Toistuvasti olen kuullut Lofoottien upeudesta. En ole sinne koskaan kuitenkaan erityisesti halajanut, ehkä tietänet, että yleensä vältän niitä paikkoja, joihin tiedän muiden haluavan. Tällä matkalla maailman kauneimmaksikin saariryhmäksi kehuttu suosittu matkakohde osuu matkan varrelle. Toukokuussa siellä tosin ei juuri muita ole, joten Lofootit, tapaamme kuitenkin.
Ajamme ensin Lakselvista eli Lemmijoelta kohti Lyngenin vuonoa. Sitä, mihin johtaa E8-tie, joka halkoo Suomen ja Kilpisjärven kautta päättyy Jäämereen. Hyvin suosittu reitti suomalaisille matkailijoille, itsekin olen sen kulkenut.
Tällä kertaa me lähestymme Lyngeniä kuitenkin idän suunnalta ja Norjan maata pitkin. Jostain keskeltä ilmeisesti ikuisen talven sylissä uinuvia vuoristoylänköjä, joissa valkeasta maisemasta ei erotu kuin juuri ja juuri ihmisen mittaan yltävät tunturikoivut, lumen alta auringossa kylpevät pienet palat tunturin kylkeä ja tumma tie, joka lämpimässä auringonpaisteessa on jo sula.
Bongaamme kymmenittäin kotkia ja haukkoja liitämässä kaiken valkeuden yllä, muutamat pienet porotokat lepäilemässä harvoissa sulissa kohdissa. Muuta eloa ei juuri näy. Auto pysähtyy vain hetkittäin valokuvien ottamista varten, muuten jatkamme eteenpäin jonnekin kohti valkoista horisonttia.
Kansallispuistokaipuussa (heh, hauska sana – toivottavasti keksin sen ensimmäisenä) ajoimme kohti Reisan kansallispuistoa ja ikkunan ulkopuolella vilahtavat maisemat totisesti lupaavat hyvää. Viime kirjoituksessa kerroin, miten yritimme päästä jo aiemmin kansallispuistoon Rautusvuomaan mutta vuorten upottavassa lumessa se ei olisi ollut hauskaa eikä liioin järkevääkään.
Uusi yritys, siis.
Lähestymme Reisan kansallispuistoa tieltä, joka vie meitä kauemmas reitiltämme. Reisan kansallispuisto ulottuu Suomen rajaan asti ja kartasta hoksaamme olevamme linnuntietä mitattuna hyvin lähellä Halti-tunturia. Sää on edelleen varsin kehno, lunta ja räntää sataa niin, että pakun katto paukkuu. Tiet on sulat, mutta niiden vieressä hanki peittää vielä kaiken alleen. Kansallispuistopatikoinnit saavat tälläkin kertaa jäädä odottamaan kesäisempiä kelejä.
Yhä jylhemmät vuoret, jotka eivät mahtuneet minkään kameran linssiin – ei edes sen lentävän, kohoavat jonnekin omaan maailmaansa pilvien taakse. Dronellakin otetussa kuvissa koko vuori ei vain mitenkään päin mahdu kuviin. Niiden kokoa ja hiljaista voimaa on vaikea vangita kuvin.
Parkkeeramme auton kuvassa näkyvän vuoren kupeeseen, jonka jylhä kylki peittää koko auton ikkunasta avautuvan maiseman. Ihan kuin nukkuisi jättiläisen kainalossa, mietin ennen kuin nukahdan.
Seuraavana aamuna vain muutaman tunnin ajamisen jälkeen Lyngenin vuono lähestyy. Sen vehreys hämmentää kaiken lumen ja jään jälkeen. Onko tämä edes sama maa?
Lyngen, Skibotn ja moni muu paikka täällä on meille molemmille jo tuttu aiemmilta reissuilta. Lyngenin reissulla alkoi koko blogini tarina ja yksi ensimmäisistä kirjoituksistani oli täältä.
Nautimme lounasta samaisella parkkipaikalla, jolla juhlin yksin syntymäpäivääni kolme vuotta sitten. Paljon on ehtinyt siinä ajassa tapahtumaankin.
Pidämme kauan toivotun jaloittelutauon, kiipeämme lähimmän kukkulan (ehkä jopa vuoren?) laelle vesiputouksen vierustaa pitkin. Tällainen perus lounasretki Norjan puolella.
Kiire ei ole mihinkään, joten imemme taas kaiken lämmön ja valon kuin kukka vettä sateella. Makoilemme hyvän tovin lämpimällä ja kuivalla metsämättäällä, saattanen olla nukahtanutkin, vesiputouksen kohistessa ja tohistessa vieressä.
Kesä jää Lyngeniin, sieltä poistuttaessa aurinko piiloutuu pilvien taakse ja väistyy lumi- ja räntäsateen tieltä. Tuulilasinpyyhkimillä on työntäyteinen reissu. Tämä alkaa olla jo tutun näköistä touhua.
Kaiken keskeltä löytyy kuitenkin toivoa – ja kauneutta. Kesä puskee läpi, vaikka lumi kaikkensa yrittääkin. Kun läheltä katsoo, löytää jo kesän ja elon merkkejä. Pienet kukat puskevat juuri ja juuri lämpimästä sammalsuojastaan sitkeästi kohti raekuuroa. Sulavedet kohisevat kapeissa laaksoissa villeinä virtoina ja pyyhkivät sammaleisia kallioita mennessään, kuten ovat tehneet ties jo tuhansien vuosien ajan.
Lofooteilla pysähdymme ensimmäisen kerran Møysalenin kansallispuistossa. Pieni, mutta hurjan kaunis kansallispuisto aukeaa heti E10-tien vierestä teräväkärkisine vuorenhuippuineen. Niiden juurella on sulavesistä syntynyt lampi, jossa laulujoutsenpari kailottaa meidät tervetulleeksi ja jatkaa ruokailuaan. Jossakin kohisee vesiputous. Keli on kehno, mutta maisema ja tunnelma kuin sadusta.
Taivas tarjoilee jotakin jään ja veden sekoitusta, vedämme talvitakit päälle ja kylmyyden takia tanssiliikkein ulkona nautitun ruoan jälkeen päätämme, että nyt jos koskaan on aika korkata Norjan kansallispuistot myös jalan. Lunta ja sen sulamisvesiä on joka paikassa, mutta linnut laulavat kuin keskikesällä ja maa tuoksuu mullalle. Sukat kastuvat – taas – mutta se ei nyt haittaa.
Kiipeämme lähimmän vuoren päälle. Polku jatkuisi vuoriylängölle ja veisi houkuttelevasti ylänköjärven autiotuvalle, mutta ylänkö on lumen peitossa emmekä edes mieti vaihtoehtoa sinne lähtemiseksi. Olemme jo oppineet.
Kaikkialla on niin hiljaista. Viimeiset lumet imevät pienetkin äänet ja korkealla kaiken yläpuolella ei kuulu tai näy mitään muuta kuin sinijuurisia valkohuppuisia vuoria, joiden kuva heijastuu jäätikön värisistä vesimassoista. Niin kaunista.
Yöksi koitamme levittää kastuneet sukat ja kengät pitkin pakua muka kuivumaan, vaikka tiedämme sen olevan täysin turhaa. Sade ja lumi ropisuttaa kattoa koko yön. Lammella laulujoutsenet huutelevat yösoittoaan.
Lofootit tahtovat näyttäytyä meille sumuisena ja sateisena koko matkan ajan. Toisaalta vuonojen päällä kohoavat vuoret saavat mystiset mittasuhteet, kun niiden huippuja ei sumusta erota. Tähän maisemaan sopisi eteerinen musiikki ja surumielinen melodia. Missään ei ole ketään.
Pysähdymme siellä täällä jaloittelemaan ja tutkimaan sulavesistä pulleita vesiputouksia. Niitä on joka mutkan takana, mutta silti niiden katseluun ei kyllästy. Pohdin, kauanko ne ovat saaneet kallion kiveä silittää, että se muuttuu kuin ihmisen muovaamaksi, sileäksi ja tasaiseksi, kuin suihkulähteen pohja.
Googletamme Loofoottien rannat, olkoon keli kuinka marraskuinen vain. Oho, näitähän löytyy ja nehän ovat suosittuja. Niistä ilmeisesti suosituin, Haukland Beach, on vain pieni poikkeama reitiltämme ja ajattelemme, että ehkä kaiken rännänkin keskellä hiekkarannan näkeminen toisi kesätunnelman.
Noh.
Positiivista on se, että ranta on autio. Puitteista päätellen näin ei suinkaan aina ole, yöpyminen omassa autossa parkkipaikalla maksaisi 60e. Telttailu on ilmeisesti kiellettyä, vaikka olen ymmärtänyt, että sitä silti harrastetaan hyvinkin paljon.
Vihreäpeitteiset vuoret ja turkoosi meri lähes valkoisen hiekan kanssa on sumuisellakin säällä kaunis kuin maalaus. Sanoisin silti, että matkan varrella on muitekin kauniita ja ei-niin-suosittuja pakkoja. Ehkä rantalomaan vaaditaan kuitenkin myös se aurinko. Talvitakki märkänä merituulessa seistessä on vaikea käsittää, miksi Hauklandin ranta on niin suosittu.
Seuraava päivä on Norjan kansallispäivä, 17. toukokuuta. Jokaisessa ohittamassamme kylässä kaikissa katulampuissa liehuu pieniä Norjan lippuja. Samoin kaikkien talojen ikkunoissa ja saloissa. Kaikki paikat ovat kiinni, kuulemamme mukaan suurin osa ravintoloista ja myös osa hotelleista.
Saan norjalaiselta instagram-seuraajalta vinkkiä, miten päivää juhlistetaan norjalaisittain. Aamulla herätään aikaisin, puetaan parhaat päälle – usein Norjan kansallispuku – ja lähdetään lähimpään kylään juhlimaan päivää yhdessä muiden kanssa. Kovasta sateesta huolimatta kaduilla vaeltaa kauniisiin kansallispukuihin sonnustautuneita juhlijoita. Jossakin orkesteri lopettaa juuri soittonsa ja kantaa märkiä puhallinsoittimiaan vielä märemmin vaattein lähimpää kahvilaa kohti. Kaikki hymyilevät, nauravat, iloitsevat.
Yhteisen aamupäiväjuhlinnan jälkeen norjalaiset kerääntyvät kahviloihin, syövät jäätelöä ja makkaraa ennen kuin palaavat koteihinsa jatkamaan juhlapäivää kukin omalla tavallaan. Mekin satumme olemaan samaan aikaan sadetta suojassa Svolværin kylässä. Sekin tunnettu ja suosittu matkakohde, mutta nyt kaikkialla on vain iloisia norjalaisia. Kahvilaa vastapäätä on jäätelökioski, jossa käy kova kuhina. Ilmeisesti jäätelöä nautitaan itsenäisyyspäivänä säästä huolimatta. Itse hytisen villapaidassa lämpimän kahvikupin ääressä ja katselen ikkunasta kansallispukukirjoa jäätelöineen.
Jälleen kovin sateisena päivänä ajoimme hissukseen aivan Lofoottien kärkeen asti, Å:n kylään. Sekin niin kaunis ja kuvauksellinen puisine pirtteineen ja turkoosine merineen.
Olemme ajaneet läpi Lofoottien, päästä päähän. Matkamme jatkuu lautalla Å:sta Bodø:n kaupunkiin takaisin mannermaalle. Lauttamatka on varsin helppo ja hyvä tapa päästä Lofooteilta pois ajamatta samaa matkaa takaisin.
Lofooteista jäi hämmentävä olo. Ymmärrän, miksi sen kauneutta kehutaan ja miksi sen suosio on vuosi vuodelta kasvussa. Samaan aikaan ihmettelen, miksi kaikki haluavat pakkautua samalle pienelle saariryhmälle sinne, mihin kaikki muutkin menevät. Hyvin kauniille saariryhmälle, sen kyllä myönnän. Lofootteja halkoo yksi kapea tie, jonka varrella ei voi pysähtyä, koska haluaa. Ennemmin se johdattaa matkailijan niille näköalapaikoille ja patikointireiteille, mitä suositellaan jo muutenkin. Voiko Lofooteilta löytää vielä jotain uutta, jotain, mistä ei ole kuullut tai nähnyt useita, samanlaisia valokuvia jo etukäteen? Toivon niin.
Lautan lähtöä odotellessa ajamme vielä nähtävyysparkkipaikalle ennen Reinen kylää, jota Lofoottien pääkaupungiksikin kutsutaan. Otin kauniista ja maalausmaisesta kylästä kuvan. Kuvan, jonka olen nähnyt jo ennenkin niin monen muun kuvaajan kameran tuotoksena ja joka löytyy Reine-googlehaun tuloksena hyvin helposti. Kai kaikki haluavat nähdä omin silmin ja kuvata omin kameroin tismalleen saman maiseman. Näköjään minäkin.
Hieman tuntuu, että nämä matkakirjoitukset ovat päiväkirjamaisia rönsyilyjä. Jos pääsit tänne asti, onneksi olkoon ja kiitos ❤️ En osaa enkä halua kirjoittaa matkaopastyylisiä tarkkoja selostuksia paikoista, joista niin on kirjoitettu jo monen monta kertaa. Jätän sen heille, ketkä sen paremmin osaavat ja siitä enemmän nauttivat. Tämä olkoon vain yksi tarina muiden joukossa.
Kirjoitan vielä yhden kirjoituksen matkasta läpi Pohjois-Norjan. Siinä koemme epäonnea, mutta löydämme yhden kauneimmista paikoista, joissa olen eläessäni käynyt.
Palaan pian asiaan. Siihen asti, halauksia ja toivottavasti jo kesäisen lämpöisiä päiviä.
♥ Sanna
Sanna Vaara 