Vähän vähemmän harmaata

Vähän vähemmän harmaata

Talvi otti takapakkia. Askeleen takaisin lokakuun alkuun, lämpöisiin keleihin ja vesisateeseen. Yleinen väsymyksen ilmapiiri, pieni turhautuminen ja pakastuvan ilman ja uuden lumen odotus on käsinkosketeltavaa. Tuntuu, että jokainen on jollakin tapaa surullinen talven takapakista.

Kysyin tovi sitten tuttavaltani, miten menee. Hänen vastauksensa valaisi päivän ja hymyilytti vielä pitkään hetken jälkeenkin. Hän vastasi melodisella, laulavalla äänellä, naama isossa hymyssä ja silmät loistaen:

“Vois olla vähän vähemmän harmaata. “

Ihana ja ihailtava asenne.

Nauroimme kumpikin. Hän esitteli ideansa “marraskuun masennusviikoista”, jolloin ei tehtäisi mitään. Levättäisiin vaan ja hemmoteltaisiin mieltä ja kehoa. Keskityttäisiin hyvinvointiin ja sen hyväksymiseen, että marraskuussa nyt hieman masentaa. Kaikkia. Se on ihan okei. Kerroin olevani ensimmäisenä jonossa, jos marraskuun masennusviikot joskus näkevät päivänvalon. Huikea idea.

Vaikeintahan on hyväksyä, että nyt ei ole energinen olo. Että on ihan okei olla väsynyt, saada aikaiseksi päivän aikana vain muutama asia. Keskittyä päiväuniin tai toisen kirjan aloittamiseen. Sanotaan vielä uudelleen.

Marraskuussa on ihan okei olla väsynyt.


Aamulla vedin kumisaappaat jalkaan ja päätin lähteä ulos, vaikka ei huvittanut. Satoi vettä. Kuulin sisälle asti lumen sulavan. Vesi tippui pihapuun naavoista kuin rikkinäisestä suihkusta. Se kasteli hiukset, kun katselin märkiä naavoja puun alla. Joella sinnikkäimmät jäälautat pitävät vielä pintansa vesisateessa. Jostain kaukaa kuului viimeisten joutsenten laulu. Jos minulla olisi siivet, lähtisin tätä keliä karkuun. Jonnekin pohjoiseen. Sinne, mihin talvi karkasi.

Piristyin ulkona olemisesta, vaikka itsepäisesti en halunnut sitä aluksi myöntää. Jostain syystä koen suurta tarvetta ympäröidä itseni esteettisillä asioilla. Luonnon kauneudella. Jos sitä en ympärilläni näe, mielialani laskee ja koen väsyväni.

Yllätyin, miten paljon löysin kauneutta marraskuisesta harmaudesta, kun sitä varta vasten etsin.

Harmauden keskeltä löytyi pieniä hetkiä, joissa unohtui loskainen, vettä tirisevä maa, rusehtavan harmaa, sulava lumi ja lonkeronharmaa taivas. Kaunista oli se, miten sulava joki oli piirtänyt graafisia muotoja siniharmaaseen jäähän. Miten joen penkereellä veteen kurkottavat oksat peilasivat itseään joen uomassa hetken paikallaan pysyvän veden pinnasta. Miten utuinen ja matalalla roikkuva taivas luo metsäaukean reunalla kasvaville puille kauniin taustan, kuin tyhjän kanvaksen. Kuinka kauniilta ja jollain tapaa merkitykselliseltä tuntuu, kun löytää sydämen muotoisen puunrungon tyngän, joka pomppaa esiin hangesta kuin haluten tulla nähdyksi ja valokuvatuksi.

Löytyyhän sitä kauneutta, kun etsii.

Marraskuussa saa masentaa. Väsyttää. Nukuttaa. Se on okei. Sanon tämän yhtä lailla itselleni kuin teillekin. Ehkä eniten kuitenkin itselleni. Aion jatkaa kirjani lukemista. Sen, jonka raahasin painavassa kangaskassissa kotiin kirkonkylän kirjastosta yksi ilta kymmenien muiden kirjojen kanssa. Ettei ne vaan loppuisi kesken. Se olisi kaameinta.

Masentavaa, mutta levon täyttämää marraskuuta.

♥ Halauksin, Sanna

Vaikein vuodenaika on ohi – Talvi Lapissa VIDEO

Talvi kesti yli puoli vuotta, mutta alkaa nyt pikku hiljaa olla ohitse. Vielä silloin tällöin taivaalta ryöpsähtävät lumi- ja raekuurot, jotka etenkin aamuisin valottavat maan valkeaksi muistuttavat talven voimasta, mutta muuten aurinko, valo ja lämpö alkavat ottaa ylivaltaa.

Tein videon siitä, miltä tuntuu asua talvi Lapissa, pohjoisen armottomien kelien syleilyssä. Miltä tuntuu, kun kaamos ottaa vallan ja pakkaslukemat laskevat reilusti alle kolmenkymmenen. Miltä ensimmäiset auringonsäteet tuntuvat pimeyden jälkeen.

Videoon kasasin kuvaamiani pätkiä – ja samalla fiiliksiä koko talven mitalta. Nauttikaa 🥰

♥: Sanna

Kaamos Tunturi-Lapissa

Kaamos Tunturi-Lapissa

Kaamos on saavuttanut Tunturi-Lapin. Ensin se verhosi pimeään syliinsä kansallispuiston tuntureista pohjoisimman, Hetan. Jatkoi sitten matkaansa kohti etelää, Pallastunturit jäivät vaille auringonnousua viikko sitten. Tänään kansallispuiston eteläisin Yllästunturi liittyi joukkoon. Kaamos on täällä.

Kaamoksesta puhutaan arkikielessä vuoden pimeimpänä ajanjaksona ympäri Suomen. Puhutaanhan pääkaupunkiseudullakin kaamosväsymyksestä ja kaamoksen ajasta. Täyskaamos tarkoittaa kuitenkin aikaa napapiirin pohjoispuolella, jolloin aurinko – tarkalleen ottaen edes sen yläreuna – ei nouse horisontin yläpuolelle ollenkaan. Täällä Tunturi-Lapissa sen alkamisajankohta riippuu paljolti siitä, missä kohtaa pitkulaista aluetta kaamosta etsii.

Monelle kaamoksessa on negaatiivinen hohka. Pimeys, kylmyys, valottomuus. Minulle kaamos ei ole negatiivinen asia. En pelkää pimeää, päinvastoin. Muistan, miten lapsena koulubussin jätettyä maaseudun tienvarteen kävelin hämärässä pois katuvalojen kirkkaasta loisteesta ja tunsin olevani turvassa pimeän suojissa. Kun minä en näe muita, eivät muutkaan näe minua. Niin ajattelin ja edelleen ajattelen. Pimeys tuntuu turvalliselta, rauhalliselta, suojalta.

Kaamos on kuitenkin muutakin kuin täyttä sysimustaa pimeyttä. Tiesin sen jo aiemmin, mutta olen silti yllättynyt kaamoksen värikirjosta, sen taianomaisen valottomuuden sävyistä. Pienikin valon lähde – oli se lähtöisin sitten kuusta, tähdistä, revontulista tai auringon kaukaisesta hohteesta horisontin takana – moninkertaistuu pohjoisen kylmässä ilmassa, nappaa uusia sävyjä puiden oksilla kimaltavista lumikinoksista ja ilmassa leijailevista pakkashuurteen palasista. Valoisaa aikaa päivällä on hädin hädin tuskin toista tuntia, mutta sen joka päivä eri värinen sävymaailma ja maaginen tunnelma korvaa valottomuuden moninkertaisesti.

Pienikin valon lähde moninkertaistuu pohjoisen kylmässä ilmassa, nappaa uusia sävyjä puiden oksilla kimaltavista lumikinoksista ja ilmassa leijailevista pakkashuurteen palasista.

Kävin viikonloppuna Pallastuntureilla katselemassa kaamosta. Ilma on ollut viimeisten viikkojen ajan sumuinen ja pilvinen. Ajattelin, etten ehkä näe tuntureita pimeydeltä tai sumulta ollenkaan, mutta lähdin kuitenkin matkaan. Ajatukseni osuivat oikeaan, tunturien juurelta kohti horisonttia kohosi valkoinen muuri – näkyvyyden voi sanoa olleen nolla. Päättäväisesti lähdin hiihtämään kohti valkoista autiomaata.

Tunsin reitin ylös, mutta voin sanoa silti epäilleeni itseäni useammin kuin kerran. Näkyvyys oli totaalisen sumuinen ja tuntui, että täysi valkoisuus huijasi näköäkin. Humahdin muutaman kerran suksieni kanssa tunturituulen kasaamiin nietoksiin, vaikka luulin edessä olevan vain tasaista hankea.

Huipulla tunsin olevani kuin toisella planeetalla. Nyt täysin tyyni tunturituuli oli aiempina päivinä viuhtonut laen lumikinokset kurvikkaiksi aaltokuvioiksi kuin merenpohjan hiekan. Siellä täällä sitkeästi törröttävät varvut olivat saaneet kymmenien senttien lumikuorrutuksen päälleen niin, että niiden olisi voinut vannoa osaavan liikkua. Niin eläviltä ne näyttivät sojottavine jääpuikkoulokkeineen. Hiljaisuus oli käsinkosketeltavaa. Sumuvaipan syli oli niin syvä, ettei edes testimielessä hihkaisemani sävelet kaikuneet aavoilla minnekään, vaan pysähtyivät kuin seinään ja uuvahtivat heti alkumetreillä. Kuulin vain ylämäkeen hiihdosta ja tunturien maagisuudesta lisäkierroksia ottaneen sydämeni sykkeen korvissani.

Kuten aina, tunturin sää muuttuu nopeasti. Hädin tuskin olin ehtinyt kahvikuppia kaivaa repusta, kun pilviverho alhaalla laaksossa alkoi liikehtiä ja paljastaa jo tutuksi tullutta, nyt valottoman siniharmaana paljastuvaa pohjoisen maisemaa. Kahvi jäi hankeen kylmenemään, kun aloin vauhdilla järjestellä kameratarvikkeitani ikuistamaan pienen hetken kaamoksen sinertävää maisemaa.

Huomasin olevani yksin pilvien yläpuolella. Alhaalla tunturien välissä sumu piti sitkeästi pintansa eikä liikahtanutkaan. Vain minä ja tunturien laet saimme luvan ihailla kirkastuvaa ilmanalaa sumun peittävän kosketuksen ulottumattomissa. Alhaalla näkemäni muut hiihtäjät jäivät nollanäkyvyyden armoille. Tunsin itseni etuoikeutetuksi, tunturit olivat päättäneet näyttää koreuttaan vain minulle. Niin ainakin haluan ajatella.

Eteläisellä taivaanrannalla pilviverho avautui ja jostain horisontin takaa heijastui auringon väsähtäneitä, mutta kaamoksen keskellä niin upean valoisia säteitä piirtäen tunturien väliin kultaisen viivan kuin isolla pensselillä suoraan vedetyn. Viime aikoina lukemissani eräkirjoissa kaamoksen tunturien väliin piirtämä kultainen viiva mainitaan usein. Vanhan kansan tietämyksen mukaan se ennusti kirkasta ja kylmää yötä. Tiedä häntä, minulle kultainen viiva merkitsi ainutlaatuisen kaunista valoilmiötä keskellä siniharmaata hankien autiomaata.

Rauhoituttuani kaiken kauneudesta maltoin juoda kylmenneen kahvikuppini tyhjäksi ja hotkaista hileiset voileivät kotimatkan voimiksi. Kirkas laaksomaisema ja auringonsäteiden kultainen hohde katosivat ennen evästaukoni loppua. Pimeys laskeutui nopeasti, sumu nousi silminnähtävää vauhtia ylös tunturien rinnettä ja palautti valkoisen erämaan tyhjyyden. Kiristin otsalampun remmin, nostin hankeen säälittä heittämäni repun takaisin selkään ja lähdin laskeutumaan ainoaan suuntaan, minkä kaikennielevässä valkoisuudessa pystyin päättelemään olevan takaisin kotiin päin – alas.

♥: Sanna

Elon hiljaisuus

Elon hiljaisuus

Sain huolestunutta palautetta kylältä, miksi en ole kirjoittanut pitkään aikaan. Sille ei ole erityistä syytä, tekosyitä sen sijaan pitkä liuta. On kiire, väsyttää, inspiraatio on hukassa.

Elo pohjoisessa on ollut viime viikkoina kaikin puolin hiljaista. Lumipeite peittää maiseman ja imee luonnon vähäiset joulukuiset äänet kylmään syliinsä. Maantieltä kaikuu aamuisin lumiauran jylhä jyräys sen kyntäessä yöllä satanutta uutta lunta aamutyöläisten edeltä tienpientareille. Poronkello kilkattaa sinihämyisessä metsässä hiljaa kuin muistutuksena lähestyvästä joulusta.

Marraskuun syvä, kaikennielevä pimeys on vaihtunut taianomaiseen valkeuden valoon maisemaa peittävän lumihangen myötä. Aurinko käy joen vastarannan metsän siluetin yläpuolella enää häviävän hetken maalaamassa taivaan punakullan sävyyn muutamaksi tunniksi ennen kuin hämyinen sini palaa taivaalle. Pimeää se ei kuitenkaan ole. Siniharmainen hanki valaisee maiseman niin, ettei metsässä kulkiessa tarvitse otsalla roikkuvaa lamppua laisinkaan. Jos kuutamo pääsee pilkistämään lumisateisten pilvien lomasta, valaisee se maiseman paremmin kuin autojen etunokan lisäledvalot.

Hangen saapumisen myötä seikkailut ovat harventuneet, kulku hidastunut ja päivät keskittyneet tuvan lämpimänä pitämiseen, kirjojen lukemiseen ja neulomiseen. Useammin kuin kerran olen tunturiseikkailulta kääntynyt takaisin syvien kinosten vaikeuttaessa vaellusta lähes mahdottomaksi. Öisin salamyhkäisesti hiipivä pakkanen on tuntunut autiotuvan hirsiseinien läpi luissa ja ytimissä. Talvi ei ole helppoa aikaa retkeilijällekään.

Koko viikonlopun mittaiset seikkailut ovat vaihtuneet lähimetsien ja joenvarren umpihangessa kahlaamiseen. Mieli kaipaa ulos ja luontoon, pimeälläkin. Usein kotona seinien sisällä synkistynyt mieli valkenee ja virkistyy tuntiessaan kipakan pakkasen, lumisen tuulen tuoksun ja taivaan purppuran sinisen tuikkeen.

Joki on ollut jäätyneenä jo tovin. Olen varovaisesti testaillut rantaviivan jään kestävyyttä. Toistaiseksi se kestää hyvin, mutta naapurin kertoman mukaan jänkältä valuvat pienet purot pitävät jään petollisena vielä hyvän tovin. Odotan malttamattomana aamua, jolloin sujautan jalkaani historiaa havisevat puiset metsäsukseni ja suksin joen hankea pitkin pohjoiseen. Vapaa on vain umpihanki, niinhän se on.

Päivät valuvat hitaasti kohti vuodenvaihdetta. Valoisaa aikaa on enää vain muutama tunti, illat tuntuvat pitkiltä pimeyden vetäessä verhon maiseman ylle heti iltapäiväkahden jälkeen. Onnekas on se, joka ehtii olla ulkona tuon muutaman maagisen valon tunnin ja todistaa kaikki ne sinisen, punaisen ja keltaisen sekoittuvat sävyt, joita häipyvä valo maalaa taivaanrantaan pastellinsävyisin siveltimenvedoin. Kaamosaika ei todella tarkoita sysimustaa pimeyttä vuorokauden ympäri.

Välillä on vaikeaa vain olla paikallaan ja rauhoittua. Joudun harjoittelemaan tietoisesti sitä, että joskus voi vain olla. Vetää peiton korviin jo iltapäivällä, jos väsymys sitä vaatii. Unohtaa hetkeksi seuraavan päivän aikataulut ja uppoutua kirjan kanssa sohvan uumeniin. Nauttia ohimenevästä valon kajosta mökin seinällä tai tuijottaa lintulaudan vierailijoiden loputtomalta näyttävää ruoan metsästämistä. Olla hetkessä. Niitä on olemassa vain yksi kerrallaan, kannattaako sitä silloin hukata?

♥: Sanna

Marraskuu

Marraskuu

Marraskuu on ollut harmaa. Kaikissa sen sävyissä. Päivä valkenee kymmenen maissa mustan maan ja vesisateen saattelemana hädin tuskin aamua kirkkaammaksi vain syventääkseen muutaman tunnin jälkeen harmaan sävyjä ja hiljentyen taas uudelleen yön tummuuteen. Lumisade antaa pientä toivoa viikon välein valkeudellaan, mutta luovuttaa pian lämpimän ilmanalan paineen alla.

Vesisade on vapauttanut joen väliaikasesta jääpeitteestään. Virta heiluu kovassa tuulessa vasten rantojen väsyneitä ja väljähtäneitä koivikkoja, joista viimova pohjoistuuli on huuhtonut viimeistekin värit. Vesi näyttää virtaavan kovassa syystalven tuulessa pohjoiseen, suuntaan, johon sen ei kuuluisi virrata. Autiot rannat ovat hiljaiset, tuntuu kuin kaikki elämä olisi niistä kadonnut johonkin koloon odottamaan parempia päiviä.

Marraskuu on kovaa aikaa. Paitsi luonnolle, myös meille ihmisille. Valon vähyys jo itsessään ottaa koville, sen lisäksi päälle painaa kiire – asia, jota itsen pyrin välttämään viimeiseen asti kaikin keinoin siinä silti useinkaan onnistumatta.

Miksi on aina niin kiire?

Kysymys, joka on ollut monen mielessä viime viikkoina. Niin, miksi? Juuri marraskuussa, kun meidät ihmiset laitetaan koville jo luonnonvoimien, tai niiden puutteen vuoksi, miksi juuri silloin painaa kiirekin päälle? Kiire, jonka olemme täysin itse luoneet. Ympäröivä luonto uinuu, odottaa kevättä, aurinkoa tai edes lumipeitettä, joka kirkastaa maiseman ja kantaa askeleen paremmin kuin mutainen maa. Miksi me ihmiset painamme kuin viimeistä päivää usein yli omien voimiemme? Koska on jaksettava, kiirehdittävä kohti vuoden loppua ihan vain sen vuoksi, että kaiken voisi aloittaa taas alusta?

Kuulostaa hullun puuhalta, jos minulta kysytään.

Toimin kiireessä erittäin huonosti. Häsellän, hämmennyn omasta häsellyksestäni ja sotkeudun omiin jalkoihini ja ajatuksiini entistä enemmän. Silti en ole vielä oppinut löytämään keinoja sen välttämiseksi tai edes siinä keskinkertaisesti selviytyäkseni. Onko kiire asia, joka pitää vain hyväksyä? Asia, jota ei voi paeta. Jonka kanssa on opittava elämään.

En mitenkään haluaisi.

Kiireessä unohtuu elämän ilo. Jäljelle jää luonnoton selviytymisen tila, nukkuminen, syöminen, työ. Niihinkö koko elämä kiteytyy, jos ei ota asiakseen pitää huolta muustakin? Luovuus, nautinto, ajattomuus, rauha, ilo. Mihin ne katoavat kiireen keskellä?

Luonto osaa odottaa, antaa aikaa. Se ei häsellä, ei kiirehdi. Miksi me emme osaisi? Emmehän ole erillään luonnosta. Emme, vaikka niin usein kuvittelemme. Olemme edelleen kaksituhatluvullakin osa yhtä isoa luontokokonaisuutta kaikkine laitteinemme, älyvehkeinemme, kiireinemme kaikkinemme. Kellon olemme keksineet omaksi orjuuttajaksemme, kalenterin omiksi kalhleiksemme.

Joskus otan aikaa, vaikka sitä ei olisikaan otettavaksi. Otan hetken, jotta pysyn pystyssä kiireen ja hämmentävän häsellykseni keskellä. En omista kelloa, vältän katsomasta aikaa puhelimestakaan aina, kun siihen on mahdollisuus. Katson hiljalleen vaalenevia harmaan sävyjä ikkunasta, astun ulos, kun uskon valon olevan enimmillään ja nautin siitä vähästä, mitä se tällä hetkellä tarjoilee. Pyrin elämään valon mukana, sen vähän, mitä siiä on jäljellä. Se tuntuu luonnolliselta, rauhoittavalta. Se riittää.

Voisiko marraskuun teemana pimeyden, loskan ja kiireen sijaan olla “se riittää”? Pienet asiat riittävät. Hetki ajatonta iloa, harmauden sävyjen moninaisuutta ihmetellen – hetki rauhaa. Lopultahan me päätämme, mikä on riittävää ja mikä ei. Lopulta – jos asiaa oikein ajattelee – me olemme omasta elämästämme päättävä taho. Miksi emme päättäisi, että marraskuu on ihan riittävä näin? Ilman kiirettä, ilman mistä lie tulevaa painetta suorittaa, jaksaa harmaan pimeiden sävyjen keskellä. Ilman kellon orjuuttavaa tikitystä ja keinovalojen turvin venytettyä väsymystä.

Aion kokeilla sitä. Se riittää juuri nyt.

❤️: Sanna

Valoa pimeydessä

Valoa pimeydessä

Kysymys, jota minulta – uudelta lappilaiselta – kysytään eniten on se, miten pärjään täällä pimeyden keskellä. Hämmentävästi sitä kysyttiin Instagramin puolella useasti jo kesällä, heti yöttömän yön loppumisen jälkeen. Valoahan täällä riitti vielä pitkään yöttömän yön jälkeen enemmän kuin etelässä. Vasta syyspäivän tasauksen jälkeen me pohjoisen asukkaat luovuimme valoherruudestamme ja joudumme sopeutumaan vähenevän valon määrään.

Tällä hetkellä on pimeää, sen myönnän. Viimeisen viikon on satanut vettä lähes joka päivä. Se on sulattanut viimeisetkin lumen rippeet. Musta maa imee kaiken valon sisäänsä ja vähäisenkin valon menettänyt tumma taivas korostaa lähes koko päivän hallitsevaa mustuutta. Jos ilma on sumuinen ja sateinen, aamupäiväkään ei jaksa valostua kovin paljon, vaan luovuttaa ja jää kytemään himmeän harmaan eri sävyjä.

Pimeyden ja harmauden keskellä kukin selviytyy omalla tavallaan. Jotkut tekevät kotiin pehmoisen pesän kuin kontiot konsanaan, hautautuvat vilttien ja takkatulen lämpöön ja vuoraavat itsensä mukavuuksilla ja mieluisilla sisäpuuhilla. Toiset etsivät vaihtoehtoisia valon lähteitä, kynttilöitä ja sähköisiä tunnelmavaloja auringon lomaillessa pääosin eteläisellä pallonpuoliskolla jättäen meidät pohjoisen väen oman onnemme nojaan.

Harrastan itse molempia. Kulutan kynttilöitä enemmän kuin kehtaan myöntää, sytytä ne aamuin illoin hämärän hetkinä luomaan valoa ja elämää sisätiloihin. Takkatuli on kuin kynttilöiden isoveli. Se pitää huolen mökin lämmöntuotannosta ja tuo omalla rauhallisella loimullaan kovasti kaivattua valoa tuvan tummiin seiniin.

Näillä konsteilla pärjää jo pitkälle.

Viihdyn kotonani ja sisällä hyvin, mutta tarvitsen ulkoilmaa. Erityisesti pohjoiseen muuttoni jälkeen huomaan, etten pysty olla täysipäisenä sisällä koko päivää (miten osasinkaan kaupungissa sen taidon?), kaipaan ulos, tuntemaan tuulen ja sateen, jos muuta ei ole tarjolla.

Auringon poissaollessa kuvaan astuu luonnon muut valonlähteet. Kuu ja suunnattoman suuri ja syvä tähtitaivas. Viimeiset päivänvalon rippeet tuntureiden siluetin taustalla. Takkatulen lämpö ja sen elävältä tuntuva, varjoissa leikkivä valo.

Ja revontulet – ne pohjoisen valoista maagisimmat. Kun revontulet täyttävät taivaan, ei muuta valoa tarvitakaan. Vihreän ja punaisen sävyt valaisevat sielun pimeimmätkin sopukat. Taianomainen valo ja tunnelma säilyy vielä pitkään niiden himmenemisen jälkeenkin. Olen nähnyt revontulia aiemminkin, mutta en olisi uskonut, minkälaisen tunnelman ne voivat saada aikaiseksi loistaessaan koko pohjoisen taivaankannen täydeltä, liikkuen kuin elävät olennot aaltoillen ja kiemurrellen yli tähtitaivaan horisontista toiseen. Revontulten valossa kaikki pimeys unohtuu.

Revontulet valaiset koko taivaan Lapissa kaiken muun pikeyden keskellä.
Revontulet valaiset koko taivaan Lapissa kaiken muun pikeyden keskellä.

Pimeyden kanssa painiessa asiaa helpottaa kummasti se, että tämä on yhteinen kärsimys. Lunta ei ole missään muuallakaan, pimeys on muuallakin – etenkin täällä pohjoisessa – yhtä syvää ja kaiken nielevää kuin tässä Muonionjoen rannallakin.

Eilen aamiaiseni keskeytyi huomattuani ikkunasta kajastavan nousevan auringon ensisäteet. Aurinko ei ole näyttäytynyt harmaan taivaan läpi ainakaan viikkoon, joten sen pienikin esiintyminen on otettava juhlallisesti vastaan. Jätin aamiaiseni kylmenemään pöydälle ja lähdin lempipaikkaani joen varrelle tervehtimään ystävääni aurinkoa ja nauttimaan sen ainakin henkisesti lämmittävistä säteistä.

Pimeimpienkin hetkien keskeltä löytyy aina pieni valonlähde, johon tukeutua.

Kestetään vielä hetki, talvi ja valo tulee kyllä pian takaisin. Lämpöisiä halauksia sinulle, mukavaa, kun olet täällä 💙

♥: Sanna