Pakuprojektin alku ja loppu

Pakuprojektin alku ja loppu

Puolitoista vuotta sitten, blogini ensiaskeleet otettiin pakettiautosta käsin. Se oli ikään kuin testireissu, osaisinko ja haluaisinko elää pakettiautoelämää.

Ei siinä ollut mitään epäselvää, haluanhan minä 😍

Olen muutamaan kertaan jo vihjannut muuttavani ensi kesäksi pakettiautokotiin asumaan ja se suunnitelma on edelleen voimissaan. Syksyn aloittaessa vaikeinta, pimeintä taivaltaan, ostin vihdoin oman pakettiauton ja aloitin suunnittelemisen.

Lokakuussa sininen hurmurini, Tapsa, kotiutui.

Alkusuhde sujui hyvin. Tapsa kuljetti minua tuntureille ja takaisin. Olimme molemmat iloisia yhteisistä retkistä. Vietin useita iltoja istuskellen tavaratilassa ja miettien, mitä kaikkea sinne kesäksi rakentaisin.

Talven kylmyyden myötä Tapsa jäi pihalle lepäilemään ja keräämään kinoksia päällensä. En ihan luottanut sen kykyyn pysyä hereillä talven kovimmilla pakkasilla, joten se jäi loikoilemaan ja odottelemaan kevään lämpöä.

Tammikuussa ajattelin käynnistellä pakettiautoa huvin vuoksi, ihan vain tarkistaakseni, vieläkö se on elävien kirjoissa ja jo hieman kevään remonttiajatus mielessä.

Siitä se alamäki sitten lähti.

Tapsa ei lähtenyt käyntiin. Ei toisella kerralla, eikä kolmannella. Ei parin päivän päästä. Ei apuvirralla eikä täydellä akulla. En tiedä, millä kummalla saimme auton lopulta käyntiin, mutta se oli jo puoli voittoa ja monen päivän ja eri ihmisten välisen yhteistyön suunnaton ponnistus. Kuljin Tapsalla viikon verran ja se tuntui olevan hyvissä sielun voimissa.

Meinasin jo huokaista helpotuksesta. Tämä oli se takapakki, joka kaikille tulee tällaisissa projekteissa, eikö? Ja nyt se on ohi.

Jätin Tapsan vielä lepäilemään ja odottamaan lämpimämpiä päiviä.

Kevään auringon alkaessa paistaa siivosin auton lattiasta kattoon. Vuokrasin tekstiilipesurin, putsasin penkit, katon, lattian. Likaveden määrä oli suuri. Auto oli ilmeisesti ollut remonttikäytössä ja sen takatilaa oli surutta käytetty öljyisten ja likaisten tavaroiden kuljetukseen. Haju oli sen mukainen. Nätisti sanottuna autossa haisi öljyssä uitetulta mieheltä. Nams.

Sisällä autossa oli ostohetkellä sängyn- ja pöydän runko. Kurjassa kunnossa kumpainenkin. Mustan ja limaisen likakerroksen – ja sen hajukerrosen – peittämät.

Hioin sängyn ja pöydän pinnat huolellisesti. Kaiken mustan, öljytahraisen pinnan alta paljastui kaunis ja puhdas puukuvio. Juuri sellainen, josta pidän. Käsittelin pinnan pellavaöljyllä, koska halusin pitää puupinnan mahdollisimman luonnollisena. Pöydän päällä tulen luultavasti käsittelemään muun muassa ruokaa, joten myrkytön ja puuta suojaava pellavaöljy on siihen tarkoitukseen hyvä valinta. Joudun käsittelemään pintoja vielä uudelleen käytön myötä, mutta se ei haittaa. Mukavaa pikku puuhastelua.

Kevättalven tullen Tapsan starttiongelmat lisääntyivät, kun se oli hetken lainassa ystävillä. Tapsa koitettiin pitää elossa kaikin keinoin: vaihdettiin akkua, huollettiin starttia, tutkittiin moottoria, sen ilmanottoaukkoja, elektroniikkaa, hihnoja. Kaikki tuntui olevan samaan aikaan kunnossa ja epäkunnossa. Mitä enemmän autoa tutki, sitä enemmän sieltä löytyi kummallisuuksia; sähköjohtoja, jotka ei vieneet mihinkään, nappuloita, jotka eivät tehneet mitään, mielenkiintoisia huomioita, kuten se, että etuvalot toimivat joskus, mutta toisinaan ei, hätävilkun ja töötin täydellinen puuttuminen.

Pakkasilla Tapsa pidettiin hengissä usean auton akkujen voimin ja se selvisi talvesta juuri ja juuri.

Samaan aikaan, kun autokotini ulkokuori hajoili, suunnittelin sen sisustaa. Olin päättänyt jo projektin alkuvaiheilla, että ensimmäisenä pakuvuotenani pidän remontoinnin kohtuullisena. En omista työkaluja saati taitoja purkaa koko pakun sisustaa, eristää sitä, uusia ilmanvaihtoa tai sähköjä. Asioita, mitä usein varsinkin ulkomailla rakennettuihin pakuprojekteihin usein tehdään. Auto olisi kuitenkin kesän ajan kotini, joten halusin tehdä siitä edes hieman sellaisen. En tarvitse autokotiini paljon, mutta päätin, että sängyn ja pöydän lisäksi jääkaappi ja jonkinlainen pieni sähkölatausmahdollisuus siellä on oltava.

Helpoiten autoon saa sähköt niin sanotun hupiakun avulla. Hupiakku on toinen auton akku, joka liitetään varsinaiseen auton akkuun releellä. Kun auto on käynnissä, moottori lataa ensitilassa auton omaa akkua ja kun se on täynnä, se alkaa ladata hupiakkua. Kun hupiakkua käytetään ja vaikka se tyhjenisi, rele akkujen välissä estää auton varsinaisen akun tyhjenemisen.

Tutkin ja opiskelin ensimmäistä kertaaa elämässäni sähkötekniikkaa. Laskin, minkälaisen invertterin eli sähkömuuntajan tarvitsen hupiakkuun liitettäväksi, jotta saan ladattua suhteellisen turvallisesti ja tehokkaasti tietokoneen, puhelimen ja kameran akkuja.

Lopputalvesta vein viimein pakun korjaamolle ja pyysin tutkimaan sen läpikotaisin sillä silmällä, kannattaako sitä korjata ja kuinka paljon. Ystävällinen ja avulias mekaanikko kehotti käyttämään pakun katsastuksessa jo nyt, melkein puoli vuotta etukäteen, jotta saisin tietää tarkan vikalistan korjausta varten ja sen jälkeen päättää, mitä autolle kannattaisi tehdä.

Olin mielessäni varautunut jo totaaliseen takapakkiin ja sehän sieltä tuli. Katsastuksessa ilmeni lisää ongelmia jo tietämieni lisäksi. Myös jarrut hajosivat niitä testattaessa. Kirosin ensin ihmistä, joka juuri ja juuri toimivasta autostani hajotti vielä jarrutkin, mutta katsastuksessa sanoivat viisaasti, että parempi niiden on hajota nyt ennen kuin olen reissussa yksin keskellä ei mitään.

Köröttelin kotiin ilman jarruja. Tapsa joutui ajokieltoon.

Olen monta kertaa talven aikana kironnut ideaani ja koko pakettiautoani, etten jaksa enää edes kirota. Otan Tapsan oppimiskokemuksena. Kalliina sellaisena, mutta eipä tarvitse toista kertaa oppia kantapään kautta. Toivon, että joku muu voi oppia minun kantapään kautta pakuprojektista ja siitä, miten se kannattaisi tehdä.

En olisi ikinä uskonut perehtyväni auton korjaamiseen ja kunnostamiseen, mutta sehän elämässä on hienoa. Koskaan ei tiedä, mitä se eteen tuo ja kaikesta voi oppia jotakin. Talven myötä olen oppinut hurjan paljon uutta.

Olen oppinut dieselmoottoreista. Olen oppinut käynnistämään sellaisen itse apukeinoin, jos se ei itse niin jaksa tehdä. Olen oppinut vaihtamaan auton akun, öljyt ja suodattimet. YouTubesta on ollut iso apu ja yllätyn edelleen, miten paljon tietoa sieltä löytyy. Olen oppinut, että auton korjaaminen ei ole rakettitiedettä, vaan hyvin maanläheistä ongelmanratkaisua. Olen oppinut, että kun ostaa halvan auton, saa halvan auton.

Suunnattoman iso kiitos ystäville, erityisesti M:lle, jota ilman en olisi oppinut näistä yhtään mitään. Toistan jo itseäni, mutta ilman muita ihmisiä tällaiset takapakit ja ongelmat tuntuisivat paljon suuremmilta kantaa yksin. Kiitos ❤

Pakuprojektini ottaa hieman enemmän aikaa, rahaa ja muutaman kiertotien enemmän kuin alunperin ajattelin, mutta en ole luovuttamassa. Uudet tuulet on jo purjeissa ja uudet suunnitelmat edessä, jotta kesän pakureissuni toteutuu.

Difficult roads often lead to beautiful destinations

♥: Sanna

Ahti suo antejaan

Ahti suo antejaan

Näin alkaa elämäni kalastajana. Se tuskin alkaa tai jatkuu kovin vakavasti ottaen, mutta olen hankkinut elämäni ensimmäisen kalastusvälineen; katiskan.

Jotta kaikki ei sujuisi liian hyvin, ostin halvimman mallin, joka osoittautui itsekasattavaksi malliksi. Paikallisessa puodissa oli kaksi vaihtoehtoa, valitsemani 13 euron katiska ja valmiiksi kasattu reilu 90 euron malli. Valinta oli sillä selvä – opetelkaamme kasaamaan katiska.

Nostin osat jo reilu viikko sitten paketistaan terassille. Nopeasti kävi ilmi, että kasaaminen ei olekaan nopea iltapuhde, joksi sen naiivisti ajattelin, vaan vaati asianmukaisia työkaluja ja rautalanganompelutaitoa. Työkalut piti käydä lainaamassa naapurilta, en omistanut keittiösaksia vahvempia leikkureita ja niillä ei yrityksistä huolimatta vaadittu rautalanka katkennut.

Onneksi meillä on nykyään lähes kaikki maailman tieto käsissämme! Kuinka kiitollinen siitä usein olenkaan. YouTubesta löytyy ohjeet myös katiskan kasaamiseen.

Ohjevideoissa neuvottiin kiinnittämään kasattavat osat roikkumaan. Ohjeistajilla oli prameat, katosta roikkuvat rautakoukkusysteemit (kenen kotoa löytyy katosta ketjun päässä roikkuva rautakoukku? 🧐), mutta jouduin kehittämään omani tavaroilla, joita oli tarjolla. Pyykkinarun, haravan ja terassin kaiteen avulla sain nostettua katiskan ylös maasta niin, että pääsin aloittamaan.

Osat “ommeltiin” yhteen rautalangalla kieputtaen. Ohjeessa sanottiin, että vähempikin riittää, mutta käsityöläisenä haluan tehdä asiat kunnolla. Ajattelin, että vaikkakaan katiskani ei ollut kovin kallis, haluaisin sen kestävän hyvän tovin, ettei heti tarvitse ostaa uutta. Ainakaan kestävyys ei ole kiinni omista kokoamistaidoistani tai viitsimyksestäni.

Kolmatta tuntia kieputin lankaa ympäri katiskaa sisältä ja ulkoa, mutta lopputulos oli suhteellisen moitteeton.

En ole ennen kalastanut katiskan avulla. Soitin tädilleni, jonka mies on ammattikalastaja ja joka itse osaa laittaa kalasta kaikenlaisia herkkuja sekä säilöä niitä eri keinoin. Sain muutaman hyvän neuvon paikan valitsemisessa ja kalojen narraamisessa. Opin esimerkiksi, että katiskan metallinen hohde houkuttaa kaloja, mutta sen päälle kannattaa asetella muutama puunoksa, jotta kalat kokevat sen suojapaikakseen ja hakeutuvat sen lähettyville.

Ammattiohjeiden turvin asettelin illansuussa uuden kalastusvälineeni puun oksilla verhottuna aivan joen rantaan, muun rantakasvillisuuden suojiin.

Muutamana ensimmäisenä iltana pyydys oli tyhjä. Asettelin katiskan aina uudelleen eri päin kuin aiemmin ja vaihdoin hieman sen paikkaa. Asumatonta rantaviivaa kotini kohdalla on reilusti, joten otollisia paikkoja on onneksi tarjolla.

Kolmantena iltana pyydys oli painava – olin saanut saalista. Kaunis, terve ja ainakin omiin silmiini isohko hauki, josta riittää syötävää muutamaksi päiväksi.

Ihailin hauen kiiltävää pintakuviointia. En ihmettele, että kalannahka on joskus ollut käyttötavarana laukuissa, pussukoissa ja muissa säilyttimissä. Tiedän edelleenkin niin tehtävän, toki vähenevissä määrin ja se on harmi.

Olin kiitollinen saamastani saalista. Voin ostaa kalaa aina kaupastakin, mutta itse kalastaen tiedän tismalleen, mistä kala on tullut, miten se on kuollut ja kenen käsien kautta lautaselleni päätynyt. Omassa maailmassani ajattelen, että niin sen kuuluisikin mennä. Haaveilen tulevaisuudesta, jossa tällainen olisi mahdollista yhä suuremmassa mittakaavassa. Tällä hetkellä olen vielä kaukana tuosta haavekuvasta, mutta pienin askelin kaikki on aloitettava. Olen taas ainakin muutaman pienen askeleen lähempänä.

Ihanaa loppuviikkoa! 🌼

♥: Sanna

Marjametsässä

Marjametsässä

Viime viikot ovat pääosin olleet hyvin sateisia. Melkein tuntuu, että kun kuuntelen säätiedotusta radiosta tai uutisista, se menee suunnilleen näin: “Sää lämpenee koko Suomessa ihan hellelukemiin asti. Kauan odotettu heinäkuun kesäsää saavuttaa vihdoin Suomen. Ai niin, paitsi Länsi-Lappiin luvataan rankkasateita ja ukkosia. Mutta muuten on hieno kesäsää, nauttikaa!”. Ei ehkä ihan, mutta tiedätte, mitä tarkoitan.

En odota hellettä auringonotto ja ranta mielessä. Odotan, että keli kuivenee ja aurinko pääsee hieman lämmittämään maata, sillä aivan kohta on marjastusaika! Voisin kutsua itseäni intohimoiseksi marjastajaksi. Saaliini ei ehkä ole ennätysmäinen, mutta tavoite on joka vuosi saada pakkaseen marjoja niin, että voin niitä hyvällä mielin syödä joka aamu seuraavaan kesään asti. Toistaiseksi se ei ole vielä toteutunut.

Toisaalta, en murehdi marjasatoa tai sen riittämistä, kun menen metsään. En laskeskele kiloja tai euromääriä kerätessäni marjoja. Olen metsässä, lempipaikassani, nautin luonnosta, hetkestä, eväistä, maisemista ja marjat ovat sen kaiken kaupanpäällisiä. Sitten joskus marraskuun harmaudessa, kun nostan pakkasesta tuoreita, taatusti puhtaita marjoja, muistan tuon hetken metsässä, muistan heinäkuun lämmön ja kaiken sen ihanuuden, mikä antaa odottaa itseään seuraavaan kesään asti.

Se on marjastuksen ydin. Pakastaa ja säilyttää marjojen lisäksi heinäkuiset hetket ilta-auringossa nauttien kahvia, suklaata ja tuoreita mustikoita mättäällä. Siirtää niiden muisto fyysisessä muodossa hetkiin, jolloin niitä on muuten vaikea tavoittaa.

Muutama ilta sitten kävin lähimetsässä marjassa. Käyn siellä lähes joka päivä Papun kanssa lenkillä ja tarkastamassa, missä vaiheessa marjojen kypsyminen on. Marjat ovat antaneet odottaa itseään, mutta nyt en malttanut enää odottaa. Nappasin mukaani kursailematta kymmenen litran ämpärin ja tienvarsikirpputorilta löytämäni metallisen marjapoimurin ja marssin metsään.

Silmät kiiluen löysin marjoja. Niitä on paljon, varpuryppäät raskaina roikkuen. Mutta ne eivät ole vielä kypsiä, vaikka kuinka haluaisin. Ämpäri alkoi täyttymään varsin nopeasti, mutta raakojen osuus siitä oli aivan liian suuri. Tällä mittakaavalla kerääminen ei vielä onnistu.

Phuuh.

Karsin tavotteistani siis pakastimen täyttämisen ja keskityin siihen toiseen, hetkestä nauttimiseen. Otan lähes aina metsään mennessä mukaan jonkinlaiset eväät. Itseni tuntien retkeni venyy kuitenkin tuntien mittaiseksi, vaikka olisin päättänyt käydä vain pistäytymässä. Hukun usein hetkeen ja ajantaju katoaa, kun teen jotakin mielekästä. Kotimatka tuntuu mukavammalta, kun ei tarvitse lähteä tarpomaan vatsa tyhjänä ja mieli kiukkuisena.

Löysin mukavan kiven ja nautimme Papun kanssa ilta-auringon lämmöstä, ympärillä lentävistä kuukkeleista ja sieltä täältä sormin napsittavista mustikoista (Papukin tykkää niistä!).

Eväshetken jälkeen keräsin vielä käsin poimurin täyteen kypsimpiä marjoja. Sain kuin sainkin kotiin viemisiä ja aamupuuron päällisiä. Riittipä niitä pakkaseenkin asti muutama rasiallinen. Lopulta ilta oli kuitenkin onnistunut sekä tunnelman että marjasadon kannalta.

Kotimatkalla tapasin lisää kyläläisiä, joiden kanssa jäin juttelemaan hetkeksi. He kertoivat mustikoiden kypsyvän vielä muutaman viikon ajan, ainakin. Jään odottelemaan, kyllä niiden aika vielä koittaa.

♥: Sanna