Tarinoita taloista ja tuntureista

Olemme etsineet omaa taloa Lapista kahden vuoden ajan. Tosissamme. Sitä ennenkin olemme silloin tällöin katsastaneet talotarjonnan täältä päin, haaveilleet eri alueista ja pohtineet, minkälaista olisi omistaa täällä oma koti.

Kaksi vuotta oman kodin etsimistä. Se ei kuulosta pitkältä, mutta se todella tuntuu siltä. Käytämme sen edistämiseen aikaa päivittäin. Usein tunteja kerrallaan.

Talon ostaminen Lapista ei ole sellaista, mitä se on muualla. Ei ainakaan meidän kokemuksen mukaan. Etuovet ja torit katsotaan kyllä joka päivä, mutta tähän mennessä niistä ei ole juurikaan mitään hyötyä. Suurin hyöty niistä on se, että näkee hieman, missä myydään ja millä hinnalla, mutta talotarjonta julkisessa myynnissä on vain jäävuoren huippu. Kun joku löytää myytävän talon – tavalla tai toisella – sen kaupat saatetaan sopia alle vuorokaudessa.

Tässä pelissä on oltava nopea ja tosissaan.

Taloetsintä perustuu pääosin siihen, että olemme kertoneet siitä, että etsimme omaa kotia Lapista kaikille kahden vuoden aikana tapaamillemme ihmisille. Tarkoitan joka ikiselle. Ravintolan työntekijälle, joka tarjoilee ruokamme. Kaupan kassalle. Autokorjaajalle. Kunnanjohtajille – jep, heidät tavoittaa täällä pohjoisessa suhteellisen helposti ihan henkilökohtaisesti. Tuntemattomille ihmisille, joihin törmää hetken ajan tunturissa. Jopa lainaneuvottelussa kysyimme paikallisen pankin virkailijalta, josko hän sattuisi tietämään ihmisiä, jotka haluaisivat myydä talonsa meille.

Karu faktahan on, että kukaan ei halua myydä taloaan Lapissa.

Etenkin Tunturi-Lappi on pitkälti mökki-ihmisten ja matkailijoiden vallassa. Matkailu on yksi suurimpia elinkeinoja ja se näkyy myös asuntotarjonnassa. Mökkejä on (niitäkään ei tosin haluta myydä eteenpäin), mutta etsimme pysyvää kotia, oikeaa taloa ja maata sen ympärillä. Kunnissa vakituisesti asuvillakin ihmisillä on hankaluuksia löytää kotia, mutta kakkoskotimökkejä on metsät pullollaan ja suurin osa niistä on lähes koko vuoden tyhjillään, koska sesonkiajan vuokratulot saattavat hyvin kattaa koko vuoden kulut.

Aika nurinkurista.

Takaisin taloihin. Olemme kiertäneet varmasti jokaisen Tunturi-Lapin kylän, pikkutien ja polun. Katsoneet kartasta meille mahdollisesti hyvässä paikassa sijaitsevien talojen sijainnit, etsineet omistajien yhteystiedot ja kysyneet, josko omistajat olisivat harkinneet sen myymistä. Vastaus?

Ei.

Suurin osa ihmisistä on uskomattoman ystävällisiä. He antavat naapureiden yhteystietoja, jotka joskus ovat maininneet talonsa myymisestä, tarjoavat kahvit pirtissä, kertovat tarinoita kylistään ja niiden historiasta ja erityisesti toivottavat mitä vilpittömimmin onnea oman talon etsintään. Ihmiset ovat aivan ihania, vaikka oman tavoitteen törmääminen seinään kerta toisensa jälkeen pistääkin harmittamaan.

Muutaman kerran olemme olleet jo lähellä kauppoja. Muutama talo on tälläkin hetkellä vielä neuvottelun alla. Toisin sanoen emme ole saaneet täystyrmäystä ostoehdotuksellemme, joten soitamme myöhemmin vielä takaisin. Emme halua olla ärsyttäviä, mutta oman kokemuksen kautta on käynyt ilmi, että täällä vallitsee oma pohjolan laki talokaupoilla. Suoruus, nopeus ja oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Se on taktiikkamme.


Samalla, kun olemme viettäneet päiviä ajellen satoja kilometrejä pitkin Lapin pikkukyliä, olemme ottaneet tavaksi käydä samalla tunturireissuilla. Pitkään autossa istuminen on puuduttavaa ja lukuisat kielteiset vastaukset masentavat, joten kaiken sen vastapainoksi on mukava käydä tuulettumassa tuntureiden puhtaassa tuiverruksessa. Tulee oma kotiseutu hyvin tutuksi tien päältä, mutta myös yläilmoista.

Jostain syystä unohdamme aina eväät (“käydään nopeasti ajelemassa siellä kylällä, ei meillä kauan mene”), onneksi pohjolan marjat alkavat vihdoin olla kypsiä, joten niitä voi poimia pahimpaan nälkäänsä. Tunturireissulla – ja näköjään myös talonetsintäreissuilla kun tuppaa menemään vähintään puolipäivää. Siinä ajassa ehtii jo nälkä yllättää.

Viime aikojen vanhoja ja uusia tuttavuuksia on olleet Aakenustunturi Kittilässä, Aalistunturi Kolarissa ja Pieskänjupukka Pellossa, joka ei kylläkään ole tunturi, mutta sitäkin hienompi paikka.

Aakenustunturilla vietimme kokonaisen yön. Patikoimme hissukseen uudelle Aakenustuvalle ja vaikka olikin viikonloppu, se oli tyhjillään. Saimme telttayön sijaan nukkua mukavasti uudelta puulta tuoksuvassa tuvassa. Eipä tuvan ympäristöstä olisi hirveästi telttapaikkoja löytynytkään.

Aakenustunturilla

Aalitunturista on yritetty kyhätä kansallispuistoa, mutta toistaiseksi laihoin tuloksin. Todella harmi, sillä sen monipuolinen luonto yllätti. Tuli mieleen Särkitunturi eikä se mielestäni yhtään hävinnyt sen maisemille. Särkitunturille, jonka väkimäärä on muutamassa vuodessa räjähtänyt käsiin (sinne avattiin juuri uusi, valtavan kokoinen parkkipaikka) saa valita todella hyvän ajankohdan ja mukaan tuuria, jos rauhassa haluaa kulkea, mutta Aalistunturilla sitä oli reilusti. Tunturin päällä on pieni päivätupa ja sen kirjan mukaan kävijöitä on vain kourallisia kuukaudessa.

Pieskänjupukka Pellossa on korkea vaara Miekojärven läheisyydessä. Polku sen huipulle oli vain parin kilometrin mittainen, mutta sitäkin hikisempi. Mieleen tuli Norjan vuoripolut, Pieskänjupukka oli jyrkkä ja pippurinen. Maisemat huipulta kuitenkin hien väärtti. Miekojärvi (josta on huhun mukaan myös kaavailtu joskus kansallispuistoa) on uskomattoman kaunis järvi, jota ympäröi laajat metsäalueet. Järven rannoille on muodostunut luonnon omia hiekkarantoja, jotka näkyvät Pieskänjupukan huipulta asti. Tie polun alkuun oli pitkä, kuoppainen ja autio, mutta yllättäen keskellä ei ihan yhtään mitään oli parkkipaikalla (eli pienellä tienlevikkeellä) kuitenkin muutama muukin auto ja sen lasken näillä leveyspiireillä jo pieneksi ruuhkaksi. Onneksi metsään mahtuu ihan joka ikinen.

Pieskänjupukka Pellossa
Kuva: E ❤️


Herään silloin tällöin aamulla tunteella “tänään meille löytyy oma koti”. Se on vahva tunne ja uskon siihen vakaasti. Toistaiseksi se ei ole tuottanut konkreettista tulosta, mutta tiedän sen päivän tulevan, kun se niin tekee.

Jossakin täällä meille on oma koti. Hurjaa ajatella, että täällä se on, olemassa nyt jo. Meidän vain pitää vielä löytää se.

Lopputerveiset Papulta Pallasjärven rannalta. Papu täytti viime viikolla 12 vuotta. Mummokoiraksi sen voi jo laskea, mutta varsin virkeäksi semmoiseksi. Vitsailemme välillä Papun olevan sukua Aira Samulinille, koska molempien takapää heiluu välillä yhtä vimmatusti.

♥ Sanna



2 responses to “Tarinoita taloista ja tuntureista”

  1. Onnea oman kodin etsintään❤️.
    Siellä se jossain odottaa löytäjäänsä😊.
    Kiitos sinulle ihanista kuvista ja tekstistä.
    Teksteistäsi välittyy aina lämmin ja aito tunnelma.
    t:Anna-Maija ❤️

    Like

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s

%d bloggers like this: