Pakureissussa – VIDEO

Pakureissussa – VIDEO

Olen kuvannut koko kevään ja alkukesän, mutta videon työstäminen jäi kaiken Bertan rakentamisen, muuton ja nyt reissaamisen jalkoihin. Haluan kuitenkin jatkaa videoiden tekemistä ja jakamista – niiden avulla koen pystyväni välittämään tunnelmia, ajatuksiani ja tunteitani vielä valokuvia monipuolisemmin.

Videolla kerron kevään ja kesän saapumisesta pohjoiseen, pakun rakentamisesta ja siihen muutosta. Siitä, miten opin rakentamaan, mistä hain inspiraatiota ja miten opin virheistäni. Tallensinpa videolle vahingossa yhden sähköiskuista, joita sain opetellessani sähkötekniikkaa 😀 Onneksi sähköiskut noin pienillä volttimäärillä ovat vaarattomia, mutta kyllä siitä kunnon sihaus kuuluu, kun johto koskettaa väärää paikkaa. Videolla näkyy myös pohjoisen aavoja maisemia, loputtomia teitä ja pakuelämän yksinkertaisuutta, josta nautin suuresti.

Nautinnollisia videohetkiä 🤗

Odottavan aika

Odottavan aika

Toukokuu on odottava. Luonto odottaa heräämistä, lumi odottaa sulamista ja joki jäistä vapautumista. Minä odotan – omaksikin yllätyksekseni – yllättävän paljon kesää ja lämpöä. Kasvien heräämistä ja kesäöitä. Lämmintä tuulta ja puiden lehtien havinaa. Kesän vapautta, matkoja ja uusia seikkailuja.

Toukokuu on pohjoisessa hiljainen. Koivuissa voi lähempää tarkastellen nähdä aivan pienet silmujen alut, jotka puhkeavat kuuleman mukaan jopa yhdessä vuorokaudessa täyteen loistoonsa, mutta kaipaavat ensin kunnon auringon lämmön. Kevättalven vierailijat, matkailijat ja turistit, ovat kaikonneet etelän lämpöön. Heille suunnatut palvelut, ravintolat ja matkailuyritykset sulkevat ovensa ennen kesäkauden avaamista juhannuksen aikaan.

Kaikki odottavat.

Ensimmäiset muuttolinnut ovat saapuneet. Joutsenpari on jo muutaman viikon ajan kajautellut huutojaan joen varrella. Sain parin tallennettua videollekin, kun ohittivat rantani ensimmäisen kerran. Joskus käy valokuvaajan tuuri – satuin olemaan rannassa juuri kuvaamassa oikeaan aikaan. Sama tapahtui, kun peurapariskunta ylitti joen vain vähän matkan päässä omasta rannastani. Sekin näkyy videolla.

Aurinko on avannut ensimmäiset laikut jäästä juuri rannan tuntumassa. Yksi ilta Papu haukkui pihalla kovasti kohti rantaa. Se oli häätänyt rannan sulaan levähtämään jääneen yksinäisen joutsenen, joka pelottomasti, mutta närkästyneenä marssi jäätä pitkin kauemmas. *Taps taps taps*, sen räpylät läiskyi vetiseen hankeen, kun se hiljaa mutisten keinui kauemmas lepäämään. Papu luuli tehneensä hyvänkin työn häätäessään rannan valtaajan. Minä olisin mielelläni antanut joutsenen asuttaa rantaani.

Välillä aurinko lämmittää niin, että ulkona voi jo istua ilman takkia ja pipoa. Kierähdän usein illalla mökin ja joen väliselle jo lumesta vapautuneelle ja kuivalle varvikolle nauttimaan kevätilloista. Suljen silmät ja kuuntelen lintujen ilta-aarioita. Yksinäinen peippo on asuttanut pihaa muutaman viikon. Se kiertää puusta puuhun ja kurluttaa kaunista säveltään. Vielä kukaan ei ole sille vastannut. Ehkä se on vain liian ajoissa liikkeellä. Peippo tuntuu kotoisalta, kuin oman metsän haltijalta, jonka äänen kuulen savupiipun kautta heti ensimmäisenä aamulla herätessänikin.

Lumen sulaminen tuo mukanaan myös märän maan, saven ja lian. Pihani on ruskean saven ja punapohjaisen harjuhiekan mutavellisekoitus. Kumisaappaat kuuluvat joka päivän asuvalintaan. Pihatie on kuravellisten lätäköiden täplittämä ja autoni saa joka kerta sitä ajaessani kuravellikuorrutteen päälleen.

Ehkä oma kärsivällisyys on nyt vain koetuksella, mutta aika tuntuu pitkältä. Talvi ja sen aktiviteetit on jo ohi, kesä ei ole vielä täällä. Kuten olen aiemmin jo kirjoittanut, jostain syystä lähes ympärivuorokautinen valo väsyttää ja tuntuu runsaudellaan yhtäkkiä oudolta. Mieli ei osaa enää lukea kellonaikaa valon perusteella. Se on yhtä kirkas koko ajan eikä ole saanut vielä kesän lempeää hohkaansa, vaan tuntuu välillä jopa raa’alta.

Nautin valosta mieluiten heti auringonnousun jälkeen tai vasta illalla sen laskettua. Jos molemmat haluaa nähdä, yöunet jää jo kovin vähälle – aurinko kun nousee jo aamukolmen jälkeen ja laskee vasta illalla yhdeltätoista.

Odottavan aika on pitkä. Onneksi saan lisäpuhtia päiviin, kun tulevana viikonloppuna haen uuden pakettiautoni (edellisen pakun rakennus ei mennyt ihan niin kuin ajattelin, katso vaikka itse) ja alan sisustamaan sitä kesän reissuja varten. Siitä lisää myöhemmin, nyt vesisateen ropistessa mökin kattoon laitan vielä takkaan tulta ja syvennyn kirjan pariin. Kesä on jo ihan ovella.

Aurinkoa ja lämpöä kevääseen! Ihanaa, kun olet täällä odottamassa sitä kanssani 💛

Halauksin, Sanna

Vaikein vuodenaika on ohi – Talvi Lapissa VIDEO

Talvi kesti yli puoli vuotta, mutta alkaa nyt pikku hiljaa olla ohitse. Vielä silloin tällöin taivaalta ryöpsähtävät lumi- ja raekuurot, jotka etenkin aamuisin valottavat maan valkeaksi muistuttavat talven voimasta, mutta muuten aurinko, valo ja lämpö alkavat ottaa ylivaltaa.

Tein videon siitä, miltä tuntuu asua talvi Lapissa, pohjoisen armottomien kelien syleilyssä. Miltä tuntuu, kun kaamos ottaa vallan ja pakkaslukemat laskevat reilusti alle kolmenkymmenen. Miltä ensimmäiset auringonsäteet tuntuvat pimeyden jälkeen.

Videoon kasasin kuvaamiani pätkiä – ja samalla fiiliksiä koko talven mitalta. Nauttikaa 🥰

♥: Sanna

Kevään kuulumisia ilta-auringossa

Kevään kuulumisia ilta-auringossa

Kevät on vihdoin täällä. Vaikkakin erilaisena kuin olen kevääseen tottunut. Toukokuu on ovella, mutta yksikään kasvi ei vielä kuki, perhosia tai muuta pienelämää ei ole nähtävissä. Mutta kevät on tämäkin. Hiljalleen sulava lumihanki, joka kohisee kuumassa päiväauringossa. Vetäytyvä joen jää, joka tummuu päivä päivältä ja näyttää jo surullisen painavalta, vaan vielä sitkeästi pitää pintansa ja kantaa vielä rantojen montakymmensenttisellä jäällään kävelijät ja rohkeimmat kelkkailijatkin.

Kevääseen kuuluu samaan aikaan ei mitään ja kaikkea. Talvi oli raskas, taidan ymmärtää sen vasta nyt, kun valo ja lämpö hiljalleen palaa. Talvessa oli paljon uutta, paljon ihania asioita, uusia ystäviä, vanhoja ystäviä, aktiviteetteja, reissuja, iloisia ja surullisia tapahtumia. Luontoa, musiikkia, rauhaa. Paljon hyvää. Yllätyin siitä, miten kovasti kiinnyin pimeään ja kylmään. Kaamos ja kovat pakkaset tuntuivat ihanilta. Kuin luonnon haasteilta, joista nyt selviytyneenä olen hieman vahvempi ja ehkä astetta enemmän lappilainen. Heh.

Valo on nyt palannut kokonaan. Pimeää on vain pieni hetki keskiyön jälkeen, kohta sekin katoaa ja jäljelle jää vain valloittava auringon kirkkaus. Iltaisin ennen nukkumaanmenoa on jo vedettävä verhot ikkunan eteen. Viimeksi, kun niin olen tehnyt, oli elokuu.

Tuntuu, että kaikki keväässä liikkuu nopeasti. Aika, joka valon myötä tuntuu menettäneen kokonaan merkityksensä, mutta kuitenkin liikkuu eteenpäin. Kesä kolistelee jo ovella, vaikka talvi ei ole vielä antanut periksi. Päiviin etsiytyy välillä turhankin paljon tekemistä, lähes ympärivuorokautinen valo hämää omaa jaksamismittaria. Tuntuu, että päivä jatkuu ikuisesti.

Kesäkuussa pakkaan tavarani ja Papun pakettiautoon ja matkaan ympäri Suomea. Valokuvaan, nautin luonnosta ja menen sinne, minne tuuli kuljettaa vailla sen suurempia suunnitelmia. Projektissa on kuitenkin pieniä mutkia matkassa, sillä pakettiautoni on täysin hajonnut ja kaiken muun keskellä tuottanut suurta päänvaivaa. Kirjoitan pakuprojektistani ja sen etenemisestä vielä erikseen, mutta lyhyesti voin sanoa, että mikään ei ole mennyt niin kuin piti. Se taitaa olla normaalia.

Olen kuitenkin hiljalleen suunnitellut ja rakennellut pakettiautoani reissua varten. Nikkaroinut kalusteita, pohtinut sisustusta, hankkinut oleellisia tavaroita, kuten jääkaapin, hellan ja invertterin. Sisus alkaakin olla kohdillaan. Enää puuttuu itse auto, kun entinen antoi periksi.

Huoh.

Kevätillat, auringon hurmaava valo, lumesta vapautuneet mättäät ja lämpö, jonka turvin ulkona malttaa jo istua hyvän tovin tuovat suurta iloa muun kevättohinan keskelle. Pienet hetket kuunnellen varhaisten peippojen laulua rannan törmällä kultaisessa ilta-auringossa täydentävät energiavarastoja ja luovat suuren onnen tunteen. Onni on näissä pienissä hetkissä.

Kohti aurinkoa ☀️

♥: Sanna

Lumisade ja pohdintaa kirjoittamisesta

Lumisade ja pohdintaa kirjoittamisesta

On satanut lunta. Se on osittain sulanut ja satanut taas uudelleen. Huhtikuun päähänpistoja, ilmeisesti.

Hanki kantaa nyt hyvin. Sitä pitkin on vapauttavaa kulkea. Se vapauttaa ihan uusia väyliä kulkemiseen, sellaisiakin, joita pitkin kesällä ei pääse kulkemaan oksien ja tiheiden pusikoiden takia. Nyt metsän alusta on kuin kaikesta ylimääräisestä siivottu baana, jota pitkin on kevyt kulkea.

Yksi päivä kuljin lähimetsässä, kirjaimellisesti kotitaloni takapihalla, ja kaikesta ihmettelystä pyörällä hukkasin suuntavaistoni täysin. Tiesin metsäpalstan olevan rajoitettu, joten varsiniasesti eksyksissä en ollut. Lopulta, kun löysin itseni niin sanotusti kartalta, olin kulkenut täyden ympyrän, vaikka olin varma, että kuljin suoraan. Hassu tunne. Hetkeksi sitä menetti täysin hallinnan tunteen siitä, missä on ja mihin kulkee. Koin sen kuitenkin varsin hedelmällisenä oppimistilanteena, kun tiesin, etten voisi hukata itseäni kovin kauaksi kotoa.

Mitään ihmeellistä ei tunnu tapahtuvan. Toisaalta, miksi tarvitsisikaan tapahtua? Tässä blogin kirjoittamisessa on se hassua, että jostain syystä tulee huono omatunto jos ei ole tapahtunut “mitään kirjoittamisen arvoista”.

Kuka on sanoman, mikä on kirjoittamisen arvoista ja mikä ei? Mikä minä olen sanomaan, että jokin tapahtuma on enemmän kirjoittamisen arvoista kuin se, että on satanut kymmenen senttiä uutta lunta? Välillä ajattelen, että pitäisihän minun keksiä maailmaa mullistavia asioita kirjoitettavaksi ja tarjota jotakin ihmisille, jotka täällä käy vastineeksi heidän ajastaan.

Onpas outo ajatus, kun sen kirjoittaa auki. Kaikenlaisia ajatuksia sitä ihminen päässään pyöritteleekin. Ihanaa, että olette täällä lukemassa ajatuksiani ❤

Blogi on ollut olemassa kohta puolitoista vuotta. Siinä ajassa olen oppinut hurjan paljon. Kirjoittamisesta, kuvaamisesta, tekniikan ihmeistä ja ongelmista. Olen oppinut myös siitä, miten helposti luovaksi kanavaksi, omien ajatusten ja luomuksien jakoon tarkoitettu alusta saattaa muuttua omassa päässä painostavuudeksi siitä, että pitäisi tehdä enemmän, saada enemmän aikaiseksi, kirjoittaa ja jakaa vielä enemmän. Jos vain olisi aikaa, jos vain olisi sitä ja tätä. Negatiivinen ajatusketju on valmis.

Onneksi olen oppinut. Ainakin kovasti yritän. Ei tämän tarvitse olla suorittamista, alkuperäinen ajatuskin oli nimenomaan sitä vastaan. Halusin kanavan, johon jakaa omia tuotoksiani ja pohdintojani, inspiroida itseäni jatkamaan niiden tekemistä ja ehkä jakaa palasia itsestäni muillekin. Se ajatus ei ole hukkunut mihinkään matkan varrella. Ehkä välillä vain haalennut siinä kaiken innostuksen ja uutuuden hohkan vauhdissa, kun huomaan, miten paljon tämän tekemisestä pidän ja etenkin siitä, että joku muukin pitää tekemisistäni. Hurja ajatus, että omassa päässäni muhineet ideat muutettuna pitkän prosessin jälkeen toteutukseksi voivat aiheuttaa muissa ihmisissä uusia ideoita ja johtaa jopa toimintaan asti.

Erityisesti Instagramin puolella saan viestejä ihmisiltä eri puolelta maapalloa, ihmettelyjä Suomen luonnon erikoisuuksista, kylmästä, lumesta ja varsinkin siitä villistä vapaudesta, mihin minulla on oikeus täällä pohjoisessa. Että joku Singaporessa asuva toimistotyöläinen saa motivaatiota työpäiväänsä katsomalla, kun minä vaellan pohjoisen aavoissa metsissä. Hullua! 😍

Kiitos ihan jokaisesta kommentista ja ajasta, jonka käytät lukemalla ajatuksiani ja katselemalla tuotoksiani. Kaikki se motivoi minua jatkamaan tätä välillä luovalta sekasorrolta tuntuvaa hommaa ja etsimään uusia seikkailuja. Vaikka sitten niitä omalla takapihalla tehtyjä.

Kiitos ❤

♥: Sanna

Väsyttävä valo

Väsyttävä valo

Ei se taida olla pelkästään valon vika. Mutta väsymys on ollut viime viikkoina pinnassa. Vaikeinta siinä on antaa sen olla. Kun tekisi mieli mennä, tehdä ja nähdä paljon. Melkein turhalla kiireelläkin välillä. Ihan kuin aika olisi loppumassa kesken. Nyt, kun väsyttää, on vaikea hyväksyä sitä ja antaa sen olla. Levätä niin paljon kuin levätyttää.

Ympäristöllä on mielialaani suuri vaikutus. Kaupungissa se laski sitä eikä viikonloppuisin autolla luontoon ajetut retket auttaneet asiaa. Täällä pohjoisessa löydän suurta innostusta, energiaa, inspiraatiota ympäristöstäni. Nyt kevään myötä – kyllä, pakko se on myöntää, että kevät taitaa olla saavuttanut pohjoisenkin – luonto ei ole kauneimmillaan. Sitäkin on vaikea hyväksyä. Että ympärillä oleva luonto ei ole nyt parhaimmillaan eikä sen aina tarvitsekaan.

Viime aikoina on ollut enemmän vapaa-aikaa kuin esimerkiksi alkutalvesta tai syksyllä. Joko se ei sovi minulle tai olen turhankin ankara itseni kanssa. Tuntuu, että en ole saanut aikaiseksi “mitään”. Liika aika saa ihmisen saamattomaksi. Tai murehtimaan liikaa. Äänestän jälkimmäistä.

Kevät on ennen merkinnyt minulle uuden alkua, uutta energiaa, uutta vuodenkiertoa. Nyt tuntuu erilaiselta. Kevään merkit on selvästi ilmassa: lämmin ilma, tuuli, joka tuoksuu jo mullalta ja maalta, lintujen ensimmäiset viserrykset. Kuitenkin hanki yltää vielä yli polven. Pienet, sinnikkäät purot ovat avanneet ensimmäisiä kuohujaan jääpeitteen alta, mutta joki pysyy vielä jämäkästi paikoillaan. Sen lumipinta on valahtanut kuin väsyneenä talven painosta.

Maa on väliin märkä ja musta, öisin se saattaa jäätyä tai saada ylleen kevyen lumipeitteen, joka haihtuu auringon ensisäteiden myötä.

Huhtikuu on kuulemma pohjoisen kuukausista julmin. Aamuisin on vielä reilusti pakkasta, mutta päivällä auringon lämpö hipoo mittarin yli kymmenenkin asteen.

Muutamina päivinä hanki on tarjoillut upeaa kantokeliä. Sitä pitkin vapaasti metsässä kulkiessa mieli lepää. Vietän usein aikaa istuskellen lumesta vapautuneilla, vielä kuitenkin jäisen kylmillä mättäillä ja kerään auringon lämpöä itseeni kuin janoinen kasvi vettä sateella.

Siellä, missä aurinko on vähänkin päässyt hankea puremaan, se saattaa upottaa armottomasti, vaikka kuinka varovaisesti koittaisi hiipiä.

Ei, siinä ei ole metsäneläimen mystiset jäljet. Sanna upposi hankeen vyötäröä myöten.

Siellä täällä lumi on antanut jo periksi ja paljas maa näkee valon ensimmäisiä kertoja sitten marraskuun alun. Tiellä voi kävellä kuivaa hiekkaa pitkin samalla kun vieressä on vielä reilun metrin korkuinen hanki. Muutama päivä sitten hiihdin metsäsuksilla kylätien vieren hangessa, kun vastaan ajeli kuivaa tietä pitkin lapsi kevätlenkkareissa polkupyörällä. Hymyilimme kumpikin tilanteen koomisuudelle.

Päivä kerrallaan. Levätään nyt, niin kesällä jaksaa taas seikkailla yöttömän yön valon voimin. Päivänvaloa onkin tällä hetkellä jo hurjat 15 tuntia vuorokaudesta!

Kevättä tai uutta lumisadetta odotellen,

♥: Sanna

Kevään kulku

Kevään kulku

Onko kevät saavuttanut jo pohjoisen? Ei ihan. Lapin kahdeksasta vuodenajasta kevättalvi on vielä ennen kevättä. Hanki yltää vielä lähes vyötärön korkeudelle ja aamuisin pakkanen saattaa kiriä vielä reilusti alle kahdenkymmenen. Lunta saattaa sataa pehmeinä hiutaleina tai vaakasuoraan iskevänä tuiskuna vielä kuukausikaupalla. Tuntureiden parhaat laskettelu- ja hiihtopäivät ovat vielä edessä päin.

Kuluva vuodenaika, kevättalvi, on nyt toiseksi viimeinen vuodenaika, jota täällä pohjoisessa en ole vielä kokenut. Kevät on kuuleman mukaan nopeasti ohitse. Silloin kaikki tapahtuu vauhdilla, kun kasvit, eläimet ja kaikki luonto herää yli puolen vuoden talven jälkeen eloon taas muutamaksi kuukaudeksi ennen seuraavan talven tuloa. Odotan innolla kevään näkemistä, kuten kaikkia muitakin vuodenaikoja täällä.

Vasta viime viikkoina olen laskenut tätä pohjoisen todellista vuodenkiertoa. Talvi todellakin kestää kuudesta kuukaudesta jopa kahdeksaan kuukauteen. Viime talvena lunta oli reilusti vielä kesäkuussa, talvi kesti siis yli yhdeksän kuukautta. Koko vuodesta kesäksi voidaan lukea siis lähinnä heinä- ja elokuu. Elokuun lopulla alkaakin jo ruska-aika, joka on jo alkavaa syksyä. Näin mietittynä tuntuu hurjalta. Elettynä ei niinkään. Talvea on kestänyt nyt viisi kuukautta ja muutama on vielä odotettavissa. Se ei silti kyllästytä.

Miksi? Siihen ei kuulu märät ja harmaat loskakelit tai epätietoisuus, onko nyt talvi vai ianikuinen marraskuu. Sen sijaan rehelliset, reilut pakkasasteet, kunnon upottava hanki ja jäisen valon joka päivä taivaanrantaan maalaamat eri pastellinsävyt. Kuka ei voisi pitää tällaisesta talvesta?

Toistan sitä usein, mutta täällä tapahtuu luonnossa muutoksia harva se päivä. Kahdeksassa talvikuukaudessakaan yksikään ei ole samanlainen kuin toinen. Sanotaan, että vuodet eivät ole veljeksiä, täällä viikotkaan eivät ole veljeksiä. Viime viikolla lämpimän auringonpaisteen vaikutuksesta teiltä sulanut lumi ja sen alta paljastunut kuiva asfaltti peittyy yhdessä illassa uudelleen lumen alle. Eilisen plusasteet vaihtuivat tämänaamuiseen kahdenkymmeneen pakkasasteeseen.

Joka päivä on jotakin uutta ihmeteltävää. Lumen syvyys, sen koostumus, uusi lumi, uusia eläinten jälkiä lumella, lumen pysyminen puissa, jään tilanne. Havaintoja voi jatkaa loputtomiin. Aurinko vaihtaa paikkaa niin vauhdilla, että sitä on vaikea uskoa. Muutama kuukausi sitten se hädin tuskin kurkisti joen vastarannan metsän takaa, nyt se loimottaa koko päivän aloittaen jo heti aamukuuden jälkeen. Illalla seitsemän-kahdeksan aikaan näkee vielä hyvin ilman otsalamppua tehdä pihatöitä.

Valoa on joka paikassa ja jo lähes koko hereilläoloaikani. Aloitan aamuni usein aikaisin, saatan olla jalkeilla helposti viiden jälkeen ja työn touhussa jo ennen seitsemää. Toimin parhaiten aamun tunteina. On ihanaa herätä, kun on valoisaa. Se tuntuu hämmentävältä, että makuuhuoneen ikkunasta ei tervehdikään oma aamuinen peilikuvani, vaan vaalean sinessä aamuvalossa kylpevä, luminen maisema. Aamukahvia keitellessäni aurinko nousee jo puiden yläpuolelle ja maalaa sinisen sävyihin lämmintä keltaista reiluin siveltimen vedoin.

Illan tullen pimeys ei ole enää niin kaikennielevää ja mustaa, joka valtaa koko maiseman heti iltapäivällä. Ennemminkin vähä vähältä syveneviä sinisen sävyjä, jotka viimeiseen asti vielä pitävät päivänvaloa voimissaan. Kun aurinko painuu mailleen, kuu ja tähdet valaisevat vielä hyvän tovin lumista maisemaa.

Eilen katselin tummansinistä tähtitaivasta ja kuun valossa kylpevää maisemaa. Kohta sitä ei näy muutamaan kuukauteen, kun vuorokauden ympäri kestävä valoisuus pitää tähtitaivaan piilossa taas syksyyn asti.

Kevättalvi höllentää otettaan päivä päivältä. Tälle viikolle on luvattu reiluja lämpöasteita ja kovia tuulia. Kevätmyrsky edeltää luonnon heräämistä taas eloon. Sitä ennen tiedossa on kuitenkin vielä mahdolliset hankikantokelit, pitkät, aurinkoiset kevättalven illat ja vielä kovin kylmät pakkasaamut.

Ihanaa kevään alkua tai talven jatkoa sinulle, mukava kun olet täällä ☀️

♥: Sanna

Arjeksi muuttuneita asioita

Arjeksi muuttuneita asioita

Muutama viikko sitten taivas oli kirkas lähes joka ilta. Tähdet täplittivät tumman sinistä taivaankantta ja revontulia näkyi useana yönä. Ensimmäistä kertaa täällä asuessani katsoin ikkunasta ulos revontulten loisteeseen, sammutin valot ja menin nukkumaan sen sijaan, että olisin sännännyt ulos pakkaseen kameratarvikkeiden kanssa puoleksi yöksi.

Revontulista, pohjoisen maagisimmasta asiasta, on tullut osa arkea. Niiden perässä ei tarvitse juosta joka yö, koska tiedän sen mahdollisuuden tulevan taas uudelleen. Ehkä jo huomenna. Tai ensi viikolla. Viimeistään ensi talvena. Tai sitä seuraavana.

Ihana ajatus.

On ihanaa, miten arki tänne muuttamisen jälkeen on muuttunut. En tiedä, kauanko jaksan vielä verrata kaupunkielämää nykyiseen elämääni, mutta vielä se tuntuu kutkuttavan kontrastiselta. Kaupungissa aamu alkoi paljain jaloin lämmitetyllä lattialla tepastellessa ja naapurin heräämisen ääniä kuunnellessa. Nyt aloitan arkiaamun (ja lähes jokaisen muunkin aamun) villavaatekerroksilla ja tuvan lämmittämisellä.

Tyypillinen lämpötila helmikuisena aamuna.

Aamutoimien jälkeen kaupungissa veisin Papun ulos, useimmiten kierrokselle kalskean korttelin ympäri tai parhaimmillaankin lähiön kellertävien katuvalojen loisteessa säälittävän pienille metsälämpäreille. Nyt saatan tehdä monen kilometrin hiihtolenkin joen jäällä heti auringon noustessa. Olla tunteja ulkona, seurata hangen olomuodon vaihtumista ja tasaisesti lisääntyvän valon vaikutusta tai tutkia yön aikana lumeen piirtyneitä eläinten jälkiä,

Ahman jäljet joen jäällä.
Mitä luultavimmin suden jälki. Alueella, josta jäljen löysin, ei asu ketään monen kilometrin säteellä eikä siellä ollut ihmisten jälkiä.

Arkiseksi on muuttunut myös auton kanssa puuhailu – tai tappelu, riippuen kulloinkin vallitsevasta mielentilasta. Pääosin koen siitäkin aiheutuvat lisäpäänvaivat hauskoiksi seikkailuiksi, jotka värittävät arki-iltojen kulkua. Rautakanki, lapio ja käynnistyskaapelit ovat löytäneet tiensä autoni vakiovarustukseen. Niiden tarpeellisuuden olen joutunut oppimaan kantapään kautta.

Se, mitä jaksan ihmetellä ja olla kiitollinen varmasti vielä monen vuoden jälkeen, on ihmisten avuliaisuus. Voin hyvillä mielin koputtaa pimeän tullen tuntemattoman talon oveen pyytämään apua auton käynnistämisen kanssa. Tai kysyä neuvoa paikallisesta ravintolasta, jonka lähelle autoni jumahti, miten jäätyneet jarrut saa parhaiten avattua. Sillä rautakangella. Kuinkas muutenkaan.

Yhtenä iltana tienvarressa keskellä ei mitään.

Vastavuoroisesti voin hiihtää muutaman kilometrin jäälle jumiin jääneen mottorikelkkailijan auttamiseksi ylös vetisestä hangesta. Tai hoitaa naapurin koiraa päivisin, kun itse olen kotona, mutta he töissä.

Yhteisöllisyys on aivan erilaista kuin kaupungissa. Jaksan toitottaa siitä, mutta se on mielestäni parhaimpia asioita täällä asuessa.


Kaupungissa asuessani kahlaisin tähän aikaan vuodesta loskassa koleassa ja harmaassa säässä asfaltoituja katuja pitkin työpaikalle mieli harmaana. Täällä välimatkat ovat pitkiä, mutta minusta ne eivät siltä tunnu. Nautin ajamisesta vaihtuvassa tunturi- ja metsäluonnossa. Niitä seuratessa ja kaiken kauneutta todistaessa kymmenien kilometrien päivämatkat menevät ohi liiankin nopeasti.

Teidenvarsilla riittää seurattavaa.

Kaupunkikodin ikkunasta aukeaisi parhaimmillaankin maisema rakennettuun kaupunkiluontoon, jossa jokainen puu on piirretty ensin kartalle ennen kuin se saa kasvaa omalla paikallaan. Nyt kotini ikkunasta aukeaa elävä luontomaalaus, jonka värit vaihtuvat joka päivä.

Viikonlopun koittaessa viettäisin kaupunkilaisena vapaa-aikaa joko sisätiloissa tai matkustaisin vähintään tunnin päästäkseni luonnon ääreen rentoutumaan. Tunnin matka tuntui silloin pitkältä, joten kynnys lähteä luontoon kasvoi.

Täällä pääsen luontoon suoraan etuoveltani. Sellaiseen luontoon, joka saa kasvaa ja rehottaa rauhassa. Jossa linnut ja muut eläimet viihtyvät, sillä muut kulkijat muutamaa moottorikelkkaa ja hiihtäjää lukuunottamatta, ovat harvassa. Luontoon, jossa voin kulkea hiihtäen koskemattomassa umpihangessa kilometrikaupalla kuulematta ääntäkään saati näkemättä ketään.

Enkä suinkaan ole aina yksin. Muutin etelästä pohjoiseen hieman jopa kyynisenä ajatellen, että asun sitten vaikka yksin keskellä ei mitään, jos muu ei auta. Täällä ympärilleni on kertynyt kuin vahingossa saman henkisiä ihmisiä, joiden kanssa joka viikonloppu tai tavallinen arki-iltakin tuntuu seikkailulta.

Iltaisin palaan mökkiini pimeää pihatietä pitkin tähtien tai revontulten loisteessa. Sytytän tulen uudelleen takkaan ja kääriydyn kahden peiton alle viileälle vintille. Lähes joka ilta mietin mielessäni päivän parhaat kohdat läpi ennen nukahtamista. Niihin kuuluu toistuvat aiheet: täällä asuvat ihmiset, joka päivä muuttuva ja kauneudellaan ihmetyttävä luonto sekä omat, luovat projektini, joihin saan täällä inspiraatiota, tilaa ja aikaa paljon enemmän kuin ennen.

Koti luonnon valojen loisteessa.

Ystäväni kysyi menneellä viikolla, mitä asioita kaipaan kaupungista. Hetken mietittyäni vastasin “en yhtään mitään”. En taida kaivata kaupungista mitään. Täällä on hyvä ihmisen olla.

♥: Sanna

Särkyvää kirkkautta

Särkyvää kirkkautta

Suksisauvat silloin sihahtelivat ja sukset lauloivat elämisen riemua, ja oudot valot piirtelivät tähdenlentoja sieluni maisemaan, sen pimeimmänkin sopukan valaisten.

A.E. Järvinen

Viime viikot aurinko on paistanut. Kuin viimeistä päivää, tekisi mieli kirjoittaa. Sen valo on kirkastakin kirkkaampaa. Sokaisevaa suorastaan. Hämmentävää, miten hyvin ihminen tottuukin talven pimeyteen ja valottomuuteen. Kun sille sitten esitellään uudelleen valo ja sen kirkkaus, on se kuin uusi asia. Ihminen se on sopeutuvainen.

Vastahan se kaamos päättyi, noin kuukausi sitten. Reilun kuukauden päästä on täällä pohjoisessa taas enemmän päivänvaloa kuin etelässä. Jos joku kuvaa pohjoista ja Lappia pimeäksi paikaksi, pelkää kaamosta ja kertoo sen olevan syy, miksei haluaisi asua täällä, on hän aivan väärillä jäljillä. Valoa on, se muuttaa muotoaan vuodenkierron mukaan, mutta aina sitä on.

Joen jää on vihdoin kestävää. On ollut jo tovin, sen kertoo sen paksua lumipintaa piirtävät moottorikelkan jäljet. Niiden jälkeen uskallan minäkin tutkia joenvarren jäätä muutakin kuin jalanmitan päässä rantaviivasta, valmiina loikkaamaan törmän hankeen pienenkin rasahduksen jälkeen.

Turhaan en ole ollut varovainen, virtaavan joen jääpeite ei koskaan ole turhan kestävä. Sen tyynen, paksun lumipeitteen alla jää saattaa paikoin olla hyvin heikkoa. Jänkiltä jokeen putoavat pienet purot jaksavat uutterasti virrata kovimmillakin pakkasilla ja voivat pitää jään petollisena kovimpienkin pakkasten jälkeen.

Kolmatta viikkoa kelkkojen menoa seuranneena ja siitä varmistuneena, että mikään niistä ei ole syöksynyt hangesta pilkistävään mustaan avantoon, lähdin tutkimaan jään synnyttämää uutta ympäristöä. Kun vaihtaa näkökulmaa, tutukin maisemat näyttävät ja tuntuvat uusilta. Pakkasin kamera- ja evästarvikkeet kylmänkohmeiseen nahkareppuuni. Nappasin mökin seinustalla pienen korjaamisen jälkeen käyttöönottoa odottaneet vanhat puusauvat ja sukset.

Rantaan johtavat portaani ovat hukkuneet toista metriä hipovaan hankeen. Alaspäin tosin pääsee aina. Muutaman askeleen vauhdilla ja hyvällä tasapainolla rantaan pääsee lumilautailutyylillä ilman lautaakin. Sukset asettelen jalkaan omaan rantaani päiväkävelyillä tamppaamaallani polulla. Aurinko paistaa vastarannan tumman metsänsiluetin takaa kirkkaana ja uudenvuoden pirteänä.

Suksi luistaa kelkan kovettamalla hangella hyvin. Turhan pitkät sauvat tai hivenen hikeä pukkaavan liian paksun villapaidan epämukavuudet unohtuvat nopeasti kirkasta hankea hiljaa halkoessa. Kelkkailijat viettävät iltapäiväänsä tupiensa suojassa, missä lie. Mukavaa, että antavat rauhaa rakastavan hiihtäjän kulkea kaksin hiljaisuuden kanssa.

Kiire ei ole mihinkään. Tajuan, etten ole tänään nähnyt ainuttakaan ihmistä. Enkä taida nähdäkään.

Papu keräsi kylmänhuurretta turkkiinsa. Ei se silti palelevan näyttänyt, kirmasi kevyesti moottorikelkan kovettamaa hankea pitkin korvat pohjoisen tuulessa lepattaen. Jos se tapaisi itsensä vuosi sitten, tuskin tunnistaisi itseään. Kaupunkikoirana se viitsi hädin tuskin laahustaa korttelin ympäri, nyt se juoksee umpihangessa kilometritolkulla. Paksu turkki on saanut terveen kiillon ja ekstralämpimän välikerroksen tunturien tuulta vastaan. Silmät ovat kirkkaat kuin koiranpennulla.

Taitaa sama päteä itseenikin. Jos tapaisin itseni vuosi sitten, en tunnistaisi. Enkä taitaisi halutakaan. Sanotaanhan sitä, että jos katsot itseäsi vuosi sitten ja se, mitä näet, ei hävetä tai nolota, et ole kehittynyt tarpeeksi. Ainakin olen kehittynyt ja oppinut.


Silloin tällöin mieltäni hassuttaa edelleen ajatus, että todella asun täällä. En ole lomalla, en ole kenelläkään kylässä. Tämä joki, jonka varrella kotini on. Tämä kylä, joka sivusilmissä harvoine taloine vilisee, on todella kotikyläni. Sen kaikki parisensataa asukasta naapureitani. Kuinkahan kauan tämä ajatus vielä mielessä muistuttaa? Liekö koskaan katoaa. Onhan se hyvä muistaa, mistä on lähtöisin ja mihin on omilla valinnoilla päätynyt. Voi taputtaa itseään olkapäälle itselle oikeista valinnoista ja olla kiitollinen kaikesta sen mahdollistaneesta.

Moottorikelkkojen jäljet jatkuvat pitkälle pohjoiseen. Olisi hauska hiihtää katsomaan, kuinka pitkälle. Onko joku jaksanut körötellä Muonioon asti, ehkä jopa käsivarteen? Ehkä joku päivä. Tänään käännän sukset takaisin kohti kotia hieman sen jälkeen, kun ylipirteä aurinko painoi päänsä Ruotsin puolelle ja luovutti vallan talven aikana tutuksi tulleille sinisen ja purppuran sävyille, jotka maalasivat taivasta levein pensselinvedoin.

Joudun tähystämään toisenkin kerran metsän siimekseen ennen kuin löydän oman mökkini. Se soluttautuu ihanasti metsän tummuuteen eikä paljasta jäällä kulkijoille asuinpaikkaani.

Joen keskikohtaa halkovalta moottorikelkkatieltä haarautuu lähes joka joenrannan taloon oma hiihtolatunsa, minunkin. Luovutan kevyen hiihtoreittini takaisin kelkkailijoiden kiitoradaksi – niitä ei tosin retkeni aikana näkynyt tai kuulunut ainuttakaan – ja käännän sukset kohti syvää hankea ja sen takana odottavaa lämmintä tupaa.

Jaksan toistaa itseäni, mutta olen niin iloinen, kun saan asua täällä.

Valoa alkavaan viikkoon ☀️

♥: Sanna

Sydäntalvella

Sydäntalvella

Kaamos päättyi pari viikkoa sitten. Hieman hämmästyin, nytkö se jo loppuikin? Tunsin jopa pientä kaihoa. Juuri, kun luulin ehtineeni sopeutua, luonto muuttaa suuntaansa. Muutos ympäröivässä luonnossa ja sen seuraaminen pitävät mielen virkeinä. En tiedä ihanampaa tapaa aloittaa päivä kuin valon valjettua tutkia, mitä luonto tänään tarjoilee. Jaksaako aurinko nousta metsänreunan yläpuolelle vai vieläkö se uinuu kylmänä horisontissa? Onko yön kireä pakkanen huurruttanut joen rannan puihin lisää kidetaidetta? Kuinka hyvin joen jää jo kestää ja kuinka pitkälle sitä uskaltaa astella?

Talvi on paukuttanut pakkasia kunnolla. Kovimmillaan käytiin neljänkymmenen korvilla. Mökki lämpenee pääosin puilla, joita kuluu kovaa tahtia. Soitin luottopuutoimittajalleni uuden puukuorman sopimisesta. Se pitää kuulemma ensin kaivaa hangesta esiin ennen toimittamista ja saattaa olla aika kylmä ja luminen varastoitaessa. Ei haittaa, tarvitsen sitä silti. Kannan puut sitten sisälle aiemmin lämpenemään takan eteen. Aina ei ole helppoa elää hangen ja pakkasen armoilla. Kylmä hiipii väkisin välillä sisään asti. Kovimpina pakkasaamuina eristämätön ulko-oveni on kerännyt kauniin huurteen sisäpuolen ikkunoihin ja metalliseen kahvaan. Makuuhuoneeni ikkuna kasvatti kuurankukkia sisäpuolelle pari päivää ennen kuin kitkin ne sinnikkäällä takan lämmittämisellä. Yöt pysyn lämpimänä kahden täkin ja merinovillakerraston turvin.

Onko tämä kaikki ikävää? Ei ollenkaan. Nautin siitä, että saan aamuisin vielä kylmänkohmeisena kolme villatakkia vuorenani sytyttää takkaan tulen. Pihalle tossuissa ja villavaatteissa aamuhämärässä hiipiessä tähtitaivas levittyy tummien kuusten yllä suurena ja puhtaan kirkkaana. Pakkanen narskuu tossujen kumipohjan alla, sylissä pärekori natisee tyhjyyttään. Puuvaraston seinustalla hupeneva puupino heijastaa otsalampun valossa jäähileitään, jotka pian sulavat takan eteen kannettuina.

Tunnelma on rauhallinen, maanläheinen, luonnollinen. Juuri minulle sopiva.

Se, että auto hyytyy pakkasessa illalla syrjäkylille, ei ole toivottavaaa tai mukavaa. Kaikki hetket eivät ole yhtä juhlaa, elämä ei ole helppoa tai ainaista tunnelmointia. Jotenkin asiat silti järjestyvät. Auttavia ihmisiä on ympärillä, jotka soittavat tutun tutuilleen saadakseen minulle työkalut ja avun pimenevään talvi-iltaan, kun auto on hiipunut kylän autiolle parkkipaikalle. Se tuntuu välillä oudolta, aivan uudelta. Ihmiset auttavat hyvää hyvyyttään, ei odottaakseen jotakin vastapalvelukseksi tai saadakseen itselleen jotakin. Minäkin yritän. Tarjoan omien taitojeni ja kykyjeni mukaan apuani. Yhteen hiileen puhaltamalla elämä luonnonvoimien armoilla käy kevyemmäksi. Tai ainakin ongelmien kanssa on mukavampi elää, kun ne voi jakaa.

Koitan pitää kirjoittamistahtia yllä. Nautin ajatusten järjestämisestä ja elämän pienten tapahtumien jakamisesta täällä. Vihaan kiirettä, aikatauluja ja täyttä kalenteria. Vältän sitä mahdollisuuksien mukaan viimeiseen asti, mutta tiedostan ajan rajallisuuden ja elämän realiteetit ja samalla inhoan niitäkin. Luovuus, kirjoittaminen, valokuvaaminen, musisointi vaatii aikaa – paljon tyhjää tilaa, äänettömyyttä, tylsiä hetkiä, pitkiä ja pimeitä iltoja. Ideat syntyvät, ainakin omalla kohdallani, kaukana kiireestä ja paineesta. Aikatauluttamisella ei ole siinä sijaa, mutta elämän on silti pyörittävä ympärillä. Lämmin mökki vaatii puita, auto vaatii osia ja huoltoa, ulkoilu, harrastukset ja luovuuden kanavat vaativat väleineitä ja välineet huoltoa. Kaikkea sitä saa rahalla ja sitä vastaan minun on annettava omaa aikaani ja osaamistani. Siitä syntyy aikatauluja, jotka haukkaavat palan pois luomisesta – asiasta, mistä nautin luonnon ohella elämässä eniten.

Koitan ottaa elämän ja sen tuomat välttämättömät realiteetit vastaan samalla tavalla kuin kylmän pakkasaamun – hitaasti, raukeasti, rauhassa. Ajan kanssa, kärsivällisesti, armollisesti, ymmärryksellä.

Jos et jaksa odottaa kirjoituksiani täällä, suosittelen hyppäämään matkaani Instagramin puolella. Sen kautta pääset seuraamaan elämääni pohjoisessa useasti viikossa; aamupakkasten huurtamia joenrantamaisemia, seikkailuretkiä tuntureille ja Lapin eri kolkkiin, arjen ihania ja vaikeita sattumuksia, ystäviä ja rakkaita ihmisiä. Ihanaa, jos tulet siellä mukaan matkaani 🤗

Ihanaa alkanutta viikkoa sinulle ☀️

♥: Sanna


Lue myös aikaisempia kirjoituksiani

Pakureissussa – VIDEO

Olen kuvannut koko kevään ja alkukesän, mutta videon työstäminen jäi kaiken Bertan rakentamisen, muuton ja nyt reissaamisen jalkoihin. Haluan kuitenkin jatkaa videoiden tekemistä ja jakamista – niiden avulla koen pystyväni välittämään tunnelmia, ajatuksiani ja tunteitani vielä valokuvia monipuolisemmin. Videolla kerron kevään ja kesän saapumisesta pohjoiseen, pakun rakentamisesta ja siihen muutosta. Siitä, miten opin rakentamaan, mistä […]

Pakureissussa – Liikkuva koti matkalla etelään

Jätin pohjoisen aavat taakseni ja käänsin keulan kohti etelään. Olen käynyt viimeksi etelässä tapaamassa ystäviäni ja perhettäni joulukuussa. Pohjoiseen muttettuani uhmasin, että minua on vaikea saada sieltä pois useammin kuin kaksi kertaa vuodessa. Alunperin vitsiksi tarkoittamani pitää näköjään paikkaansa paremmin kuin hyvin. Paku alkaa näyttää kodilta. Edelleen petaan sängyn joka aamu – ihan vain siksi, […]

Pakureissussa: Utsjoki ja Ailigas-tunturi

Utsjoki valloitti. Olen käynyt siellä ennenkin, mutta nyt ensimmäistä kertaa kesällä. Kesä kaukana pohjoisessa on vasta aluillaan. Lehdet puissa pieniä ja hennon vaaleanvihreitä. Tienvarsien kasvit juuri maasta puhjenneita ja uusia kaikessa hentoudessaan. Utsjoella yövyin pienen puron varrella, josta kirjoitin jo aiemmin. Sieltä lähtiessäni tie kuljetti minua Nuorgamiin asti, Suomen pohjoisimpaan kylään ja pysähdyin samalla rannalla, […]