Nämä ovat retkien parhaimpia. Tämä on ollut minulle retkeilyä siitä saakka, kun olen osannut kävellä. Metsissä samoilu, oleilu, poluitta ja merkeittä kulkeminen. Vasta myöhemmin olen laittanut sen retkeily-termin alle ja vielä myöhemmin hoksannut, että retkeillä voi myös merkityillä reiteillä, sitä varten rakennetuilla puitteilla. Silti nämä vievät voiton ihanassa suunnittelemattomuudessaan ja vapaudessaan.
Lähdimme heti aamusta liikkeelle. Öisin pakkasen puolelle tipahtava lämpötila kovettaa lumihangen ja jos jaksaa lähteä heti aamutuimaan liikkeelle, lähes metrinen hanki kantaa vielä hiihtäjän.
Halusin lähteä sinne, missä ei ole muita, ei teitä, ei merkkejä, ei polkuja eikä latuja. Olen ihaillut pienelle vaaralle nousevaa maisemaa tiellä, jonka ohi olen ajanut tuhannen kerran ja miettinyt, että siitä olisi kiva hiihtää alas laaksoon, jossa aukeaa pieni erämainen järvi. Kaksi koiraa kannoilla laitoimme sukset kiinni täysin lumettoman ja paljaan tien varressa ja hiihdimme alas laaksoon. Kohti ei-mitään.
Alhaalla laaksossa ylitimme ensin pienen suon, jonka vastarannalla kökötti ties kuinka iänikuinen heinälato läsähtäneenä vuosien painosta. Sen edessä oli tummana pieni suolampi, joka sulan maan aikaan on varmasti kaunis kuin mikä.
Ilman kartan tutkailua tai etukäteen suunnittelua kaikki, mitä vastaan tulee on yllätystä. Tällöin tulee havainnoitua maastoa, sen muotoja ja piirteitä paljon tarkemmin kuin jos on etukäteen katsastanut alueen kartalta.
Aamuisesta ajankohdasta huolimatta aurinko kiipesi jo korkealla ja helotti kaikin voimin, hakien vielä lisäapua vitivalkoisesta hangesta. Kotiin jääneet aurinkolasit olisivat helpottaneet aavoilla hiihtämistä. Lepuutin silmiä tovin välein ja hiihdin ne suljettuina.
Hanki jalan alla tuntui tarkemmin ja sen muhkut verottivat tasapainoa herkemmin, kun yksi aisti oli pois pelistä. Päätin uhrata silmät kuitenkin kirkkaudelle ja ihailla järven takana nousevia, lumesta jo vapautuneita havumetsäisiä vaaroja.
Lämpötila kohosi ties kuinka korkealla. Tuuli ei edes hengähtänyt, kun hiihdimme pitkin järven reunaa. Sen keskusta oli tummunut jään päälle nousseesta vedestä ja tovin pohdimme, josko kävisimme toisella puolen järveä tutustumassa vaaramaisemiin. Tuntematon järvi ja kevään yllättävä lämpö kertoi sen olevan kuitenkin riski, vaikka jäätä varmasti on vielä kymmeniä senttejä vedenkin alla. Vaikka lämpöä riitti, kastuminen jäiden seassa ei kuitenkaan houkuttanut ja tyydyimme hiihtelemään pitkin rantoja kohti ei-mitään.
Vaatteita oli vähennettävä tuon tuosta, kun aurinko kipusi korkeammalle. Nenässä tuoksui aurinkovoide, vaikka sitä tuskin oli kymmenien kilometrien säteellä missään. Valloittava lämpö tuntui etelän rantalomalta ja yhdisti jostakin mielen perukoilta aisteihin aurinkovoiteen. Vaikka se tuntui koomiselta yhdistettynä lumiseen maisemaan, ei sekään olisi ollut pahitteeksi tässä säässä.
Koska retken päämäärä oli tuntematon ja reitti tietön ja merkityksetön, pidimme evästauon juuri silloin ja siinä, kun se tuntui sopivalta. Länteen päin kurottava niemennokka oli lämmöstä jo sekin riisunut itsensä hangesta ja aurinkoinen mätäs oli sopivan pehmyt toimimaan taukopenkkinä. Ilman suksia jalka upposi lantiota myöten pehmeään hankeen ja penkalle kipuaminen otti oman aikansa.
Eväiden mutustelun jälkeen nautimme luonnon aurinkoterassista. Koirat nauttivat omat pienet purtavansa ja heittäytyivät nekin lepäämään silminnähden nauttivan päästessään pois kotinurkilta ja tutuilta metsäpoluilta.
Kelloa ei katsottu kertaakaan, muita kulkijoita eikä mitään ihmiseen viittaavaa näkynyt koko matkan aikana lukuunottamatta järven toisella puolella varjoissa viipyvää muutamaa hiljaista mökkiä. Lähdön aika oli, kun sinisen taivaan peittivät harmahtavat pilvet ja jalka alkoi väsyä suksen alla.
Viivyimme retkellä kuitenkin sen verran pitkään, että aurinko ehti pehmittää hangen pinnan ja menetimme parhaan hankikannon. Takaisinhiihtomatka kävi ajottain raskaaksi jalan upotessa joka kolmannella liu’ulla puoli metriä maata kohti. Talvinen hangesta kaivautuminen on tullut vuosien myötä tutuksi, mutta hikeä siinä ei silti säästy.
Papu, joka alkaa ikänsä puolesta keräilemään mummovaivoja nivelsäryistä selkäjumeihin alkoi olla vaikeuksissa, kun hanki petti senkin painon alla. Sitkeydestään huolimatta sen pienet jalat ei sovellu umpihangessa kulkemiseen ja sille on luvattu lokoisat eläkepäivät, jotka sisältävät nykyisin rankkojen vaellusten sijaan paljon lämpöhoitoja ja hierontoja. Onneksi se on tyytyväinen minkä tahansa laiseen kulkemismuotoon, kunhan saa olla mukana, joten sille pedattiin pehmeä paikka reppuuni eväiden ja varavillapaitojen päälle. Siinä se kulki tyytyväisenä ilmaa haistellen ja verkkaisesta menosta nauttien.
Kotona odotti aurinkoinen ja lämmin ilta. Joen penkan alta on paljastunut viime kesän merkkejä. Ne tuntuu mukavalta loputtomalta tuntuvan talven jälkeen. Saattaa olla, että nämä jäävät viimeisiksi hiihtoretkiksi.
Kevät tulee.
<3: Sanna
Sanna Vaara 