Perjantai, syön aamupalaa kotona takkatulen loimussa. E selailee tietokonetta ja kysyy ”lähdetäänkö viikonlopuksi Kilpisjärvelle?”. Hangoittelen hetken tapani mukaan vastaan, olen hitaasti lämpeävää sorttia, kun kyse on ei-omista ex-tempore -ideoista, mutten kuitenkaan keksi mitään varsinaista syytä olla lähtemättä.
Tuntia myöhemmin auto on pakattu ja nokka suunnattu kohti pohjoista.
Vaikka tuntuu, että Kilpisjärvi on kaukana ihan kaikesta, lopulta tästä meiltä ajaa sinne ”vain” reilu kolme tuntia. Nykyään se on vain, ennen se olisi ollut ikuisuus. Välimatkat on vuosi vuodelta kutistuneet entisestään ja melkein kaikki alle 400km matkat on jo suhteellisen lyhyitä.
Muonion korkeimmalla kohdalla horisontin takaa vilahtaa auringoksi tunnistettava keltainen viiru. Kaamos näillä leveyspiireillä on juuri päättynyt, mutta varsinaista kevätaurinkoa saa vielä odotella.
Hetki myöhemmin sekin valo katoaa ja täysikuu ottaa maiseman omakseen.
Täysikuun kirkkaassa valossa saavumme hiljaiselle Kilpisjärven kylälle iltapäivän hämärässä. Tai no, kuu on niin kirkas, että valaisee paremmin kuin kylänraitin muutama katulamppu.
Viemme tavarat majoitukseen ja lähdemme lumikengät kainalossa kohti tuntureita. On kylmä, hurjan kylmä. Pakkasta on reilusti alle -30C ja laitan päälle kaikki vaatteet, mitä kiireessä olin pakannut mukaan. Se riittänee, kun muitakaan vaihtoehtoja ei ole.
Kuu on niin kirkas, että häikii. Olin toivonut syvää tähtitaivasta, jotta voisin harjoitella tähtitaivaan kuvausta lisää, mutta kuunvalo tekee taivaasta sinisen, mutta valoisan. Tähtien valo jää jonon hännille.
Kävelemme Tsahkaljärvelle vievää polkua pitkin ja viskaamme lumikegät ensimmäisen koivun juureen, mikä rinteessä on näkyvillä. Niistä on vain haittaa, polku on hyvin tallattu ja helppo kulkea kengin. Huurre valtaa kaiken, mikä ei ole vaatteiden alla piilossa. Liikkeellä ei ole kylmä, mutta pysähdyksiin ei malta jäädä pitkäksi aikaa. Tähtikuvausharjoittelusta ei olisi tullut kyllä mitään tässä pakkasessa.
Kilpisjärven kuninkaallinen monumentti Saanatunturi uinuu rauhaisasti talviuntaan lumipeiton alla. Kuunvalo ei näytä sen unta häiritsevän, mutta kimmeltää sen kyljissä kuitenkin mystisesti. Tunnettehan tarinan jättiläisistä nimeltä Saana ja Malla, jotka jähmettyivät aikoinaan Kilpisjärven rantaan paetessaan ilkeää Ruotsin Pältsaa? Liekö pakkashuurut vai tähtitaivaan tuike, joka saa Saanan hiljalleen liikkuvan, kuin hyvin rauhallisen hengityksen tahtiin.
Raja tarinan ja todellisuuden välillä on usein häilyvä. Jos sellaista edes on.
Iltakävelymme on lyhyt, mutta jotenkin saimme siinä kulumaan lähes kolme tuntia. Niin se aika katoaa, kun sitä ei seuraa. Palaamme kylälle huuruisina kuin tonttu-ukot. Ystäväni Laura asuu kylällä ja on kutsunut meidät iltateelle. Kylällä asuu noin sata ihmistä, joten liian usein ei Kilpisjärvellä pääse kyläilemään.
Aamulla pakkanen on hellittänyt puolella. Valo valkenee kymmenen maissa, olemme silloin jo lumikenkinemme matkalla Leutsuvaaralle. Moni on pysähtynyt siinä autoreissulla, onhan se Suomen maanteiden korkein kohta, mutta parkkipaikalta nousee vielä vaaran rinne ylemmäs ja näyttää koko Kilpisjärven kylän ja itse järven kauas Ruotsin puolelle asti. Kirkkaalla säällä.
Juuri eilen opimme Lauralta ja puolisoltaan, että sää Kilpisjärvellä saattaa muuttua viidessäkin minuutissa. Aloitamme nousun täysikuun mollottaessa kirkkaalta kaamostaivaalta, mutta nopeasti tuuli yltyy kovaksi ja maisema häipyy siniseen tunturituuleen.
Mutta mitäpä tuosta. Lunta on vähänlaisesti ja kuitenkin paljon. Ilman lumikenkiä saisimme kahlailla lantiota myöten tuulen kinoksissa, vaikka paikkapaikoin tunturin kivet on paljaat kuin kesällä konsanaan. Yksi ainut tunturikoivu on laskenut juurensa korkealle rinteelle ja keinuu tuulen mukana lempeän näköisesti.
Tuuli ei meitä kohtele yhtä lempeästi, saamme kiskoa kaikkia takin narut ja nappulat kiinni, ettei se pääse puremaan iholle asti. Silti jostain syystä tällainen ilma ja tällainen ympäristö on minun. Ehkä olen sukua tuolle koivulle, joka ei ole moksiskaan viiman vimmasta. Talvi, pakkanen, lumi ja jää tunturin päällä saa hymyilemään, vaikka en kuule, mitä E koittaa keskustella, lumikengät ottavat välillä kiinni hankeen ja humpsahdan lumeen kasvot edellä. Silti. Tämä tuntuu elämältä, jos joku.
Istumme kuitenkin toviksi kivenlohkareen tuulelta suojaan ja avaamme termospullollisen lämmintä teetä. Voin vannoa, että kalleimmatkin juhlajuomat häviävät maultaan tunturin laella nautitulle kuumalle juomalle.
Käännymme takaisin alas tunturin rinnettä. Koira sekoilee vauhdilla jyrkimmistä kohdista alas. Taitaa sitäkin vähän palella, vaikka ei pitäisi. Ehkä Kilpisjärven tuuli ottaa silläkin koville.
Kotimatkalla auton lämmitys ei toimi enää ollenkaan. Naureskelemme, että olimme pari päivää hurjan kovassa pakkasessa ja tunturiviimassa, mutta kylmintä on silti kotimatkalla. Pysähdymme pariin otteeseen jumppaamaan ja juoksemaan itsemme lämpimiksi, lämpimistä vaatteista ei ole kauheasti apua, kun istuu paikallaan.
Illan kruunajaisiksi auto jättää meidät viisikymmentä kilometriä kodista tienvarteen. Hyytyy vain ja luovuttaa. Radio ja valot jäävät toimimaan, mutta muuten jäämme hiljaisen Kilpisjärventien varteen pimeään iltaan.
Onneksi pohjoisessa hommat kuitenkin hoituvat ja tarvitseva saa apua usein paremmin kuin luulisi. Ystävä lähtee heti hakemaan meitä ja hinausauto hakee auton myöhemmin sadan kilometrin matkan meidän lähikorjaamoon.
Pääsemme kuitenkin kotiin, lämpimän auton kyydissä. Hyvä niin, koska kotimökissä lämpöasteita on hurjat 6 plussan puolella.
Lämmintä viikkoa sinulle!
♥ Sanna
Sanna Vaara 