Hannukurun sauna, se on monelle vaeltajalle keidas keskellä kansallispuiston tyhjyyttä. Sinne on hyvän matkaa mistä tahansa suunnasta, lähimmälle tielle matkaa kertynee lyhimmilläänkin yli kymmenen kilometriä, mutta saunalla on silti lähes aina väkeä. Me hiihdämme viiden hengen voimin aurinkoisia keväthankia pitkin saunan lämpöön maalis-huhtikuun vaihteessa.
Pieni hiihtovaelluksemme alkaa Enontekiöltä, tunturijonon itäpuolelta Ketomellasta. Matkaamme metsäsuksin ja liukulumikengin ja valitsemme valmiiden latujen ja reittien sijaan umpihangen vapauden.
Vaikka kevätaurinko paistaa täydeltä taivaalta, hankikanto ei ole vielä ehtinyt muodostua, joten saamme kirjoa koskemattomaan hankeen omat latumme. Viimeisenä jonon hännillä kulkee M, joka hiihtää ahkion kanssa ja tehtävämme on puhkoa upottavaan hankeen painavalle ahkiolle mahdollisimman leveä ja tasainen ura, jotta muiden ruoat kantava M ei ole hiihtopäivän päätteeksi yksin aivan uuvahtanut, kun me muut nautimme pienten reppujen keveydestä.
Hanki on keväisen arvaamaton. Se paukkuu ja humahtelee allamme. Lapin pelastuslaitos on antanut lumivyöryvaroituksia koko Tunturi-Lappiin. Hiihtäjän alla humahtava hanki on ensimmäinen varoitusmerkki epävakaasta lumipeitteestä.
Emme kuitenkaan liiku lainkaan lumivyörömaastossa, vaan pääosin tasaisella maalla ja hyvin loivilla rinteillä, joten lumivyöryistä ei ole pelkoa. Sen sijaan ihmisvyöryistä ilmeisesti on. Pienetkin alamäet muuttuvat mahdottomiksi laskea pystypäin suksilla alas, kun hanki yhdessä kohtaa kantaa, antaa kovan vauhdin ja seuraavassa upottaa polvia myöten. Humps kuuluu myös, kun muutama hiihtäjä vyöryy mäkeä alas suoraan umpihangen viileään syliin.
Hangen vastaanotto on niin pehmeä ja vauhti hidas, että kaikista näistä selvittiin makein nauruin ja lumisin naamoin. Kukaan ei päässyt suorin jaloin perille asti, hanki kastoi meidät kaikki vähintään kerran.
Matkaamme Hietajärven eteläpuolen harjua pitkin, kunnes törmäämme Ruotakuruun. Linnuntietä matka Ruotakurulta Hannukurulle olisi vain reilun kilometrin, mutta kivikkoinen ja jyrkänteinen kurualue ei päästä ketään lävitseen ja on kierrettävä. Koko Ruotakurun ja sen takana aukeavan Jäniskurun ympäristö on suojeltu, siellä ei saa liikkua mihinkään vuodenaikaan, joten kierrämme kiltisti reilun lenkin koko alueen ympäri. Tänne ei olisi kyllä asiaa kiipeilyvälineidenkään kanssa.
Perillä varaustupamme odottaa kirkkaassa ilta-auringossa. Pihan jälkien perusteella siellä on vilinää riittänyt. Hannukurun varaustuvassa on kaksi erillistä puolta, joihin molempiin mahtuu 12 henkilöä nukkumaan.
Tuvassa rutiinit on kaikilla selvät. Petien laittaminen, veden sulattaminen ja / tai etsiminen, ruoan valmistaminen, kamiinan sytyttäminen.
Kolme meistä lähtee etsimään kuulopuheiden perusteella tuvan pohjoispuolella talvellakin sulana pysyvää puroa, josta saisi kannettua vettä. Lumesta veden sulattaminen viidelle hengelle on työlästä ja hidasta, mahdollisuus sulaan veteen tuntuu talvella ylellisyydeltä.
Noin tunnin päästä retkikunta palaa tuvalle. Puroa ei löytynyt ja yksi oli tippunut polviaan myöten järven jään läpi kylmään veteen sulaa vettä etsiessään. Hups.
Onneksi tämäkin tapaus oli lähinnä hauska muistutus siitä, että kaikkea tapahtuu. Tuvalla on erillinen kuivaushuone, jossa on oma kamiinansa. Jos sen pitää lämpimänä, vaatteet ja kengät kuivuvat yhdessäkin yössä kuiviksi. Ja avannossa käymisen lisäksi retkikunta oli saanut muutaman ämpärillisen järvivettä mukaansa. Se oli toki vielä keitettävä ja jäähdytettävä ennen juomiseksi kelpaamista, mutta nopeampaa se silti on kuin lumesta veden saaminen.
Valoisaa on pitkälle iltaan asti. Yleensä tuvan tummanhämärä tunnelma pysyy valoisana ja eloisana iltamyöhään asti. On kotoisaa levittää omat tavaransa pieneen nurkkaukseen ja pitää sitä kotinaan vaikka vain yhden yön.
Illansuussa käymme saunassa. Päivän hiihtämisen jälkeen lämpimän lempeät löylyt ovat tervetulleet. Saunalla on nykyisin niin paljon kävijöitä, että metsähallitus suosittelee käyttämään saunavuoroja: tasatunneittain on miesten, naisten ja sekasaunan vuoro. Vaikka varaustuvan toisella puolella oli hiihtäjäseurue ja hetken matkan päässä sijaitsevan autiotuvankin seurueet olivat lähteneet saunamielellä reissuun, Hannukurun valtavan saunan ja ison kiukaan ääreen mahtuvat kaikki lämpöä kaipaavat. Jotenkin pitkä hiihtomatka, ulkoilma ja kaiken kaukaisuus sulattaa ihmisiltä kaiken eripuran, sillä aina tuvilla ja saunoilla vallitsee yhteisymmärrys ja ääneen sanomaton toveruus.
Seuraava päivä on aurinkoinen ja melkein voisin sanoa kuuma. Menneen viikon on satanut lunta, pyryttänyt ja myrskynnyt. Pakkanen on ollut aamuisin kolmenkymmenen molemmin puolin. Mutta nyt aurinko hellii hiihtäjää lähes pilvettömältä taivaalta ja tunturituulikin on harvinaisen hiljaa.
Kuorrutamme kukin vuorollamme naamamme aurinkorasvalla, sillä hohtava hanki on kuin pohjoisen solarium. Talven pimeyden jälkeen kalpeat nenänpäät punertuvat liiankin nopeasti. Hiihtomatkamme tuoksuun sekoittuu talven lumi, auringon lämpö ja aurinkorasvan hämmentävän tropiikkinen kookos.
Tuvalta lähtiessämme päätimme hiihtää omia jälkiämme takaisin, jotta matka olisi kevyt ja helppo. Valkoisen loputtomuuden kutsu kuitenkin voittaa ja kierrämme rauhakseltaan takaisin eri reittejä. Lounastauon pidämme vaaran huipulla, johon aurinko paistaa niin, että silmiin sattuu. Pallaksen ikonin tunturijono kiiltää horistontissa kuin kiiltokuva.
Takaisintulomatka on yleensä hiljaisempi kuin meno. Kukin on päässyt jo tärkeimmät kuulumisensa kertomaan ja kuulemaan. Keskityn katselemaan lumen maahan piirtämiä jälkiä ja siellä täällä jo sulana virtaavien purojen veden hohkaa. Jokin valkoinen pikkulintu lehahtaa joen törmän lumilipan alle ja visertää sieltä ujosti, mutta kuitenkin jo kevättä rinnasta uhkuen. Veden vapaa solina on kuin toisesta maailmasta. Jostakin kesälaitumilta, metsän keskeltä, jossa kukat jo kukkivat ja puiden lehdet havisevat.
Kohta.
Vaaran laelta löydämme helposti hiihdettäviä kantohankikohtia, joita pitkin suksi luistaa vauhdilla. Muu maailma on taas niin kaukana täältä. Hiljaisuuden rikkoo vain suksen suihkina ja ensimmäisten kevätlintujen kaihoisa liverrys.
Viimeisillä kilometreillä löydämme edellisenä päivänä tekemämme ladun. Sitä pitkin on kulkeneet myös muut. Yön aikana sen tallattua pohjaa on hyödyntäneet oravat ja jänikset. Joku pikkiriikkinen hiippailija on jättänyt helminauhamaiset jäljensä suksien jälkiimme. Tulee mukava olo, kuin olisi saanut auttaa metsän väkeä edes hieman omalla toiminnallaan.
Automatkalla tulee haikea olo. Kuten lähes aina reissun päätteeksi. Tajuan, että tämä on luultavasti kevään viimeinen hiihtoreissu, viimeinen retki näissä maisemissa hetkeen, sillä muutto uuteen taloon koittaa muutaman viikon päästä. Myös suurin osa tästä jo perheeksi muodostuneesta ystäväjoukosta on vaihtamassa maisemaa kevään päätyttyä.
Koitan piristää itseäni ja miettiä, että helpoimmalla elämässä pääsee, kun ymmärtää kaiken olevan väliaikaista. Että ei pidä mistään kiinni. Päästää kaikesta irti samalla lailla kuin hetket päästävät irti edellisestä.
Pyh. Ei onnistu. Ymmärrän ajatuksen idean, mutta en osaa ajatella kuitenkaan pelkästään niin. Jään kiinni hetkiin, paikkoihin ja ihmisiin, jotka ovat merkinneet paljon. Jätän niihin ikään kuin palan itsestäni. Niin se vain on.
Joten, jätin palan itsestäni tänne tuntureiden umpihankeen, kevätauringon lämpöön, jonkin tunturin tuulessa keloutuneen puun juurelle. Jos löydät sen, anna sen olla. Se on siellä muistuttamassa, että tämä hetki ja paikka on ollut tärkeä elämässäni.
❤ Sanna
Sanna Vaara 