Pakureissussa – VIDEO

Pakureissussa – VIDEO

Olen kuvannut koko kevään ja alkukesän, mutta videon työstäminen jäi kaiken Bertan rakentamisen, muuton ja nyt reissaamisen jalkoihin. Haluan kuitenkin jatkaa videoiden tekemistä ja jakamista – niiden avulla koen pystyväni välittämään tunnelmia, ajatuksiani ja tunteitani vielä valokuvia monipuolisemmin.

Videolla kerron kevään ja kesän saapumisesta pohjoiseen, pakun rakentamisesta ja siihen muutosta. Siitä, miten opin rakentamaan, mistä hain inspiraatiota ja miten opin virheistäni. Tallensinpa videolle vahingossa yhden sähköiskuista, joita sain opetellessani sähkötekniikkaa 😀 Onneksi sähköiskut noin pienillä volttimäärillä ovat vaarattomia, mutta kyllä siitä kunnon sihaus kuuluu, kun johto koskettaa väärää paikkaa. Videolla näkyy myös pohjoisen aavoja maisemia, loputtomia teitä ja pakuelämän yksinkertaisuutta, josta nautin suuresti.

Nautinnollisia videohetkiä 🤗

Pakureissussa – Liikkuva koti matkalla etelään

Pakureissussa – Liikkuva koti matkalla etelään

Jätin pohjoisen aavat taakseni ja käänsin keulan kohti etelään. Olen käynyt viimeksi etelässä tapaamassa ystäviäni ja perhettäni joulukuussa. Pohjoiseen muttettuani uhmasin, että minua on vaikea saada sieltä pois useammin kuin kaksi kertaa vuodessa. Alunperin vitsiksi tarkoittamani pitää näköjään paikkaansa paremmin kuin hyvin.

Paku alkaa näyttää kodilta. Edelleen petaan sängyn joka aamu – ihan vain siksi, että esimerkiksi aamupalaa valmistettaesssa se toimii apupöytänä ja laskutasona – ja ajoon lähtiessäni siivoan kaiken omalle paikalleen, mutta muuten Bertta muistuttaa kovin paljon kotiani, kaikessa epäjärjestelmällisyydessään.

Elämä pakussa alkaa tuntua myös normaalilta. Aamuisin kaasuhella syttyy jo ensimmäisellä tulitikulla, sängynaluslaatikosta kaivaessani tavaraa varmistan sen pysymisen auki puisella kepillä. Kun painava sängyn kansi tippuu käsille muutaman kerran, sen jälkeen oppii pelaamaan varman päälle.

Pakuelämä – kuten mikään muukaan elämä – ei ole aina auringonsäteitä ja kauniita maisemia, vaan myös normaaleita arjen kommelluksia. Yksi aamu potkaisin huomaamattani aamupalapöydän jalan kumoon, saranoiden ja jalan varassa oleva pöytä antoi periksi ja levitti juuri kuppiin kaatamani kahvin lattialle, takaoven valkoiselle verholle ja syliini. Bertta sai pysyvän kahvintuoksun tuon aamun jälkeen.

Ajoin Utsjoelta kohti etelää idän kautta. Ensin Kuusamoon, jossa vietin yön tien varrelta löytämäni pienen hiekkatien päässä. Tällä korkeudella hyttyset, tai sääsket, iskivät ensimmäisen kerran. Aivan pohjoisessa niitä ei vielä ollutkaan ja jotenkin aina pääsee unohtumaan, miten helppoa elämä onkaaan ilman niitä.

Kuusamossa Papu lähti omille teilleen. Liekö oli saanut tarpeekseen koko päivän ajosta vai oliko sen suuntavaisto sekaisin. Yleensä päästän sen ulos autosta enkä laita sitä kiinni. Se pysyy vierelläni ja seuraa kannoillani joka paikkaan ilman hihnaa, mutta tällä kertaa se katosi. Huutelin sitä hetken, kunnes maantien suunnalta kuului miesääni “tätäkö koiraa sä etsit, joka täällä juoksee tietä pitkin?” Juuri sitä. Piti kuulemma peukkua pystyssä ja yritti jatkaa matkaa. Kiitos, tuntematon mies, kun pysähdyit ja palautit Papun omistajalleen 🤗

Kuusamosta etelään tein pienen kiertoajelun päästäkseni kiipeämään Iivaaralle. Muutaman päivän lähes tauottainen autossa istuminen vaati veronsa ja kroppa halusi päästä liikkeelle. Satoi ankarasti vettä, mutta ilma oli lämmin ja raikas. Vaaran päältä aukesivat maiseman Kuusamon tiheisiin metsiin ja niitä täplittäviin taivaasta väriänsä heijastaviin kirkkaisiin järviin. Käki kukkui jossakin alempana, tuuli ujelsi vaaran kallioilla ja vanhoissa männiköissä. Alhaalta järveltä nousi ilmaan vesihöyryä sumupilvinä. Se tanssi kuin aaveet matkallaan takaisin ylös. Hetken leikittelin ajatuksella kauan sitten kuolleiden sielujen tanssista, jota vain minä pääsin todistamaan.

Matka jatkuu Kainuun metsissä sijaitsevan suvun kesätilan kautta vielä etelämmäksi, jossa vietän reilun viikon ystävien ja perheen parissa. Juhannukseksi lupasin itselleni jo palata pohjoiseen, sillä se vetää minua puoleensa. Siellä on kotini. Juhannuksen jälkeen olen täysin vailla suunnitelmaa, mihin haluan mennä seuraavaksi. Pohjoisessa pysyn, mutta minne siellä? Sen näkee sitten.

Halauksin,
Sanna

Pakureissussa: Utsjoki ja Ailigas-tunturi

Pakureissussa: Utsjoki ja Ailigas-tunturi

Utsjoki valloitti. Olen käynyt siellä ennenkin, mutta nyt ensimmäistä kertaa kesällä. Kesä kaukana pohjoisessa on vasta aluillaan. Lehdet puissa pieniä ja hennon vaaleanvihreitä. Tienvarsien kasvit juuri maasta puhjenneita ja uusia kaikessa hentoudessaan.

Utsjoella yövyin pienen puron varrella, josta kirjoitin jo aiemmin. Sieltä lähtiessäni tie kuljetti minua Nuorgamiin asti, Suomen pohjoisimpaan kylään ja pysähdyin samalla rannalla, jolla viime syksynkin reissullani. Viilensin itseäni kolmeakymmentä hipovassa helteessä Tenojoen hyisessä aallokossa. Norjan puolen vuoret olivat vielä lumihuippuisia ja valuttivat oman jäisen kosketuksensa rajajokeen.

Nuorgamista palasin pian Utsjoen kylälle. Matkalla olin pysähtynyt kylätalo Giidassa ja ostanut tienkäyttöluvan Ailigas-tunturiin johtavalle tielle. Lupamaksuilla tie pidetään avoimena ja hyvässä kunnossa. Lupa maksoi vain 5€ ja on voimassa koko vuoden. Minun jälkeeni kassalla saman luvan ostanut matkaaja hämmästeli samaa alhaista hintaa.

Ailigas nousee kohti taivaanrantaa heti Utsjoen kylän takaa ja luo oman siluettinsa kylän maisemaan. Bertta-paku jaksoi nousta jyrkän hiekkatien mukisematta ylös asti. Satoi vettä ja tuuli oli kova. Aiemmasta kovasta helteestä ei ollut enää tietoakaan. Turhaan ei sanota, että sää muuttuu tunturissa nopeaan.

Odottelin mukavasti kirjaa lukien auton lämmössä sateen ja tuulen rauhoittumista. Siihen meni hyvä tovi, mutta parkkipaikalla käyneet muut ihmiset kaikkosivat illan tullen ja jäin tunturiin ihan yksikseni. Iltakymmenen aikaan ilma tuntui tyyntyneen, pakkasin mukaan kameratarvikkeet ja astelin ulos yöttömään yöhön.

Alhaalla tunturin juurella Utsjoki keräsi sumua pintaansa, jota se liikutteli kylän harvojen talojen päältä hiljaa ja aavemaisesti. Koko tienoosta ei kuulunut ääntäkään. Tuulikin oli tyyntynyt täysin ja korosti seisonnallaan kaiken hiljaisuutta.

Utsjoen kylän toisella puolen Norjan huiput nousivat valkoisina kaiken suomalaisen vehreyden ylle. Viimeiset sadepilvet piiskoivat vielä ilmeisesti rajan toista puolta, mutta eivät peittäneet enää edes maisemaa näkyvistä.

Kävelin Papun kanssa yön tunteina pitkin poikin tunturin aakeata lakea. Varjoapaikoista löytyi vielä reilusti lunta, joka solisi rakkakivikon seassa sulavana purona alaspäin. Yöttömän yön valoisuus, ilman suoranaista aurinkoakin, on kaunis. Aivan kuin värit syvenisivät heti illan muuttuessa yön puolelle. Yön valossa on jotakin maagista ja lähes käsinkosketeltavaa.

En millään malttanut jättää tätä maisemaa ja mennä nukkumaan. Istuin pitkät tovit eri paikoissa vuosisatoja ellei tuhansia vuosia vanhoilla kivillä, jotka rakkakivikon seasta erottuivat kuin kutsuen ihailemaan maisemaa niiden päältä. Katselin pilvien lipumista horisontissa. Mietin, miten niille tai taivaalla lenteleville linnuille kahden maan raja on täysin tarpeeton. Ne voivat ylittää sen päivässä satoja kertoja välittämättä tai tietämättä mitään meidän rajoituksista, tarkastuksista ja tavoistamme pitää kirjaa kulkijoista ja menijöistä.

Matkallani Inarista pohjoiseen ostin saamelaismuseo Siidasta kirjan Vastatuuleen, joka pureutuu saamelaisten kokemushistoriaan ja avaa saamelaista mielenmaisemaa. Huomasin hyvin nopeasti, miten vähän tiedänkään aiheesta. En juuri mitään. Hämmästelin vähäistä tietouttani muun muassa siitä, miten pitkään saamelaiset ovat kulkeneet näissä maisemissa poroja paimentaen. Jäämerelle asti ulottuvat porojen laitumet mahdollistivat luonnonmukaisen vuodenaikojen kierron seuraamisen ja laidunalueiden pysymisen rehevinä ja kestävällä kannalla. Valtioiden rajojen sulkeuduttua monia asia monimutkaistui ja saamelaiset ovat aikojen saatossa menettäneet ison osan laidunmaistaan ja vanha luonnonmukainen elinkeino on sen vuoksi vaarassa. En ole malttanut laittaa kirjaa pois sen ostamisen jälkeen. Se avartaa tietämystäni ja rikkoo ennakkoluulojani.

Kuten linnut ja pilvet, ovat myös ihmiset kulkeneet täällä ennen vapaasti luonnon mukaan välittämättä kartalle piirretyistä rajoista ja rajoituksista.

Aamulla nousin kuuden aikaan tuulen keinuttaessa Berttaa ja kolisuttaessa sen kylkiä. Aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta jo kuumana enteillen taas uutta hellepäivää. Tuuli henki tunturille tyypillistä levottomuutta, mutta muuten ilma oli kaunis ja kesäinen. Keitin kahvit ja kävin tuulisella huipulla kävelyllä. Papu oikoi jäseniään hitaasti yöllisen reilun pituiseksi venähtäneen lenkin jäljiltä.

Pakkasin Bertan ajokuntoon ja köröttelin hissukseen alas tunturin rinnettä. Tielupa varmassa tallessa autossa, tänne palaan vielä uudelleen tänä vuonna.

Halauksin,

Sanna

Pakureissussa – Pyhältä Utsjoelle

Pakureissussa – Pyhältä Utsjoelle

Pakureissulla ei ole suunnitelmaa. Suunnittelemattomuus luo vapautta ja se on koko reissuni ydin. Haluan viettää aikaa juuri siellä, missä hyvältä tuntuu juuri niin kauan kuin se hyvältä tuntuu.

Lähdin kotipihasta maanantaina ja parkkeerasin samana päivänä Pyhäjärven kylälle Pelkosenniemelle ystävien pihalle. Pyhällä on hyvä olla. Ihmettelen hieman itsekin, miksi, sillä siitä uupuu niin usein kaipaamani villiys ja erämaahenkisyys. Sen sijaan se tarjoilee maalaisidyllistä Lappia, vanhan ajan kyläyhteisön toimintaa ja pienen tunturikylän aktiviteetteja ja saman henkisiä ihmisiä.

Kesä oli saapunut Pyhätunturille. Kävelin peltomaisemissa kesämekko päällä ja poimin villikukkia pakuni ainoalle pöydälle maljakon virkaa toimittavaan juomalasiin. Unohdin, miten olenkaan kaivannut kukkia.

Pyhällä riittää aina tekemistä ja ihania ihmisiä. Kävimme melomassa, tanssimassa vallattomasti ilta-auringossa hiekkarannalla ja uimassa vielä kovin jäisen tuntuisessa Pyhäjärvessä. Maalasimme ex-tempore taidetta terassilla ilta-auringon kultahehkussa. Aurinko ei laskenut tuntureiden taakse ollenkaan, vaan keskiyöllä kiersi pakettiauton toiselle puolelle ja aloitti uuden kierroksen. Yötön yö on täällä.

Elämä pakettiautossa sujahti uomiinsa kuin luonnostaan. Ruoka- ja vesihuolto toimii omaksi ihmetykseksenikin kuin rasvattu ja yöunet maistuivat makoisilta Bertan metallisten kylkien sisäpuolella. Tavarat on löytäneet paikkansa ja isommilta vahingoiltakin on vältetty. Ensimmäisessä ajossa tomaatit lensivät maantien töyssyissä ja painava vesikanisteri oli liian painava penkin päällä, johon sen nostin ajon ajaksi. Penkin kulma antoi periksi, mutta oli nopeasti korjattu.

Utsjoelle ajoin lähes yhteen putkeen. Pysähdyin vain kerran viilentämään itseäni Inarijärven hyisessä kylvyssä. Myös Utsjoki kylpee helteessä. Aurinko porottaa kuumana lähes vuorokauden ympäri. Keskiyön paikkeilla se hieman hellittää lämmöstään, mutta ei piiruakaan valostaan ja aamulla autossa saa nukkua jo ilman peittoa. Valokuvaajana kaipaisin pehmeämpää ilta-auringon valoa, mutta tällä hetkellä valoa tulee täydellä teholla koko yön.

Inariin asti tien päällä oli yllättävänkin paljon ihmisiä, matkailuautoja ja moottoripyöräilijöitä, mutta Inarista pohjoiseen päin sain körötellä rauhassa. Vain porot mutustivat tien vierustojen viheriöitä, muuten maisema oli autio.

Löysin sattumalta upean paikan parkkeerata Bertta ja nukkua yön yli. Hetken mielijohteesta poikkesin päätieltä pienemmälle ja vielä kerran hiekkatielle, joka päättyikin suoraan kohisevaan jokeen. Peruutin muhkuraisen tien päähän hieman uhkarohkeasti isojen kivien ylitse, mutta sain lopulta aseteltua auton niin, että takaovilta avautuu suora näkymä kohisevaan koskeen.

Tässä olen nyt oleskellut puolitoista päivää. On hämmentävää olla pysähdyksissä, yksin, vailla juuri mitään tekemistä. Aluksi taistelin sitä vastaan, mutta lopulta annoin periksi. Olen viimeiset kuukaudet puurtanut vuorokauden tunnit täyteen, jotta saan toteutettua tämän pakureissun. Otin vastaan ihanan tylsyyden tunteen, otin päivätorkut suojassa auringon paahteelta, vaikkei juuri väsyttänytkään.

Olen usein hyvin tietoinen, missä olen kartalla ja mitä ympärillä on. Etsin sillä tavalla usein mahdollisia kuvauspaikkoja. Tällä kertaa en tiedä, missä kohtaa karttaa olen. En edes tiedä, kuinka pitkä matka parkkipaikaltani on Utsjoen kylälle.

Kävin tutkimusretkellä kosken alavirralla. Kuljin kohisevan kosken viertä pitkin narniamaisen houkuttavaa polkua seuraten vaikka päämäärää. Ihana päiväretki. Helle helpotti hieman tunturikoivujen hennon pienten lehtien katveessa. Linnut lauloivat herruuttaan ja kesäintoaan.

Retkestä ei ole sen ihmeempää sanottavaa. Kuljin polkua pitkin, kunnes se loppui ja päättyi takaisin päätielle. Kosken varrella valokuvasin jyrkillä hiekkaharjuilla ja kylmän vesiloiskeen pauhussa. Kylvetin lenkkareissa paahtuneita jalkoja virran vietävänä. Papu makoili oman kylpynsä jälkeen silmät suljettuna lämpimillä kivillä kärsivällisesti odottaen, että omistajansa saa omat oudot puuhansa päätökseen.

Huomenna pakkaan Bertan taas ajokuntoon ja käyn Utsjoen kylällä. Kaupassa pitää käydä, omenamehu on ainakin loppu. Ehkä käyn myös tunturissa, ehkä en. Sen voi suunnitella myöhemminkin.

Nyt keskiyön aurinko paistaa pakun takaikkunoista suoraan silmiin. Koski pauhaa taustalla. Sen sointi jää varmasti korviin vielä tästä paikasta lähdettäessäkin.

Ihanaa, kun olet täällä mukanani pakureissulla 💛

Halauksin,

Sanna

paku

Pakuprojekti – lähtöä vaille valmis

Pakuprojekti – lähtöä vaille valmis

Tuntuu, että minusta, tästä blogista ja elämästäni on viime aikoina tullut auto-, rakennus- ja työkalukeskeinen. Illat ovat venyneet pitkiksi, sänkyyn mennessä päässä soi käsisahan meteli ja nenää kutittaa hiomispöly.

Mutta tiedättekö mitä? Se kaikki on ollut sen arvoista, sillä

Bertta-pakettiautoprojekti on vihdoin valmis!

Bertta, minä ja Papu olemme lähtöä vaille valmiita.


Kuluvalla viikolla olen puuhannut entistä enemmän, jos se vielä oli mahdollista. Viimeistelin viimeiset kalusteet, lisäsin naulakoita, kiristelin ruuveja ja pohdin, miten kiinnitän kaiken auton sisälle niin, että voin huoletta ajaa pohjoisen kiemuraisilla hiekkateillä ilman, että tavarat lentävät kyydissä niskaani.

Kaikki kalusteet on kiinnitetty sidontaliinoilla pakettiauton lattiassa valmiiksi oleviin, paksuihin metallilenkkeihin. Pelkästään kaiken kiinnittäminen vei yhden illan. Luulen, että huomaan vielä matkalla erinäisiä kiinnitystarpeita, mutta korjailen niitä sitten tien päällä.

Toissailtana – Lapin kylpiessä hämmentävän kuumassa ilmamassassa – pakkasin kaikki tavarani autoon. Mukaan lähti kaikki oleellinen, mutta ei mitään ylimääräistä:

  • Retkeilytarvikkeet (teltta, riippumatto, nukkumis- ja retkikeitinvälineet)
  • Kameratarvikkeet
  • Musisointivälineet (kitara ja muutama tyhjä vihko, jos laulunsävellysinspiraatio iskee tien päällä)
  • Keittiötarvikkeet (astioita, perusruokatarvikkeita, tiskaustarvikkeet)
  • Vaatteet ja kengät
  • Papun tavarat
  • Peruspeseytymisvälineet (ekologinen saippua, jolla voin pestä itseni, pyykkini ja Papun) + pari ämpäriä vedenkantoa varten
  • Työkalut, sidontaliinoja, autotarvikkeita (sähköjohtoja, käynnistyskaapelit, lapio jne.)

Auton ajotilan (mikähän sen nimi oikeasti on?) yläpuolella on kätevä ja yllättävän tilava varastointitila, johon sain mahtuvaan oikein mukavasti kaikki muutaman kuukauden aikana tarvitsemani vaatteet. Koska pohjoisen säistä ei ikinä tiedä, mukana on sekä hellemekkoja että villapaitoja ja pipoja. Pukeutumistyylini peruspilarit.

Pakettiauton keittiöstä löytyy kahden kattilan menevä kaasuhella ja keittiölipasto, jonka uumeniin kätkeytyy kaikki astiat, osa ruoista, roskis, tiskausvälineet, ja kaasupullo. Kaikki piiloutuu jykevästi liikkuvien puisten liukuovien taakse, joten ne eivät kaapista pääse lentämään ajettaessa.

Vesipiste on keittiökaapin vieressä ja toimii simppelisti ja manuaalisesti. Paikalla ollessa laitan puisen tason päälle 20 litran ison vesikanisterin, jossa on hana. Keittiöaltaan asemaa ajaa vanha, emalinen vati, joka pysyy tiiviisti paikallaan tiukasti mitoitetun tason alla. Kun tarvitsen allasta, vedän sen tason alta käyttöön, tyhjennän käytön jälkeen ulos ja liu’utan sen takaisin paikoilleen.

Keittiökaapin vieressä, pakettiauton takaosassa on pieni jääkaappi. Tämä on asuntoautoon tarkoitettu, hyvin vähän sähköä kuluttava, toistaiseksi erittäin hyväksi havaittu jääkaappi. Se olikin tämän projektin isoin investointi, se maksoi melkein 500€, mutta koko kesän matkatessani haluan saada ruokani ja juomani kylmiksi.

Keitiön vastakkaiselle seinälle sängyn ja takaoven väliin jäi tyhjä tila, jolle en ensin keksinyt käytttöä. Ajattelin täyttää sen erinäisillä säilytystavaroilla, pusseille ja nyssyköillä, mutta projektin loppuvaiheilla sain paremman idean. Koska teen töitä kesän ajan tien päältä, kirjoitan, muokkaan valokuvia ja toki myös syön, tarvitsin jonkinlaisen pöydän ja penkin. En perusta sängyllä syömisestä ja työskentelystä ja tähän tilaan mahtui täydellisesti penkki, jonka kansi avautuu ja sisään mahtuu säilytystilaa. Pöytä taittuu saranoilla vasten sängynpäätyä, sen jalka irtoaa ja kiinnitän sen – yllätys yllätys – sidontaliinoilla kasaan, kun en sitä käytä.

Vaikka itse sanonkin, tämä oli projektin paras ideani. Oli muutaman haavan ja pitkän illan arvoista, että pääsen nauttimaan aamupalan pöydän ääressä ja voin tehdä töitä suhteellisen hyvällä ergonomialla autostakin käsin.

Auton etuosaan mahdutin vielä kitarani (joka toistaiseksi ei ole vielä kiinnitetty mitenkään, se pitää vielä ratkaista jotenkin) ja varaston perältä löytämistäni Ikean laatikoista kyhäämäni kenkäkaapin. Ulkopuolelle, vesipisteen toiselle puolelle rakensin samanlaisen saranoilla kääntyvän pöydän kuin pakettiauton takaosaan. Se pysyy suhteellisen hyvin kiinni pelkkien saranoiden avulla, mutta lisäsin vielä varmistukseksi ketjun, etteivät saranat rikkoudu pöydän päälle lasketusta painosta. Tässä voin hyvällä ilmalla kokkailla Trangialla ruokaa tai kerätä matkan varrelta kukkakimppuja maljakkoon.

Lisäsin pakettiautoon kaksi valoketjua, jotka toimivat pattereilla. Olisin voinut liittää valot suhteellisen helposti auton sähköjärjestelmäänkin eli hupiakkuun, mutta näin pääsin helpolla. En tiedä, kuinka paljon valoille on lopulta käyttöä, kun yöttömän yön aurinko paistaa vuorokauden ympäri koko kesän, mutta ne luovat toki mukavaa ja kotoisaa tunnelmaa.

Tavoitteenani ja teemanani oli olla ostamatta juuri mitään uutta tätä projektia varten. Lukuunottamata kaasuhellaa, jääkaappia ja yhtä 30€:n vaneripalasta (se oli iso palanen!) sekä sähkötarvikkeita, kaikki tavarat ovat joko omasta kodistani tai ostettu käytettynä. Lopputulos on hieman kirjava ja kirpputorihenkinen, mutta se ei minua haittaa. Tein tätä itseäni varten ja itse olen tähän enemmän kuin tyytyväinen.

Seikkailu odottaa, tie on avoin ja pohjoisen maaginen kesä edessäpäin. Ihanaa, kun olet täällä mukanani kaikkea tätä seuraamassa 💛

Halauksin,

Sanna

Muistutuksena, päivitän usein myös Instagramin puolella reissusta ja seikkailuistani videoiden ja kuvien muodossa. Tervetuloa mukaan 🤗

Pakuprojektin alku ja loppu

Pakuprojektin alku ja loppu

Puolitoista vuotta sitten, blogini ensiaskeleet otettiin pakettiautosta käsin. Se oli ikään kuin testireissu, osaisinko ja haluaisinko elää pakettiautoelämää.

Ei siinä ollut mitään epäselvää, haluanhan minä 😍

Olen muutamaan kertaan jo vihjannut muuttavani ensi kesäksi pakettiautokotiin asumaan ja se suunnitelma on edelleen voimissaan. Syksyn aloittaessa vaikeinta, pimeintä taivaltaan, ostin vihdoin oman pakettiauton ja aloitin suunnittelemisen.

Lokakuussa sininen hurmurini, Tapsa, kotiutui.

Alkusuhde sujui hyvin. Tapsa kuljetti minua tuntureille ja takaisin. Olimme molemmat iloisia yhteisistä retkistä. Vietin useita iltoja istuskellen tavaratilassa ja miettien, mitä kaikkea sinne kesäksi rakentaisin.

Talven kylmyyden myötä Tapsa jäi pihalle lepäilemään ja keräämään kinoksia päällensä. En ihan luottanut sen kykyyn pysyä hereillä talven kovimmilla pakkasilla, joten se jäi loikoilemaan ja odottelemaan kevään lämpöä.

Tammikuussa ajattelin käynnistellä pakettiautoa huvin vuoksi, ihan vain tarkistaakseni, vieläkö se on elävien kirjoissa ja jo hieman kevään remonttiajatus mielessä.

Siitä se alamäki sitten lähti.

Tapsa ei lähtenyt käyntiin. Ei toisella kerralla, eikä kolmannella. Ei parin päivän päästä. Ei apuvirralla eikä täydellä akulla. En tiedä, millä kummalla saimme auton lopulta käyntiin, mutta se oli jo puoli voittoa ja monen päivän ja eri ihmisten välisen yhteistyön suunnaton ponnistus. Kuljin Tapsalla viikon verran ja se tuntui olevan hyvissä sielun voimissa.

Meinasin jo huokaista helpotuksesta. Tämä oli se takapakki, joka kaikille tulee tällaisissa projekteissa, eikö? Ja nyt se on ohi.

Jätin Tapsan vielä lepäilemään ja odottamaan lämpimämpiä päiviä.

Kevään auringon alkaessa paistaa siivosin auton lattiasta kattoon. Vuokrasin tekstiilipesurin, putsasin penkit, katon, lattian. Likaveden määrä oli suuri. Auto oli ilmeisesti ollut remonttikäytössä ja sen takatilaa oli surutta käytetty öljyisten ja likaisten tavaroiden kuljetukseen. Haju oli sen mukainen. Nätisti sanottuna autossa haisi öljyssä uitetulta mieheltä. Nams.

Sisällä autossa oli ostohetkellä sängyn- ja pöydän runko. Kurjassa kunnossa kumpainenkin. Mustan ja limaisen likakerroksen – ja sen hajukerrosen – peittämät.

Hioin sängyn ja pöydän pinnat huolellisesti. Kaiken mustan, öljytahraisen pinnan alta paljastui kaunis ja puhdas puukuvio. Juuri sellainen, josta pidän. Käsittelin pinnan pellavaöljyllä, koska halusin pitää puupinnan mahdollisimman luonnollisena. Pöydän päällä tulen luultavasti käsittelemään muun muassa ruokaa, joten myrkytön ja puuta suojaava pellavaöljy on siihen tarkoitukseen hyvä valinta. Joudun käsittelemään pintoja vielä uudelleen käytön myötä, mutta se ei haittaa. Mukavaa pikku puuhastelua.

Kevättalven tullen Tapsan starttiongelmat lisääntyivät, kun se oli hetken lainassa ystävillä. Tapsa koitettiin pitää elossa kaikin keinoin: vaihdettiin akkua, huollettiin starttia, tutkittiin moottoria, sen ilmanottoaukkoja, elektroniikkaa, hihnoja. Kaikki tuntui olevan samaan aikaan kunnossa ja epäkunnossa. Mitä enemmän autoa tutki, sitä enemmän sieltä löytyi kummallisuuksia; sähköjohtoja, jotka ei vieneet mihinkään, nappuloita, jotka eivät tehneet mitään, mielenkiintoisia huomioita, kuten se, että etuvalot toimivat joskus, mutta toisinaan ei, hätävilkun ja töötin täydellinen puuttuminen.

Pakkasilla Tapsa pidettiin hengissä usean auton akkujen voimin ja se selvisi talvesta juuri ja juuri.

Samaan aikaan, kun autokotini ulkokuori hajoili, suunnittelin sen sisustaa. Olin päättänyt jo projektin alkuvaiheilla, että ensimmäisenä pakuvuotenani pidän remontoinnin kohtuullisena. En omista työkaluja saati taitoja purkaa koko pakun sisustaa, eristää sitä, uusia ilmanvaihtoa tai sähköjä. Asioita, mitä usein varsinkin ulkomailla rakennettuihin pakuprojekteihin usein tehdään. Auto olisi kuitenkin kesän ajan kotini, joten halusin tehdä siitä edes hieman sellaisen. En tarvitse autokotiini paljon, mutta päätin, että sängyn ja pöydän lisäksi jääkaappi ja jonkinlainen pieni sähkölatausmahdollisuus siellä on oltava.

Helpoiten autoon saa sähköt niin sanotun hupiakun avulla. Hupiakku on toinen auton akku, joka liitetään varsinaiseen auton akkuun releellä. Kun auto on käynnissä, moottori lataa ensitilassa auton omaa akkua ja kun se on täynnä, se alkaa ladata hupiakkua. Kun hupiakkua käytetään ja vaikka se tyhjenisi, rele akkujen välissä estää auton varsinaisen akun tyhjenemisen.

Tutkin ja opiskelin ensimmäistä kertaaa elämässäni sähkötekniikkaa. Laskin, minkälaisen invertterin eli sähkömuuntajan tarvitsen hupiakkuun liitettäväksi, jotta saan ladattua suhteellisen turvallisesti ja tehokkaasti tietokoneen, puhelimen ja kameran akkuja.

Lopputalvesta vein viimein pakun korjaamolle ja pyysin tutkimaan sen läpikotaisin sillä silmällä, kannattaako sitä korjata ja kuinka paljon. Ystävällinen ja avulias mekaanikko kehotti käyttämään pakun katsastuksessa jo nyt, melkein puoli vuotta etukäteen, jotta saisin tietää tarkan vikalistan korjausta varten ja sen jälkeen päättää, mitä autolle kannattaisi tehdä.

Olin mielessäni varautunut jo totaaliseen takapakkiin ja sehän sieltä tuli. Katsastuksessa ilmeni lisää ongelmia jo tietämieni lisäksi. Myös jarrut hajosivat niitä testattaessa. Kirosin ensin ihmistä, joka juuri ja juuri toimivasta autostani hajotti vielä jarrutkin, mutta katsastuksessa sanoivat viisaasti, että parempi niiden on hajota nyt ennen kuin olen reissussa yksin keskellä ei mitään.

Köröttelin kotiin ilman jarruja. Tapsa joutui ajokieltoon.

Olen monta kertaa talven aikana kironnut ideaani ja koko pakettiautoani, etten jaksa enää edes kirota. Otan Tapsan oppimiskokemuksena. Kalliina sellaisena, mutta eipä tarvitse toista kertaa oppia kantapään kautta. Toivon, että joku muu voi oppia minun kantapään kautta pakuprojektista ja siitä, miten se kannattaisi tehdä.

En olisi ikinä uskonut perehtyväni auton korjaamiseen ja kunnostamiseen, mutta sehän elämässä on hienoa. Koskaan ei tiedä, mitä se eteen tuo ja kaikesta voi oppia jotakin. Talven myötä olen oppinut hurjan paljon uutta.

Olen oppinut dieselmoottoreista. Olen oppinut käynnistämään sellaisen itse apukeinoin, jos se ei itse niin jaksa tehdä. Olen oppinut vaihtamaan auton akun, öljyt ja suodattimet. YouTubesta on ollut iso apu ja yllätyn edelleen, miten paljon tietoa sieltä löytyy. Olen oppinut, että auton korjaaminen ei ole rakettitiedettä, vaan hyvin maanläheistä ongelmanratkaisua. Olen oppinut, että kun ostaa halvan auton, saa halvan auton.

Suunnattoman iso kiitos ystäville, erityisesti M:lle, jota ilman en olisi oppinut näistä yhtään mitään. Toistan jo itseäni, mutta ilman muita ihmisiä tällaiset takapakit ja ongelmat tuntuisivat paljon suuremmilta kantaa yksin. Kiitos ❤

Pakuprojektini ottaa hieman enemmän aikaa, rahaa ja muutaman kiertotien enemmän kuin alunperin ajattelin, mutta en ole luovuttamassa. Uudet tuulet on jo purjeissa ja uudet suunnitelmat edessä, jotta kesän pakureissuni toteutuu.

Difficult roads often lead to beautiful destinations

♥: Sanna

Roadtrip Inariin – VIDEO

Roadtrip Inariin – VIDEO

Päätin pääsiäisen aikaan lähteä roadtripille. Päätös oli nopea ja hetkessä tehty, samoin päämäärä. En ole käynyt ennen Inarissa, ajanut vain nopeasti lävitse. Olen jo pitkään halunnut myös nähdä Lapin mereksikin kutsutun Inarin järven.

Auton muutin makuuhuoneeksi retkipatjan ja kahden makuupussin kanssa. Mukaan mahtui vielä karvapohjasukset vallattomia päiväretkiä varten, kuvausvälineet sekä ruoat ja juomat – kaikki, mitä ihminen tarvitsee elääkseen. Ja tietenkin valtuutettu seikkailukaveri, Papu.

Ystävältäni sain muutaman vinkin Inarin seudulle: keskustan tuntumassa virtaava Juutuanjoki olisi luultavasti jo vapaa jäistä tähän aikaan vuodesta ja virtaisi villisti kohti Inarijärveä. Bongasin myös kartalta aivan itärajan tuntumassa kylän, Nellim, jossa hetken päähänpistosta halusin käydä ilman mitään sen suurempia suunnitelmia.

Juutuanjoki virtasi vapaana ja vuolaana. Se alkoi pienestä virrasta, jonka lähellä uskalsi kevein mielin hiihtää, mutta yltyi pian turkoosien jäälauttojen väistyessä kohisevaksi koskeksi. Sen ylitse on rakennettu uusi, hieno riippusilta, josta kosken kuohuja pääsee ihailemaan aitiopaikalta.

Nellimiin saavuin illalla, tosin vielä valoisaan aikaan, sillä pimeä tulee vasta kymmenen maissa. Nellim näyttäytyi muutaman talon ja yhden ilmeisesti kalastajien ja metsästäjien suosiossa olevan majatalon kylänä, jota ympäröi suunnattoman suuret metsät ja Inarijärven kaakkoiskulma.

Suunnittelin hiihtäväni Nelliminvaaralle, jolta ajattelin avautuvan komeat maisemat järvelle päin. En kuitenkaan tajunnut, että vaara sijaitsee Venäjän ja Suomen rajavyöhykkeellä, jonne ei ole ilman lupaa asiaa. Metsänreunaa täplittävät keltaiset, isoin kirjaimin kirjoitetut varoitusviitat eivät houkuttaneet kokeilemaan, kuinka tarkkaan raja on vartioitu.

Vasemmalla puolella Suomi, oikealla Venäjän raja.

Muutin suunnitelmaani ja hiihdin Nellimjärven ja Paksuvuonon väliin sotien aikaan rakennetulle ja nyt museoidulle uittorännille, jossa käytin päivän ihaillen pientä, puisella sillalla kesytettyä koskea järvien välissä. Suloinen, kirkasvetinen koski ei yhtään hävinnyt Nelliminvaaran mahdollisille järvinäkymille. Kosken vierestä kulki muutama moottorikelkkailija, muuten vietin koko päivän näkemättä tai kuulematta ketään. Itärajan tuntumassa saa usein kulkea hyvin omassa rauhassa.

Löysin tien päältä ja retkiltäni uudenlaista inspiraatiota. Ilmeisesti tarvitsen maiseman vaihtelua saadakseni uusia ideoita ja energiaa. Reissu teki hyvää ja sain ajatuksen tehdä pitkästä aikaa videon. Kuvaaminen merkitsee minulle paljon, se on samalla omien ajatusten jäsentämistä, luovuuden kanavoimista ja halua jakaa muille sen, mitä minä saan kokea täällä pohjoisen upeassa luonnossa.

Toivon kuvillani ja videoillani pystyväni jakamaan edes pienen osan siitä vapaudesta ja onnen tunteesta, jota näiltä retkiltäni löydän. Kiitos, kun olet täällä jakamassa sitä kanssani ❤

♥: Sanna

Hiihtäen Pallakselta Hettaan

Hiihtäen Pallakselta Hettaan

Seikkailuystäväni Emma oli tulossa Lappiin luokseni viikoksi. Se tarkoitti suuren seikkailun alkua, hiihtovaellusta kotikansallispuistossani Pallas-Ylläksen kansallispuistossa. Suunnitelma oli – kuten yleensäkin – löyhä, mutta tarkoituksena oli päästä hiihtäen Pallakselta Hettaan, yhteensä 60km matka neljässä-viidessä päivässä.

Erämaalatujen mahdollisen hoitamattomuuden vuoksi olimme varautuneet myös palaamaan puolestavälistä puistoa, Hannukurulta takaisin, sillä 30km hiihto upottavassa umpihangessa ei ole enää hauskaa. Seurasimme latutilannetta muun muassa Hetan, Raattaman ja Muonion latukartoilta, joista näkee, koska niitä on viimeksi hoidettu. Vaikka olimme matkassa hiihtolomaviikkojen jälkipuoliskolla, viikolla 10, latuja oltiin avattu koko reitiltä vain n. 15km verran. Erinäisten Facebook-ryhmien ja luontokeskuksiin soitteluiden perusteella saimme tietoa, että hyvällä tuurilla pääsisimme hiihtämään koko reitin siellä kulkeneiden poro- ja huoltomiesten moottorikelkkajäljissä.

Suureen seikkailuun kuuluu pienet yllätykset ja epätietoisuudet. Pakkasimme viiden päivän ruoat ja tavarat ahkioihin, lastasimme suksemme ja varusteemme autoon ja suuntasimme kohti kansallispuiston tuntureita.

Päivä 1 – Pallaksen luontokeskus – Nammalakuru

Päivä kääntyi toiselle puoliskolleen, kun saavuimme Pallaksen luontokeskuksen pihaan. Tuuli puhalsi parkkipaikan kovaksi kivettynyttä hankea, auto tuprusi täyteen lunta, kun pakkasimme ahkiot ensimmäistä kertaa tällä reissulla. Muutama huiveihin ja huppuihin hunnutettu laskettelija oli tuulta suojassa Pallaksen pienen hotellin ovisyvennyksessä.

Kietaisin kartan ja varmuuden vuoksi mukaan ottamani kompassin anorakin etutaskuun ja lähdimme laskemaan pullein ahkioin parkkipaikalta alas kohti metsän suojaan katoavia reittimerkkejä. Puiset raksit on pystytetty muutaman kymmenen metrin välein koko hiihtovaellusreitin varrella ja niitä oli helppo seurata huonossakin säässä. Retkeilijä ei silti lähde matkaan ilman karttaa ja sen lukutaitoa. Tälläkin reissulla siitä oli tarpeen useaan otteeseen tarkistaa oikea suunta ja se, kuinka pitkä matka oli seuraavaan lämpimään majapaikkaan.

Kuva: Emma S.

Hiihdimme useita tunteja tasaista, metsäistä suota pitkin. Yritimme löytää lounastauoksi tuulensuojaa kuusten katveesta, mutta kynttiläkuusten ohut olemus tarjoaa vain vähän lohtua kovassa puhurissa. Kaivoimme itsemme pieneen lumikinokseen, ahkion päällä nautittu lämmin nuudelilounas maistui uskomattoman hyvältä. Kuten aina ulkona nautittu ruoka.

Ilta-auringon valo heijastui sinne tänne viskoutuvista lumikiteistä. Silloin kun silmiä pystyi pitämään auki, saattoi ihailla tuhansien kimmeltävien timanttien tanssia kultaisen talviauringon viimeisissä säteissä. Muulloin oli tarpeen suojautua tuulelta ja tuiskulta hupun, huivin ja pipon lämmittävään kombinaatioon.

Iltaa kohden reitti kääntyi suolta kohti tuntureita, yöksi pääsisimme Nammalakurun autiotuvan seinien suojiin kuivattelemaan hengityksen ja hienhuurussa kostuneita vaatteitamme ja lepäämään ennen seuraavan päivän uutta hiihtoa.

Tuuli antoi periksi suomaiseman avaruuden jälkeen ja taivas kirkastui. Ennen tunturiin nousua pysähdyimme välipalatauolle pienelle riihelle, joka tarjosi karuudessaan suojaa illan puhurilta.

Kuva: Emma S.

Nousu tunturiin oli raskas. Kova tuuli oli puhaltanut latunamme toimineen moottorikelkan jäljen kokonaan umpeen ja käytännössä hiihdimme koko matkan umpihangessa. Minä, joka liikuin liukulumikengillä, avasin latua ja perässä tullut Emma tunturisuksineen koitti selviytyä metrinkin korkuisista lumidyyneistä, joita ilmankin kiipeäminen tunturiin olisi ollut kova koitos. Olimme hiihtäneet lähes kahdeksan tuntia saapuessamme Nammalakurun tuvalle. Tuvalla oli muitakin, se tarkoitti valmiiksi lämmitettyä tupaa. Muita ihmisiä yleensä karttavana olin iloinen päästessämme riisumaan kosteat vaatteet ja lämmittelemään valmiiksi kuumana hehkuvan kaminan ääreen.

Päivä 2 – Nammalakuru – Hannukuru

Tuisku ja tuuli oli yön aikana rauhoittunut. Aamuaurinko paistoi tuvan ikkunoista kirkkaana ja kutsuvana ja herätti retkeilijät jo aamuseitsemän jälkeen. Nammalakurun tuvalla ei talvisin ole avoinaisena pysyvää vedenhakupistettä, joten kaikki ruoka- ja juomavesi pitää sulattaa lumesta. Muutaman litran sulan veden saamiseen lunta saa hakea kymmenlitratolkulla.

Tällaiset konkreettiset päiväaskareet ruoanlaiton ja varusteiden huollon lisäksi ovat asioita, joista retkissä nautin. Ne pitävät mielen vain tässä hetkessä. Ruoka, vesi, lämpö – niiden ympärillä pyörii koko sen hetkinen maailma eikä silloin ajatuksissa ole sijaa muun maailman huolille.

Nammalakuru sijaitsee nimensä mukaisesti kahden tunturin välisessä kurussa. Tuvalta reitti jatkuu seuraavaa tunturin rinnettä kiiveten. Lämpimässä levätyn yön ja reilulla voinokareella maustetun aamupuuron jälkeen nousu ei kuitenkaan tuntunut kuin pieneltä aamujumpalta edellisillan umpihankikiipeämiseen verrattuna. Ahkioita pakatessamme tuvan pihaan kurvasi kaksi huoltomiestä, joiden tuore kelkkajälki tiesi meille helppoa, valmiiksi tampattua reittipohjaa.

Kultainen aurinko heijastui valkoisesta aavasta kirkkaana ja kovana. Sen valo söi maiseman värit sinistä ja kylmän keltaista lukuunottamatta kokonaan ja sai kurun tuntumaan kuin lumiautiomaalta.

Se mikä menee ylös, on tultava myös alas.

Tunturisuksilla, joissa ei ole keskellä jarruttavaa karvaa, kuten liukulumikengissäni, laskun huumaan pääsee kunnolla. Itse jouduin välillä potkimaan vauhtia alamäkeenkin, mutta täysi ahkio antaa mukavasti työntöapua.

Liukulumikengillä lasku on hallittavampaa umpihangessa kuin kovalla pohjalla, joten päädyin lopulta laskettelemaan hitaasti kelkkapohjan viertä, kun Emma laski hurjaa vauhtia tuoretta jälkeä pitkin tunturista alas. Emma odotteli alhaalla hidasta laskuani ja ehtipä jo evästelläkin ennen kuin saavuin tunturin juurelle.

Koska erämaalatuja tai talvireittejä ei ollut viikolle 10 asti vielä huollettu, reittimme mutkitteli hieman. Kuljimme Pallakselta lähtiessä tuntureiden länsipuolta, mutta Nammalakurun jälkeen reitti laski niiden itäpuolelle Vuontisjärven rantaan. Koska järven toisella puolella sijaitsee Pallaksella suosittu lomailukohde, Vuontispirtti, oli järveä ympäröivät ladut juuri ajetut.

Kohtasimme matkalla monta päivähiihtelijää, jotka jäivät juttelemaan ja kyselemään matkastamme. Ahkioiden kanssa kulkevia ei kuulemma ole näillä keväthangilla vielä turhan montaa liikkunut. Moni vanha lapinlomailija kertoi itsekin aikoinaan hiihtäneensä saman reitin ja tuikkivin silmin muisteli tarinoita entisaikojen hiihtovaellusreissuista ja toivotteli turvallisia tunturihiihtoja.

Muilta hiihtäjiltä saimme myös tärkeää tietoa latujen ja reittien kunnosta. Tietoa, jota internet tai luontokeskuksissa istuvat oppaatkaan eivät osanneet meille kertoa. Kuin olisimme palanneet ajassa taaksepäin aikaan, jolloin tieto kulki suusta suuhun, ei verkkoja pitkin näytöstä näytölle.

Koko valoisan ajan hiihdettyämme saavuimme Hannukurun järven jäälle. Sen toisella puolella odotti retken puolivälipalkinto – Hannukurun erämaasauna. Ilta tarjoili parastaan pakkasen kiristyessä paukuttamaan saunan nurkkia ja revontulten loistaessa täysin valosaasteettomalla taivaalla.

Päivä 3 – Hannukuru – Sioskuru

Aamu valkeni kuulaana ja kauniina reitin ehkä kauneimmalle osuudelle. Saunanpuhtaina ja voipuuron voimin matka jatkui koko päivän tuntureiden kylkiä ja kuruja pitkin viistävää reittiä pitkin. Tuntureilla hanki oli auringon ja tuulen yhteisvoimin muuttunut kovaksi ja kantoi hiihtäjän helposti. Oikaisimme muutaman mutkan suoraksi valkoista lumitasankoa pitkin.

Kuruja pitkin kulkeva tuntee olonsa pieneksi suurten tunturien varjossa. Komeat, sinihuntuiset jättiläiset kohoavat aivan vieressä hiljaisina ja kylminä, mutta kuitenkin jonkinlaista vanhaa viisautta ja kauneutta hohkaavina.

Taivaanrannassa kohoavien valkoisten jättiläistuntureiden takana tiesimme olevan seuraavan majapaikkamme, Sioskurun autiotuvan. Tasankoa pitkin hiihto ennen tuntureiden taakse pääsemistä kesti melkein puoli päivää. Meno oli kuitenkin kevyttä, auringon ja hyvien juttujen siivittämää. Energiaa ja aikaa riitti ylimääräisille hauskanpitotauoillekin.

Välipala- ja lounastauot oli mukava päättää pienillä välinokosilla auringon lämpimien säteiden alla. Ahkio oikein pakattuna tarjoaa mukavan lepopaikan ja yllättävän energisoivan päiväunen. Tunturituulesta tai lumesta ei ollut tietoakaan. Ilma seisoi paikoillaan ja antoi kevättalven auringon siirtää siihen ensimmäisiä lämmittäviä säteitään.

Kuva: Emma S.

Ilta-aurinko maalasi taivaanrantaa pastellinpunaisin ja sinisin sävyin, kun pääsimme viimein valkoisten tunturienhuippujen välistä kipuamaan kohti yöpaikkaamme.

Posket punaisina auringosta ja koko päivä ulkona vietetystä päivästä laskimme päivän viimeiset laskut alas Sioskuruun, kumpikin omalla tyylillämme. Emma vauhdikkaasti etunenässä, minä hitaammin sivakoiden takana. Koetinpa jopa ahkion päällä pulkkatyylillä laskemista kovalla tunturihangella. Laskutyylini tai vauhtini ei siitä kovinkaan parantunut, mutta hauska päivän lopetus se oli.

Kuva: Emma S.

Päivä 4 – Sioskuru – Hetta

Yöllä Sioskurun tuvan seinät notkuivat ja kolisivat. Kova tuuli puhalsi ankarasti läpi kurun ja sai tuvassa nukkujat heräämään muutaman tunnin välein. Kävimme useaan otteeseen tarkistamassa, etteivät ahkiomme tai suksemme lennä tuvan seinustalta tuulen mukana. Yöllinen vessareissu kymmenen metrin päähän melkein eksytti tuvalta. Niin kova ja peittävä oli tuuli ja lumituiverrus, että tuvan ääriviivat hukkuivat heti sen seinustalta poistuttaessa. Toivoimme, että aamun valkeus ja valo voittaisi myrskytuulen ja pääsisimme matkaan heti aamusta.

Aamu valkeni, mutta myrsky jatkoi työtään. Se puhalsi kovaa ja heitteli pakkaslunta veitsenterävinä vaakasuoraan. Aurinko nousi tunturin takaa vain katsellakseen myrskytuulen touhuja. Sen edellispäiväinen lämpö ja lempeys oli hukkunut johonkin sumuisen ja tuiskuisen jääkideverhon taakse.

Aamiaisen yhteydessä keskustelimme päivän suunnitelmasta. Reittimme kulkisi vastatuuleen nousten kurua pitkin laakealle tunturin huipulle entistä enemmän alttiina myrskyn voimille. Hiihtäminen tässä säässä ei olisi järkevää.

Pohdimme vaihtoehtoista reittiä kurun toiselle puolelle, osittain tuulelta suojaan. Se kiertäisi melkein puolet pidemmän matkan eikä välttämättä tarjoaisi kuitenkaan tarpeeksi suojaa tuulelta, sillä se kulkisi aapojen soiden poikki, jossa mikään ei olisi pysäyttämässä tuulen voimaa. Kiertoreitti ei tulisi kyseeseen.

Viimeinen vaihtoehto oli odottaa seuraavaan päivään tuvalla ja jatkaa matkaa vasta silloin. Tarkistimme säätiedotuksen (Sioskurun tuvalla löytyi nettiyhteys, näin ei ole kaikkialla reitin varrella), joka toivottomasti näytti seuraavalle päivälle samanlaista tuulta ja kaupan päälle lumisadetta.

Meillä ei ollut vaihtoehtoja kuin suojata itsemme ja tavaramme niin hyvin veitsenterävältä tuiskulumelta ja jäätävältä tuulelta kuin pystyimme ja taistella hitaasti tiemme kohti tunturin huippua.

Kuva: Emma S.

Laskin, että vauhtimme tunturin huipulle oli alle kilometri tunnissa. Lounas- tai juomataukoja oli lähes mahdotonta pitää, sillä pysähtyminen myrskytuulessa oli kuluttavampaa kuin hidas eteenpäin kulkeminen. Hörpimme pikaisesti toisiimme nojautuen termoksesta kuumaa keittoa, jonka olimme lämmittäneet tuvalla etukäteen. Mistään tavarasta ei voinut päästää hetkeksikään irti, sauvat ja lapaset olivat alati lähdössä myrskyn matkaan.

Tunturin laella maisema oli kuin ulkoavaruudesta. Irtolumi velloi kovan hangen pinnalla aaltoimaisin, hallitsemattomin liikkein. Näky oli kuin sekoitus kuun pintaa ja aavikkohiekkamyrskyä. Aurinko paistoi edelleen jostakin hileverhon takaa kylmänä ympärillään jääkiteistä muodostunut halo. Sain etusormeeni paleltuman kaivaessani kameraa esille näissä olosuhteissa.

Näky oli uskomattoman karu, villi ja kaunis.

Tunturin toiselle puolelle päästessämme tuuli irrotti vihdoin hieman otettaan. Korvat soivat tuntien tuiskeen kuuntelun jälkeen. Oli samaan aikaan kuuma tunturiin nousun jäljiltä ja kylmä tuulen puhallettua meitä päin viimeiset pari tuntia. Olimme lähes varmoja, että illan tullen löytäisimme paleltumia poskistamme, vaikka kuinka suojasimme niitä vaatteiden sisään.

Saimme jostakin energiaa vauhdittaa matkaamme. Hiihdimme vauhdikkaasti tuulen voimasta vapautuneina pienempiä, tuulettomia kuruja pitkin alas tuntureilta. Kurut tuntuivat kuin isoilta ojilta, joiden pohjalla kuljimme pieninä pari päivää sitten kulkeen moottorikelkkailijan jälkeä pitkin. Pohdin, miten upealta tunturikoivikkojen peittämät kurut ovatkaan kesäaikaan. Hetta-Pallaksen kesäreitti pitänee myös nähdä lähivuosina.

Monen kilometrin suotasangon jälkeen pysähdyimme reilusti jo päivän puolella lounastauolle Pyhäkeron autiotuvalla. Alkuperäinen suunnitelmamme oli yöpyä tuvalla ja jatkaa viimeiset 7km vasta seuraavana päivänä. Liekö sisuunnuimme hurjista olosuhteista, mutta yhteistuumin päätimme hiihtää vielä iltaa myöten koko matkan Hettaan asti. Muutama päivähiihtelijä todisti hymysuin tuvalla yritystämme löytää kyyditys Hetasta Muonioon autollemme. Kymmenien puheluiden jälkeen löysimme siinä kohtaa jo kovin väsyneet itsemme ja ahkiomme muoniolaisen taksiyrittäjän P. Hirsikankaan kyydistä, jonka lämmintä ja erinomaista palvelua en voi kuin kehua.

Hiihtovaellus päättyi laskevan auringon valossa viimeisiin sivakointiin Ounasjärven jään yli Hetan kylään. Kiitos, Emma, retkiseurasta ja sisukkaasta seikkailumielestä.

Kiitos sinulle, kun luit seikkailuni ✨

♥: Sanna

Lumisurffausta Pyhä-Luostolla

Lumisurffausta Pyhä-Luostolla

Viikonloppuna matkasin kohti Pyhä-Luostoa. Taas. Tuossa pienessä kansallispuistossa ja tunturikylässä keskellä Itä-Lappia on jotakin puoleensavetävää. Kylähenki, jonka huomaa niin hiihtokeskuksen ravintolassa, jossa joka toisessa pöydässä istuu tuttu kasvo kuin ystävien kahvipöydässä, jonka ääressä on aina ihmisiä niin, että kupit loppuvat kesken. Pyhän alue on suloisen pieni. Hiihtokeskus on jopa tällaiselle hiihtokeskusinhoajalle sopivan kokoinen. Semmoinen, että itse tunturi on pääasiassa eikä sen ympärille rakennetut hulppeat puitteet, ravintolat ja putiikit. Kyläkeskus kattaa tunturin varjoon jäävän muutaman rakennuksen, isoimpana niistä luontokeskus, jolle salliikin hieman mahtipontisemma puitteet kuin muille. Pyhä sopii minulle hyvin.

Pyhäjärven kylä Pelkosenniemellä Soutajatunturista katsottuna. Taustalla kohoaa Luoston tunturit ja Pyhä-Luoston kansallispuistomaisemat.
Pyhäjärven kylä tunturista katsottuna. Horisontissa kohoavat Luoston tunturit ja Pyhä-Luoston kansallispuistomaisemat.

Aamu Pyhällä valkeni kuulaana ja kauniina. Kuin sokerikuorrutuksen saaneena. Ystävieni talo, jonka vielä remontoimattomalla vintillä nukuin kahden makuupussin lämmössä sijaitsee Pyhäjärven rannalla, hieman kauempana itse hiihtokeskuksesta. Järven oisella puolella nouesvat Pyhätunturi ja Soutajatunturi, joiden ääriviivat erottuivat aamun huurteisesta sumupilvestä juuri ja juuri.

Päivän ohjelmana oli kiivetä Soutajatunturille ja kokeilla lumisurffausta. Minä ensimmäistä kertaa.

En ole laskenut itseäni urheilijaksi, saati extremeurheilijaksi koskaan. Olen luonteeltani varovainen, pidän hitaista ja rauhallisista aktiviteeteista. En tosin tiedä, mitä tämän talven aikana sille kaikelle on tapahtunut. Yhtäkkiä löydän itseni vapaalaskemasta tuntureiden puuterilumilla, lumisurffaamasta vapailla hangilla ja lumilautailemasta moottorikelkan perässä. Kaiken lisäksi nautin siitä kaikesta täysin sydämin. Nautin vauhdista, jota ennen olen pelännyt, nautin kylmästä tuulesta ja elämisen riemusta. Lappi tekee ihmeitä ihmiselle.


Rakensimme junan lumimönkijän perään, jotta saisimme kuljetettua viisi ihmistä, kolme koiraa ja lumisurffaustarvikkeemme tunturiin. Juna koostui koirien kelkkareestä, yhdestä potkukelkasta ja yhdestä ahkiosta sekä niiden välisistä köysiviritelmistä. Viimeistekin rippeet minusta extreme-lajien inhoajana karsiutui siinä kyydissä. Lumi tuiskusi silmille, isommat koirat juoksivat täysin rinnoin auringon kultaamalla hangella, pipo ja kaulahuivi keräsi puuterilumikerroksen ylleen. Hetki maistui elämältä.

Kuva: Jari Kivelä
Kuva: Jari Kivelä

Junaviritelmän jätimme järven jäälle ja kiipesimme tunturiin lihasvoimin. Umpihanki oli syvä, mutta kevyt. Isoimmat kulkivat edellä, pienimmät (lue: koirat) pääsivät tallaamaan valmista polkua. Aurinko helli ulkoilijoita, lumi kimmelsi tuhansin pienin timantein. Hengitystä tasaamaan jäänyt laskija sai ihailla järven takana avautuvaa puhdasta kansallispuistomaisemaa, joka kylpi sinisen ja kalpean keltaisen eri sävyissä. Hyvin lumelta suojatut saappaat upposivat hankeen, mutta olivat kevyet nostaa ylös askel askeleen jälkeen.

Kuva: Jari Kivelä

Kokeineimmat olivat valinneet rinteeksi loivan, hyvillä maisemilla varustetun. Ilmapiiri oli kevyt, nauru herkässä itse kunkin ottaessa lumikylpyjä tasapainon herpaantuessa laudan päältä. Vauhti ei päätä liioin huimannut syvässä lumessa. Parhaan laskun sai se, joka onnistui ohjaamaan laudan edellisen hankeen piirtämälle jäljelle ja saamaan hieman enemmän vauhtia kuin mitä upottava hanki itsessään antoi.

Muutaman harjoittelukerran jälkeen alastuloa voisi sanoa jo lumisurffaukseksi. Sitä aiemmat olivat enemmän tai vähemmän hankikylpyjä ja tasapainon hakemista. Onnistumisen riemu ja uuden oppiminen purkautuivat ilmoille voittajan elkein.

Kuva: Jari Kivelä

Päivä humahti nopeasti. Hanki kirjoutui laskun jäljistä piirtäen siihen tummansinisen sävyisiä kiemuroita. Posket punoittivat tunturin rinteen nousemisesta ja pakkasen kosketuksesta. Koirat eivät jaksaneet juosta joka laskijan perässä haukkuen, vaan kietoivat itsensä lumikieppiin aurinkoiseen paikkaan ja vahtivat laumaansa enää vain puolella silmällä. Reppu keveni keksieväistä, jotka jaettiin tasaisesti kaikkien kesken. Niidenkin, joihin tutustuttiin vasta tunturin rinteessä. Pyhällä kylähenkeen kuuluu retkieväiden jakaminen. Mikä olisi parempi keino saada uusia ystäviä kuin jakaa väsyneille laskijoille kotitekoisia suklaakeksejä?


Aurinko jatkaa pohjoisen pimeyden jäljiltä väsyneiden hellimistä. Se on paistanut lähes päivittäin jo viikkojen ajan. Se tuntuu ihanan raikkaalta tuulahdukselta, kevään ensi merkiltä ja uudenlaisen energian tuojalta. Vaikka eletään vielä täysiä talvikuukausia, auringon kultaamina ne tuntuvat toisenlaisilta kuin aiemmat.

Aurinkoa ja puuterilunta keväisiin päiviisi toivottaa

♥: Sanna

Postauksen ensimmäinen kuva: Jari Kivelä

Jos haluat kokeilla Pyhä-Luoston alueella lumisurffausta, ystäväni järjestävät ohjattuja retkiä, joille on joka tason laskija tervetullut. En voi kuin suositella ❤


Lue myös muita talviaiheisia kirjoituksiani:

Pakureissussa – VIDEO

Olen kuvannut koko kevään ja alkukesän, mutta videon työstäminen jäi kaiken Bertan rakentamisen, muuton ja nyt reissaamisen jalkoihin. Haluan kuitenkin jatkaa videoiden tekemistä ja jakamista – niiden avulla koen pystyväni välittämään tunnelmia, ajatuksiani ja tunteitani vielä valokuvia monipuolisemmin. Videolla kerron kevään ja kesän saapumisesta pohjoiseen, pakun rakentamisesta ja siihen muutosta. Siitä, miten opin rakentamaan, mistä […]

Pakureissussa – Liikkuva koti matkalla etelään

Jätin pohjoisen aavat taakseni ja käänsin keulan kohti etelään. Olen käynyt viimeksi etelässä tapaamassa ystäviäni ja perhettäni joulukuussa. Pohjoiseen muttettuani uhmasin, että minua on vaikea saada sieltä pois useammin kuin kaksi kertaa vuodessa. Alunperin vitsiksi tarkoittamani pitää näköjään paikkaansa paremmin kuin hyvin. Paku alkaa näyttää kodilta. Edelleen petaan sängyn joka aamu – ihan vain siksi, […]

Pakureissussa: Utsjoki ja Ailigas-tunturi

Utsjoki valloitti. Olen käynyt siellä ennenkin, mutta nyt ensimmäistä kertaa kesällä. Kesä kaukana pohjoisessa on vasta aluillaan. Lehdet puissa pieniä ja hennon vaaleanvihreitä. Tienvarsien kasvit juuri maasta puhjenneita ja uusia kaikessa hentoudessaan. Utsjoella yövyin pienen puron varrella, josta kirjoitin jo aiemmin. Sieltä lähtiessäni tie kuljetti minua Nuorgamiin asti, Suomen pohjoisimpaan kylään ja pysähdyin samalla rannalla, […]

Roadtrip Utsjoelle ja Nuorgamiin

Roadtrip Utsjoelle ja Nuorgamiin

Samaisella reissulla, jolla patikoin Kevon luonnonpuistossa ja Paistunturin laakeilla erämaa-alueilla, ajoin seuraavana päivänä myös hetken mielijohteesta Suomen ja koko EU:n pohjoisimpaan kylään Nuorgamiin asti.

Pohjoisen tiet ovat vallattomia ja aivan ihania! En ole koskaan ollut autoihminen, ennen tänne muuttoani vihasin autolla ajamista ja jopa siellä matkustamista. Siinä kun ei voi tehdä samalla mitään järkevää, aika menee hukkaan.

Pyh, sanon minä nyt. Kaikenlaisia ajatuksia sitä mahtuu omaan päähän siitä, että aina pitäisi olla tekemässä jotakin, aina pitäisi olla tehokas ja saada aikaiseksi jotakin fiksua.

Nyt en keksi parempaa tapaa viettää kirkasta lokakuun päivää kuin ajaa pitkin Lapin erämaita halkovia teitä, väistellen tielle poukkoilevia, metsästäjiä pakenevia hirviä, valkeiksi muuttuneita poroja ja jostain syystä tiellä viihtyviä riekkoja ja teeriä. Ihastellen talven väriseksi muuttunuttua kylmää aurinkoa ja silmänkantamattomiin jatkuvia tunturi- ja suomaisemia.

Radiotaajuuksia, puhelimen kuuluvuuksia saati internetyhteyttä ei ole kuin pohjoisen “isoissa” keskuksissa, Karigasniemellä, Utsjoella ja Nuorgamissa. Ehkä jossakin siellä välissäkin pienissä kylissä, joista silloin tällöin löytyy omakotitaloon perustettu kahvila/baari/huoltoasema/majatalo/puoti, joista matkalainen saa juoda kupposen kahvia ja ihmetellä saamenkielen ymmärtämättömyyttään. En pitänyt kirjaa yhteyksistä, radiokin oli suljettuna lähes koko matkan. Edellä mainitut aktiviteetit, omakeksimät laulut ja ajatusten loputon virta siivittivät automatkaa tarpeeksi mukavasti ilman ulkopuolisia aktiviteettejakin.

Jatkoin autossa nukkumista. Nopeasti takakonttiin kyhätty makuutila yllätti mukavuudellaan ja suloisella kotoisuudellaan. Toisen pakkasyön jälkeen, kun heräsin yöllä Papun koittaessa kaivautua untuvamakuupussini sisään kylmissään, keksin vuorata takakontin ja takaovien ikkunat villapaidoilla ja vilteillä. Niinkin pieni eristys riitti pitämään yöllä lämmön edes vähän paremmin auton sisäpuolella eikä kolmantena yönä tarvinnut enää villasukkiakaan. Saan tästä vielä hyvän asuntoauton, kun hieman teen lisää tuotekehitystä.

Aamuisin oli pakko kaivautua ulos lämpimästä takakontista valmistamaan aamupalaa retkikeittimellä auton ulkopuolelle huurtuvaan maisemaan milloin minkäkin tien poskessa.

Tapani mukaan en pitänyt matkatessa kiirettä. Pysähdyin Karigasniemellä patikoinnin jälkeen syömään lounaaksi muutaman sadan metrin päästä Norjan puolelta tuotua lohta. Tarjoilija suositteli ehdottomasti isoa lohiannosta, kun kerroin tulleeni patikoimasta Kevon luonnonpuistosta. Tarjoilija oli oikeassa. Kyllä maistui.

Jossakin välillä Karigasniemi-Utsjoki vietin tunteja Tenojoen varrella, joka osottautui yhdeksi hienoimmista paikoista, missä olen käynyt. Koko tie Karigasniemeltä Utsjoelle kulkee Tenojoen vartta, toisella puolellaan Norjan lumihuippuiset vuoret, toisella meidän ei ihan niin komeat, mutta kuitenkin omalla tavallaan jylhät tunturit. Tie mutkittelee läpi erämaaluonnon ja tarjoilee mitä upeampia maisemia jokivarrelta.

Utsjoelle saapuessani näin kyltin “Nuorgam 30km” ja hetken mielijohteesta päätin ajaa yöksi Nuorgamiin. Tie päättyi maamme pohjoisimmissa kolkassa Norjan rajaan, jossa koronarajoitusten takia auto oli käännettävä ympäri. Muuten olisin mielelläni jatkanut Norjaan asti, maahan, joka vetää vuorineen ja vuonoineen minua puoleensa kuin magneetti.

Hei, Norja!

Nuorgamissa kävin soittamassa paikallisen majatalon ovipuhelinta (kyllä, ihmettelin sitä itsekin) ja kyselin mahdollisuutta päästä saunaan. Kuten viime vuonnakin matkatessani lokakuussa, kaikkien matkailukausien ulkopuolella, sain vastaukseksi kepeän naurun, ettei heillä ole tarjota moista kausien ulkopuolella. Majoituskin on siinä ja siinä, saadaanko sellaista järjestettyä. Kerroin olevani vain saunan tarpeessa viiden päivän peseytymättöyyden jälkeen ja toivotin hyvää illanjatkoa. Sauna olisi tullut tarpeeseen, mutta erämaassa yksin matkatessa ei ole ihan niin viimeisen päälle, miltä autossa tuoksahtaa.

Aamu valkeni Norjan puolelle heijastuvalla, kelmeän kalpealla auringonvalolla. Tenojoki kuohui lähellä Norjan rantaviivaa. Jätin väsyneen Papun viltteihin käärittynä jatkamaan uniaan untuvamakuupussiini autoon, pakkasin kameratarvikkeet reppuun ja lähdin tutkimaan Tenojoen rantaviivaa. Vesi oli matalalla, jäisiä rantakiviä pitkin pääsi kulkemaan varpaiden kastumatta joen puoliväliin asti. Puhelimeen oli tullut viesti “tervetuloa Norjaan, tarkistathan koronarajoitukset ja karanteenimääräykset”. Kipitin nopeasti takaisin omalle puolellemme.

Jokin tässä pohjoisen karussa, tyhjässä, kylmässä, joskus jopa rumassa luonnossa kiehtoo. En osaa sitä sanoin kuvailla. Ajattelen ja tunnen kuitenkin usein kylmissäni pohjoisen tuulessa ja tuiskussa seikkaillessani itseni suunnattoman eläväksi. Tunnen eläväni kaikilla aisteillani, joka solullani. Olen kiinni hetkessä, yhteydessä itseeni ja ympäröivään luontoon kaikessa sen karuudessaankin.

En muista jälkeenpäin sitä, miten kylmissäni olin, miten varpaani olivat kolmatta päivää märät tai miten sormet taistelivat kohmeissaan saadakseen kameran linssisuojuksen irti. Muistan aution rannan, jään huurtamat kivet, joen villin ja vapaan kohinan, kylmän, lumelta tuoksuvan tuulen puhalluksen läpi harjaamattomien hiusten ja vapauden tunteen.

♥: Sanna