Hyvää itsenäisyyspäivää, rakas Suomi

Hyvää itsenäisyyspäivää, rakas Suomi

Kotimaasta on tullut viime vuosina entistä rakkaampi. Etenkin pohjoiseen muuton myötä. Täällä olen löytänyt Suomesta ja suomalaisuudesta juuri ne palaset, jotka resonoivat minulle, jotka on minulle niitä tärkeimpiä, joita en vaihtaisi pois mistään hinnasta. Vapauden, luonnon, rauhan. Suuria asioita, joita on joskus pitänyt turhankin itsestäänselvinä. Olen etuoikeutettu ympäröimään elämäni ja arkeni noilla asioilla ja arvostan sitä joka ikinen päivä.

Hyvää itsenäisyyspäivää Suomi ja kaikki täällä asuvat ja oleilevat. Olemme me onnekkaita.

♥ Halauksin Sanna

Kun joki jäätyy

Kun joki jäätyy

Pihallani on ollut viimeisen kuukauden ajan ympärivuorokautinen taidenäytös. Joki on muodostanut päällensä jäätä. Lämpimämpinä päivinä, kun pakkanen hellittää, vastarannalle sulaa tumma väylä, jota pitkin pohjoisesta valuu valtavia jäälauttoja ja sorbettimaista jäähilettä.

Kuvasin joen jäätä dronella reilusta sadasta metristä juuri, kun se oli taas kerran sulattanut tummansinisen linjan vastarannalle. Hiljalleen ohi lipuvat jäälautat tummaa vedenpintaa vasten on kuin taideteos. Niiden liike muistuttaa hämmentävästi mikroskoopilla suurennetulta kuvalta verisuonista. Luonnossa toistuu samat kuviot pienessä ja suuressa mittakaavassa.

Seuraavana pakkasyönä koko komeus on taas visusti piilotettu vankan jääpeitteen alle.

Tänä aamuna jää on taas peittänyt joen ja tumma vesi virtaa nyt peilikirkkaan jään alla. Astelin varovasti rannan tuntumassa ja hypähtelin nopeasti takaisin penkereelle, kun komeasti kajahtava railo halkaisi jään pinnan suoraan jalkojeni alla. Se ei vielä kestä kävelyä, mutta pian se muuttuu taas talven tieksi, jota pitkin pääsen kävellen ja hiihtäen paikkoihin, jotka avautuvat vain talvella.

Ihanaa pakkasviikkoa ja talven tuulahduksia.

♥ Halauksin, Sanna

Tuli ja jää

Tuli ja jää

Aamulla aurinko nousee yhdeksän jälkeen. Pakkanen paukuttaa jokea ja sen jäätä. Nostan aamukahvistaa katseen ulos ja henkäisen.

Taivas on tulessa.

Purppura hohkaa eteläiseltä taivaanrannalta, jostakin sieltä, mistä aurinko koittaa vielä viimeisillä voimillaan nousta horisontin yläpuolelle paistamaan. Kultaiset sävyt heijastuvat pilvistä ja kuuraisesta metsästä.

Pariakymmentä hipova pakkanen on tiputellut kuurankukkia jäänpintaan. Astun varovasti talvisaappaalla kirkkaan joenjään päälle. Se raksuu, mutta näyttää kestävän. Taivaan tuli heijastuu kuurankukkien ympärille. Näyttää kuin ne kylpisivät purppuraisessa tulikylvyssä, jähmettyineinä paikoilleen.

Tällaiset hetket kestävät usein vain lyhyen aikaa. Puolen tunnin päästä aurinko on kivunnut sinne, minne se tänään jaksoi. Pilvien taakse, juuri metsänrajan yläpuolelle. Värit hiipuvat hetkessä ja tuttu harmaansini palaa maisemaan kuin kotiinsa.

Pienten hetken taikaa.

♥ Halauksin, Sanna

Talven tulo

Talven tulo

Sieluni kietoutuu suloiseen sumuun. Tulen yhtä vahvaksi kuin Lapin puu.

Sain viime viikolla kortin tärkeältä ihmiseltä. Sen ylänurkassa oli kaunis runon pätkä. Viikonloppuna olin ystävien kanssa Korvatunturilla, jonka huipulta ylläoleva kuva on otettu. Runo tuli mieleeni seistessäni tunturin huipun teräväreunaisella kalliolla räntäsateessa ja sankassa sumussa. Alhaalla jyrkän reunan takana näykyi vain valkoista sumua, jonka tyhjyyteen kämmenen kokoiset märät lumihiutaleet putosivat. Jyrkänteen reunalla kasvoi kitukasvuisena sitkeästi tuulessa vipattaen yksinäinen mänty. Sen taipuisat oksat heiluivat tunturituulessa leppoisan oloisasti, kuin tanssien. Luulen, ettei se piitannut moisesta lokakuun räntämyrskystä juurikaan. Se käänsi seuraavan oksan tuulen myötäisesti ja jatkoi tanssiaan tuulen kanssa. Joka räntämyrsky tekee sen vahvemmaksi ja taipuisammaksi ja se jatkaa eloaan sitkeästi tunturin huipulla vuodenajasta toiseen.


Kotiin palatessani talvi on tullut. Ensimmäiset kunnon pakkasaamut on huurtaneet puut ja maan lumen sokerihuntuun. Joen maisema muuttuu päivittäin. Tyynen kuulaana pakkasaamuna se on kuin vesivärimaalauksesta peilityynen vedenpinnan heijastellessa vähäisen valon kajoja taivaalta. Lumituiskuisena päivänä, kun pilvet pitävät ilman harmaana ja pimeähkönä keskellä päivääkin, maisemaa hallitsee mustan ja valkoisen sävyt. Illalla, juuri ennen pimeän laskeutumista, taivaalle piirtyy pilvien vielä valoa heijastavat ääriviivat kuin tarkkaan vedetyt siveltimenvedot kohti pohjoista.

Joki aloitti eilen jääpeitteen keräämisen ja on vuorokauden verran kilkattanut jäähileissään ja tulvavesissään kohti etelää. Istuin illalla pitkään sen rannalla täysikuun valossa ja kuuntelin sen virtaa. Se on rauhoittavaa. Kuun kajo valaisi toisiinsa törmäileviä hileisiä jäälauttoja mustaa virtaavaa vettä vasten. Hengitys höyrysi kuun kajossa ja vielä kylmään tottumatta palelin. Talvi on tullut.

Nautimme Papun kanssa talven tulosta ja lumesta. Se tuo tullessaan lisätyötä mökin lämmityksen, lumitöiden ja auton toimivana pitämisen kanssa, mutta myös paljon hyvää. Ilma tuoksuu raikkaalta, on helppo hengittää. Vähentyvä valo luo ihmeellisiä ilmiöitä taivaalle ja ne muistuttavat pian lähestyvästä kaamoksesta. Tähtitaivas on kirkkaampi kuin aiemmin, kun päivänvalo ei ole sitä häiritsemässä. Ensimmäiset revontuletkin on nähty – itse tosin nukuin kuulemma kauden hienoimman revontulinäytöksen ohi. Sellaista se joskus on.

Talven iloja.

Sellaisia talven kuulumisia lumituiskun keskeltä. Ensimmäiset hiihtoladut tuntureilla on avattu, onpa joku käynyt jo viikonloppuna vapaalaskemassa Pallaksella. Tuleva viikonloppu on täysin tyhjä suunnitelmista, ehkä kaivan itsekin sukset varastosta ja lähden testaamaan, miltä hanki tuntuu niiden alla. Viime hiihtoreissusta onkin aikaa “jo” neljä kuukautta…

♥ Sanna

Tavallisuuden taikaa

Tavallisuuden taikaa

Syysviikot on olleet ihania, joskin roisin rumia. Vettä sataa, joen pinta nousee kesän ennätysmatalista mitoista takaisin normaaliksi. Kylmyydestä ei toistaiseksi ole tietoa, pilvisateinen sää pitää ilman lämpimänä eikä talvi tunnu vielä tulevan. Aika tasapainoilee uusien työjärjestelyiden ja rakkaiden ihmisten kanssa ja yrittää jakaa sitä kaikille ja kaikelle tarpeeksi. Kiire ei ole vielä vieraillut täällä, mutta kolkuttaa jo välillä ovea. Sitä yritän välttää viimeiseen asti, se ei ole tervetullut vieras muuten avointen ovien mökissäni.


Istuin aamusta joen rannalla. Satoi hieman, pisaroi pieniä hitusia, muuten oli kirkasta. Istuin ja tuijotin tyhjyyteen. Pitkästä aikaa ei ollut mitään tekemistä kotona, ei ketään kahvilla tai jutusteluseurana. Olin yksin utuisen aamun kanssa.

Se tuntui todella hyvältä.

Etelävirtaan päin joen mutka kehitteli utua ylleen. Ensin vain vähän, juuri ja juuri silmillä havaittavasti. Vastarannan vesilinnut lipuivat udun ja veden välissä kuin tuonen virrassa. Hipihiljaa kuin yhteisestä sopimuksesta.

Utu keräsi voimia tovin mutkan kaarteessa ennen kuin uskalsi yltää rannan puihin. Sinne se ujutti lonkeronsa kuin merivesi nousuveden aikaan. Rannan koivikot hukkuivat hienoon sumuhuntuun. Utu jatkoi matkaansa kohti, se innostui löytäessään lisävoimia metsän kätköistä ja lipui pitkin joen pintaa hipihiljaa.

Hetkessä se ohitti minut, peitti vastarannan koivikon näkyvistä jatkaen välinpitämättömästi matkaansa joen seuraavaan mutkaan. Ehkä siellä istui seuraava ihminen katselemassa tätä luonnon näytöstä.

Tavallisesta aamusta löytyy taikaa, kun hetkeksi pysähtyy ja ihmettelee.

♥ Halauksin, Sanna

Joutsenten aika ja elämäntunne

Joutsenten aika ja elämäntunne

Joutsenet, jotka viime syksynäkin valtasivat joenrantani ja jättivät jälkeensä vitivalkoisia, virrassa lipuvia höyheniä ennen muuttoaan etelään ovat taas täällä. Niiden laulu kaikuu vastarannan oranssina hehkuvista puista ja kiirii tyynen joenpinnan yli sisälle mökkiini asti. Iltaisin, kun makaan jo sängyssä, kuulen niiden huutelun ja voimakkaiden siipien läiskeen veden pinnalla. Naapuri kertoi jo hermostuneensa niiden kovaan huuteluun ja tilkinneensä kaikki raot talostaan, jotta saa nukuttua öisin.

Minua joutsenten äänet ei haittaa. Niiden kailotus on syksyn sointuja kauneimmillaan. Kylmän ilman kaikua ja lähestyvän talven ensisoittoa. Muistan, miten viime syksynä joutsenten lähdön jälkeen lokakuun lopussa joki oli autio ja tyhjä. Ihan kuin siitä olisi puuttunut jotakin, kun sen asukit matkasivat lämpimämpiin olosuhteisiin.

Olen ottanut tavakseni aloittaa syysaamut uimalla joen jo hyiseksi käyneessä vedessä. Hipsin märän heinikon läpi sandaaleissa, joissa varpaat paleltuvat tunnottomiksi jo ennen veteenkin menemistä. Huomaan kehittyneeni kylmän veden vastaanottamien tunteiden hallinnassa, vaikka edelleen, samaan tapaan kuin viime vuonna, sydän hakkaa rintakehän sisäpuolta kuin paniikissa päästäkseen sieltä ulos. Hengitys salpautuu lähes väkisin. Pysähdyn kuitenkin sen kaiken keskelle ja hengitän syvään kymmeniä kertoja. Tunnustelen kylmän veden viiltävää virtausta iholla ja vain hengitän. Muuta ei siinä hetkessä tarvita. Ystäväni kuvasi tunnetta kauniisti elämäntunteeksi. Kun fyysisesti ei ole ihan varma pysyykö elintoiminnot elävien kirjoilla, on lähempänä elämää kuin koskaan.

Joutsenet katsovat tätä kaikkea turvallisen etäisyyden päästä pitäen visusti vielä harmaahöyheniset poikaset kaukana puuskuttavasta ja elämää hihkuvasta olennosta. Saattaa olla, että joku aamu joudun luopumaan rutiinistani antaakseni joutsenille tilaa ja rauhaa. En halua häiritä niitä, vaikka nautin suunnattomasi joka-aamuisesta elämäntunteestani. Voin tuntea eläväni myös niiden lähdön jälkeen, ennen jäiden tuloa. Joki on enemmän niiden kuin minun.

♥ Elämäntäyteisin halauksin, Sanna

Elokuun kuulumisia ja pohjoisen mökkiarkea – video

Tein videon elokuun kuulumisista, mustikkaretkistä ja siitä, miten säilön marjat talven varalle.

Videota tehdessä näin ensimmäistä kertaa mökkini taivaalta käsin, kun kuvasin videoon drone-kuvaa. Enpä hoksannut, että kun linnut lentävät tästä yli, ne näkevät horisontissa tunturijonon 😍 Maasta katsottuna ympärillä on niin paljon metsää, ettei tuntureista ole kuin mielikuva mielessä. Oli hauska nähdä myös jokea ylhäältä käsin. Pieni kylä, jolla asun näyttää taivaalta päin entistä pienemmältä. Kirkonkylää ei edes näy, vaikka sinnekään ei ole kuin kymmenisen kilometriä.

Elokuu hurahti kyllä vauhdilla, en edes tajunnut, kuinka nopeaan. Paljon on ollut asioita käsillä, niistä lisää myöhemmin, mutta pääosin olen keskittynyt marjojen poimimiseen ja siihen, että osaan pysyä paikallani kesän reissaamisen jälkeen. Loppukuusta se sujui jo paremmin.

Toivon ihania syyskesän päiviä sinulle, täällä ruska alkaa jo pörhistellä väreillään.

♥ Halauksin, Sanna

Kuu luo joelle siltaa

Kuu luo joelle siltaa

Viime yönä kävi samoin kuin niin monena yönä viimekin syksynä. Pesin hampaita ulkona terassilla, koska jostain syystä ulkona hampaiden peseminen on vain paljon mukavampaa kuin sisällä kylpyhuoneessa. Metsänreunan takaa pilkotti valoa. Taitaa kylän taloissa joku olla vielä hereillä. Paitsi eipäs tuossa kohtaa ole taloja. Aivan, tänään on täysikuun aika ja taivas on pitkästä aikaa lähes vapaa pilvistä.

Heitin hammasharjan lavuaariin, nappasin kameran, viltin ja villapaitoja mukaan ja lähdin alas rantaan vahtimaan täysikuuta.

Mökkini on pienen kumpareen päällä. Rannasta katsottuna kuusta ei näkynyt edes sen hohkaa. Vain yksinäinen kirkas tähti hohti tummansinisellä taivaalla. Istuin odottamaan.

Kuu nousi hitaasti, kullankeltaisena mustan metsän takaa. Laitoin kameran kuvaamaan videota ja vain katselin näytöstä. Oli hiljaista, niin hiljaista, että joessa siellä täällä pinnalla käyneen kalan loiskahdus tuntui kovalta ääneltä.

Kuulin kaukaa tutun äänen, jota en ole kuullut viime syksyn jälkeen. Tuttu, torvimainen tervehdys kaikui vastarannan metsän kautta, pompahti joen tyynellä pinnalla ja palasi takaisin lähettäjänsä suuntaan. Laulujoutsenia. Niiden siivistä kuului suhina, kun ne ohittivat minut ja rantani, jossa kököttin ilmeisen näkymättömänä tumman viltin alla. Viime syksynä laulujoutsenet kerääntyivät joelle kymmenittäin, odottelivat otollista aikaa lähteä etelään. Vaihtoivat sulkapeitteensä ja jättivät jälkeensä lumivalkeita sulkia lipumaan joen hiljaisessa virrassa. Poimin niistä kauneimpia talteen kuin arvokkaimpia aarteita. Ne ovat edelleen seinälläni esillä.

Ihana aloittaa kaikki alusta saman joen rannalla. Tuttuja asioita, jotka toistavat itseään vuodenkierron mukaan, mutta kuitenkin joka hetki on erilainen kuin edeltäjänsä. Mietin vain, miten upeaa on asua täällä. Saan katsoa kaikessa rauhassa kuun nousemista laulujoutsenten laulun säestämänä muuten täysin hiljaisessa ja tyynessä illassa.

Valoisaa ja maagista syksyä!

♥ Halauksin, Sanna

Koti rannalla

Koti rannalla

Vietän kotona nyt toista viikkoa. Tässä joenrannalla ihmettelen syksyn verkkaista saapumista, lähes päivittäistä vesisadetta, joka estää pääsyn mustikkametsään. Älä kerää märkiä mustikoita, kokeiltu on. Toisaalta sade on enemmän kuin tervetullutta. Kesä on ollu hurjan kuiva ja sen huomaa kaikkialla luonnossa. Kerroin jo aiemmin kesällä reissuiltanikin, miten karttaan merkityt joet ja purot olivat paikoittain kutistuneet olemattomiksi, kuiviksi uomiksi. Oman rantanikin vesi on niin matalalla, että en ole päässyt tästä edes uimaan. Yleensä tähän aikaan jokea pitkin kiitää tervalta tuoksuvat lohiveneet, nyt ne eivät matalan veden takia ole päässeet kaikkialle. Antaa vain sataa, siis.

Reissuelämästä palautuminen oli aluksi hankalaa. Rauhoittuminen ei onnistunutkaan tuosta vain, kun kotioven avasin. Kun on kulkenut koko kesän, paikallaan oleminen on hankalaa. Vietin muutaman päivän juosten pitkin mökkiä, vieden tavaroita tuonne ja tänne, siirtäen ne taas paikalleen. Muulloinkin yhteen asiaan kerrallaan keskittyminen on vaikeaa, nyt se oli korostuneen hankalaa.

Saatan aloittaa tiskaamisen, huomata ikkunasta, miten pääskyt lentävät joen veden pinnalla ja haluan tallentaa sen kameralle. Kävelen rantaan kameran kanssa, tajuan tarvitsevani toisen linssin. Lähden hakemaan sitä ja muistan, etten ole antanut Papulle ruokaa. Avaan jääkaapin ottaakseni sieltä koiranruokaa, huomaan, että sinne eilen laittamani mustikat ovat valuttaneet nestettä ja joudun siivoamaan sen. Aloitan siivoamisen, mutta puhelin soi, työjuttuja. Avaan tietokoneen, jääkapin ovi on edelleen auki, Papu nälkäinen ja kamera on rannassa yksikseen kuvaamassa pääskyjä.

Annoin itseni poukkoilla hetken sinne tänne kuin pääskyt veden pinnalla, sopeutua uuteen tilanteeseen ja muutaman päivän päästä menoni rauhoittui. Asiaa helpottaa myös se, miten ympäröivä luonto tarjoaa hetkiä ja tilaisuuksia rauhoittumiselle. Iltaisin, kun sadepilvet väistyvät hetkeksi, aurinko kultaa punallaan koko horisontin ja heijastelee veden tyynestä pinnasta kaikkea kauneuttaan.

Eihän tällaisissa hetkissä voi kuin rauhoittua. Kaikki muu unohtuu, kun jää katselemaan näitä luonnon maalauksen sävyjä. Välillä käännän pään ylösalaisin ja katselen kuvaa, jonka matala metsäkaistale katkaisee horisontissa, toisinpäin. Ihan vain huvin vuoksi. Mietin, mistä tiedän, kumpi näistä maailmoista on oikein päin, kun kummatkin näyttävät lähes samoilta.

Saamelaisessa mytologiassa on uskomus saivokansasta, joka asuu saivojärvien tuolla puolen. Tiettyjen järvien pohjassa on pieni reikä, josta läpi uimalla pääsee maailmaan, joka on samanlainen kuin tämä missä me elämme, mutta peilikuva. Siellä asuu pyhänä pidetty saivokansa, hyväntahtoinen henkikansa, joka saattaa joskus auttaa tällä puolella järveä asuvia.

En ole saamelaismytologian asiantuntija. Edellinen kuvaukseni saivokansasta on oma, muistinvarainen tulkintani muutaman lukemani kirjan pohjalta, mutta tällaiset vanhat tarinat ja luonnon uskomukset ovat kiehtovia. Luen mielelläni niihin ja muihin suomalaisiin luonnonmytologioihin liittyviä kirjoja ja kirjoituksia. Niissä on paljon opin aihetta ilman, että tarvitsisi allekirjoittaa kaikkea. Ajattelin vinkata teillekin hyviä pohjoiseen, luontoon, Lappiin ja suomalaisiin mytologioihin liittyviä kirjoja pian, pysykäähän kuulolla ☺️


Yksi ilta en saanut unta. Kai vielä kulkijasieluni haahuili jossakin teiden varsilla eikä malttanut pysähtyä tähän. Pyöräilin iltahämärissä lempipaikkaani joella. Esittelin sen täällä blogin puolella viime kesänä. Ilta oli viileä, ehkä ensimmäinen, jossa selvästi oli aistittavissa ensimmäisiä syksyn merkkejä. Joki virtasi hiljaa ja rauhassa heijastellen auringon viimeisiä värillisiä siveltimenvetoja horisontissa.

Muistan ajatelleeni, että tuntuupa rauhalliselta. Ehkä tuo oli hetki, kun kulkijasieluni palasi matkaltaan ja asettui tähän hetkeen fyysisen olemukseni kanssa, hiljalleen virtaavan joen rannalle.

Toivottavasti olet saanut viettää ihanan kesän ja syksy tuo uusia, kauniita tuulia tullessaan. Minä jatkan joenrannalla oleilua ja rauhallista eloa, johon edelleen kuuluu ajoittaiset sinne tänne säntäilyt. Sellaista se on.

Valokuvaamisen ja blogin kirjoittamisen ohella aion myös jatkaa YouTube-videoiden tekemistä. Koen niiden parissa hulluja inspiraation puuskia. Nautin videoiden kuvaamisesta ja tekemisestä todella paljon. Jos haluat antaa puuskilleni pienen tuuppauksen ja kannustaa työtäni niiden parissa, käy YouTube-kanavallani painamassa pientä punaista nappia “Tilaa / Subscribe”. Se kertoo sekä minulle, että YouTuben hämmentävän viisaalle tekoälylle, että videoiden tekeminen kannattaa, mutta ei vaadi sinulta mitään tai velvoita sinua mihinkään. Kiiiiiiitos 🤗💛

♥ Halauksin, Sanna

Ja joki on jälleen vapaa – luopumisesta

Ja joki on jälleen vapaa – luopumisesta

Luonto opettaa meitä olematta kiintymään liikaa. Kaikki on muutoksessa. Koko ajan. Ainoastaan muutos on varmaa, varsinkin pohjoisen alati liikkeessä olevassa luonnossa, jossa kahdeksan vuodenajan kierto ei pysähdy hetkeksikään.

Joki luopui viimein jäisistä kahleistaan. Samalla minä jouduin luopumaan yhdestä talven tärkeimmistä kulkuväylästäni. Kuljin jäätä pitkin lähes joka päivä, oikaisin vastarannan metsään, seurasin talven eläinten jälkiä, ajoin elämäni ensimmäistä kertaa moottorikelkalla, hiihdin puolipäivää kestäneitä hiihtoretkiä edestakaisin kirpeässä pakkasilmassa. Nyt joki on jälleen villi ja minun ulottumattomissani.

Luopuminen ei ole helppoa, mutta se avaa uusia mahdollisuuksia. Kun jostain päästää irti, jää tilaa uudelle. Opettelen sitä vielä itse, mutta minulla on paras opettaja, luonto. Se ei kysele eikä odottele, siinä suhteessa on raakakin. Se ei jätä valinnanvaraa. On opittava, liikuttava eteenpäin, elettävä uutta aikaa ja päästettävä irti edellisestä.

Pitkään jatkunut sade enteili virran vapautumista, mutta jää piti pintansa yllättävän pitkään. Lämmin sade rummutti mökin kattoa ja syövytti jään pintaa, mutta se kesti sitä toista viikkoa hievahtamatta.

Sitten alkoi tapahtua. Vuolaimmat virrat ja pienet purot antoivat periksi ensin. Kosket kuohuivat, teiden varsille nousi tulvavesiä – tänä vuonna kovin maltillisia, mutta vettä oli yhtäkkiä kaikkialla. Hiljalleen virtojen voima uuvutti myös pääväylän jäätä. Ensimmäisenä suli oman rantani törmä, johon virtaa jänkältä vuolas joki. Aurinkoa ei viime viikkoina ole juuri näkynyt, joten sen voimalla ei ollut kovinkaan suurta merkitystä tässä näytöksessä.

En malttanut odottaa jäiden lähtöä, joten ajoin viikonloppuna hieman pohjoiseen, ylemmäs joen vartta katsomaan, miten vuolaat kosket purevat väylän jään pintaa. Pysähdyin pienen kosken partaalle – keskelle ei mitään, jonnekin ennen Muoniota.

Pieni koski, mutta sitäkin isompi ääni. Vietin aamupäivän sen kuohujen melskeessä. Hengitin keuhkojen täydeltä vielä hieman jäiseltä tuoksuvaa, kosteaa ilmaa. Istuin liukkailla rantakivillä ja unohduin kosken pyörteisiin. Aamupäivä kului, iltapäivä saapui. En huomannut. Kuten usein ennenkin, unohdin ajan kulun ja muun maailman. On vain yksi olemassaoleva hetki. Maailman vaivattominta meditaatiota.

Viikonloppuna oman rantani jäät antoivat periksi. Aurinko liittyi voimiin ja laittoi vauhtia jään voittamiseen. Talvi luovutti viimein kevään voimille. Vesi nousi nopeasti ja peitti alleen törmän kasvit. Ohi lipuvat jäälautat kolisevat – tai oikeastaan suhisevat osuessaan toisiinsa. Äänimaailma on minulle outo, mutta kuitenkin rauhoittava. Veden virtaus, lempeä jäiden suhina, välillä kunnon loiskahdus, kun isommat lautat surutta jyräävät pienemmät alleen.

Joki on ollut viime päivät kuin elävä olento kiemurrellessaan irti jäistä. Rantani kohdalla virtaus on lempeä ja kevyt, mutta se virtaa nyt vuolaampana kuin aiemmin. Vaikka väylä on leveä, jäälautat kasaantuvat pieniin mutkiin ja mataliin uomiin ennen kuin joku isompi lautta tai virtauksen hetkittäinen voimistuminen saa ne taas jatkamaan matkaansa. Seisoin hetken rannan törmällä kameran kanssa. Huomaamattani vesi nousi ja kasteli kenkäni, vaikka vain hetki sitten olin seisonut kuivalla maalla. Tätä voimaa ei voi pysäyttää.

Rannalle yhtäkkiä ilmestyneet lukuisat linnut pitävät omaa konserttiaan päivin öin. Ne levähtävät kevättanssiaisistaan hetkeksi ja istuvat ohikiitävälle jäälautalle, lipuvat sen mukana alavirtaan ja lentävät taas huutaen takaisin. Sukeltavat niiden ali ja pujottelevat jäiden virrassa. Aivan kuin ne pitäisivät hauskaa jäiden kanssa.

Olen istunut tuntikausia aamuisin ja iltaisin katselemassa jäiden loputonta marssia etelään. Minne ne menevät? Pohdin laittavani näkyvän merkin yhdelle jäälautoista ja ajavani etelään päin katsomaan. Saapuisiko se sinne vai ehtiikö jäälautta sulaa ennen lipumistaan mereen? Ehkä jätän sen taas yhdeksi pohjoisen mysteereistä.

Hieman haikein mielin luovun talvesta ja sen ihmeistä. Joen jäästä ja sen tarjoamista mahdollisuuksista. Mutta tiedän sen myötä tulevan uuden ajan. Lämpimät illat avoimen ja tyynen joen varrella. Iltauinnit koleassa vedessä, joka virtauksen takia ei taida ikinä lämmetä. Puisten kalaveneiden vana kesäyönä, joka jättää jälkeensä tervan tuoksun ja airojen loiskeen.

Ja mikä parasta. Jää tulee takaisin. Ensi talvena. Ja minä olen täällä sitä odottamassa.

Lämpöisiä kevätiltoja 💛

Halauksin,

Sanna