Pakureissussa – Yksin Tsarmitunturin erämaassa

Tie oli pölyinen ja huolestuttavan kuoppainen. Autossa tuoksui kuiva hiekka ja luulin sen tulevan ilmastoinnin kautta, mutta takaovi oli auennut raolleen roudan jättämissä kuopissa pomputellessani ja koko pakun takaosa oli hienon hiekkapölyn peitossa. No, ehtii sen siivota myöhemminkin. Nyt halusin erämaahan.

Vietin melkein viikon Inarijärven rannalla ja Nellimissä, jossakin pienten teiden varsilla, jotka välillä päättyivät kuin seinään. Puhelin kilahti ja vastaanotti viestin ”Tervetuloa Venäjälle”. Puhelin- ja nettiverkko lopetti toimintansa. Peruuttelin muutamia kilometrejä pois pieniltä teiltä takaisin sinne, missä olin varma kenen maalla olen ja miten sieltä pääsen pois.

Viime viikon on ollut tukahduttavan kuuma. Halusin kuitenkin vaeltamaan, jonnekin erämaan rauhaan, jopa täysin poluttomille aavoille. Kulkemaan. Käyttämään lihasvoimia eteenpäin pääsemiseen ja kantamaan kaiken elämään tarvittavan selässäni.


Pölyinen ja kuoppainen tie päättyi vaaran juurella suljettuun porttiin. ”Poroja, sulje portti”. Tie täplittyi kevätpurojen hiekasta nostattamista isoista kivistä. Pohdin, olisiko vararengas ollut kuitenkin hyvä mahduttaa tälle reissulle mukaan. Tsarmitunturin erämaa alkaisi kivisen tien päästä, joten jatkoin matkaa ehjin renkain erämaan laidalle asti.

Päivisin lämpötila kohosi reilusti yli kolmenkymmenen. Vaeltaminen sellaisessa kuumuudessa ei olisi mukavaa, jos kovin fiksuakaan. Otin pitkät päiväunet ja hörppäsin reilun mukillisen kahvia illansuussa. On sitä ennenkin tuntureiden takia valvottu öitä.

Aloitin vaelluksen sattumanvaraisen täsmällisesti kellonlyönnilleen keskiyöllä. Se oli viimeinen kerta, kun katsoin kelloa ennen autolle palaamista. Tästä eteenpäin voin elää auringonvalon mukaan.

En ole ollut ennen erämaassa yksin enkä lähde valehtelemalla väittämään, ettei se olisi alkuun ollut jännittävää. Entä, jos eksyn? Jos sattuu jotakin enkä voi kuuluvuuksien puutteessa välttämättä edes soittaa apua? Unohdin huolet pian. Joku alkukantainen maalais- tai metsäjärki otti vallan ja tulin tulokseen, että selviän aivan varmasti. Onhan ihmislajimme elänyt vastaavissa oloissa tuhansia vuosia, jopa kukoistanut. Kävin aika pitkällä ajatteluissani.

Kyllä yksi nainen pärjää muutaman yön yksin erämaassa.

Yö oli häkellyttävän kaunis. Jäin sitä sanattomana miettimään villinä loiskuvien purojen varteen, vuosisatoja sitten kaatuneen kelohongan hopeisen oksiston ääreen ja kullan hehkuisessa pohjoisen kesäyössä säveliään virittelevien erämaalintujen laulun lumoon.

Löysin yöpaikkani järven rannalta, niin kirkkaan, että näin metrien päässä rannasta pinnan alle jääneet puunrungot. Kulautin kuksallisen sen kirkkautta kurkkuun. En siksi, että olisin ollut varsinaisesti janoinen. Lukuisat erämaapurot virtaavat tuon tuosta kulkijan jalkojen alla ja huutelevat solinallaan sammuttamaan pienimmänkin janon. Ennemmin join juhlistaakseni yön päättymistä ja hyvän majapaikan löytymistä.


Nukuin niin pitkälle päivää kuin pystyin, mutta piinaava kuumuus nostatti ylös teltan mukavuudesta pikemmin kuin olisin halunnut. Verkkaisen aamupalan jälkeen siirsin makuupaikkani petäjän varjoon, kaivoin kirjan kainaloon ja jatkoin torkkumista. Matka jatkuisi taas vasta auringon antaessa edes hieman periksi paahtavuudessaan yön korvalla.

Aurinko kiersi järveä, samaan aikaan minä siirsin makuupaikkaani puiden väistyvien varjojen mukana. Sinnikkäät paarmat pilasivat muuten hyvin leppoisan siestatunnelman. Koitin kääriytyä niiltä suojaan lakanan ja lippalakin voimin. Papu kääriytyi omatoimisesti paitani alle ja uuvahti sekin helteessä lähimmän varjon suojaan. Viileä järvivesi tarjoili meille molemmille hetken helpotuksen paarmoilta ja paahteelta.

Kellonajalla ei ollut väliä, mutta aloitin leirini kasaan keräämisen, kun aurinko hipoi vastarannan vaarojen huippuja. Samalla se menetti hieman voimiaan. Yön pienikin viileys virkisti mieltä ja innokkuus tuntureille nousemisesta vauhditti pakkaamista.

Kuljin polvia hipovia tupasvillamättäitä pitkin, ylitin useita suloisesti solisevia puroja, vanhan metsän rutikuiva jäkälä rapisi kengän alla vanhoilla kangasmetsäaavoilla. Lukuisat lintulajit kävivät katsomassa lähioksilla, kuka täällä meidän mailla kulkee. Mietin, näyttäisivätkö kaikki metsät näin paratiisimaisilta, jos me emme koskisi niihin. Luultavasti.

Purot toimivat hyvinä karttamerkkeinä matkan varrella. Niiden solinasta tiesin jo kaukaa olevani oikeassa suunnassa. Pääosin ne olivat helposti ylitettäviä, jopa Papu pääsi ne omin voimin kahlaamalla kulkemaan. Kerran kohtasin syvemmän uoman ja jo pohdin kuumissani sen ylittämistä uimalla. Muistin mielessäni kuitenkin ystäväni, kokeneen erämaankävijänaisen neuvot “älä ota turhia riskejä, varsinkaan jokien ylityksissä”. Harmikseni jouduin kiertämään muutaman kilometrin matalamman kohdan vuoksi ja kahlaamaan suonsilmissä, mutta ystävä oli oikeassa. Turhia riskejä kannattaa välttää, varsinkin yksin kulkiessa.

Nousin ylös tunturiin hidas askel kerrallaan. Mihinkäs sitä kiire olisikaan. Aurinkoa riittää vuorokauden ympäri.

Päivän helteet viipyilivät horisontin vaarahuipuilla sinisenä utuna kaiken kultaisen valon keskellä. Kuukkeli kävi kurkkaamassa eväitäni, mutta ilmeisesti erämaan runsaudessa on sille tarpeeksi, minun tarjottavat eivät kelvanneet.

Pääsin huipulle oman, löyhän arvioini mukaan kolmen aikaan yöllä. Auringon kultahehku oli syvimmillään. Samoin sääskien kiintymys öisiin kulkijoihin. Tunturin mättäällä malttoi maata vain hetken ennen kuin oli ampaistava pystyyn huitovien käsiliikkeiden kera.

Tunturin huipulla hoksasin erämaan tarkoituksen ja samalla aukon omassa suunnittelemattomuudessani. Mihin menisin nyt, mitä seuraavaksi teen? Koko alue olisi käytettävissäni ilman polkujen kilometriviittoja tai valmiiksi päätettyjä päämääriä. Mitä sitten?

Koetin useampaa puronvartta ja pikku lompoloa tuntureiden tuolla puolen yöpaikakseni. Pitkään jatkunut kuumuus oli ne kuitenkin kutistanut karttaan piirrettyjä pienemmiksi ja yöpaikakseni sopimattomiksi. Tiesin viettäväni seuraavan päivän taas paikallani lähinnä leväten ja itseäni viilentäen enkä halunnut tunkea matalein kosteikkon kuninkaiden, sääskien kanssa samalle tontille vuorokaudeksi. Ne voittavat sen pelin kuitenkin.

Yö oli jo pitkällä, mutta väsymys ei tullut. Kiersin tuntureiden toiselle puolen ja palasin syvää kurua pitkin takaisin hieman päättömästikin poukkoillen. Sopivaa yöpaikkaa ei vain löytynyt. Kaihoisasti kaipasin edellisen yön upeaa erämaajärven luonnollista hiekkarantaa ja veden vilvoittavaa helpotusta. Niin, tietenkin. Miksi en palaisi sitten samaan paikkaan yöksi? Eihän siinä varsinaisesti järkeä ollut, koko yön kun vaeltelin tuntureilla täysi rinkka selässä, jotta voisin pystyttää leirin samaan paikkaan uudelleen. No mutta, yksin ollessa päätöksenteko on suhteellisen helppoa. Palasin varhaisen aamun korvilla takaisin samaan paikkaan, pulahdin kotoisalta tuntuvan järven viileään syliin ja puhtaana kääriydyn levolle. Samaan paikkaan kuin aiemminkin, mutta tuntureita ja yöllistä patikointia rikkaampana.

Päivä kului taas aurinkoa ja paarmoja pakoillessa, unta odotellessa luin kokonaisen kirjan alusta loppuun (kirja oli muuten Mehiläisten historia -romaani, huippuhyvä!) ja kulutin aikaa katsellen kuikan poikasten lentoonlähtöopettelua. Iltaan mennessä veden pinnalla tapahtunut äänekäs räpiköinti ehti muuttua taidokkaaksi ilmassa kiertelyksi. Tunsin oloni hyvin etuoikeuteuksi, minulla oli aikaa ja mahdollisuus seurata, miten linnut oppivat lentämään.

Odotin auringon siirtymistä vastarannalle tutun tunturin varjoon ennen kuin pakkasin sen hetkisen elämäni taas rinkkaan ja jatkoin matkaa. On alkukantaisen tyydyttävää mahduttaa kaikki tarpeellinen 65 litraan ja kantaa se selässään sinne, minne nenä osoittaa. Vieläkin vähemmällä pärjäisi, mutta suklaan ja hyvän kirjan tuoman hyvän mielen takia kannan mielelläni hieman raskaamman taakan ja hidastan vauhtia. Tulen erämaahan nauttimaan, en suorittamaan.

Aurinko oli jo nousuvaiheessaan, kun palasin autolle, joka uskollisesti odotti siellä, mihin sen jätin. Suustani saattoi päästä pieni ilonhihkaisu sen nähdessäni. Ei siksi, etten olisi erämaassa viihtynyt, mutta kotiin on silti ihana aina palata. Bertta on kuitenkin tällä hetkellä kotini.

Yksin vaeltaessa ehtii ajatella paljon. Olen kuullut, että teen sitä liikaa – ajattelua – ja ettei se ole aina hyväksi. Olkoonkin niin, mutta kun ajatuksilla on tarpeeksi tilaa ja aikaa, ne myös loppuvat. Se on yksi syy, miksi usein seikkailen yksin. Saan ajatuksiltani rauhaa, kun annan niiden tulla ja mennä omalla painollaan. Joskus niitä on enemmän, joskus vähemmän. Ne saattavat antaa rauhan hetken meditoinnilla tai vaatia kolmen yön reissun erämaahan. Mutta, kuten aina, sain niiltä – ja monelta muultakin asialta – rauhan.

♥: Sanna

2 thoughts on “Pakureissussa – Yksin Tsarmitunturin erämaassa

  1. Oi että. Nyt oli normaalia pidempi teksti, ja vaikka olen vähän hidas lukemaan, luin silti loppuun asti. Oot kyllä ihana. Ja toi viimeinen kuva susta on aivan ihana ❤️ super sinä ❤️

    Like

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google photo

You are commenting using your Google account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s