Pakureissussa – VIDEO

Pakureissussa – VIDEO

Olen kuvannut koko kevään ja alkukesän, mutta videon työstäminen jäi kaiken Bertan rakentamisen, muuton ja nyt reissaamisen jalkoihin. Haluan kuitenkin jatkaa videoiden tekemistä ja jakamista – niiden avulla koen pystyväni välittämään tunnelmia, ajatuksiani ja tunteitani vielä valokuvia monipuolisemmin.

Videolla kerron kevään ja kesän saapumisesta pohjoiseen, pakun rakentamisesta ja siihen muutosta. Siitä, miten opin rakentamaan, mistä hain inspiraatiota ja miten opin virheistäni. Tallensinpa videolle vahingossa yhden sähköiskuista, joita sain opetellessani sähkötekniikkaa 😀 Onneksi sähköiskut noin pienillä volttimäärillä ovat vaarattomia, mutta kyllä siitä kunnon sihaus kuuluu, kun johto koskettaa väärää paikkaa. Videolla näkyy myös pohjoisen aavoja maisemia, loputtomia teitä ja pakuelämän yksinkertaisuutta, josta nautin suuresti.

Nautinnollisia videohetkiä 🤗

Pakuprojekti – lähtöä vaille valmis

Pakuprojekti – lähtöä vaille valmis

Tuntuu, että minusta, tästä blogista ja elämästäni on viime aikoina tullut auto-, rakennus- ja työkalukeskeinen. Illat ovat venyneet pitkiksi, sänkyyn mennessä päässä soi käsisahan meteli ja nenää kutittaa hiomispöly.

Mutta tiedättekö mitä? Se kaikki on ollut sen arvoista, sillä

Bertta-pakettiautoprojekti on vihdoin valmis!

Bertta, minä ja Papu olemme lähtöä vaille valmiita.


Kuluvalla viikolla olen puuhannut entistä enemmän, jos se vielä oli mahdollista. Viimeistelin viimeiset kalusteet, lisäsin naulakoita, kiristelin ruuveja ja pohdin, miten kiinnitän kaiken auton sisälle niin, että voin huoletta ajaa pohjoisen kiemuraisilla hiekkateillä ilman, että tavarat lentävät kyydissä niskaani.

Kaikki kalusteet on kiinnitetty sidontaliinoilla pakettiauton lattiassa valmiiksi oleviin, paksuihin metallilenkkeihin. Pelkästään kaiken kiinnittäminen vei yhden illan. Luulen, että huomaan vielä matkalla erinäisiä kiinnitystarpeita, mutta korjailen niitä sitten tien päällä.

Toissailtana – Lapin kylpiessä hämmentävän kuumassa ilmamassassa – pakkasin kaikki tavarani autoon. Mukaan lähti kaikki oleellinen, mutta ei mitään ylimääräistä:

  • Retkeilytarvikkeet (teltta, riippumatto, nukkumis- ja retkikeitinvälineet)
  • Kameratarvikkeet
  • Musisointivälineet (kitara ja muutama tyhjä vihko, jos laulunsävellysinspiraatio iskee tien päällä)
  • Keittiötarvikkeet (astioita, perusruokatarvikkeita, tiskaustarvikkeet)
  • Vaatteet ja kengät
  • Papun tavarat
  • Peruspeseytymisvälineet (ekologinen saippua, jolla voin pestä itseni, pyykkini ja Papun) + pari ämpäriä vedenkantoa varten
  • Työkalut, sidontaliinoja, autotarvikkeita (sähköjohtoja, käynnistyskaapelit, lapio jne.)

Auton ajotilan (mikähän sen nimi oikeasti on?) yläpuolella on kätevä ja yllättävän tilava varastointitila, johon sain mahtuvaan oikein mukavasti kaikki muutaman kuukauden aikana tarvitsemani vaatteet. Koska pohjoisen säistä ei ikinä tiedä, mukana on sekä hellemekkoja että villapaitoja ja pipoja. Pukeutumistyylini peruspilarit.

Pakettiauton keittiöstä löytyy kahden kattilan menevä kaasuhella ja keittiölipasto, jonka uumeniin kätkeytyy kaikki astiat, osa ruoista, roskis, tiskausvälineet, ja kaasupullo. Kaikki piiloutuu jykevästi liikkuvien puisten liukuovien taakse, joten ne eivät kaapista pääse lentämään ajettaessa.

Vesipiste on keittiökaapin vieressä ja toimii simppelisti ja manuaalisesti. Paikalla ollessa laitan puisen tason päälle 20 litran ison vesikanisterin, jossa on hana. Keittiöaltaan asemaa ajaa vanha, emalinen vati, joka pysyy tiiviisti paikallaan tiukasti mitoitetun tason alla. Kun tarvitsen allasta, vedän sen tason alta käyttöön, tyhjennän käytön jälkeen ulos ja liu’utan sen takaisin paikoilleen.

Keittiökaapin vieressä, pakettiauton takaosassa on pieni jääkaappi. Tämä on asuntoautoon tarkoitettu, hyvin vähän sähköä kuluttava, toistaiseksi erittäin hyväksi havaittu jääkaappi. Se olikin tämän projektin isoin investointi, se maksoi melkein 500€, mutta koko kesän matkatessani haluan saada ruokani ja juomani kylmiksi.

Keitiön vastakkaiselle seinälle sängyn ja takaoven väliin jäi tyhjä tila, jolle en ensin keksinyt käytttöä. Ajattelin täyttää sen erinäisillä säilytystavaroilla, pusseille ja nyssyköillä, mutta projektin loppuvaiheilla sain paremman idean. Koska teen töitä kesän ajan tien päältä, kirjoitan, muokkaan valokuvia ja toki myös syön, tarvitsin jonkinlaisen pöydän ja penkin. En perusta sängyllä syömisestä ja työskentelystä ja tähän tilaan mahtui täydellisesti penkki, jonka kansi avautuu ja sisään mahtuu säilytystilaa. Pöytä taittuu saranoilla vasten sängynpäätyä, sen jalka irtoaa ja kiinnitän sen – yllätys yllätys – sidontaliinoilla kasaan, kun en sitä käytä.

Vaikka itse sanonkin, tämä oli projektin paras ideani. Oli muutaman haavan ja pitkän illan arvoista, että pääsen nauttimaan aamupalan pöydän ääressä ja voin tehdä töitä suhteellisen hyvällä ergonomialla autostakin käsin.

Auton etuosaan mahdutin vielä kitarani (joka toistaiseksi ei ole vielä kiinnitetty mitenkään, se pitää vielä ratkaista jotenkin) ja varaston perältä löytämistäni Ikean laatikoista kyhäämäni kenkäkaapin. Ulkopuolelle, vesipisteen toiselle puolelle rakensin samanlaisen saranoilla kääntyvän pöydän kuin pakettiauton takaosaan. Se pysyy suhteellisen hyvin kiinni pelkkien saranoiden avulla, mutta lisäsin vielä varmistukseksi ketjun, etteivät saranat rikkoudu pöydän päälle lasketusta painosta. Tässä voin hyvällä ilmalla kokkailla Trangialla ruokaa tai kerätä matkan varrelta kukkakimppuja maljakkoon.

Lisäsin pakettiautoon kaksi valoketjua, jotka toimivat pattereilla. Olisin voinut liittää valot suhteellisen helposti auton sähköjärjestelmäänkin eli hupiakkuun, mutta näin pääsin helpolla. En tiedä, kuinka paljon valoille on lopulta käyttöä, kun yöttömän yön aurinko paistaa vuorokauden ympäri koko kesän, mutta ne luovat toki mukavaa ja kotoisaa tunnelmaa.

Tavoitteenani ja teemanani oli olla ostamatta juuri mitään uutta tätä projektia varten. Lukuunottamata kaasuhellaa, jääkaappia ja yhtä 30€:n vaneripalasta (se oli iso palanen!) sekä sähkötarvikkeita, kaikki tavarat ovat joko omasta kodistani tai ostettu käytettynä. Lopputulos on hieman kirjava ja kirpputorihenkinen, mutta se ei minua haittaa. Tein tätä itseäni varten ja itse olen tähän enemmän kuin tyytyväinen.

Seikkailu odottaa, tie on avoin ja pohjoisen maaginen kesä edessäpäin. Ihanaa, kun olet täällä mukanani kaikkea tätä seuraamassa 💛

Halauksin,

Sanna

Muistutuksena, päivitän usein myös Instagramin puolella reissusta ja seikkailuistani videoiden ja kuvien muodossa. Tervetuloa mukaan 🤗

Pakuprojekti – uuteen nousuun

Pakuprojekti – uuteen nousuun

Edellisen kerran pakuprojekti ei mennyt niin kuin piti. Kirjoitinkin tästä hienosta oppimiskokemuksestani jo aiemmin. Suunnitelma kesän viettämisestä omassa, itserakennetussa pakussa oli ja on edelleen voimissa. Oli aika aloittaa suunnitelma B.

Ensimmäiselle pakettiautolleni, kovin rikkinäiselle Tapsalle oli sanottava hyvästit. Pitkällisen pohdinnan jälkeen tulin tulokseen, että taitoni ja rahani eivät riitä sen korjaamiseen alusta asti. Vaikka saisinkin Tapsan korjattua asumis- ja ajamiskuntoon, olisin pulassa erityisesti, jos (kun) se hajoaisi kesän reissuilla, kun olen yksin keskellä ei-mitään.

Tapsa sai uuden kodin. Se haettiin pois trailerilla ilmeisen hyviin ja osaaviin käsiin.

Koska kesä lähestyy kovaa vauhtia – vaikka ilmasta sitä tosin voi päätellä, nytkin ulkona on lumesta valkoinen maa – Tapsan siirryttyä vehreämmille laitumille oli aika siirtyä eteenpäin. Ensimmäisen pakun myötä opin jo paljon, minkälaiset ominaisuudet siinä olisivat hyvät. Netti on toki täynnä ohjeita ja neuvoja pakettiauton ostoon ja sen muuttamisesta matkailuautoksi, mutta minä opin kokemuksen kautta. Ja yleensä kantapään. Kuten nytkin.

Ystävien ja muiden ihanien auttavien ihmisten avulla uusi pakettiauto, Ford Transit, löytyi. Koska joka pakullahan pitää toki olla nimi, omani ristittiin hakumatkalla Bertaksi. Nimen piti heijastella pakun olemusta, joka on kookas ja jykevä, mutta kuitenkin suhteellisen lempeä ja luotettava.

Bertta ajettiin kotiin Rovaniemeltä viikko sitten. Aloitin sen työstämisen heti samana iltana.

Ensitöikseni irrotin auton hytin ja takatilan väliseinän, koska halusin mielummin yhtenäisen tilan, jonka voin tarvittaessa jakaa verholla erillisiksi tiloiksi. Kolmesta etupenkistä huolimatta mahdun ujuttautumaan etupenkeiltä takatilaan, mikä on kätevää tien päällä. Ei tarvitse kaatosateella kiertää ulkokautta asuintilaan.

Väliseinän irroitus meni klassisen mallin mukaan. “Helppoahan tuo on irrottaa, muutama iso pultti ja ruuvi, puoli tuntia ja se on irti”, ajattelin yksi valoisa ilta, kun aloitin homman. Kymmenen pultin jälkeen hoksasin, että viimeiset olivat jostain kumman syystä sivuseinän paneelin alla ja ulottumattomissani. Yritin eri työkaluja, yritin vääntää ja kääntää seiniä, mutta lopulta oli myönnettävä, että minun oli pakko irrottaa myös koko sivuseinä saadakseni hytin väliseinän irti. Työhön upposi puolen tunnin sijaan reilu kolme, mutta valoisat yöt ovat omiaan tällaisille puuhasteluille.

Olin tehnyt jo pitkälle viedyt suunnitelmat Tapsan kalustuksesesta, mutta nyt jouduin aloittamaan saman homman alusta Bertan mitoilla. Suhteellisen suorat sivuseinät ja korkea katto mahdollistavat paljon, joten sängyn lisäksi saatan saada mahtumaan sisään myös pienen työpisteen / ruokapöydän. Pääsen samalla testaamaan nikkarointitaitojani, tätä ennen en ole rakentanut yhtään mitään.

Viikonloppuna rakensimme ystäväni kanssa Bertan sähköt toimiviksi. Kerroin aiemmassa kirjoituksessani, miten aion saada autoon sähköt niin sanotun hupiakun avulla niin, että pystyn tien päällä lataamaan kameran, tietokoneen ja puhelimen akut. Sen lisäksi jääkaappi vaatii hieman virtaa, mutta muuten tarvitsen sähköä todella vähän. En olisi millään selvinnyt ilman apua tässä touhussa. Olen oppinut paljon, tiedän sähkötekniikasta enemmän kuin olisin ikinä voinut kuvitella, mutta käytännön apu todella tuli tarpeeseen. Kiitos ❤

Sähkökeskus rakennettiin muovilaatikkoon, johon mahdutettiin invertterini, toinen akku, pääkatkaisija ja sulakkeet. Laatikko on helposti käsillä pakussa sängyn alla, heti kuskin penkin takana. Kaunis se ei ole, mutta ensimmäiseksi tee-se-itse sähköprojektiksi kuitenkin varsin kelpo.

Muutama johdon pätkä ja sähköosanen (huomaa hieno termistöni) puuttuu vielä, mutta loput uskon saavani itse kuntoon.

Kannoin kalusteet sisään heti siivoamisen jälkeen ja olen pyöritellyt niitä eri päin tyhjässä pakussani. Monta iltaa olen istunut tyhjällä lattialla ja mielessäni piirtänyt mahdollisia kalustusvaihtoehtoja. Vielä on paljon tehtävää; kalusteiden kiinnitys ja pienet modifoinnit, kaasun liittäminen hellaan ja sen turvalliseksi varmistaminen, ikkunoiden pimennysverhojen ompeleminen ja lopulta muutto. Sisustus alkaa kuitenkin hahmottua ja sisätila tuntua jo kotoisalta.

Kaukainen pohjoinen sijaintini välillä hankaloittaa tällaisten projektien etenemistä. Tarvikkeita on välillä vaikea löytää, etenkin, kun kylän rautakauppa paloi maan tasalle viime syksynä. Pisteet kuitenkin kunnan monipuolisille pikku yrittäjille, joiden putiikeista löytyy yllättävän monipuolisesti tarvikkeita ja apu on aina erinomaisen lämminhenkistä ja ystävällistä. Voin marssia kylän autotarvikeliikkeeseen kysymään sähkötarvikeosaa, jonka toiminnasta en ole täysin varma ja jonka ulkomuodon olen raapustanut lyijykynällä paperin kulmaan. Kotiin lähden juuri oikean osan ja perusteellisten asennusohjeiden kanssa. Ihanaa!


Viimeisten viikkojen kaikki vapaa-aika on vierähtänyt täysin pakuprojektin parissa. Seikkailut ja retket ovat jääneet nyt toiseksi, jotta saan Bertan asumiskuntoon kesäkuun kynnykselle. Kaikki vie yllättävän paljon aikaa, enemmän kuin luulenkaan. Lähes kaikki on minulle uutta, mutta on ihanaa oppia ja huomata, miten lopulta monimutkaiseltakin vaikuttavat asiat ovat lopulta vain möntti pienempiä, täysin ratkaistavissa olevia pulmia. Kuin palapeliä kasaisi.

Palaan nyt viimeistelmään Bertan sisustusta ja marssin kylän puotiin kysymään, mitä tarvikkeita tarvitsen penkin rakentamiseen. Ihanaa, kun olet täällä seuraamassa puuhailujani ja seikkailujani 🤗

♥: Sanna

Pakuprojektin alku ja loppu

Pakuprojektin alku ja loppu

Puolitoista vuotta sitten, blogini ensiaskeleet otettiin pakettiautosta käsin. Se oli ikään kuin testireissu, osaisinko ja haluaisinko elää pakettiautoelämää.

Ei siinä ollut mitään epäselvää, haluanhan minä 😍

Olen muutamaan kertaan jo vihjannut muuttavani ensi kesäksi pakettiautokotiin asumaan ja se suunnitelma on edelleen voimissaan. Syksyn aloittaessa vaikeinta, pimeintä taivaltaan, ostin vihdoin oman pakettiauton ja aloitin suunnittelemisen.

Lokakuussa sininen hurmurini, Tapsa, kotiutui.

Alkusuhde sujui hyvin. Tapsa kuljetti minua tuntureille ja takaisin. Olimme molemmat iloisia yhteisistä retkistä. Vietin useita iltoja istuskellen tavaratilassa ja miettien, mitä kaikkea sinne kesäksi rakentaisin.

Talven kylmyyden myötä Tapsa jäi pihalle lepäilemään ja keräämään kinoksia päällensä. En ihan luottanut sen kykyyn pysyä hereillä talven kovimmilla pakkasilla, joten se jäi loikoilemaan ja odottelemaan kevään lämpöä.

Tammikuussa ajattelin käynnistellä pakettiautoa huvin vuoksi, ihan vain tarkistaakseni, vieläkö se on elävien kirjoissa ja jo hieman kevään remonttiajatus mielessä.

Siitä se alamäki sitten lähti.

Tapsa ei lähtenyt käyntiin. Ei toisella kerralla, eikä kolmannella. Ei parin päivän päästä. Ei apuvirralla eikä täydellä akulla. En tiedä, millä kummalla saimme auton lopulta käyntiin, mutta se oli jo puoli voittoa ja monen päivän ja eri ihmisten välisen yhteistyön suunnaton ponnistus. Kuljin Tapsalla viikon verran ja se tuntui olevan hyvissä sielun voimissa.

Meinasin jo huokaista helpotuksesta. Tämä oli se takapakki, joka kaikille tulee tällaisissa projekteissa, eikö? Ja nyt se on ohi.

Jätin Tapsan vielä lepäilemään ja odottamaan lämpimämpiä päiviä.

Kevään auringon alkaessa paistaa siivosin auton lattiasta kattoon. Vuokrasin tekstiilipesurin, putsasin penkit, katon, lattian. Likaveden määrä oli suuri. Auto oli ilmeisesti ollut remonttikäytössä ja sen takatilaa oli surutta käytetty öljyisten ja likaisten tavaroiden kuljetukseen. Haju oli sen mukainen. Nätisti sanottuna autossa haisi öljyssä uitetulta mieheltä. Nams.

Sisällä autossa oli ostohetkellä sängyn- ja pöydän runko. Kurjassa kunnossa kumpainenkin. Mustan ja limaisen likakerroksen – ja sen hajukerrosen – peittämät.

Hioin sängyn ja pöydän pinnat huolellisesti. Kaiken mustan, öljytahraisen pinnan alta paljastui kaunis ja puhdas puukuvio. Juuri sellainen, josta pidän. Käsittelin pinnan pellavaöljyllä, koska halusin pitää puupinnan mahdollisimman luonnollisena. Pöydän päällä tulen luultavasti käsittelemään muun muassa ruokaa, joten myrkytön ja puuta suojaava pellavaöljy on siihen tarkoitukseen hyvä valinta. Joudun käsittelemään pintoja vielä uudelleen käytön myötä, mutta se ei haittaa. Mukavaa pikku puuhastelua.

Kevättalven tullen Tapsan starttiongelmat lisääntyivät, kun se oli hetken lainassa ystävillä. Tapsa koitettiin pitää elossa kaikin keinoin: vaihdettiin akkua, huollettiin starttia, tutkittiin moottoria, sen ilmanottoaukkoja, elektroniikkaa, hihnoja. Kaikki tuntui olevan samaan aikaan kunnossa ja epäkunnossa. Mitä enemmän autoa tutki, sitä enemmän sieltä löytyi kummallisuuksia; sähköjohtoja, jotka ei vieneet mihinkään, nappuloita, jotka eivät tehneet mitään, mielenkiintoisia huomioita, kuten se, että etuvalot toimivat joskus, mutta toisinaan ei, hätävilkun ja töötin täydellinen puuttuminen.

Pakkasilla Tapsa pidettiin hengissä usean auton akkujen voimin ja se selvisi talvesta juuri ja juuri.

Samaan aikaan, kun autokotini ulkokuori hajoili, suunnittelin sen sisustaa. Olin päättänyt jo projektin alkuvaiheilla, että ensimmäisenä pakuvuotenani pidän remontoinnin kohtuullisena. En omista työkaluja saati taitoja purkaa koko pakun sisustaa, eristää sitä, uusia ilmanvaihtoa tai sähköjä. Asioita, mitä usein varsinkin ulkomailla rakennettuihin pakuprojekteihin usein tehdään. Auto olisi kuitenkin kesän ajan kotini, joten halusin tehdä siitä edes hieman sellaisen. En tarvitse autokotiini paljon, mutta päätin, että sängyn ja pöydän lisäksi jääkaappi ja jonkinlainen pieni sähkölatausmahdollisuus siellä on oltava.

Helpoiten autoon saa sähköt niin sanotun hupiakun avulla. Hupiakku on toinen auton akku, joka liitetään varsinaiseen auton akkuun releellä. Kun auto on käynnissä, moottori lataa ensitilassa auton omaa akkua ja kun se on täynnä, se alkaa ladata hupiakkua. Kun hupiakkua käytetään ja vaikka se tyhjenisi, rele akkujen välissä estää auton varsinaisen akun tyhjenemisen.

Tutkin ja opiskelin ensimmäistä kertaaa elämässäni sähkötekniikkaa. Laskin, minkälaisen invertterin eli sähkömuuntajan tarvitsen hupiakkuun liitettäväksi, jotta saan ladattua suhteellisen turvallisesti ja tehokkaasti tietokoneen, puhelimen ja kameran akkuja.

Lopputalvesta vein viimein pakun korjaamolle ja pyysin tutkimaan sen läpikotaisin sillä silmällä, kannattaako sitä korjata ja kuinka paljon. Ystävällinen ja avulias mekaanikko kehotti käyttämään pakun katsastuksessa jo nyt, melkein puoli vuotta etukäteen, jotta saisin tietää tarkan vikalistan korjausta varten ja sen jälkeen päättää, mitä autolle kannattaisi tehdä.

Olin mielessäni varautunut jo totaaliseen takapakkiin ja sehän sieltä tuli. Katsastuksessa ilmeni lisää ongelmia jo tietämieni lisäksi. Myös jarrut hajosivat niitä testattaessa. Kirosin ensin ihmistä, joka juuri ja juuri toimivasta autostani hajotti vielä jarrutkin, mutta katsastuksessa sanoivat viisaasti, että parempi niiden on hajota nyt ennen kuin olen reissussa yksin keskellä ei mitään.

Köröttelin kotiin ilman jarruja. Tapsa joutui ajokieltoon.

Olen monta kertaa talven aikana kironnut ideaani ja koko pakettiautoani, etten jaksa enää edes kirota. Otan Tapsan oppimiskokemuksena. Kalliina sellaisena, mutta eipä tarvitse toista kertaa oppia kantapään kautta. Toivon, että joku muu voi oppia minun kantapään kautta pakuprojektista ja siitä, miten se kannattaisi tehdä.

En olisi ikinä uskonut perehtyväni auton korjaamiseen ja kunnostamiseen, mutta sehän elämässä on hienoa. Koskaan ei tiedä, mitä se eteen tuo ja kaikesta voi oppia jotakin. Talven myötä olen oppinut hurjan paljon uutta.

Olen oppinut dieselmoottoreista. Olen oppinut käynnistämään sellaisen itse apukeinoin, jos se ei itse niin jaksa tehdä. Olen oppinut vaihtamaan auton akun, öljyt ja suodattimet. YouTubesta on ollut iso apu ja yllätyn edelleen, miten paljon tietoa sieltä löytyy. Olen oppinut, että auton korjaaminen ei ole rakettitiedettä, vaan hyvin maanläheistä ongelmanratkaisua. Olen oppinut, että kun ostaa halvan auton, saa halvan auton.

Suunnattoman iso kiitos ystäville, erityisesti M:lle, jota ilman en olisi oppinut näistä yhtään mitään. Toistan jo itseäni, mutta ilman muita ihmisiä tällaiset takapakit ja ongelmat tuntuisivat paljon suuremmilta kantaa yksin. Kiitos ❤

Pakuprojektini ottaa hieman enemmän aikaa, rahaa ja muutaman kiertotien enemmän kuin alunperin ajattelin, mutta en ole luovuttamassa. Uudet tuulet on jo purjeissa ja uudet suunnitelmat edessä, jotta kesän pakureissuni toteutuu.

Difficult roads often lead to beautiful destinations

♥: Sanna

Ahti suo antejaan

Ahti suo antejaan

Näin alkaa elämäni kalastajana. Se tuskin alkaa tai jatkuu kovin vakavasti ottaen, mutta olen hankkinut elämäni ensimmäisen kalastusvälineen; katiskan.

Jotta kaikki ei sujuisi liian hyvin, ostin halvimman mallin, joka osoittautui itsekasattavaksi malliksi. Paikallisessa puodissa oli kaksi vaihtoehtoa, valitsemani 13 euron katiska ja valmiiksi kasattu reilu 90 euron malli. Valinta oli sillä selvä – opetelkaamme kasaamaan katiska.

Nostin osat jo reilu viikko sitten paketistaan terassille. Nopeasti kävi ilmi, että kasaaminen ei olekaan nopea iltapuhde, joksi sen naiivisti ajattelin, vaan vaati asianmukaisia työkaluja ja rautalanganompelutaitoa. Työkalut piti käydä lainaamassa naapurilta, en omistanut keittiösaksia vahvempia leikkureita ja niillä ei yrityksistä huolimatta vaadittu rautalanka katkennut.

Onneksi meillä on nykyään lähes kaikki maailman tieto käsissämme! Kuinka kiitollinen siitä usein olenkaan. YouTubesta löytyy ohjeet myös katiskan kasaamiseen.

Ohjevideoissa neuvottiin kiinnittämään kasattavat osat roikkumaan. Ohjeistajilla oli prameat, katosta roikkuvat rautakoukkusysteemit (kenen kotoa löytyy katosta ketjun päässä roikkuva rautakoukku? 🧐), mutta jouduin kehittämään omani tavaroilla, joita oli tarjolla. Pyykkinarun, haravan ja terassin kaiteen avulla sain nostettua katiskan ylös maasta niin, että pääsin aloittamaan.

Osat “ommeltiin” yhteen rautalangalla kieputtaen. Ohjeessa sanottiin, että vähempikin riittää, mutta käsityöläisenä haluan tehdä asiat kunnolla. Ajattelin, että vaikkakaan katiskani ei ollut kovin kallis, haluaisin sen kestävän hyvän tovin, ettei heti tarvitse ostaa uutta. Ainakaan kestävyys ei ole kiinni omista kokoamistaidoistani tai viitsimyksestäni.

Kolmatta tuntia kieputin lankaa ympäri katiskaa sisältä ja ulkoa, mutta lopputulos oli suhteellisen moitteeton.

En ole ennen kalastanut katiskan avulla. Soitin tädilleni, jonka mies on ammattikalastaja ja joka itse osaa laittaa kalasta kaikenlaisia herkkuja sekä säilöä niitä eri keinoin. Sain muutaman hyvän neuvon paikan valitsemisessa ja kalojen narraamisessa. Opin esimerkiksi, että katiskan metallinen hohde houkuttaa kaloja, mutta sen päälle kannattaa asetella muutama puunoksa, jotta kalat kokevat sen suojapaikakseen ja hakeutuvat sen lähettyville.

Ammattiohjeiden turvin asettelin illansuussa uuden kalastusvälineeni puun oksilla verhottuna aivan joen rantaan, muun rantakasvillisuuden suojiin.

Muutamana ensimmäisenä iltana pyydys oli tyhjä. Asettelin katiskan aina uudelleen eri päin kuin aiemmin ja vaihdoin hieman sen paikkaa. Asumatonta rantaviivaa kotini kohdalla on reilusti, joten otollisia paikkoja on onneksi tarjolla.

Kolmantena iltana pyydys oli painava – olin saanut saalista. Kaunis, terve ja ainakin omiin silmiini isohko hauki, josta riittää syötävää muutamaksi päiväksi.

Ihailin hauen kiiltävää pintakuviointia. En ihmettele, että kalannahka on joskus ollut käyttötavarana laukuissa, pussukoissa ja muissa säilyttimissä. Tiedän edelleenkin niin tehtävän, toki vähenevissä määrin ja se on harmi.

Olin kiitollinen saamastani saalista. Voin ostaa kalaa aina kaupastakin, mutta itse kalastaen tiedän tismalleen, mistä kala on tullut, miten se on kuollut ja kenen käsien kautta lautaselleni päätynyt. Omassa maailmassani ajattelen, että niin sen kuuluisikin mennä. Haaveilen tulevaisuudesta, jossa tällainen olisi mahdollista yhä suuremmassa mittakaavassa. Tällä hetkellä olen vielä kaukana tuosta haavekuvasta, mutta pienin askelin kaikki on aloitettava. Olen taas ainakin muutaman pienen askeleen lähempänä.

Ihanaa loppuviikkoa! 🌼

♥: Sanna

Marjametsässä

Marjametsässä

Viime viikot ovat pääosin olleet hyvin sateisia. Melkein tuntuu, että kun kuuntelen säätiedotusta radiosta tai uutisista, se menee suunnilleen näin: “Sää lämpenee koko Suomessa ihan hellelukemiin asti. Kauan odotettu heinäkuun kesäsää saavuttaa vihdoin Suomen. Ai niin, paitsi Länsi-Lappiin luvataan rankkasateita ja ukkosia. Mutta muuten on hieno kesäsää, nauttikaa!”. Ei ehkä ihan, mutta tiedätte, mitä tarkoitan.

En odota hellettä auringonotto ja ranta mielessä. Odotan, että keli kuivenee ja aurinko pääsee hieman lämmittämään maata, sillä aivan kohta on marjastusaika! Voisin kutsua itseäni intohimoiseksi marjastajaksi. Saaliini ei ehkä ole ennätysmäinen, mutta tavoite on joka vuosi saada pakkaseen marjoja niin, että voin niitä hyvällä mielin syödä joka aamu seuraavaan kesään asti. Toistaiseksi se ei ole vielä toteutunut.

Toisaalta, en murehdi marjasatoa tai sen riittämistä, kun menen metsään. En laskeskele kiloja tai euromääriä kerätessäni marjoja. Olen metsässä, lempipaikassani, nautin luonnosta, hetkestä, eväistä, maisemista ja marjat ovat sen kaiken kaupanpäällisiä. Sitten joskus marraskuun harmaudessa, kun nostan pakkasesta tuoreita, taatusti puhtaita marjoja, muistan tuon hetken metsässä, muistan heinäkuun lämmön ja kaiken sen ihanuuden, mikä antaa odottaa itseään seuraavaan kesään asti.

Se on marjastuksen ydin. Pakastaa ja säilyttää marjojen lisäksi heinäkuiset hetket ilta-auringossa nauttien kahvia, suklaata ja tuoreita mustikoita mättäällä. Siirtää niiden muisto fyysisessä muodossa hetkiin, jolloin niitä on muuten vaikea tavoittaa.

Muutama ilta sitten kävin lähimetsässä marjassa. Käyn siellä lähes joka päivä Papun kanssa lenkillä ja tarkastamassa, missä vaiheessa marjojen kypsyminen on. Marjat ovat antaneet odottaa itseään, mutta nyt en malttanut enää odottaa. Nappasin mukaani kursailematta kymmenen litran ämpärin ja tienvarsikirpputorilta löytämäni metallisen marjapoimurin ja marssin metsään.

Silmät kiiluen löysin marjoja. Niitä on paljon, varpuryppäät raskaina roikkuen. Mutta ne eivät ole vielä kypsiä, vaikka kuinka haluaisin. Ämpäri alkoi täyttymään varsin nopeasti, mutta raakojen osuus siitä oli aivan liian suuri. Tällä mittakaavalla kerääminen ei vielä onnistu.

Phuuh.

Karsin tavotteistani siis pakastimen täyttämisen ja keskityin siihen toiseen, hetkestä nauttimiseen. Otan lähes aina metsään mennessä mukaan jonkinlaiset eväät. Itseni tuntien retkeni venyy kuitenkin tuntien mittaiseksi, vaikka olisin päättänyt käydä vain pistäytymässä. Hukun usein hetkeen ja ajantaju katoaa, kun teen jotakin mielekästä. Kotimatka tuntuu mukavammalta, kun ei tarvitse lähteä tarpomaan vatsa tyhjänä ja mieli kiukkuisena.

Löysin mukavan kiven ja nautimme Papun kanssa ilta-auringon lämmöstä, ympärillä lentävistä kuukkeleista ja sieltä täältä sormin napsittavista mustikoista (Papukin tykkää niistä!).

Eväshetken jälkeen keräsin vielä käsin poimurin täyteen kypsimpiä marjoja. Sain kuin sainkin kotiin viemisiä ja aamupuuron päällisiä. Riittipä niitä pakkaseenkin asti muutama rasiallinen. Lopulta ilta oli kuitenkin onnistunut sekä tunnelman että marjasadon kannalta.

Kotimatkalla tapasin lisää kyläläisiä, joiden kanssa jäin juttelemaan hetkeksi. He kertoivat mustikoiden kypsyvän vielä muutaman viikon ajan, ainakin. Jään odottelemaan, kyllä niiden aika vielä koittaa.

♥: Sanna