanoisi. Harmiksemme hotellin ravintola aukeaa vasta huomenna (mikä tuuri…), mutta palkitsemme silti itsemme taivaalliselta maistuvilla sokerimunkeilla ja tuoreella kahvilla.
Ah.
♥ Sanna
Palaan vielä vaellukseen videon muodossa pian. Kunhan toivun ensin siitä shokista, että hanasta tulee lämmintä vettä noin vain. Miten ihmeellistä!
Ps. Jos haluat vinkkejä, mitä pakata mukaan hiihtovaellukselle, mitä ja kuinka paljon ruokaa ottaa mukaan ja miten valmistautua talvivaelluksille, kannattaa lukea Viimeistä Murua Myöten Saaran blogista uskomattoman yksityiskohtaiset pakkauslistat ja hiihtovaellusruokavinkit. Oma kirjoitustyylini on tarinanomaista kerrontaa, mutta Saara ja puolisonsa Markus jaksavat ihailtavasti kertoa pienetkin vinkkivitoset ja pakkausniksit talvivaelluksille. Kiitos Saara ja Markus!
Sanna Vaara 