Talven (toistaiseksi) parhaat revontulet ja uuden alku

Talven (toistaiseksi) parhaat revontulet ja uuden alku

Toissailtana vein Papua lenkille kirkkaassa, mutta lämpimässä talvi-illassa. Tähdet tuikkivat syvänsiniseltä taivaalta, kun käveltiin hissuksiin kylän raittia pitkin. Ilman otsalamppua näki kuin keskipäivällä, lähes täysikuu loisti kirkkaana metsän takaa.

Taivaanrannassa hehkui pieni vihreä juova. Katselin suloisen himmeitä juovia ja mietin, että ai, tänäänkin on revontulia, mutta eivät ole kummoiset. Ei ehkä kannata hakea edes kameraa. Kotiterassilla ei kuitenkaan huvittanut mennä sisälle, joten nappasin kameran jalustoineen ja laskeuduin alas joen rannan jäälle.

Silloin alkoi tapahtua.

Koko taivas leimahti vihreään yhdessä hetkessä. Kirkastuvat kiemurat tanssivat taivaalla välillä niin nopeasti, että kameralla oli vaikea saada niiden liikkeistä kuvia. Pitkästä aikaa niiden häntiin häilyi myös punaista, väriä, jota ei joka kerralla revontulissa näe.

Yleensä pohjoisella taivaalla tanssivat tulet olivat kaikkialla. Mökkini päältä alkoi vihreä juova, joka siirtyessään kohti horisonttia vain kirkastui ja voimistui, jakaantui keskitaivalla kuun vieressä kahtia ja jatkoi matkaansa entistä voimallisempana läpi tähtitaivaan.

Joen jäällä oli vettä, se meni läpi kengistä. Varpaiden välissä tuntui kylmä sohjovesi, jonka jälkeen koko varpaita ei enää tuntenutkaan. Monta kertaa olin jo lähdössä takaisin sisälle, mutta revontulet kirkastuivat hetki hetkeltä enkä mitenkään malttanut. Kääntelin päätäni ja kameraa milloin mihinkin ilmansuuntaan ja ihmettelin kaiken kauneutta.

Täällä vallitsee kirjoittamaton sääntö. Kun revontulet laittavat parastaan, haluamme jakaa kokemuksen, kertoa siitä muillekin. Kameran ottaessa itsekseen satoja ja taas satoja kuvia (saan tehtyä niistä pian revontulivideon!), laitoin viestiä muutamalle kyläläiselle ja ystävälle, että nyt kannattaa lähteä ulos katsomaan taivasta. Meillä on oma revontulivahtirinki, jotta voimme jakaa saman ilon ja ihmetyksen tästä luonnon omasta show’sta. Sain vastauksena lähes kaikilta, että täällä niitä samoja tulia jo katsellaankin.


Minulla on hyvä fiilis tästä vuodesta. En yleensä ole uusi vuosi -ihminen. Lähinnä ajatus siitä, että vuoden vaihtuessa olisi tyhjä pöytä edessä, kaikki mahdollisuudet auki ja uusi alku edessä. Se on mahdollista ihan joka päivä, ei vain vuodenvaihteessa.

Tämä vuosi alkoi kuitenkin erityisissä merkeissä. Pohjoisesta on löytynyt näiden ihanien ihmisten joukosta, joihin olen saanut täällä tutustua saman sieluinen ihminen. Luonnonystävä, uskomattoman luova ja lahjakas, kaikkea ja kaikkia rakastava ihminen, joka jakaa kanssani syvän yhteyden pohjoiseen, Lappiin, tuntureihin, loputtomiin lumisiin laaksoihin, talveen, taivaan tuliin. Joka toi tullessaan paljon naurua, iloa, luovuutta, elämäntunnetta, seikkailua ja siirsi syrjään syvää surua, kaipuuta ja menneisyyden muistoja.

Tervetuloa tarinaan, E 💜

♥ Sanna

Viime viikon puuhia – kylmyyttä, tuntureita ja talon metsästystä

Viime viikon puuhia – kylmyyttä, tuntureita ja talon metsästystä

Viime viikko on ollut todella kylmä. Pakkanen on ollut lähes joka päivä alle kolmenkymmenen, aamuisin lähempänä neljääkymmentä astetta. Jotenkin se tuntuu vain mukavalta. Tai kotoisalta.

Myönnetään, välillä kaikkien vaatekerrosten pukeminen on turhauttavaa, mutta silti kylmyys on kaunista. Se tekee maisemasta ja tunnelmasta erityisen. Kaikki on pysähtynyttä, jäätynyttä. On ihan hiljaista. Metsästä kuuluu vain puiden pauke ja omien huopatossujen narske vasten kimmeltävää hankea.

Hiihtolenkki -33 asteen pakkasessa
Kylmyys hiipii sisään asti. Kylpyhuoneen ilmanvaihtoaukko alkaa jäätyä ja tekee itselleen lumihunnun kylmällä säällä.
Kolmenkymmenen asteen pakkasessa joka toinen auto hyytyy. Kävin auttamassa ystävää hänen auton kieltäytyessä käynnistymästä.

Kävin viime viikonloppuna Lommoltunturilla liukulumikengillä. Olin pakannut yönylivarusteet mukaan, olin menossa Mustakeron autiotuvalle yöksi. Pakkasta oli 28 astetta ja kaikki oli niin kaunista, että henkeä salpasi. Puolimatkassa sain kuitenkin ilmoituksen työvuorosta seuraavalle aamulle, joten reissu oli jätettävä päiväretkeksi. Sinänsä se ei haitannut, kävin sitten huvin vuoksi hiihtämässä täydellä rinkalla ja kameravarustuksella Lommoltunturin päällä. Alastulo tunturista rinkan kanssa liukulumikengillä – jotka eivät ole tehty mäenlaskuun alkuunkaan – oli aikamoinen sirkus. Hihittelin itsekseni itselleni tunturin rinteessä, kun kaivauduin kymmenettä kertaa ylös metrisestä hangesta. Hauska reissu.

En voi suositella laskemaan tunturista liukulumikengillä metrin puuterihangessa.

Kotiin tullessa jätin rinkan purkamatta. Aion jatkaa samaa reissua tulevana viikonloppuna niin, että pääsen tuvalle asti. Kirjoitan siitä sitten erillisen kirjoituksen, kun saan tehtyä retken suunnitellun mukaisesti.


Olen tehnyt oppaan töitä. Vuoron silloin tällöin. Olin hieman skeptinen, pitäisinkö siitä suht introvertti ja rauhaa rakastava kun olen. Matkailu alana ei muutenkaan ole kiinnostanut kovasti, enemmän arvostan luontoa itsenään kuin rahaa tuottavana matkailukohteena. Mutta työ on osottautunutkin todella mukavaksi. Ihmiset, joiden kanssa työskentelen, ovat ihania ja itse työ vaihtelevaa, todella aktiivista ja fyysistä, mutta silti mukavaa. Kotiin saatan tulla illan revontuliretkeltä aamukahdelta pirteänä kuin peipponen. Tai päivän kestäneestä moottorikelkkailureissulta (ei edelleenkään ole oma suosikki tuo kelkkailu, mutta ei se hirveääkään ole) virkeänä ja elämäniloa täynnä. Raskas sesonkityö on itselle outoa ja siksi onkin mukavaa, että sitä voi tehdä silloin tällöin. Mutta edelleen ihmettelen sitä, kun saan päivän kertoa kaikkea ihmetteleville ulkonaalaisille luonnosta, selittää Suomen upeita luontoilmiöitä ja kohteita, istua nuotion äärellä tai ihailla revontulia, että tästä kaikesta maksetaan vielä palkkaakin.

Pidempään tarinoitani seuranneet ovat aiemminkin kuulleet, että olen kohta kahden vuoden ajan yrittänyt etsiä sopivaa taloa Lapista ostettavaksi. Se onkin oma hommansa, sillä niitä ei täällä kovin paljon ole vapailla markkinoilla. Myytävät asunnot on usein mökkejä ja niiden hinta on viime vuoden aikana kohonnut uskomattomiin lukemiin. Pienistä, huonokuntoisistakin mökeistä saatetaan pyytää yli kolmeasataatuhatta euroa. Tältä kylältä myytiin toissavuonna talo 25 000 eurolla. Sijainnilla on suuri merkitys, mutta silti tuntuu kohtuuttomalta, että sitten täällä niin tarpeelliset ainoat vapaat asunnot ostaa joku etelän rikas, joka laittaa ne suoraan viikkovuokralle hurjilla hinnoilla.

Näillä leveyspiireillä on käytettävä luovia keinoja, jos haluaa löytää sopivan asuinsijan. Tällä hetkellä käytössä on ehkä jo epätoivoiselta kuulostava keino käydä kiertämässä mielenkiintoisilla alueilla, merkitä karttaan kaikki potentiaaliset talot, etsiä omistajan tiedot (ne löytyy maksullisena netistä), rohkeasti soittaa ja kysyä: hei, sinulla on hieno pirtti, olisitko kiinnostunut myymään sen.

Toistaiseksi etsintä on ollut tuloksetonta lukuunottamatta hauskoja, jopa vähän koomisia puhelinkeskusteluita. Toisaalta on tullut käytyä paikoissa, johon ei muuten tulisi mentyä. Joissakin niistä löytyy jopa potentiaalisia taloehdokkaita. Jostain syystä olen ihastunut tällaisiin vanhoihin, usein hylättyihin puu- ja hirsitaloihin, joiden remontoimisessa menisi varmasti mukavasti seuraavat kymmenen vuotta. Saa nähdä, mihin sitä itsensä vielä laittaa.

Kotikylällä asiat ovat rauhallisesti, kuten aina. Joen jäällä pystyy paikoittain jo hiihtämään. Kerran uskalsin jo ylittääkö joen, mutta huomaan, että moottorikelkkailijatkin kulkevat vielä vain vastarantaa pitkin ja varovat tiettyjä paikkoja. Siitä voi päätellä, ettei jää välttämättä vielä kanna joka paikassa. Siellä täällä näkyy vielä sulia kohtia, ne saattavat pilkistää yllättävissäkin paikoissa keskellä syvää hankea. Pitänee olla vielä vähän varovainen.

Hiihtoretkellä ystävän kanssa läheisellä laavulla. Puut pitää tuoda aina mukanaan, ne tuodaan puoliksi kummankin repussa.

Tänään pakkanen on pitkästä aikaa hellittänyt. Aamulla tuuli, lumi tippui raskaana puista ja ilma tuoksui keväältä. tuli ihan haikea ja surullinen olo. Siinäkö se talvi sitten oli? Ei tietenkään ollut, sitähän jatkuu vielä seuraavat viisi kuukautta. Onneksi.

Illaksi taivas kirkastui, tähdet tuikkivat ja kuu kurkisteli pilviverhon takaa. Niiden valossa kotiraitti on kirkas kuin päivällä eikä koiralenkillä tarvitse ylimääräisiä valoja. Kotimökin ikkunasta loistavan valon huomaa vasta, kun seisoo pihalla. Tielle tai jäälle mökkiäni ei juuri erota. Saan olla täällä ihan omassa rauhassa.

Ihanaa.

Ihanaa sydäntalvea, kiitos, kun olet täällä lukemassa tarinointejani 💙

♥ Sanna

Arki Lapissa – Minkälaista on asua Lapissa?

Arki Lapissa – Minkälaista on asua Lapissa?

Minkälaista on arki Lapissa?

Ajattelen Lapin olevan matkailjalle upea paikka, parhaimmillaan sanoinkuvaamaton kokemus eri vuodenaikoja, ainutaaltuisia hetkiä ja eksoottisia aktiviteetteja, joiden takia moni palaa tänne lomallaan aina vain uudestaan. Mutta Lappi ja pohjoinen on niin paljon muutakin kuin matkailukeskusten aktiviteettiähkyä. Ehkä se joillekin matkailijoille valottuu pienissä hetkissä muunkinlaisena, toivottavasti valottuu.

En asu lähellä tunturi- tai muitakaan keskuksia, joten pääsen kokemaan pohjoisen arjen juuri sellaisena kuin sen itse haluan. Ilman ulkoisia virikkeitä tai ärsykkeitä. Asun pienen kylän reunalla, siellä, mihin hiljaisen kyläraitin katuvalot ei enää yllä. Missä ei juuri naapureita ole, jos poroja ja lintuja ei lasketa. Metsän keskellä, pienen lappilaisen kylän helmoissa, joen rannalla, luonnon äärellä.

Minkälaista täällä sitten on on asua? Lapissa, pohjoisessa. Jos tiivistän sen yhteen lauseeseen, se on elämää luonnon kanssa, tässä ja nyt.

Luonto on alituisessa muutoksessa ja koko ajan läsnä. Se vaikuttaa jokaiseen päivään ja hetkeen. Ei ole erikseen hetkiä kotona, hetkiä töissä, hetkiä luonnossa. Ne ovat yhtä. Samaa maailmaa ja soljuvat toisiinsa kuin pienet purot isompaan joenuomaan.

Maisema ulko-oven tuolla puolen vaihtuu parhaimmillaan päivässä. Hetki sitten syysaurinkoisessa säässä kylpenyt joenranta on muutamaa päivää myöhemmin parinkymmenen pakkasasteen huuruisessa jäähilesumussa.

Arjen perustoimet vievät aikaa, joten ajan rytmi on erilainen. Hitaampi. Se on tällaiselle suhteellisen rauhalliselle introvertille tervetullutta. Talviaamujen tärkein prioriteetti on sytyttää takkaan tuli, jotta mökki lämpeää yön pakkasen jäljiltä. Sen jälkeen on aikaa keittää kahvia ja nauttia aamupala. Jos on aikomuksissa matkata päivän aikana jonnekin, on auto kaivettava lumesta ja lämmitettävä. Kaikki nämä vievät aikaa. Mikään ei silti tunnu ikävältä, ne ovat osa arkea ja sen pientä puuhastelua.

Lumen auraus lienee isoin ongelma haja-asutusalueella (hassu termi, onkohan Lapissa Rovaniemeä lukuunottamatta muita kuin haja-asutusalueita?) ja voi olla iso kulu täällä asumisessa. Oma pihatieni on reilu sata metriä pitkä, mutta ystävällinen, traktorinomistajanaapurini käy sen auraamassa, kun omilta pihatöiltään ehtii. Itselleni jää piha-alueen polkujen, postilaatikon ja tienvarren lumesta puhtaanapito, joka on suhteellisen pieni homma käsivoimin lapioillakin tehden. Useasti olen otsalampun valossa lapioinut koko pihatienkin, jos naapuri ei ole ehtinyt auraamaan. Ihan vain tekemisen ilosta.

Eivät kaikki Lapissa asuvat toki elä näin. Monilla lämmitys toimii automaatiolla, sähköpatterit toimivat täällä pohjoisessakin, lumen auraus voidaan ulkoistaa tai valita asuinsija, jossa sitä ei juuri tarvitse tehdä. Itse pidän tästä manuaalisemmasta tavasta ja elämästä, jossa arkeen kuuluu kodin ja sen ympäristön konkreettiset puuhastelut. Sitä lähdin pohjoisesta hakemaankin. Yksinkertaisuutta ja luonnollisuuta. Sitä tuntee tekevänsä jotakin merkityksellistä, kun on tehtävä työtä sen eteen, että saa itsensä ja kotinsa lämpimäksi. Sitä tuntee elävänsä ja kuuluvansa johonkin. Näkee ja tuntee konkreettisesti työnsä tuloksen.

Talviaamun lämpötilat

En ole superlatiivien ystävä tai muutenkaan pidä asioiden arvottamisesta, mutta haluan silti kertoa parhaimman puolen täällä asumisesta. Se kuulostaa kirjoitettuna hölmön yksinkertaiselta eikä sanat riitä sitä kuvaamaan. Se on syy, miksi niin moni palaa Lappiin uudelleen ja uudelleen. Syy, miksi Lapissa on markkina-arvoa vain sillä, ettei täällä ole mitään.

Mikä on paras asia Lapissa asumisessa?

Luonto.

Sen sanoinkuvaamaton kauneus. Se, miten se muuttaa muotoaan, sopeutuu, ottaa omansa. Miten erilainen se on kuin se luonto, mihin etelässä olen tottunut. Täällä se on villi. Rajukin. Joskus jopa ruma. Se ei kysele eikä kainostele. On vain ja tekee juuri niin kuin luonnon kuuluukin tehdä. Me ihmiset olemme sivuroolissa, kuten olemme aina olleet ja kuten meidän kuuluukin olla.

Luonto on suurin inspiraationi, voimalähteeni ja pääsyy, miksi asun täällä.

Luonto on tässä, ei tunnin ajomatkan päässä, jonne pääsee vain vapaahetkinään ja jonne menoa pitää suunnitella. Laittaa kalenteriin. “Lauantaina lähden luontoon retkelle”, saatoin suunnitella asuessani kaupungissa. Nyt se tuntuu vieraalta ja kaukaiselta.

Luonto on täällä kaikkialla. Linnut lounastavat joen sulapaikoissa ja kailottavat toisilleen ruokailukutsuja. Kaksi oravaa puuhastelee talvipesää ja keräävät pulleisiin poskiinsa naavapalleroita pihapuista. Pikkulinnut käyvät koputtelemassa nurkissa vaatien lisää ruokaa lintulaudalle. Porot nauttivat pihani antimista, käyvät koputtamassa sorkillaan terassilla uteliaisuuttaan, mutta kaikkoavat heti, jos näkevät ikkunassa liikkuvan hahmoni. Luonto ja arkielämä on yhtä, koko ajan, joka päivä.

Pimeys ja Lapin kaamos on asioita, jotka pohdituttavat monia. Saan usein kysymyksiä jaksamisesta, kaamoksen kanssa elämisestä, jopa sen voittamisesta. Miten jaksaa kaamoksen valottomuudessa? Eikö ainainen pimeys väsytä ja saa masennusta hiipimään mieleen?

Joku jättänee muuttamatta Lappiin ainaisen pimeyden takia.

Kaamosta ei tarvitse voittaa. Kaamos ei ole pimeä mörkö, joka yhtäkkiä valtaa kaiken . Pimeys hiipii vähitellen syksyn mittaa, luonnollisesti ja rauhallisesti. Niin, että siihen ehtii tottua, jos antaa itsensä tottua ja hyväksyy sen. Ja kuten olen jo aiemmin todennut, kaamos on niin paljon muutakin kuin pimeyttä.

Kaamos on kaunista valottomuutta, lukuisten värien sävyjä ja lempeän pimeyden valtaa. Pimeyden rauhaa ja turvaa. Se väsyttää välillä, luonnollisesti. Vahva D-vitamiini, vitamiinipitoinen ruoka, päiväunet ja muutama ylimääräinen kupillinen kahvia kuuluu kaamosaikaan, mutta se ei missään nimessä ole maineensa veroinen kauhistus.

Kaamosaika ja pimeys voisivat olla yksi Lapin matkailuvieteistä. Pimeys kun alkaa olla harvinaistumaan ison maailman mittapuulla. Täältä sitä löytyy, ihan jokaiselle.

Toinen ehdottomasti parhaista puolista asuessa pohjoisen pienessä kylässä on yhteisöllisyys. Sellainen, jota voin kuvitella joskus vanhaan aikaan olleen enemmänkin. Naapurit tunnetaan nimeltä ja tiedetään, koska mökkiläiset käyvät ja hieman huolestutaan, jos jonkun pihaa ei ole toviin aurattu lumesta laisinkaan.

Asun kylän laidalla, jossa asuu alle 100 ihmistä. Heistä monet tunnen vähintään nimeltä perhekunnittain. Aina joku on jonkun toisen naapuri, siskon mies tai sukulaisen tuttu. Jos täällä kaipaa erikoista työkalua tai tietoa jostakin tietystä asiasta, aina on olemassa se tyyppi, joka omistaa sen ja sen yrityksen tai joka tuntee sen ja sen. Puhelinnumerot ja osoitteet saa nopeammin kylältä kuin Fonectalta. Naapuritietous päihittää googlettamisen mennen tullen.

Kotikylä jäältä kuvattuna

Hyvä esimerkki naapuriavusta ja siitä, kuinka ihanaa on, kun ihmiset tuntevat toisensa kävi alkutalvesta, kun ystäväni (musta) koira oli luonani hoidossa. Se on kovin fiksu ja osaa avata ovia itsekseen, jonka olin unohtanut ja jättänyt ulko-oven lukitsematta, kun lähdin käymään kylällä. Sinä aikana olin saanut viestin siihen asti tuntemattomalta poromieheltä, joka kuului suunnilleen näin: “Hei. Kylätiellä käveli kaksi koiraa, isompi musta ja pienempi ruskea. En ollut ihan varma, oliko ne sinun, mutta laitoin ne mökkiisi sisälle ja suljin oven, joka oli apposen auki.” En tiedä, mistä hän oli tiennyt minun asuvan täällä tai saanut yhteystietoni, mutta olin hurjan kiitollinen. En voinut kuin kiittää avusta ja kutsua käymään kahvilla seuraavan kerran mennessään tästä ohi. Hetki myöhemmin toinen naapureistani soitti, että ulko-oveni on kuulemma auki, että onko kaikki hyvin. Kerroin koirien omatoimisesta retkestä ja kiitin huolehtimisesta.

Ihania naapureita.

Kotikylän raitti

Ajoittain minulta kysytään, joko olen saanut tarpeeksi pohjoisesta, kylmästä ja pimeästä. Koska palaan etelään. Usein Lappiin muutetaan vuodeksi, kokeillaan toisenlaista elämäntyyliä. Voidaan sanoa, että asuin Lapissa, voin aina palata sinne koska tahansa, toiseen kotiini. Useat ihmiset tekevätkin niin.

Minä en.

Toki elämä ei aina ole yhtä pastellisävyistä väriloistoa, haasteitakin on. Pääosin vaaka kallistuu kuitenkin aina vain positiiviselle puolelle. Mitä enemmän vietän täällä aikaa, mitä syvemmälle pääsen pohjoisen arkeen ja mitä tiiviimmin lasken juuret tähän routamaahan, sen vakaammalta minusta tuntuu. Löydän uusia ystäviä, tutustun uusiin ihmisiin (minä, introvertti!), löydän uusia, upeita paikkoja ja saan elää tämän kauniin, loputtoman luonnon keskellä.

Lappi ei ole toinen kotini, se on ainut kotini.

♥ Sanna

revontulten alla

revontulten alla

Harmittelin tovi sitten, että lähes koko syksy meni näkemättä revontulia. Maagisia, edelleen niin ihania ja vastustamattomia taivaanvaloja. Aivan kuin universumi – kuka lie – olis harmitteluni kuullut. Viime aikoina illat on olleet revontulten loistoa täynnä. Joskus ne ovat vain himmeä valojuova taivaanrannassa, toisinaan, kuten kuvienottoiltana ne loistavat koko taivaan täydeltä ja valaisevat vihreydellään lähitienoon maagiseen valoonsa.

revontulet lapissa

Olen päässyt luonto-oppaana ohjaamaan ihmisiä revontuliretkellä. Metsästämään koko maailmalla maagisina pidettyjä reposia, jotka eivät käskystä loista. Harmittaahan se katsoa melkein kymmenen tuhannen kilometrin takaa tulleita matkalaisia, jotka saapuvat pilviseen iltaan eivätkä näe revontulia. Toisaalta – ja asian heillekin ääneen kerron – mielestäni on erittäin tärkeää ja kaunista, että maailmassa, luonnossa on vielä olemassa asioita, joita ei voi rahalla saada. Ei vaikka mitä tekisi ja Lapin ympäri kääntäisi, jos revontulet eivät sinä iltana loista, ei auta kuin tyytyä kohtaloonsa.

Me emme kuitenkaan vieläkään, luultavasti ja ehdottoman toivottavasti koskaan, ole tämän pallon herroja tai luonnonvoimien käskyttäjiä.

revontulet lapissa

Samalla muistan, kuinka ainutlaatuista ja upeaa on se, että näen näitä metsästettyjä taivaantulia omalta kotipihaltani. Kun näen, miten paljon jotkut ovat valmiita näkemään vaivaa ja rahaa sen eteen, että näkisivät revontulia, koen itseni suunnattoman onnekkaaksi ja kiitolliseksi.

Taas kerran.

revontulet lapissa

Uuden vuoden vietän ystäväporukassa – jota Lapin perheeksenikin kutsun – kanssa meille jo tutuksi käyneellä kaavalla, saunoen, hyvän ruoan ja rakkaan seuran parissa. Toisinaan hämmästelen edelleen, miten onnekas olen, kun olen löytänyt täältä pohjoisen avaran taivaan alta ihania ihmisiä ja paikan, jota voin kutsua kodikseni. Muutin tänne yksin, mutta olen ollut kaikkea muuta kuin yksin.

revontulet lapissa

Näiden maagisten taivaan tulien myötä toivon kaikille upeaa, taianomaista uutta vuotta. Olkoon vuosi 2022 paras tähän mennessä, tuokoon se tullessaan paljon asioita, joista olla kiitollinen, uusia seikkailuita, rakkaita ihmisiä ja ripaus taikaa ✨

♥ Halauksin, Sanna

Hyvää itsenäisyyspäivää, rakas Suomi

Hyvää itsenäisyyspäivää, rakas Suomi

Kotimaasta on tullut viime vuosina entistä rakkaampi. Etenkin pohjoiseen muuton myötä. Täällä olen löytänyt Suomesta ja suomalaisuudesta juuri ne palaset, jotka resonoivat minulle, jotka on minulle niitä tärkeimpiä, joita en vaihtaisi pois mistään hinnasta. Vapauden, luonnon, rauhan. Suuria asioita, joita on joskus pitänyt turhankin itsestäänselvinä. Olen etuoikeutettu ympäröimään elämäni ja arkeni noilla asioilla ja arvostan sitä joka ikinen päivä.

Hyvää itsenäisyyspäivää Suomi ja kaikki täällä asuvat ja oleilevat. Olemme me onnekkaita.

♥ Halauksin Sanna

Hei, joulukuu

Hei, joulukuu

Luonto on vaipunut nyt viimeistään kylmään uneen, Tunturi-Lapin kaamos on ihan nurkan takana. Pohjoisemmassa Lapissa se on jo alkanut ja valuu sieltä hiljalleen tänne päin. Päivälleen ei ole mitään merkitystä, koska kaamos alkaa. Puhekielessä siitä puhutaan lokakuun lopusta helmikuun ensimmäisiin aurinkoisiin päiviin ja sen vaikutus tuntuu lähes tuon koko ajan. Kaamoksen pastellivärit on hallinneet taivasta jo kuukauden päivät ja aurinko on uhanalaiseksi käynyt vieras. Erityisesti pilvisellä ja sateisella säällä tai tuntureiden ympäröimänä aurinko voi olla näyttäytymättä paljon pidempään mitä virallinen kaamosaika kestää.

Miltä kaamos tuntuu? Valottomuus on väsyttävää. Havahduin pimeyden määrään vasta, kun näin konkreettisen luvun, että leveyspiireillä, jossa asun, on tällä hetkellä yli 21 tuntia pimeyttä. Ei ihmekään, jos hieman väsyttää. Kuitenkin, ne tunnit päivästä, joita valoisiksi uskaltaa kutsua ovat kuitenkin niin kauniita, kuulaita ja täynnä vesivärimaalauksellisia värisävyjä, etten usein huomaa kaipaavani varsinaista auringonpaistetta.

Mökkini metsärajan yläpuolelle kaamosaurinko ei jaksa enää nousta kokonaan, heijastelee enää vain viimeisiä voimiaan kuin hyvästejä heilutellen. Nautimme toistemme seurasta ne lyhyet hetket, mitkä vielä on mahdollisia. Seuraavan kerran aurinko paistaa mökkiini reilusti ensi vuoden puolella.

Viime vuonna tämä kaikki oli uutta. Huomaan eron. Jokainen pohjoisen hetki ja kokemus oli uusinta uutta ja elin kuin viimeistä päivää. Tunnistan tuon tunteen ajottain edelleen, mutta välillä osaan rauhoittuakin.

Luonteeseeni kuuluu uusista asioista innostuminen ja niiden elämään haaliminen. Ettei mikään vuosi olisi samanlainen. Se käy joskus rankaksikin, mutta pääosin koen sen ehdottoman positiivisena asiana. Opin hurjasti uutta ja kerään muistoja, joita ei päivästä toiseen samanlaisessa elämässä muuten ehkä kertyisi. Koen sen elämäntunteeksi, elämästä nauttimiseksi, kun kokeilen ja opin uutta, vien itseni uusiin tilanteisiin ja epämukavuusalueelle.

Viimeisimpänä uutuutena toteutin jo tovin mielen perukoilla muhjuneen haaveen ja aloitin työt oppaana paikallisessa matkailuyrityksessä. Kausityö on minulle täysin uutta, samoin oppaana oleminen ja asiakkaiden kanssa toimiminen. Kausi on vasta aluillaan, mutta toistaiseksi olen kokenut suurta innostusta ja nautintoa. Yritys tarjoaa myös moottorikelkkaretkiä, joiden parissa olen tosissani päässyt oppimaan uutta. Olen tutustunut kelkoilla ajamiseen, korjaamiseen ja niillä tehtyjen retkien oppaana toimimiseen.

Tervetuloa Ylläkselle moottorikelkkasafarille, saatatte päästä minun opastamakseni 💪

Kaiken uutuus on raskasta, mutta ah, niin ihanaa. On myös vaikea kuvitella olevansa töissä, kun tekee sitä, mitä muutenkin vapaa-ajallaan tekisi. Retkeilisi, ulkoilisi, sytyttäisi nuotoita, kertoisi tarinoita Suomen luonnosta ja suomalaisuudesta, opastaisi ihmisiä luonnon pariin.

Joulukuu jatkuu samoissa merkeissä, kaamoksen syleilyssä ja pienten hetkien halailussa. Kaiken uuden, ihmeellisen ja suurten seikkailujen rinnalle tarvitsen todella paljon hiljaisia hetkiä, yksin vietettyä aikaa, rauhaa ja tilaa. Ilman noita hetkiä en pystyisi kokemaan suurta elämäntunnetta seikkailuissa ja uusien asioiden parissa.

Pastellinsävyisiä kaamosterveisiä täältä lumen keskeltä ❄️ Eilen tuli kolmisenkymmentä senttiä lunta. Odottelen, tuleeko naapuri auraamaan pikku tieni vai lähdenkö lapion varteen kaivamaan auton esiin hangesta.

♥ Halauksin Sanna

Tuli ja jää

Tuli ja jää

Aamulla aurinko nousee yhdeksän jälkeen. Pakkanen paukuttaa jokea ja sen jäätä. Nostan aamukahvistaa katseen ulos ja henkäisen.

Taivas on tulessa.

Purppura hohkaa eteläiseltä taivaanrannalta, jostakin sieltä, mistä aurinko koittaa vielä viimeisillä voimillaan nousta horisontin yläpuolelle paistamaan. Kultaiset sävyt heijastuvat pilvistä ja kuuraisesta metsästä.

Pariakymmentä hipova pakkanen on tiputellut kuurankukkia jäänpintaan. Astun varovasti talvisaappaalla kirkkaan joenjään päälle. Se raksuu, mutta näyttää kestävän. Taivaan tuli heijastuu kuurankukkien ympärille. Näyttää kuin ne kylpisivät purppuraisessa tulikylvyssä, jähmettyineinä paikoilleen.

Tällaiset hetket kestävät usein vain lyhyen aikaa. Puolen tunnin päästä aurinko on kivunnut sinne, minne se tänään jaksoi. Pilvien taakse, juuri metsänrajan yläpuolelle. Värit hiipuvat hetkessä ja tuttu harmaansini palaa maisemaan kuin kotiinsa.

Pienten hetken taikaa.

♥ Halauksin, Sanna

Vähän vähemmän harmaata

Vähän vähemmän harmaata

Talvi otti takapakkia. Askeleen takaisin lokakuun alkuun, lämpöisiin keleihin ja vesisateeseen. Yleinen väsymyksen ilmapiiri, pieni turhautuminen ja pakastuvan ilman ja uuden lumen odotus on käsinkosketeltavaa. Tuntuu, että jokainen on jollakin tapaa surullinen talven takapakista.

Kysyin tovi sitten tuttavaltani, miten menee. Hänen vastauksensa valaisi päivän ja hymyilytti vielä pitkään hetken jälkeenkin. Hän vastasi melodisella, laulavalla äänellä, naama isossa hymyssä ja silmät loistaen:

“Vois olla vähän vähemmän harmaata. “

Ihana ja ihailtava asenne.

Nauroimme kumpikin. Hän esitteli ideansa “marraskuun masennusviikoista”, jolloin ei tehtäisi mitään. Levättäisiin vaan ja hemmoteltaisiin mieltä ja kehoa. Keskityttäisiin hyvinvointiin ja sen hyväksymiseen, että marraskuussa nyt hieman masentaa. Kaikkia. Se on ihan okei. Kerroin olevani ensimmäisenä jonossa, jos marraskuun masennusviikot joskus näkevät päivänvalon. Huikea idea.

Vaikeintahan on hyväksyä, että nyt ei ole energinen olo. Että on ihan okei olla väsynyt, saada aikaiseksi päivän aikana vain muutama asia. Keskittyä päiväuniin tai toisen kirjan aloittamiseen. Sanotaan vielä uudelleen.

Marraskuussa on ihan okei olla väsynyt.


Aamulla vedin kumisaappaat jalkaan ja päätin lähteä ulos, vaikka ei huvittanut. Satoi vettä. Kuulin sisälle asti lumen sulavan. Vesi tippui pihapuun naavoista kuin rikkinäisestä suihkusta. Se kasteli hiukset, kun katselin märkiä naavoja puun alla. Joella sinnikkäimmät jäälautat pitävät vielä pintansa vesisateessa. Jostain kaukaa kuului viimeisten joutsenten laulu. Jos minulla olisi siivet, lähtisin tätä keliä karkuun. Jonnekin pohjoiseen. Sinne, mihin talvi karkasi.

Piristyin ulkona olemisesta, vaikka itsepäisesti en halunnut sitä aluksi myöntää. Jostain syystä koen suurta tarvetta ympäröidä itseni esteettisillä asioilla. Luonnon kauneudella. Jos sitä en ympärilläni näe, mielialani laskee ja koen väsyväni.

Yllätyin, miten paljon löysin kauneutta marraskuisesta harmaudesta, kun sitä varta vasten etsin.

Harmauden keskeltä löytyi pieniä hetkiä, joissa unohtui loskainen, vettä tirisevä maa, rusehtavan harmaa, sulava lumi ja lonkeronharmaa taivas. Kaunista oli se, miten sulava joki oli piirtänyt graafisia muotoja siniharmaaseen jäähän. Miten joen penkereellä veteen kurkottavat oksat peilasivat itseään joen uomassa hetken paikallaan pysyvän veden pinnasta. Miten utuinen ja matalalla roikkuva taivas luo metsäaukean reunalla kasvaville puille kauniin taustan, kuin tyhjän kanvaksen. Kuinka kauniilta ja jollain tapaa merkitykselliseltä tuntuu, kun löytää sydämen muotoisen puunrungon tyngän, joka pomppaa esiin hangesta kuin haluten tulla nähdyksi ja valokuvatuksi.

Löytyyhän sitä kauneutta, kun etsii.

Marraskuussa saa masentaa. Väsyttää. Nukuttaa. Se on okei. Sanon tämän yhtä lailla itselleni kuin teillekin. Ehkä eniten kuitenkin itselleni. Aion jatkaa kirjani lukemista. Sen, jonka raahasin painavassa kangaskassissa kotiin kirkonkylän kirjastosta yksi ilta kymmenien muiden kirjojen kanssa. Ettei ne vaan loppuisi kesken. Se olisi kaameinta.

Masentavaa, mutta levon täyttämää marraskuuta.

♥ Halauksin, Sanna

Pakkasaamun pohdintaa

Pakkasaamun pohdintaa

Ensimmäiset pakkasaamut on täällä. Niissä on uuden alun tunnelmaa. Vaikka nehän tarkoittavat loppua, kesän loppumista, luonnon kukoistuksen loppumista. Jostain syystä minulle niistä tulee mieleen alku. Kaikki on niin raikasta; ilma, maa jalkojen alla, metsä. Ne huokuu kylmää puhtautta. Ihan kuin voisi puhdistaa itsensäkin vain olemalla ulkona pakkasilmassa.

Tämä on sarjaansa kirjoitus, jossa ei ole mitään ihmeellistä kerrottavaa. Halusin jakaa pienen aamuhetken, kun keitin puuroa, mutta se paloi pohjaan, koska jäin ikkunasta ihailemaan auringonsäteitä. Miksi ihailisin aurinkoa vain ikkunasta? Puuro jäi liedelle – se oli jo pahasti pohjaan palanut eikä sitä voinut pelastaa kuitenkaan – heitin naulakosta villatakin päälle ja astuin ulos.

Muutama pakkasaste oli tehnyt punaisina hohkavista mustikanvarvuista rapeita, sipsimäisen herkullisesti rusahtavia. Tuntui hauskalta astella kumisaappailla niiden ylitse. Aurinko venytteli säteitään metsän oksien lävitse maahan asti tuomatta siihen kuitenkaan juuri ollenkaan lämpöä vielä tähän aikaan aamusta.


Onko olemassa hetkeä, jolloin ei oikeasti tee mitään? Istuimme eilen pitkän tovin ystävän kanssa terassilla tuijottaen metsään. Niin sanotusti tekemättä mitään ja keskustellen siitä, onko olemassa ei-minkään tekemistä. En usko. Tekemättömyys saatetaan usein tuomita laiskuudeksi, mikä on suuri vääryys. Laiskuus ja tekättömyys on yhä kaukana toisistaan kuin aamuinen metsä ja sipsit. Heh.

Vietin hetken pakkasaamuna metsässä tekemättä mitää. Istuen kauan sitten maahan kaatuneella puunrungolla. Kuunnellen, kun tuuli hymisten heilutti kuusten ohuita oksia edestakaisin. Katsellen auringon säteiden tanssia naavan kärjillä ja leikitillen kurkistaen oksien lomasta. Tuntien kylmän ilman ihollani, huokuen uutta raikkautta.

Ei-minkään tekeminen on yksi lempiaktiviteeetistani.

♥ Halauksin, Sanna