Tuuli viimoo kylmästi, vaikka on toukokuu. Aurinko paistaa ja lämmittää, mutta vain silloin, kun tuuli hetkeksi hengähtää. Puut viheriöivät varovaisen uskaliaasti, mutta aika ujosti. Taivas on kesänsininen ja kun sitä ja pilvien keinumista katselee, voisi kuvitella, että on jo täysi kesä.
Meillä on pihalla vanha puutarha, jota joku on joskus rakkaudella hoitanut. Sittemmin se on unohtunut vuosiksi luonnon luomaan ja saanut elää omaa elämäänsä. Haluan palauttaa sen taas takaisin sen ansaitsemaan loistoon.
Tiedän, se ei tapahdu nyt, ei ehkä ensi vuonnakaan. Mutta jos pikku hiljaa. Huomaan kyllä nyt, kun kasvit kasvavat (aika hitaasti, mutta kuitenkin) ja piha alkaa jo näyttää viheriältä, että vähän joka nurkassa olisi jotakin parannettavaa.
Mansikkamaalla käydään kyynärtaistoa mansikantaimien heinätuppojen kesken. Marjapensaat – joita on muuten yli kolmekymmentä, huhhuh – kilpailevat auringonvalosta ja elintilasta röyhkeiden vadelmapuskien kanssa. Niitä on muuten joka nurkalla, joka on katseilta jäänyt piiloon. On ihanaa saada villivadelmia talveksi pakkaseen, joten ainakin toistaiseksi se saavat jatkaa röyhkeää eloaan missä lystävät.
Tässä hommassa onneksi osaan olla kärsivällinen. Tiedän, että usein luonto hoitaa hommansa minua paremmin. Jos johonkin kasvaa vadelmia eikä siihen joskus istuttettuja syreeneitä, niin sen selvästi kuuluu olla. Minä mukisematta nöyrryn viisaamman edessä ja menen sen mukaan, missä kukakin tahtoo kasvaa. Näillä leveyspiireillä se, että joku kasvaa, on jo voitto se.
Mutta kesä se tulee tuskastuttavan hitaasti. Pienen lämpimän jakson jälkeen ilma kylmeni taas lähelle nollaa ja sain kiikuttaa kuistilta pelargoniat ja yrttiruukut sisälle patterin viereen toipumaan järkytyksestään. Saa nähdä, toipuvatko ne ollenkaan vai tulevatko siihen tulokseen, että eihän tällaisessa ilmastossa voi tuottaa ravintorikasta ruokaa hullukaan. No, aika sen näyttää. Nyt saavat olla pienellä etelänlomalla auringossa ja patterin vieressä, joka on varta vasten säädetty kolmeenkymmeneen lämpöasteeseen.
Kylmiä iltoja uhmaten olemme sitkeästi viettäneet aikaa pihalla. Kiikkuvilla ja kipeästi maalia kaipaavilla ulkotuoleilla tuijottaen hiljaa järven yli vaaramaisemaan. Usein pipoin ja hanskoin varustautuneina, mutta silti iloisena siitä, että nyt on oma puutarha. Ja jossain vaiheessa lähi- tai kaukotulevaisuudessa opin sen tarpeet ja pyynnöt ja pääsen luonnon kanssa samalle linjalle siitä, että kyllä täällä vielä ruokaa kasvatetaan.
Siihen asti, me odotetaan.
♥ Sanna
Sanna Vaara 