Voisinkin jättää otsikon tekstin ainoaksi kirjoitukseksi, se kun tiivistää koko homman niin hyvin. Mutta, koska kirjoittaminen on niin mukavaa, kerron hieman enemmän.
Pakkasta on vähintään -28 astetta. Jossakin vaiheessa mittaria ei enää kannata seurata, mitäpä siitä. Kylmää on kuitenkin, muutaman asteen vaihtelu puolin tai toisin ei tunnu enää missään. Villapaitoja päälle kolmisen kappaletta, karvalakki päähän ja menoksi.
Ahkio on ystävältä lainassa, jotta pääsemme testailemaan pitkästä aikaa, minkälaista olikaan kulkea aisoissa sen kanssa. Sen kanssa tulee ystäväksi, kun yhdessä kulkee tovin. Se vaatii vain hieman aikaa ja kilometrejä ensin, että ehtii tutustua. Samalla lailla kuin elävän olennon kanssa. Kulkeminen yhdessä yhdistää.
Minä saan päättää, minne menisimme. Lähipiiri tietää jo, mihin se johtaa ja mukisematta ottavat vastaan ei-aina-ehkä-niin-suositun retkikohdevalinnan. Vien meidät lempipaikkaani, joka houkuttaa aina vain uudestaan.
Ei-mihinkään.
Ei-mihinkään ei ole yksi paikka. Se voi olla mikä vain paikka, jossa muut eivät käy. Tai hyvin harva ainakin. Sellainen, missä ei välttämättä ole reittimerkkejä tai hyvin huollettuja taukotupia. Sen ei tarvitse olla mikään extreme-erämaa, se voi olla vaikka takapihalta lähtevä metsä tai kylän kyljessä kohoava vaara. Paikka, jossa on jotain kiehtovaa kartalla, mutta missä ei ole muita ihmisiä eikä puitteita. Semmoinen seikkailu.
Tällä kertaa ei-mihinkään vievä retkemme suuntautui laajalle suoalueelle hieman kauemmas kotikylältä. Sulan maan aikaan sitä halkoo kyllä pitkospuut ja niiden päässä pieni laavu, mutta ne ovat auttamattoman huonossa kunnossa. Tarkoitan, että ne ovat veden alla. Laavulle pääsee, jos ottaa retken uintikannalta.
Olen päätynyt siihen, että tämän paikan laavu on mysteerilaavu. Ehkä jopa kirottu. Jotkut paikat ovat, uskokaa tai älkää. Se ei halua, että pääsen sen luokse. Olen käynyt täällä neljästi tätä ennen, joka kerta matkalla kyseiselle laavulle, mutta kertaakaan en ole sinne asti päässyt. Aina erinäisistä syistä olen joutunut kääntymään takaisin. Kerran pitkospuut tosiaan päättyivät suoraan suolampeen, kerran oli niin sakea sumu, etten ollut enää yhtään varma, missä päin oli mikäkin ja oli pakko kääntyä pois. Talvella on ollut niin syvä lumi, että olen päässyt kilometrin, kaksi ennen kuin olen hikihatussa päätynyt lähtemään kotiin.
Kirottu laavu, uskokaa pois.
Tällä kertaa ei ollut sumua ja hankikin kantoi metsäsuksia ja liukulumikenkiä erinomaisen hyvin. Kylmyys on kova, mutta se nyt ei varsinaisesti haittaa. Liikkuessa sitä ei edes huomaa ja paikallaanollessa ahkioon mahtuu luksuksena porontalja ja toppatakkeja.
Matkaan, siis.
Kun matkaa ei-mihinkään, joutuu hieman joustamaan totutuista retkinormeista. Esimerkiksi siitä, että pääsisi etenemään esteittä. Kun kukaan muu ei näillä reiteillä kulje, luonto ottaa omansa ja valtaa tilan nopeasti itselleen.
Painava lumi on taivuttanut lukuisat puut suoraan reittimme päälle luoden muumilaaksomaisen, kauniin satumetsän, mutta jonka läpi on on himputin hankala kulkea. Etenkin pitkien suksien ja ahkion kanssa. Koitan alkumatkasta helpottaa puiden oloa ja vapauttaa ne painavan taakkansa alta, mutta lopulta joudun huolehtimaan vain siitä, etten itse saa samaista taakkaa päälleni. Ne kun tiputtavat helpotuksesta huokaisten massiivisen lastinsa juuri siihen kohtaan, missä koitan niitä ravistelemalla auttaa. Olkoon. Ehkä pohjoisen puut ovat joustavan sitkeitä ja pärjäävät ilman minunkin apua.
Hiihdämme matelevan hidasta tahtia ensimmäiset kilometrit lumisina ja sauvoilla puita sohien.
Vasemmalla pilkottava järvi päästää meidät (ja puut) tuskistamme. Oikaisemme suoraan sen jäälle ja tuntuu, että henki kulkee taas hieman paremmin, kun ympärillä on avaraa tilaa ja taivas hehkuu purevan kylmän kauniita värejä.
Vaikka on kylmä, etenemme hitaasti, jäämme ihastelemaan maisemia ja jutustelemme mukavia. Retkikumppanit odottavat kärsivällisesti ja mukisematta kipakassa pakkasessa, kun jään tuon tuosta säätämään kameran kanssa. Jaksavat jopa tulla mukaan kuvattaviksikin ja kuunnella tuskastuttavan pitkään ”odottaakaa vähän – hiihtäkää nyt eteenpäin – ei noin pitkälle – vähän vielä…”.
Hyvä retkiseura onkin talviretkeilyn tärkein asia mukaanotettavaksi ❤️
Hiihdämme kohti kirottua laavua – olkoon se nyt sen niminen tässä tarinassa, kun en muista sen oikeaakaan nimeä – alkumatka vaikuttaa lupaavalta. Löydämme jopa ilmeisesti suohon uponneen kyltin, jossa ohjataan suunnilleen tuohon suuntaan. Tekstistä tosin ei saa enää selvää, mutta uskomme, että siinä luki ohjeet laavulle. Ehkä.
Ylitämme puron, joka on hämmentävästi tähän aikaan vuodesta ja näillä pakkasilla edelleen sula. Siitä on jäljistä päätellen iloinnut saukkoperhe jos toinenkin. Taitaa olla aikamoinen aarre näillä seuduilla löytää sulaa vettä keskellä kylmintä talvea. Puron ääni onkin ainut suksiemme suihkeen lisäksi, jonka näillä main kuulee. Kaukana on maantiet ja kelkkareitit, joista kantautuva ääni kantaa talven hiljaisuudessa muuten hämmästyttävän kauas.
Parhaita puolia ei-mihinkään lähtiessä. Hiljaisuus.
Liekö ennuste toteuttaa itse itseään, mutta emme pääse laavulle asti. Tälläkään kertaa. Jäältä metsään palattaessa vastassa on toinen talven muumilaakso-ihmemaa. Jäällä talviaurinko kurkkii kauniin kultaisena pilviverhon takaa, taustalla tunturijonot lepäävät horisontin sinessä. Edessä olisi kilometrikaupalla läpäisemätöntä lumista metsää.
Hmm.
Parhaita puolia hyvässä retkiseurassa ja siinä, että ei ole varsinaisia reittejä, joita kulkea on se, että kaiken voi muuttaa tuosta vain. Emme pääse laavulle tänäänkään. Ei sitten. Mennään muualle. Jäällä on niin kaunista, jäädään sinne ja kierretään vaikka koko järvi.
Hiihdämme pois lumiesteisestä metsästä ja palaamme jäälle. Toiset helpommin kuin toiset. Nopeasti muistuu mieleen, että ahkion kanssa kulkeminen ei ole järin sulavaa, ainakaan umpihangessa ylämäissä. Mutta kaikesta selviää. Ahkio on onneksi pakattu hyvin, joten ei haittaa, vaikka se vähän hankeen kyljelleen kellahtaisikin. Samat sanat hiihtäjästä.
Koska emme päässeet laavulle, mutta mukana on kuitenkin omat polttopuut ja retkieväät, pidämme tauon omalla tavallamme. Koska kukaan ei ole nyt päättämässä taukopaikkaa, valitsemme sen itse ja tarkasti. Varmasti se, joka laavunkin rakentaa, pohtii, mistä olisi mukavat maisemat tauolla katsella luontoa, mihin ei tuule kovin kovasti tai kuinka syvä penkki olisi mukava istua.
Kun sopiva paikka löytyy – metsän reunalla, jotta ei tuulisi niin kylmästi, tuntureita kohti, jotta on mukava maisema, jota ihastella ja jäältä pois, jotta on pehmeämpi hanki, johon istahtaa – rakennamme oman laavumme. Lumesta.
No, ei sitä ehkä laavuksi voi kutsua. Penkiksi ja tulipaikaksi ehkä juuri ja juuri. Mutta rakennamme sen kuitenkin. Porontalja penkin päälle, nuotiopuut syvään kuoppaan hankeen (lumi sulaa niiden alta kuitenkin) ja mukava kolo jaloille lumeen. Jätämme pienen pöytätasonkin eväille ja termospulloille.
Sanoisin, että tämä voittaa kyllä perus taukopaikat mennen tullen. Ehkä eniten siksi, että teimme sen itse.
Vaikka aluksi kovasti hehkutin, että mukana oli villapaitoja ja toppatakkeja komea pino, näillä leveyspiireillä kylmää ei koskaan pääse kokonaan karkuun. Helpommalla pääsee, kun tietää sen etukäteen ja hyväksyy. Ei kylmä pahaa tarkoita. Eikä se huonoa tee. Pitää mielen virkeänä ja kehon liikkeessä, jos ei muuta.
Tauot on pidettävä lyhyinä, vaikka mielellään ihastelisi nuotion ääressä talviaurinkoon uinahtaneita tuntureita pidemmänkin tovin. Mutta, kun korvapuusti jäätyy kiinni käteen ja kahvinloppu kupin pohjalle, ei auta kuin huitaista ne nopeasti vatsaan ja jatkaa matkaa.
Jokaisella talviretkeilijällä on kylmän varalta muutama tanssiliike takataskussa. Muutaman kahvikupillisen ja kylmän kosketuksen jälkeen tanssiminen saa ihan uuden vapauden ja se, miltä se näyttää, ei tässä konseptissa ole mitään väliä. Kunhan se saa veren kiertämään ja naurun hersymään. Siinä on lämpimänä pysymisen abc. Niin, ehkä ne villapaidat myös.
Retkemme oli lopulta hyvin erilainen, mitä alunperin ajattelimme. Tai en ole ihan varma, ajattelimmeko sitä etukäteen edes niin paljon. Jos ajattelimme, oli mielessämme yhdessä vietettyä aikaa, talven kauneutta ja ulkoilua. Ei kilometrejä, kerättyjä reittejä kuin pokaaleja tai tavoitteellista huhkintaa.
Harmittaa välillä, miten retkeily (etenkin talviretkeily) näytetään mediassa ihmeellisessä muotissa rokkimusiikkeineen, kalliine varusteineen, puukko- tai aseheilutuksineen ja extreme-urheilutyylisillä suorituksilla, joista retkeilijä ilmeisesti aina juuri ja juuri selviää hengissä. Kyllä, talven ja kylmyyden kanssa ei ole leikkimistä ja on hyvä tietää edes hieman, mitä on tekemässä ennen kuin lähtee viikoksi erämaahan talvella. Mutta väliin jää myös monta muuta vaihtoehtoa.
Jotenkin uskon silti ihmisiin ja maalaisjärkeen. Sanotaanhan sitä myös, että routa porsaan kotiin ajaa. Ehkä myös talviretkeilijän. Kannattanee pitää vain huoli siitä, että se koti (tai muu suoja) on suhteellisen lähellä, kun routa puraisee. Sen jälkeen on taas hieman viisaampi.
Tunnen suurta onnea tällaisista hetkistä ja tällaisista retkistä. Ei niissä mitään ihmeellistä ole eikä mitään ihmeellistä tapahdu, mutta ehkä juuri siksi. Rakkaat ihmiset ympärillä, luonnon koskematon ja rikkumaton rauha ja talven kylmän kosketus. Jotain syvää se koskettaa. Turhaan ei sanota, että pienistä palasista on onni tehty. Jokaisen on se myös itse koottava. Tässä on minun palaseni.
Mitkä ovat sinun?
♥ Sanna
Sanna Vaara 