Nauratti hieman itseäkin tuo sana ’hulabaloo’, jonka otsikkoon kirjoitin. En tiedä, mistä se sinne tupsahti, mutta se varmaan parhaiten kuvaa koko alkukesän tunnelmia. Yleinen hulabaloo.
Ehdimme olla kotipirtissä viikon verran ihan kaksistaan ennen kuin oli aika vuotuiselle etelän reissulle. Perheeni, sukulaiseni ja suurin osa ystävistäni asuu Etelä-Suomessa. Sinne on täältä pitkä matka.
Käyn etelässä yleensä kahdesti vuodessa, joulun ja näin keskikesän aikaan. Lyhyeen reissuun on usein mahdutettava paljon ja monta paikkaa, jossa pysähtyä, jotta ehtii nähdä kaikki ja olla edes hetken paikallaan. Se aiheuttaa väkisinkin hulabaloon tunteen puhumattakaan etelän kaupungeista, autoruuhkista, kylttimeristä ja kauppakeskusviidakoista. Niitä kaikkia lähdin aikoinaan pakoon pohjoiseen ja joka kerta, kun niihin palaan, olen tyytyväisempi valintaani.
Onneksi pääsemme matkaamaan kesämökissämme, eli pakulla. Sillä tuntuu kuin koti – tai vähintään mökki – olisi mukana koko ajan. Ja pakuhan saatiin, kuten aiemmasta kirjoituksesta selvisi, juuri sopivasti valmiiksi tätä reissua varten. Nukuimme reissussa pääosin pakussa, niin sanotuissa puskaparkeissa. Yritän usein etsiä puskaparkin, joka olisi vähän edes poissa teiden humusta ja mahdollisesti lähellä vettä, jotta pääsee iltaisin ja aamuisin uimaan ja saamaan hieman omaa ja luuonnon rauhaa.
Ja niitähän löytyy, kun kartasta katsoo ja on yhden kesän verran näitä joka ilta etsinyt.
Etelässä olikin täysi kesä, kun sinne pääsimme. Se tuli yllätyksenä. Kotoa lähdettäessä yleisen maiseman tunnisti jo vihreäksi, mutta mitä etelämmäksi ajoi, sitä kukkeammaksi kävi kedot ja vehreämmäksi pellot. Olin pakannut aivan väärät vaatteet mukaan, villasukkia, villapaitoja, pipon ja hanskatkin, koska kotona niitä käytettiin vielä harva se päivä. Vietinkin ainoassa mukaan pakatussa kesämekossani koko reissun, koska lämmintä oli koko ajan.
Pysähdyimme ensin E:n sukutilalla auttelemassa alkukesän töissä. Kaikilla kun on omat pirtit pidettävänä ja pellot niitettävänä, hommaa riittää ihan joka kädelle. Ja mielellämmehän me autamme kuulumisten lomassa pitkän automatkan jäljiltä. Viikate käteen ja menoksi. Talviturkkikin jäi läheiseen järveen, kotona kun oli vielä jäät järvessä. No ei sentään, hieman huijasin vain. Mutta niin kylmä vielä oli, että kotona ei tehnyt mieli järveen millään.
Olemme alkukesästä yrittäneet saada meille kotiin venettä, jotta pääsemme järvelle. Minä haluaisin kovasti aloittaa kalastuksen ja pitäähän toki järven rannalla asuvalla vene olla. Se on sellainen suomalainen juttu, että näin sen pitää olla.
E:n kotitilalta löytyi vanha vene, joskin jo kauan sitten jorpakkoon unohdettu. E sillä kävi koeseilaamassa järvellä ja kyllä se pinnalla pysyi, mutta minä en uskaltanut edes mukaan. Meidän järvi on iso ja tuulinen, ja minä toivon, että vene kestää myös kalastusharjoitteluni mukisematta. Joten tämä vene – kauniisti puulla päällystetty ja ajan myötä kauniiksi harmaantunut – jäi kuitenkin sen pienemmän ja lempeämmän järven rannalle kesäsoutelijoiden iloksi.
Kalastusuranihan alkoi jo kaksi kesää sitten, olen kirjoittanutkin siitä tänne. Se tosin päättyi sinä kesänä hyvin nopeasti, kun sain hartaudella itse kasaamaani katiskaan saaliiksi saukon poikasen, joka oli kuollut katiskaan. Pitkien ja murhellisten hautajaismenojen jälkeen hautasin samalla katiskani varaston perälle. Ehkä nyt muutaman vuoden jälkeen sitä voisi uskaltaa käyttää taas. Jos saukkoraukka olisi jo antanut anteeksi murheellisen kohtalonsa ja voin aloittaa kalastukseni uudelleen.
Muutaman välipysähdyksen ja yön jälkeen parkkeerasimme omalle kotitilalleni, jossa olen kasvanut ja viikatteen kanssa heilunut nuoruuden. Vietimme mukavaa mini-juhannusta perheen kesken hyvin helteisessä kelissä. Lämpötila kohosi reilusti yli kolmenkymmenen ja uimassa käytiin joka toinen tunti.
Mitä enemmän aurinko paistaa, sitä enemmän joudun lisäämään vaatteita. Herkkä hipiäni palaa helposti enkä varsinaisesti pidä aurinkorasvojen tahmasta, joten paahteisilla kesäniityillä kirmataan näissä lämpöasteissa pitkähihaisissa ja -lahkeisissa vaatteissa.
Työtä riittää tälläkin tilalla, vaikka täällä apukäsiä ympäri vuoden löytyykin. Pääsin verestämään vanhoja maatilallisen taitoja traktorin ratissa – ja vielä peräkärry perässä. Se ei ollutkaan ihan niin helppoa kuin muistelin, mutta uskallan väittää, että yhden kesän jälkeen tämä onnistuisi jo ihan mukiinmenevästi.
Meillä jo lapsena tytöt ja pojat tekivät kaikki samoja töitä, ajoivat traktoria, loivat lantaa, keräsivät marjoja, perustivat kasvimaata tai tyhjensivät tiskikonetta. Siitä on tullut hyvä oppi, että naisena voi ihan yhtä lailla tehdä mitä tahansa töitä, jotka yleisesti ottaen ajateltaisiin miesten hommiksi.
Nautin suuresti uusien asioiden oppimisesta ja hieman myös siitä yllätyksestä, kun voin kertoa naapurin innokkaalle kalastajamiehelle, että E ei pidä kalastuksesta, mutta minä pidän ja aion aloittaa kalastuksen heti veneen löydyttyä. Tai että osaan vaihtaa autoon öljyt ja osaan käyttää kaikkia talostammee löytyviä työkaluja ja koneita – suurin osa niistä on minun itse hankkimiakin. Tytöt pystyvät paljoon.
Ja tytöistä puheenollen, Papu-tyttö, tai ehkä mummo, sai uuden kesätyylin itselleen. Suurimmaksi syyksi siksi, että etelän helteet ottavat koville vanhalle koiralle ja iän myötä paksuuntunut turkki on hyvin kuuma ihan itseessäänkin, puhumattakaan kuumalla ilmalla. Joten nips-naps, ja Papun on taas parempi kirmailla kesäniityillä kevyissä hepenissä. Hieman hassultahan hän näyttää, pennulta ja pörröiseltä, mutta näyttää viihtyvän uusissa kesäkuteissaan.
Etelässä hurautimme eri päivinä eri ihmisten luokse niin, että päivät sekoittuivat keskenään. Ehkä se johtui myös osittain hurjasta helteestä tai autossa itikoiden kanssa nukkumisesta. On ristiriitaista olla uupunut aina, kun käy etelässä tapaamassa sukulaisia ja ystäviä, joita näkee nyt jo liian harvoin, mutta en mahda sille mitään. Kun asioita on liikaa, kaikki mene sekaisin. Yksi syy taas sille, miksi olen valinnut asua kaukana kaikesta ja kaikista. Että voin keskittyä yhteen asiaan kerrallaan, rauhassa ja hiljaisuudessa.
Viimeisenä ennen kotiinpaluuta kävimme vielä mummolassani Kainuun korvessa. Hiljaista hiljaisempi pieni tila metsän reunassa ei-yhtään-missään on monenan kesänä tuntunut jo kuin toiselta kodilta. Mietinpä joskus sinne muuttamistakin. Mummola toimii kuitenkin virkeänä sukuni kesäpaikkana, jossa asutaan koko lumeton aika ja jonka talovanhuksesta pidetään erityisen hyvää huolta.
Kukkaketojen keskellä Kainuun korvessa mieli alkaa hiljentyä ja valmistautua kotiin, johon täältä ei ole enää kuin muutaman hassun tunnin matka.
Kotiin päästyämme lupasimme, että lepäämme seuraavat kaksi päivää tekemättä yhtään mitään. No, se ei ole vanhassa talossa ja puutarhassa näköjään mahdollista. Aloin ensitöikseni maalata eteisen jo kuukauden verran uutta väriä odottaneita seiniä ja seuraavana päivänä kuurata saunan lattioita juuriharjalla. Kolmantena päivänä nukuinkin puolen päivää päiväunilla, niin väsynyt olin.
Kaikkea sitä, ottakaamme tästä opiksi, että ehkä se ei haittaa, jos ja kun kaikki tulee olemaan tässä talossa kesken. Puuhailu täällä on silti minulle tärkeää ja nautinnollista, että jo se itsessään on palauttavaa.
Noiden kolmen päivän jälkeen olenkin vain keskittynyt keräämään täälläkin reilusti kukkaan ehtineitä villikukkia kaikkiin mahdollisiin kodin nurkkiin vessaa myöten. Juhannussiivousta ei ole eikä tule, mutta kukkia on oltava. Minulle ne luovat kesän ja kodin.
Ihanaa, rauhallista ja rentouttavaa kukkien täyteistä juhannusta sinulle. Mukavaa, kun olet täällä 🩷
♥ Sanna
Sanna Vaara 