Vuosi 2019

Vuosi 2019

Vuosi vetelee viimeisiään. En ole ennen tehnyt koontia menneestä vuodesta, ajattelin sen olevan jotenkin turhaa. Mitä sitä menneeseen katsomaan, kun elämme tässä ja nyt? Tulevaisuus on ollut minulle aina toivoa täynnä ja suunnittelen sitä innolla. Menneisyys on mennyt ja sillä selvä.

Kerätessäni kuvia tätä kirjoitusta varten huomaan, miksi vuoden kasaaminen yhteen on tärkeää. Unohdan helposti, miten hienoja hetkiä vuoteen mahtuu, miten monta upeaa muistoa olen onnistunut luomaan, miten monta upeaa asiaa on tapahtunut ja miten hienojen ihmisten kanssa on tekemisissä.

Tässä vuoteni 2019 pääosin kuvien kertomana.

Talvi 2019

Tammikuussa asuin Tampereella, Näsijärven rannalla. Vuosi alkoi tiukassa pakkasessa. Ihailin sitä usein Näsijärven jäältä käsin, toppavaatteisiin kietoutuneena. Maisema kaupunkiin päin oli usein pakastuneen huuruinen ja utuinen.

Näsijärvi pakkasaamuna tammikuussa 2019

Heti uudenvuoden jälkeen, pitkän säästämisen tuloksena onnistuin hankkimaan itselleni “oikean” kameran. Sellaisen, josta olin pitkään haaveillut. Tämä oli ehkä yksi isoimmista vuottani määrittävistä asioista – sen seurauksena opettelin (edelleen opettelen) valokuvaamaan. Se into on vuoden aikana vienyt minut moneen hienoon paikkaan ja hetkeen.

Canon 7D Mark II - uusi kamerani

Kevät ja kesä 2019

Loppukeväästä olin muuttanut Keski-Suomeen. Pakkasen ja lumen väistyessä tein retkiä lähimaastoon. Niin pitkälle kuin autottomana kaupunkilaisena pääsin.

Keski-Suomessa lähiretkeilyä suon reunalla kesällä.
Keski-Suomessa lähiretkeilyä kesällä.

Lyhyen kesälomani vietin lapsuuteni mummolassa, Kainuussa. Paikassa, josta on kymmeniä kilometrejä lähimpiin kaupunkeihin ja jossa saa nauttia pysähtyneestä ajasta, savusaunan lempeistä löylyistä ja Kainuun korven ainutlaatuisesta luonnosta.

Kainuun luonto, savusauna ja auringonlasku heinäkuun helteillä.
Kainuun luonto ja sumua auringonnousussa heinäkuussa.

Kesähelteiden ollessa kuumimmillaan kävin ystäväni Emman kanssa Itäisen Suomenlahden kansallispuistossa. Kansallispuistoon kuuluu vain pieniä, alle yhden neliökilometrin kokoisia saaria ja luotoja. Kävimme Ulko-Tammion saarella, jonka kävelee päästä päähän kesällä alle tunnissa. Ulko-Tammioon pääsee vain neljä kertaa kesässä lautalla Haminasta.

Itäisen Suomenlahden kansallispuistossa retkellä heinäkuussa. Kartta näyttää tietä.

Valvoimme auringonlaskuun, nauroimme ja nautimme kesästä. Vietin yön riippumatossani Itämeren rannalla, se on tähänastisista ulkona viettämistäni öistä ikimuistoisin.

Itäisen Suomenlahden kansallispuistossa retkellä heinäkuussa. Auringonlaskussa Itämeren rannalla.
Itäisen Suomenlahden kansallispuistossa retkellä heinäkuussa. Auringonlaskussa Itämeren rannalla.
Itäisen Suomenlahden kansallispuistossa retkellä heinäkuussa. Auringonlaskussa Itämeren rannalla.
Itäisen Suomenlahden kansallispuistossa retkellä heinäkuussa. Auringonlaskussa Itämeren rannalla, menossa nukkumaan riippumatossa.

Paluumatkalla lautta pysähtyy toviksi Tammion saarella, jossa aika on pysähtynyt vuosisadan vaihteeseen. Laiturilla lauttamatkalaisia odottivat paikalliset kesämökkeilijät maitokärryineen valmiina auttamaan vierailijoita kantamusten kanssa, hirsisten rannikkorakennuksien kupeessa soi haitarimusiikki, kovaan saarikallioon tamppautuneet polut toimivat saaren ainoina teinä mutkitellen vanhojen, kartanomaisten rakennusten väleissä. Autoja ei ole, sähköverkonkin olemassaoloa epäilin useiden talojen katolla lepäävien aurinkopaneelien takia.

Itäisen Suomenlahden kansallispuistossa Tammion saarella heinäkuussa.
Itäisen Suomenlahden kansallispuistossa Tammion saarella heinäkuussa.

Syksy 2019

Syksyllä palasin kaupunkiin, paikkaan, joka ei ole enää pitkään aikaan tuntunut kodilta. Tämä vuosi on vahvistanut ajatustani siitä, että haluan asua maalla. Vietin vapaa-aikani kaupunkiluonnossa ja lähimetsissä. Ensimmäistä kertaa elämässäni keräsin myös niin paljon marjoja, että niitä riittää koko talven varalle.

Keski-Suomalainen luonto loppukesästä auringonlaskussa. Horsmia pellon laidalla.
Keski-Suomalainen luonto loppukesästä auringonlaskussa. Päivänkakkaroita ja Peltosaunioita pellon laidalla.
Keski-Suomalainen luonto loppukesästä auringonlaskussa. Marjojen keräämistä talven varalle.
Keski-Suomalainen luonto loppukesästä auringonlaskussa. Marjojen keräämistä talven varalle.
Keski-Suomalainen luonto loppukesästä auringonlaskussa. Laajavuoren vanha metsä on kaunis sammalpeitteessä.

Loppusyksyn vähenevä valo tuntui raskaalta. Pimeys ja harmaus veivät voimat ja mielialan maahan.

Keski-Suomalainen luonto syksyn harmaudessa. Sumua ja kosteutta Lehesvuoren luontopolulla.
Keski-Suomalainen luonto syksyn harmaudessa. Sumua ja kosteutta Lehesvuoren luontopolulla.
Keski-Suomalainen luonto syksyn harmaudessa. Sumua ja kosteutta Lehesvuoren luontopolulla.

Syksy meni pitkälti matkatessa Keski-Suomi–Pohjanmaa-väliä. Pohjanmaalla kun asuu tällä hetkellä toinen puoliskoni. Vaikka matkustaminen on aika-ajoin raskasta, uusi ympäristö ja uudenlainen luonto on virkistävää vaihtelua Sisä-Suomessa varttuneelle. On mielenkiintoista, kun meri on läsnä lähes kaikkialla. Olen erityisen ihastunut Pohjanmaan laakeuteen: Siihen, miten sumu kerääntyy aamuisin pelloille paksuina lauttoina ja aurinko tuntuu näyttäytyvän pisempään horisontin ollessa matalalla. Maaseutumaisema hyväilee maalle kaipaavaa sieluani.

Pohjanmaan rannikolla, Fäbodan alue ja meren tyrskyt syksyllä.
Pohjanmaan maalaismaisemaa.
Pohjanmaan maalaismaisemaa.

Syksyn – ja myös koko vuoden – kohokohtana pidän lokakuussa toteuttamaani matkaa, jossa lähdin pienellä matkailuautolla yksinäni Lappiin ja Norjaan. Siellä aloitin myös tämän blogini ja kirjoitin ensimmäiset kirjoitukseni. Jos kirjoitukseni ovat jääneet välistä, ne alkavat tästä: https://sannavaara.com/2019/10/17/roadtrip-lappiin-ja-norjaan-lokakuussa-haave-todeksi/.

Kilpisjärvellä lokakuussa. Maisemat Norjaan päin.
Kilpisjärvellä lokakuussa. Maisemat Norjaan päin.
Norjan Lyngenissä lokakuussa. Vesiputous, ruska ja joen kuohut.

Viimeistään matkallani varmistin itseni siitä, että halun asua luonnon välittömässä läheisyydessä. Vaikka alla olevan kuvan maisemissa Norjan Lyngenissä.

Norjan Lyngenin Alpit lokakuussa. Norjan maalaismaisema, vuoristo, kirkas vuonon vesi.

Talvi 2019

Marraskuussa talven mielialavaihtelut ja pääosan aikaa täysin musta maa kävi välillä kovin raskaaksi. Vietin paljolti vapaa-aikani leväten, lukien, neuloen ja lähiluonnossa liikkuen. Lyhyetkin retket – vaikka räntäsateessa – piristivät mieltä ja kehoa, kun niille vain malttoi lähteä.

Marraskuu Pirkanmaalla, sumuista ja märkää.
Marraskuu Pirkanmaalla, sumuista ja märkää.
Marraskuu Pirkanmaalla, sumuista ja märkää.

Joulukuussa koin hienoja hetkiä Pohjanmaalla Ohtakarin kalastajasaarella ja vietettyäni ensimmäistä kertaa yön ulkona talvella Etelä-Konneveden kansallispuistossa. Kirjoitin niistä molemmista omat kirjoituksensa blogiini, löydät ne täältä: https://sannavaara.com/2019/12/09/kiireeton-viikonloppu-ohtakarilla/ ja https://sannavaara.com/2019/12/19/yo-ulkona-talvella-etela-konneveden-kansallispuisto/.

Ohtakarin kalastajasaari ja Itämeri joulukuussa.
Yö ulkona talvella riippumatossa Etelä-Konneveden kansallispuistossa Enonrannan laavun lähellä. Yöllä satanut lumi jäi kevyenä tarpin pinnalle.
Yö ulkona talvella riippumatossa Etelä-Konneveden kansallispuistossa. Yöllä satoi paksulti lunta.

Nyt loppuvuoden lähestyessä maa on saanut taas hetkeksi uuden, paksun lumipeitteen. Muutama päivä on ollut henkeäsalpaavan kaunis kalpeassa auringonvalossa ja kirpeässä pakkasessa. Se ja pyhäpäivien lomailu kirjojen, vilttien, villasukkien ja rakkaiden ihmisten kanssa on kohottanut syksyn mittaa madaltunutta mielialaa.

Kaunis pakkaspäivä Pohjanmaalla auringonlaskussa pellolla.
Kaunis pakkaspäivä Pohjanmaalla auringonlaskussa pellolla.
Kaunis pakkaspäivä Pohjanmaalla auringonlaskussa pellolla.
Kaunis pakkaspäivä Pohjanmaalla auringonlaskussa pellolla.

Vuosi 2019 ei ole ollut lempivuoteni, siihen on mahtunut monta kompastumista ja kantapään kautta uusien asioiden opettelua. Mutta olen oppinut, se on tärkeintä. Matkalle on mahtunut upeita asioita ihanien ihmisten kanssa. Nyt olen valmis seuraavaan vuosikymmeneen, se tuo taatusti hienoja hetkiä ja uusia seikkailuita.

Ihanaa uutta vuotta!

♥: Sanna

Yö ulkona talvella: Etelä-Konneveden kansallispuisto

Yö ulkona talvella: Etelä-Konneveden kansallispuisto

Viime viikonloppu oli kiireisin pikkujoulujen juhlistamisviikonloppu. Siitä – ja muistakin – syistä lähdin viikonlopuksi Etelä-Konneveden kansallispuistoon ystäväni Emman kanssa.

Retkeily on tuttua puuhaa, mutta talvella yön yli retkeily ei niinkään. Tämä oli ensimmäinen kerta. Jännitin, miten selviän yön yli ja pakkasin varmuuden vuoksi kaikki omistamani retkeilytarvikkeet mukaan. Sääennuste lupasi lumisadetta ja muutamaa pakkasastetta. Uskoin vakaasti selviämismahdollisuuksiini.

Rinkka oli tupaten täynnä, mutta pikkujouluretkelle oli mahdutettava mukaan joulutunnelmaa tuomaan asianmukaiset eväät. Kaikki niistä ei enää mahtuneet rinkkaan, joten glögi sai luvan kulkea ulkopuolella.

Etelä-Konneveden kansallispuistossa talvella.
Etelä-Konneveden kansallispuistossa on 1970-luvulla rakennettu metsämiehen mökki, jonka sisälle ylettyy kurkistamaan. Mökissä aika on pysähtynyt elämään 50 vuotta sitten ja se toimii pienenä luontomuseona.

Kansallispuiston parkkipaikka oli tyhjä. Tuore, puhdas lumikerros kertoi hyvin nopeasti, ettei polulla ollut kulkenut ketään luultavasti muutamaan päivään. Saimme raivata omat polkumme ja puuskuttaa kansallipuiston kivisillä rinteillä.

Etelä-Konneveden kansallispuistossa talvella. Polut olivat lumen peitossa, ei muita ihmisiä.

Sitä ihan unohtaa, miten paljon metsä kätkee elämää ja touhua sisäänsä. Sitä, jota me harvoin pääsemme todistamaan. Yksinäinenkin retkeilijä on yllättävän kovaääninen askelineen ja kantamuksineen lumen hiljentämässä metsässä. Vastasatanut lumikerros mahdollistaa pienen kurkistuksen meille ihmisille saavuttamattomaan maailmaan.

Tasaisin väliajoin polulla edessämme kulki pienten tassujen jättämät jäljet. Seurasimme tassujen omistajan touhuja jälkien perusteella pitkän matkaa ja koitimme selvittää jälkien jättäjän puuhia. Kiireinen pikku kaveri ainakin vaikutti olleen. Jälkikäteen selvitin eläimen luultavasti olleen kärppä tai näätä, me kutsuimme sitä Ystäväksi.

Emme olleet nähneet Emman kanssa yli puoleen vuoteen. Oli paljon asiaa, mistä keskustella. Metsä ja ystävä on mitä parasta arjen terapiaa ja puhuimmekin koko kolmisen tuntia kestäneen menomatkan yhtä mittaa – niin ahkerasti, että kävelimme polun risteyksen ohi ja jouduimme palaamaan hyvän matkaa, että pääsimme takaisin reitillemme.

Suunnitelmamme oli kävellä Kolmen vuoren vaellus, yhteensä 14km. Painava ja upottava lumi sekä rinkassa ylimääräisenä painona tuntuvat glögit ja torttuainekset väsyttivät meidät kuitenkin ennen aikojaan. Illan hämärtyessä ja lumen lisääntyessä päätimme suorituspaineitta yksissä tuumin lyhentää lenkkiä ja kävellä suoraan suunnittelemaamme yöpaikkaan, Enonrantaan.

Enonrannassa ei ollut ollut muita hetkeen, saimme olla rauhassa. Tavan mukaan edellinen kävijä oli jättänyt laavun siistiin kuntoon ja pilkkonut puukasan valmiiksi. Tiesimme tarvitsemamme kuitenkin aimo kasan puita pitkää iltaa valaisemaan, joten ensi töikseen oli ruvettava puuhommiin. Päivä ehti painua mailleen ennen urakkamme loppua ja työtämme valaisi vain otsalamppujen kapea kajo.

Etelä-Konneveden kansallispuistossa talvella. Polttopuut pitää tehdä itse pitkistä puurangoista.

Ilta pimeni rauhassa omia aikojaan, kellonajalla kun ei metsässä ole väliä. Tuli piti meille seuraa, glögin ja iltapalan valmistamisessa oli tarpeeksi viihdykettä. Lounas venyi iltaan asti ja sitä rikastutti piparit ja nuotiolla valmistetut joulutortut. Pikkujoulutunnelmaa loi rinkan viimeisiin tyhjiin koloihin tungetut kynttilät.

Etelä-Konneveden kansallispuistossa talvella. Kynttilät tuovat tunnelmaa ja glögi lämmittää Enonrannan laavussa.
Etelä-Konneveden kansallispuistossa talvella. Kynttilät tuovat tunnelmaa ja glögi lämmittää Enonrannan laavussa.

Tiesitkö, että joulutorttuja voi valmistaa nuotiolla? Minä en. Kauneudesta paistamiamme luomuksia ei voinut kehua, mutta kyllä ne joulun tuntua toivat. Elävän tulen tuoma savuaromi oli mielenkiintoinen lisäys perinteiseen makuelämykseen, mutta yksikään torttu ei jäänyt syömättä.

Joulutorttuja nuotiolla valmistaen.

Tuhdin lounasiltapalan jälkeen iski väsymys. En uskaltanut katsoa kelloa, tiesin sen olevan vielä kovin vähän. Pimeys ilman kelloon katsomista huijaa aivoja luulemaan, että on nukkumaanmenoaika, vaikka ilta olisi vielä nuori.

Otsalamppujen ohuissa valokeiloissa pystytimme majoitteemme pimeän metsän reunaan, minä riippumaton ja Emma teltan. Istuimme vielä hetken nuotion hiipuvassa valossa. Juttelu hiljeni väsymyksen tieltä.

Etelä-Konneveden kansallispuistossa talvella. Kynttilät tuovat tunnelmaa ja glögi lämmittää Enonrannan laavussa.

Lopulta luovutimme ja kääriydyimme villavaatteissa makuupussien suojiin pienen iltajumpan jälkeen. Talvella ulkona nukuttaessa on tärkeää, että keho on lämmin nukkumaan mennessä, muuten se ei välttämättä jaksa pitää itseään yön yli lämpimänä.

Uteliaisuuteni voitti – vilkaisin pikaisesti kännykän kelloa. Se näytti iltakahdeksaa. Sillä ei ihanasti ollut mitään väliä.


Heräsin yöllä, kun lumi rapisi hiljaa riippumattoni tarpin pintaan. Myönnettäköön, että havahduin muutaman kerran myös siihen, kun olin kiemurrellut itseni ulos kahden makuupussin ja kahden makuualustan kombostani ja palelin. Kaivauduttuani uudelleen untuvien lämpimään suojaan en saanut heti unta. Tovin verran vain tuijotin tarpin sisäpintaa ja kuuntelin lumen rapinaa. Ei ollut mitään tekemistä, ei mitään virikkeitä. Ajatukset saivat hetken kulkea täysin omalla painollaan. Harvinaisia hetkiä, joita ei arjessa usein kohtaa, mutta jotka olisivat niin tärkeitä.

Heräsin aamun valkeuteen – tai harmauteen. Kello näytti puolta yhdeksää. Emma nukkui vielä. Illasta jäi vielä sen verran puita jäljelle, että niillä lämmitti kahvi- ja puurovedet. Aamupala nuotiolla on vertaansa vailla, etenkin talvella, vaikka se oman aikansa ottaakin.

Etelä-Konneveden kansallispuistossa talvella. Kynttilät tuovat tunnelmaa ja glögi lämmittää Enonrannan laavussa.

Päivä valkeni täyteen valoonsa aamupalan aikana. Majoitteet saimme purkaa ja pakata jo täydessä valossa, mikä ei joulukuun puolessa välissä ole kovin kirkas. Otsalamppu oli edelleen tarpeen laavun sisällä, päivänvalosta huolimatta.

Yöllinen lumisade oli kuorruttanut puut valkoisiksi. Järvi oli yhä jäätön, mutta niin kylmä, että se odotti vain yhtä reipasta pakkaspäivää jähmettyäkseen paikoilleen. Maisemasta oli kadonnut värit, jäljellä vain harmaan sinipainnotteisia sävyjä.

Etelä-Konneveden kansallispuistossa talvella. Enonrannassa satoi yöllä lunta.
Etelä-Konneveden kansallispuistossa talvella. Enonrannassa satoi yöllä lunta.

Lumi oli peittänyt myös edellisiltaiset jälkemme ja polku oli taas kadonnut valkeaan kinokseen. Kahdesta silmäparista huolimatta polkumerkkejä oli välillä vaikea löytää puihin takertuneen kostean lumen takia.

Etelä-Konneveden kansallispuistossa talvella. Lumi oli peittänyt polun jäljet. Puihin merkityistä merkeistä oli vaikea saada selvää, kun lumi oli peittänyt niitäkin.

Matkasimme saman reitin takaisin, edellispäivän hankikävely tuntui vielä jalkojen lihaksissa eikä meistä kumpikaan ollut lähtenyt reissulle kilometrimäärätavoitteella. Vaikka usein matka takaisin päin on nopeampi, otimme oman aikamme. Ei ollut kiire pois.

Pydähdyimme viiden kilometrin matkalla luvattoman monta kertaa vain nauttimaan maisemasta tai tutkailemaan metsän elävien jälkiä. Emme kohdanneet muita koko kansallispuiston alueella. Se oli juuri, mitä tarvitsimme ja halusimme pikkujouluilta. Metsän rauhaa ja ystävän seuraa.

Kotiin päästessä olin väsynyt, mutta levollinen. Raskaasta tarpomisesta ja kevyistä yöunista huolimatta retki antoi enemmän kuin otti.

Kiitos Etelä-Konneveden kansallispuisto.

Etelä-Konneveden kansallispuistossa talvella. Maisema lumen peitossa, ei näkynyt pitkälle.

♥: Sanna

Roadtrip Lappiin ja Norjaan lokakuussa: Keski-Suomesta Kilpisjärvelle

Roadtrip Lappiin ja Norjaan lokakuussa: Keski-Suomesta Kilpisjärvelle

Aloitin matkani Keski-Suomesta tavoitteenani päästä Kilpisjärvelle niin pian kuin suinkin. Ensimmäisen yön vietin muutaman ulkomaalaisen rekan vieressä ennen Oulua, seuraavana parkkeerasin liian lähelle huskytarhaa Ylläksen korkeudella (aikamoinen ulvomiskuoro läpi yön), kolmantena yönä uljas ratsuni pääsi levähtämään Kilpisjärven lumipeitteisellä erämaa-alueella.

Matkalla pysähdyin muutaman kymmenen kilometrin välein suu auki ihastuksesta, huokailemaan, hihkumaan ja iloitsemaan upeista näkymistä.

Matkani keskeytyi tienpientareella metsästävän ketunpoikasen takia, keskellä tietä kukkoilevan metson, tunturikoivikossa piileskelleen Lapin pöllön ja juuri jäätyneellä järvellä lähtöä tehneen joutsenparven ihasteluun.

Iltaisin olin niin väsynyt ajamisesta ja kaikesta, mitä olin nähnyt, että kylmässäkin autossa uni tuli heti pään koskettaessa tyynyä.

Ihastelin Pohjois-Suomen tien varren pieniä kyliä ja mietin, että ehkä joskus muutan tänne itsekin. En osaa kuvitella parempaa elämäntapaa kuin asua pohjoisen järven rannalla, tuntureiden välissä, keskellä luontoa.

Kilpisjärvi voisi olla ihana paikka asua. Tuntureita, järvi ja luontoa – ei muuta.

Matkalla olin vain vähän tekemisisissä ihmisten kanssa. Osin tarkoituksellisesti, osin siksi, että pääosin päivät kuluivat yksin autolla ajaen tai luonnossa patikoiden ja kuvaten.

Ennen Kilpisjärveä tien piennarta pitkin käveli mies raskaalta näyttävän rinkan kanssa. Hurautin ensin ohitse lämpimässä autossani lumituiskun alkaessa, mutta pysähdyin kuitenkin hetken päästä ja kysäisin, tarvitseeko hän kyytiä. Autossani oli tilaa kirjaimellisesti vaikka muille jakaa.

Mies – Onni nimeltään – kertoi olevansa patikoimassa Suomea päästä päähän. Hän oli aloittanut kävelytaipaleen kolme kuukautta sitten Hangosta, määränpäänään Jäämeri ja Norjan Tromssa. Sinne oli enää muutaman päivän matka ja siksi kieltäytyi kohteliaasti kutsusta.

Onni kertoi yrittäneensä oikaista tuntureiden yli autiotuvasta löytämistä tarvikkeista itse rakentamillaan lumikengillä (jotka koostuivat pääosin muovipusseista ja rautalangasta), mutta sanoi huomanneensa yrityksen pian toivottomaksi lumen yltäessä puoleen sääreen ja oli siksi päätynyt tarpomaan tien viertä pitkin päivän aikana jo yli 30km.

Tästä oli vielä 20km Kilpisjärvelle ja noin 170km Tromssaan.

Juttelimme hetken, ylistin hänen rohkeaa matkaansa ja toivotin kovasti tsemppiä matkan loppumetreille. Onni kertoi kirjoittavansa blogia matkastaan, sen löytää täältä. Minäkin pääsin osaksi Onnin tarinaa Käsivarren kirjoituksen loppuosiin, kiitos siitä. Onnilla riittää varmasti monenlaisia tarinoita jaettavaksi vielä moniin nuotiohetkiin. Huippua, että on tuollaisia ihmisiä, jotka arvostavat Suomea ja sen luontoa niin paljon, että tekevät tällaisia hurjia tempauksia sen eteen.

Olen nähnyt monta kuvaa sosiaalisessa mediassa Kilpisjärvestä ja Saanasta, mitä kauniimpia ruska- ja lumikuvia, mutta mikään niistä, tai omistani, ei tee kunniaa sille näylle, kun Saanatunturi ensimmäistä kertaa ilmestyy mutkan takaa. Satojen kilometrien tyhjän, aavan erämaamaiseman jälkeen se näyttää yliluonnollisen jylhältä ja majesteettiselta. En ihmettele, että entisaikoina sillä on ollut iso merkitys paikallisten ihmisten henkielämässä. Itsellekin tuli olo, että pitäisi suorittaa jotakin riittejä sen juurella. Ehkä on hyvä, etten semmoisia osaa.

Tähän mennessä olin nukkunut tienvarsien parkkipaikoilla. Autoni lämmitys ei toiminut, ellei se ollut liitettynä sähköverkkoon. Kilpisjärvellä ilta pimeni lumipyryyn ja pakkanen alkoi kiristää otettaan. Vesivarastoni alkoivat olla myös lopussa, joten jonkinlainen leirintämahdollisuus oli tänä yönä tarpeen. Suunnistin kohti Kilpisjärven retkeilykeskusta mielessäni lämmin yö ilman kolmea villavaatekerrosta ja aamulla sisäpuolelta jäätyneitä ikkunoita. Mutta.

Lokakuussa pohjoisessa matkaava saattaa törmätä tähän usein. Matkailukauden ulkopuolella palveluntarjoajat sulkevat ovensa, kun matkailijat palaavat etelään odottamaan talvea, lunta ja laskukautta.

Hetken harmitti, kiukutti ja itketti. Olin jo luopumassa ajatuksesta yöstä lämpimässä autossa ja mahdollisesta suihkusta. Yksin matkaamisessa on se hyvä puoli, että lopulta on vain kerättävä itsensä ja jatkettava.

Muistin nähneeni Kilpisjärven kohdalla kyltin toisestakin majoituspalvelusta. Se oli onneksi auki, tosin sähkötolppapaikkoja ei näin kauden ulkopuolella ollut tarjolla kuin resparakennuksen takapihalla, roskisten vieressä. Kelpaa minulle.

Ei varsinaisesti ihanteellista herätä roskakatoksen vierestä, mutta ainakin maisema sen takana on kohdillaan.

Iltapesun jälkeen hiipiessäni villapaidassa läpi lumipeitteen saaneen pihan, satuin katsomaan taivaalle ja hihkaisin ääneen. Revontulia. Ne tanssivat vihreän ja punaisen sävyissä läpi koko taivaankannen.
Tuntui kuin taivas olisi pistänyt parastaan juuri minulle. Toivottanut minut tervetulleeksi pohjoiseen ja näyttänyt, mihin se pystyy. Hypin tasajalkaa ja tanssin ilosta revontulien alla. 

Katselin revontulia puolisen tuntia. Kun ne hiipuivat taivaanrantaan, esitysvuoroon astui lumipyry, joka tuli yllättäen ja aivan yhtäkkiä. Muutamassa minuutissa tanssijälkeni peittyivät uuden lumen alle. Onneksi pääsin kääriytymään makuupussin suojaan ensimmäistä kertaa lämpimän auton seinien suojiin. 

Minulla ei ollut matkan tavoitteena kiivetä mihinkään, patikoida tiettyä määrää tai nähdä tiettyjä “nähtävyyksiä”. Tavoitteenani oli nauttia matkasta ja luonnosta ja välttää kaikenlaista suorituksen makua, johon olen joskus sortunut.

Mutta Saanatunturi kutsui. Sinne piti päästä.

Matka alkoi parkkipaikalta – kuinkas muutenkaan.

Aamu oli valjennut kirkkaana ja pakastuneena, mutta Saanan kupeilta näki, että lumipyry oli tuloillaan. Viima oli kova ja pureva.

Norjan puolelta oli tulossa lumipyry.

Pitkospuille satanut tuore lumi paljasti, että samaa reittiä oli kyseisenä aamuna kulkenut vain kaksi ihmistä.

Itse matka ei varsinaisesti ollut pitkä, mutta käytin siihen lähes koko valoisan ajan. Kiipeilin kivilohkareilla, poimin pakkasen puremia puolukoita ja istuskelin mättäillä sen aikaa, mitä voimistuva viima purevuudeltaan salli.

Välillä lumipyry peitti näkymät kokonaan ja vain hetken päästä maisema aukesi kirkkaana pitkälle Norjaan asti paljastaen siellä kohoavat vuoret.

Evästaukoa pidin pienessä solassa, tuulelta suojassa.

Ruuhkaa Saanan rinteillä ei ollut. Kesäisin tunturilla kulkee enemmän ihmisiä ja se onkin yksi Suomen suosituimmista tunturivaelluskohteista.

Ne kaksi ihmistiä, joiden jäljet näin pitkospuilla, tulivat pian vastaan matkalla alas. Kertoivat, etteivät kovan viiman takia jaksaneet kiivetä huipulle asti. Ajattelin itsepäisyyttäni, että kiipeän huipulle asti, säässä kuin säässä, mutta lopulta tulin siihen tulokseen, ettei sillä ole mitään väliä.

Lähdin matkalle ilman suorituspaineita, joten iloisin mielin käännyin takaisin juuri ennen huippua. Minulle riitti nämä maisemat ja kokemukset, päämääränäni ei ollut “huiputus”, vaan matkasta nauttiminen.

♥: Sanna