Pohjois-Norja pakulla; Lemmijoki ja Silfarin kanjoni

Pohjois-Norja pakulla; Lemmijoki ja Silfarin kanjoni

Pakureissu jatkuu. Tällä hetkellä näpyttelen tietokoneeni näppäimiä pienessä Pohjois-Norjalaisessa kylässä lumihuippuisten vuorten ympäröimänä. Jäimme tänne jumiin reilu viikko sitten, kun paku hajosi ja jaksoi juuri ja juuri raahautua pienen korjaamon pihaan. Siitä kerron lisää myöhemmin, mutta nyt nautimme paikallisen luontokeskuksen mökkimajoituksesta ja odottelemme, että paku viipyy vielä viikon päivät korjaamon hallissa.

Kirjoituksista tulee näköjään pitkähköjä. Kuvia ja tarinaa on paljon, mutta on mukava kertoilla, mitä matkan aikana sattuu ja tapahtuu ja kuvailla teille tätä kaikkea upeaa luontoa ja kauneutta, mitä täällä pääsen todistamaan.

Ota siis kupponen kahvia, hyvä asento ja lähde kanssani reissuun pitkin Pohjois-Norjan vuorenrinneteitä ja sinisiä vuonoja.


Suomen raja jää taakse Nuorgamin kyläkaupassa tehtyjen ruokaostosten jälkeen. Edessä avautuu Norjan maalaismaisema kauniisti pidettyine hirsitaloineen ja vuoristopuroineen, jotka soljuvat alas vielä lumihuippuisilta vuorilta jostain räntäisen sateen takaa. Tästä alkaa matkamme Norja-osuus, joka jatkuisi läpi koko Pohjois-Norjan.

Ajamme pitkin Jäämeren rannan eri luonnonnimikkeillä nimettyjä vuonoja. Toisella puolella kirkkaan kylmää vettä näkyy tie, jota pitkin ajamme puolen tunnin päästä toiseen suuntaan. Muita teitä ei juuri ole. Hurmaavan värikkäät pikku kylät roikkuvat vuorten rinteillä tismalleen siinä kohtaa, mihin talon perustukset juuri mahtuvat.

Vuonon rannan pienellä tasaisella maapläntillä joku on päästänyt lampaat kevätulkoilulle. Seuraamme ruokatauolla niiden iloista kirmailua pitkin pientä laiduntaan. On niilläkin maisemat elolleen ja ilolleen.

Talvi ei ole päässyt pois vielä täältäkään. Aurinko paistaa keväisen lämpimästi, mutta lumikinokset pientareilla on toista metriä korkeat. Tie nousee ylemmäs ja ajamme pitkin vuoristoylänköjä, joissa laakeat lumilaaksot levittäytyvät horistontista horisonttiin. Mitään muuta ei näy kymmeniin, ellei satoihin kilometreihin.

Ajamme läpi päivät, pysähdymme vain pienelle lounastauolle ja öiksi. Viikon päivien jälkeen se käy väsyttäväksi, mutta jatkamme silti. Sää on edelleen kehno, sateinen, luminen ja kylmä. Nopeasti käy selväksi, että toukokuinen Pohjois-Norja ei ole kovin keväinen, vaikkakin hurjan kaunis. Yli puoli vuotta kestäneen talven jälkeen mieli kaipaa lämpöä, kesän kultaista valoa.

Pienet päiväkävelyt ja tuuliset tauot meren rannalla puhdistavat mieltä ja auttavat jaksamaan eteenpäin.

Lemmijoella, Norjaksi Lakselv, pysähdymme pidemmäksi hetkeksi ulkoilemaan. Norjan yksi pääteistä, E6 kulkee kylän kautta. Sen varrella on pysähdyspaikka ja karttaan merkitty ulkoilureitti ja näköalapaikka Silfarin kanjoni, josta emme olleet ennen kuulleet. Ilmeisesti ei juuri muutkaan, sillä tie kanjonin vierellä on autio ja kanjonille johtava, kovin luminen polku tallaamaton.

Toukokuussa moni Pohjois-Norjan kävelyreitti ja patikointipolku on pehmeän ja sulavan lumen vuoksi saavuttamattomissa, myös Silfarin kanjonin. Lähdemme kuitenkin sitkeästi kahlaamaan lumessa kumisaapasvoimin, jotka kuitenkin auttamatta kastuvat lähes reiteen asti ulottuvan hangen syvyyksissä.

“Vielä tuon harjanteen päälle”, päätämme jatkaa pieni pala kerrallaan, sillä jostain lukuisten lumisten harjainteiden takaa kuuluu kosken kumina. Paikoitellen aurinko on päässyt sulattamaan rinteiden kupeita, askel on kevyt ja nopea pehmeällä varpumättäällä.

Pian kohinan alkuperä selviää. Kanjoni avautuu huimaavan jyrkkää kallioseinää pitkin alas kymmeniä metrejä. Jossakin alhaalla kohisee vuolaasti kirkkaan turkoosi vesimassa, joka pyörii ja hyörii pitkin ajan saatossa vuolemiaan kallioseiniä.

Alaspäin katsoessa huimaa ilman korkean paikan kammoakin. Pehmeä mätäs, joka näyttää mukavan juurevalta jalan alla, osoittautuukin kielekkeeksi, jonka alapuoli on jo vyörynyt kantavine kivimassoineen johonkin vesipyörteen sekaan. Joku silmiä vetää alas kanjoniin, ehkä sen huimaava korkeus, ehkä taianomaisen kirkas ja vuolas vesi.

Polku kiertää aivan kanjonin reunalla. Norjalaiset eivät ilmeisesi harrasta turvavaijereita tai kaiteita. Kurkistelemme alas reunalta sen verran, mikä turvalliselta tuntuu. On se huimaavan kaunis!

Alaspäin jo märät kumisaappaat kastuvat entisestään ja tiedämme, ettemme saa niitä kuivaksi moneen päivään kylmässä autossa. Menköön.

Lumessa kahlaaminen ja mahdottomalta tuntuvan kevään lämmön jahtaaminen saa uutta toivoa, kun löydän märästä ja lumisesta maasta kurkistavan ensimmäisen leskenlehden. Vielä se kevät voittaa.

Yöksi ajamme Stabbursdalenin eli Rautusvuoman kansallispuiston kupeeseen. Tarkoitus oli käydä siellä seuraavana päivänä patikoimassa, mutta emme pääse autolla edes kansallispuiston parkkipaikalle. Syvä ja vetinen lumi peittää sinne vievää tietä. Joku on jättänyt nelivetomaasturinsakin sulalle maalle ja jatkanut matkaa kävellen. Pakulla ei tuonne kannata lähteä uhmaamaan, vaikka joudumme luopumaan kansallispuistovisiitistä.

Jäämme kokkaamaan iltaruokaa kansallispuiston kupeeseen auringon kiertäessä uutta kierrosta vuorten yllä. Väsy on jo kova, mutta tarkistimme vielä toisen kerran, ettei Norjassa saa leiriytyä kansallispuistoalueella merkitsemättömillä paikoilla. Ei autolla eikä muutenkaan. Matkan on jatkuttava vielä tovi.

Jatkamme ajoa päämäärättömästi pitkin päätietä. Karttaa katsomalla tieltä ei juuri voi muualle poiketakaan. Jossakin Porsanginvuonon perukoilta löytyy reilun kokoinen levike – pakumatkaajan yöllinen pelastus. Uuvahtaneina parkkeeramme auton sille yön viimeisinä tunteina sen enempää asiaa miettimättä ja uinahdamme kylmässä autossa samantien.

Aamulla herään siihen, että ensimmäisä kertaa reissun aikana on kuuma. Avaan sivuoven kirkkaaseen auringonpaisteeseen, joka heijastuu jostain alhaalta sinisen vuonon vedestä. Tallaan paljain varpain (lähes kaikki kengät ja sukat onkin märkiä viime viikon lumivaelluksista) kallion kielekkeelle, josta avautuu häikäisevän kaunis maisema alas vuonoon. Auringon lämpö tuntuu huikaisevan hyvältä.

Palatessani aamuselta aurinkokylpyhetkeltäni pakulle, E on aloittanut aamupalan valmistuksen. “Keittiön” ikkunasta näkee suoraan alas vuonoon. En ole ehkä koskaan nauttinut aamupalaa näin kauniissa maisemassa.

Päätämme pitää pitkään kaivatun tauon tällä paikalla. Ajamaton aamupäivä auringossa ja lämmössä tuntuu hyvältä. Levitämme märät vaatteet ja kengät kalliolle kuivumaan aurinkoon ja rentoudumme hetkeksi.

Paku tuntuu kodikkaalta ja mukavalta, vaikka näyttääkin kuin ryöstöjengin jäljiltä. Semmoista on joskus kotona.

Jatkamme matkaa, kun ihmisakut on levänneet ja kumisaappaat on kalliolla kuivaneet. Kauanko siihen meni, siihen en osaa vastata. Aurinko pyörii taivaankannen tällä puolen lähes vuorokauden jokaisena tuntina, joten kellonajalla ei ole väliä. Kiire ei ole mihinkään. Se on tämän reissun tarkoituskin.

Matka jatkuu kohti Lyngenin vuonon hurjan jylhiä vuoria ja turkooseja vuonon vesiä. Ja vesiputouksia, ah, miten upeita vesiputouksia.

Palaan niiden kanssa pian! Paljon halauksia ja kevään lämpöä. Ihanaa, kun olet täällä kanssani.

♥ Sanna



One response to “Pohjois-Norja pakulla; Lemmijoki ja Silfarin kanjoni”

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s

Create a website or blog at WordPress.com

%d bloggers like this: