Kaukana kaikesta ja kaikista – Puljun erämaa

Koen usein tarvetta olla yksin. Kaukana kaikesta ja kaikista. En paetakseni miltään tai keltään, vaan latautuakseni. Vahvasti introvertiksi luontuva luonteeni erityisherkkyyden lisällä kaipaa täyttä hiljaisuutta ja ei-mitään ympärilleen latautuakseen ja levätäkseen.

Erämaa on siihen mitä parhain paikka.

Erityisesti erämaa, joka ei ole kenenkään suosiossa. Josta ei ole tehty Hesarin artikkeleita eikä tietääkseni kukaan ole viettänyt siellä vuotta vaeltaen tai muita tempauksia tehden. Kuten ihana samansieluinen Jonna Saari on Puljun erämaasta ja Puljutunturista kirjoittanut, kertoo täysin sen, miksi minäkin Puljun erämaasta niin pidän:

Ei dramaattinen, ei mahtaileva eikä kuuluisa – ja juuri siksi niin ihana.

Ajan pitkin erämaatietä, jonka varrella kaksi erämaakyläksi itsensä tituleeraavaa kylää – Lompolo ja Pulju – vilahtavat ohi muutamassa hengenvedossa. Aivan ihana titteli, erämaakylä, eikö?

Pieni salaisuus. Kyselimme aktiivisesti taloja pienestä, mutta aivan ihanasta Lompolon kylästä. Ei, tämä ei ole tunnettu tunturikylä Äkäslompolo, vaan ihan oma pieni kylänsä Kittilän perukoilla erämaan ympäröimänä. Valtavan ihana ja avuliaita ja ystävällisiä ihmisiä täynnä. Emme sieltä taloa löytäneet, mutta se jäi kuitenkin mieleen lämpimänä ja lempeänä kylänä ja ajan sen ohi lähettäen mielessäni lämpöisiä terveisiä kaikille niille, jotka meitä talonetsinnässä siellä auttoivat.

Jätän auton ehkä tien ainoalle parkkipaikaksi kutsuttavalle hiekkalevikkeelle, jossa lienee vain suurin osa pajuista ja kasvillisuudesta painunut maahan autojen siinä levähtäessä vuosien ajan. Tässä olen ollut ennenkin, vuosi sitten samanlaisella latautumisretkellä luovuutta etsimässä.

Nyt ilma on kirkkaampi kuin vuosi sitten. Ei kaunis, ei ruskanloistoinen, ei pakkasesta heleä. Kolea, märkä ja vaatimattoman ruskeanharmaa. Jostain syystä Puljun erämaa haluaa näyttäytyä minulle tässä asussaan. Kaikesta koreudesta paljaana. Ettei joku vain luulisi sen mahtailevan tai keimailevan.

Minulle tämä on silti kauneinta kaikessa. Tyhjyys ja käsinkosketeltava hiljaisuus, joka on niin syvä, että oma hengityskin tuntuu sen laittomasti rikkovan. Rauha, joka laskeutuu syvälle sieluun vain siellä, missä ei ole mitään.

Rakastan englanninkielen sanaa ’nothingness’. Se kuvaa kokonaisvaltaisesti sitä, mikä on ei-mitään täynnä. Nothingness käsittää kaiken ja samalla siitä puuttuu ihan kaikki. Aika, paikka, muut ihmiset, ihmisen kädenjälki, äänet, liikkeet, valot.

Täällä, jos jossain latautuu, rauhoittuu ja maadottuu.

Näin matkalla metsästäjäseurueita koirineen ja oransseine vaatteineen. Tiedän hirvenmetsästyksen alkaneen. Vaikka en kuule enkä näe ketään missään, jännitän silti metsästäjäseurueita aseineen. Merkitsen koirat varmuuden vuoksi autosta löytämillä oransseilla työhanskoilla, jos ne sattuisivat karkaamaan. Ettei kukaan luulisi niitä metsän eläimiksi.

Pelkoni metsästäjistä muuttuu hassunkuriseksi, kun katson kahden koiran taaperrusta isot, kirkkaat hanskat niskassa keikkuen. No, näkyvätpä ainakin kauas.

Kiipeän vaaran rinnettä ylös, johon on tallautunut ihanan luonnonmukainen polku paljastaen varpujen alla piilevän ikiaikaisen kallion. Ylempänä näkee vaivattomasti kauas erämaan laidoille asti. Sinne, missä vaarat ja tunturin hipuvat taivaansiniseen horisonttiin ties kuinka kauas.

Jokin erämaissa on viehättänyt minua toissakesästä asti, kun kävin hetken mielijohteesta Tsarmitunturin erämaassa ja myöhemmin ystävien kanssa Tuntsan erämaassa. Niiden rikkomaton rauha ja se, että voi olla lähes varma, että täällä saa kulkea yksin on jotain alkukantaisen hienoa.

Matkakumppaneina toimii viimeiseen lepoon väsähtäneet ikihongat ja taivaan kannen takaa vartioivat kelot, joiden voi syvässä hiljaisuudessa kuulla kuiskuttelevan vanhoja salaisuuksiaan harvojen kulkijoiden korville. Jos kädellään koskee puuvanhuksen kaarnaa, voin vannoa, että on kosketuksissa johonkin taianomaiseen ja ikiaikaiseen. Kuin tarujen lohikäärmeen ihoa koskisi.

Saavun pienen lammen rannalle ajallisesti, mutta ei kilometreissä mitattuna pitkän matkan jälkeen. Horisontissa aurinko laskee pilviin väsähtäneitä säteitään itse Puljutunturin siluetin taakse. Olin ajatellut käyväni siellä asti, mutta muutan mieltäni.

Se on erämaassa enemmäin kuin sallittua.

Sen sijaan istun pitkään lammen rannalla ja katson kaislojen ja vedenpinnan leikkiä viimeisissä valosäteissä. Tuuli on purevan kylmä, vaikka lunta ei ole vielä tämä lokakuu tarjoillut kuin hienoisina pölypilvinä silloin tällöin.

Matkalla päällimäiset ajatukset jokapäiväisestä elämästä, omista projekteistä ja kotihommista on jo karsiutuneet. Niistä viimeisetkin vie talven tuiverrusta muistuttava tuuli mennessään johonkin tunturin taakse. Menkööt, ja hyvää matkaa.

Lammen rannalla on pieni laavu ja tulipaikka. Ei millään lailla Metsähallituksen uusinta uutta, mutta sitäkin sympaattisempi ja tähän ympäristöön sopiva. Se on erämaan tarkoituskin, ettei tarjolla ole käymälöitä, tupia ja merkittyjä reittejä.

Kerään polttopuita ympäristöstä (se on erämaassa sallittua eikä täällä puuhuoltoa olekaan) ja haaveilen tulen lämmöstä erämaatuulen viskoessa varpuja ja heitellessä märkiä lehtiä ympärilläni.

Kaikki on märkää ja tulen sytyttämisestä ei tule mitään. Yritän sitä toistakymmentä kertaa, mutta se ei ota syttyäkseen. Jostain syystä se ei kuitenkaan turhauta, kuten voisin olettaa.

Jaksan kerta toisensa jälkeen järjestellä märät puut ja vaivaiskoivujen lehdet uudenlaiseksi kasaksi ja käyttää kaiken kekseliäisyyteni niiden saamiseksi tuleen. Ajottain se onnistuu, mutta vain palaakseen vain pienen hetken ja jäädäkseen tupruttamaan iloisesti savua sammuvaan erämaan iltaan.

Olkoon. Avaan termospullon ja kaadan kuumaa teetä suoraan kurkkuun tuomaan hieman lämpöä. Samaan aikaan aurinko maalaa taivaanrantaa Puljutunturin takana. Jossain siellä, mihin kaikki huolet, arkiset asiat ja sitkeät ajatuskulut aiemmin katosivat.

Kun palaan takaisin autolle, on jo pimeää. Luulisi, että erämaan pimeys on kaiken valloittavaa, mustaa synkkyyttä, mutta niin ei ole. Näen hyvin ilman lamppua kävellä alas tunturista. Silmät tottuvat pikku hiljaa laskeutuvaan pimeyteen, kun niitä ei häiritse keinovaloin.

Vasta, kun sytytän autoon kotoisan valon, en näe enää juuri muuta. Tässä kohtaa se ei haittaakaan ja valo näyttää lämpöisen kutsuvalta. Tähtiä tai kuuta ei toiveistani huolimatta näy ja harjatessani hampaita jossakin pimeän pusikon takana, tunnen, kuinka märät lumihiutaleet laskeutuvat olkapäille. Ikäänkuin kertoakseen, että nyt on aika mennä jo makuupussin lämpöön. Ne jäävät lempeästi hipsuttamaan auton peltistä kattoa, kun kääriydyn koirien kanssa kahden makuupussin alle, sammutan valot ja annan erämaan rauhan tuudittaa uneen.

 ♥ Sanna



Yksi vastaus artikkeliin “Kaukana kaikesta ja kaikista – Puljun erämaa”

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: