Hetki hengähdystä. Kotona. On tullut juostua ja ajettua kevään ja kesän aikana tuhansia kilometrejä. Kaipaan kotia, usein matkoillakin. Kaikesta ihanasta, uudesta ja upeasta huolimatta. Sitä tunnetta, että jalat on kiinni maassa, jossain tutussa ja turvallisessa.
Kun olen hetken kotona, käyn levottomaksi. Mieli halajaa muualle, johonkin matkalle. Ajan myötä olen yrittänyt opetella, että lähteminen ei aina ole paras ratkaisu, vaikka hetkessä se saattaisi siltä tuntua. Syvemmällä tasolla tunnen, että paikallaan olo ja juurtuminen on vahvempaa, sitä, mitä oikeasti tarvitsen. Lähteminen on kuin laastari. Helppo ja nopea helpotus, mutta ei pitkän päälle toimiva.
Se, mikä kotona tekee olon levottomaksi, on tunne siitä, että jotakin pitäisi saada aikaiseksi. Jotakin pitäisi tapahtua, että tuntisi olevansa olemassa. Nautin puuhailusta, siivoamisesta, käsitöistä, luovista asioista – erityisesti niistä – mutta mikään niistä ei saa olla olemassa vain siksi, että voisin tuntea itseni arvokkaaksi.
Olemisen pitäisi riittää.
Olen opetellut tekemättömyyttä. Nykyajan mahdottomuutta. Sitä, että aamulla kun herää, voi aamupalan jälkeen seuraavaksi siirtyä lukemaan kirjaa. Tai tuijottelemaan pilviä, joiden liikettä voi seurata ikkunasta, kun oikaisee sohvalle. Ihan hiljaa, tekemättä samaan aikaan mitään. Kuten tätini ihailtavasti sanoi kesäpaikassamme, kun kysyin, mitä tänään on ohjelmassa: ”Tänään sataa, en siis aio tehdä yhtään mitään.”
Tekemättömyys tuntuu aluksi aivan mahdottomalta. Mieleen nousee lista ”tekemättömiä” (hassu termi tämäkin, kuka sen määrittää, että joku on ei-tehty, tekemätön) asioita. Piti pestä ikkunat, näistä hädin tuskin näkyy ulos. Piti soittaa vakuutusyhtiöön. Piti valittaa parkkisakosta. Piti lähettää sähköpostia.
Mutta, kun hitaasti antaa ajan kulua, ajatusten mennä ja tulla, levottomuus lopulta rauhoittuu. Käpertyy kainaloon kiltisti odottamaan. Ihan hiljaa.
Juhannusaika on mennyt hitaasti ja rauhallisesti. Pääosin tekemättä mitään. On ollut sen verran lämmin, että sekin hidastaa tahtia. Lämpö ei sovi minulle.
Kävimme E:n kanssa öisessä tunturissa katselemassa keskiyön aurinkoa. Valo keskellä yötä on edelleen hämmentävää. Sisäinen kello sekoittuu täysin. Jos siitä ei liiaksi pitele kiinni, sekaisin meneminen on mukavaa. Väsymys väistyy hyvin helposti ja unohtuu, että yö on olemassa. Pidän kesäöistä.
Olin varma, että tunturissa on muitakin. Ajattelin, että muidenkin keskikesään kuuluu yöttömän yön viettäminen siellä, missä se parhaiten näkyy. Tunturissa. Hyvin lähellä tunturikeskusta. Olin väärässä. Olimme kahden. Hiljaisuus oli käsinkosketeltava, jos ei laske suurella vauhdilla lisääntyvien itikoiden ininää. Tuulikin oli hiljaa kuin keskikesän kunniaksi.
Seuraavana iltana vietimme pienellä ystäväporukalla – Lapin perheeksikin tätä kutsumme – iltaa kotikylällä. Ruoan, saunan, uimisen ja hyvän seuran parissa. Nauraen ja nauttien. Juurikaan mitään tehden.
Toivon kaunista keskikesän aikaa ja paljon tekemättömyyttä sinulle. Ihanaa, kun olet täällä.
♥ Sanna
Sanna Vaara 