Matkalla perillä – Eläminen pakettiautossa

Matkalla perillä – Eläminen pakettiautossa

Olen kulkenut tietyllä tavalla koko elämäni. En ole asunut pitkään paikoillani, olen mennyt ja tullut. Seilannut. Lentänyt. Ajanut. Kävellyt. Patikoinut. En kulkeutunut vaan kulkenut. Siinä on eroa.

Mutta niinhän me kaikki. Matkalla kai tässä ollaan tavalla tai toisella jokikinen, toiset näkyvämmin kuin toiset. Ei tarvitse lähteä maailman ääriin saavuttaakseen suuria, ollakseen matkalla. Saatoin varastaa jonkun tunnuslauseen, mutta mielestäni se kuvaa matkaani ja elämänfilosofiaani niin hyvin, että taidan sen pitää ellei kukaan väitä vastaan.

Matkalla perillä

Voisin kirjoittaa faktapohjaisen kirjoituksen, kuljin näin ja näin monta kilometriä, kulutin näin ja näin paljon rahaa polttoaineeseen, vierailin näin ja näin monessa paikassa, kohtasin näin ja näin monta uutta ihmistä. Mutta en kirjoita. En ole faktaihminen, olen tarinaihminen. Tarinat kertovat, ne muistetaan, ne koskettaa. Faktat on vain faktoja, niitä on maailma täynnä. Tarinat on unohdetumpia, mutta sitäkin arvokkaampia. Kumpia muistellaan kuolinvuoteeella, elämän faktoja vai tarinoita?

Niinpä.

Osa teistä lukijoista on seurannut matkaani alusta asti. Toistan itseäni taas, mutta kiitän joka ikistä siitä, että olette mukana ❤️ Inspiroitte minua jatkamaan, seikkailemaan, kuvaamaan ja videoimaan, tekemään koko tätä hommaa. Olen ihan häkeltynyt kommenttien, kysymysten ja kaikkien reaktioiden määrästä, joita olen saanut matkani aikana. Kiiiiiitos 🥰

Jos olet juuri tupsahtanu kyytiini, tervetuloa. Jotta olemme kaikki samalla lähtöviivalla, tarinani tiiviisti kerrottuna: Ostin keväällä pakettiauton, rakensin siitä itselleni kodin, sängyn, keittiön ja asuttavan tilan periaatteella “vaneri tuohon, ruuvi perään, eiköhän se kasassa pysy”. Jos haluat lukea tarkemmin ja nähdä kuvia valmiista autokodistani, katso aiempi kirjoitukseni pakun valmistumisesta.

Muutin pakettiautooni alkukesästä, asuin ja matkustin siinä koko kesän. Se oli ainut kotini, olin osoitteeton ja koditon. Nukuin kaikki yöt pakettiautossa tai retkeillessäni teltassa. Kokkasin, pesin tiskini, pyykkini, itseni ja koirani pääosin luonnossa, joissa, puroissa ja kirkkaissa pohjoisen lammissa. Elin ulkoilmaelämää yhteensä 63 päivää kotinani pakettiautoni. Keräsin tarinoita, muistoja, elämän pieniä ja suuria seikkailuja. Liitän tarinat tiiviisti valokuviin, koska niin ne näen ja muistan. Paikat, ihmiset ja aika sekoittuvat näissä tarinoissa ja kuvissa, mutta kaikki niistä on kesän matkani varrelta ja kaikki hetket, kuvat ja ihmiset minulle tärkeitä.

Joten, tässä pieniä palasia, tarinoita valokuvien kanssa elostani pakettiautokodissani Bertassa.


Kello kymmenen aikaan lähden kiipeämään tunturiin. Ei oikeastaan huvittaisi. Sääsket syövät matkalla, koitan huitoa niitä koivunoksalla kävellessäni märin lenkkarein suomättäitä pitkin. Ne unohtuu ylhäällä. Valo on kultaista ja niin kirkasta, että silmiiin sattuu. Se paistaa läpi keskiyön ja vain horisontista nouseva pilviverho saa sen himmentymään hetkeksi. Luulin, että huipulla olisi muitakin, mutta saan pitää sen ja hetken valon kokonaan itselläni. Aurinko laskee tuntureiden tasalle, muttei pääse niiden taakse, vaan aloittaa uuden kierroksen ja uuden päivän.


Sataa vettä enkä ole varma, oliko tämä hyvä ilta olla tunturissa. Odotan tunnin ja toisenkin autossa sateen kolistellessa peltikattoa ja luen kirjaa saamelaisten historiasta. Keitän kupin kahvia ja harmittelen vähäistä tietouttani oman maani alkuperäiskansasta. Sade lakkaa rummutuksensa ja lähden laakealle tunturinhuipulle. On yötön yö, mutta aurinko ei paista. Sen sijaisena toimii valoisan yön ja tuntureiden sininen hohka. Naapurimaan vuoret keikistelevät horisontissa valkoisissa lumihunnuissaan. Maisemassa ei näy maiden rajoja, vaikka tiedän tismalleen, missä ne kulkevat. Kaikki on samaa, sinisävyin maalattua metsää ja kumpuilevaa metsien peittämiä vaaroja, joiden yli pilvet ja linnut kulkevat vapaana ja huoletta mistään rajoista tietämättä.


Olen ajanut niin pohjoiseen kuin oman maani rajojen sisällä pääsen. On kuuma, liian kuuma kesäkuuksi. Porot juoksevat edelläni tiellä kieli pitkällä läähättäen ja polvet naksuen. Vedän valkoisen mekon päälleni, vaikka vähän nolottaa ylittää maantie keijumekossa kameratarvikkeet kainalossa, paljain varpain. En välitä. Tie päättyy muutaman kilometrin päässä Norjan rajaan, joka on tällä hetkellä kiinni, joten täällä ei kovin moni edes käy. Kiipeän pehmeässä hiekassa joen rannalta nousevalle harjulle. Kauempana tiellä poliisiauto ajaa ohi ja hidastaa vauhtiaan, näkee kai kummat puuhani, mutta jatkaa kuitenkin matkaansa.


Melon ystävän kanssa järven tuulisella selällä. Minä pysyn juuri ja juuri aallokossa pystyssä, ystävä viuhtoo edellä ammattilaisen ottein. “Hyvin sä vedät, eteenpäin vain samalla lailla”. Evästelemme alkukesän makeiden mansikoiden kanssa pienellä autiolla saarella keskellä järvenselkää ja juttelemme syntyjä syviä tuulessa, joka meinaa viedä hatut ja eväät mennessään. Nauramme ja itkemme yhdessä elämän kummallisuuksille ja oikuille. Saaren poukamissa vesilintujen poikaset opettelevat elämään vaadittavia taitoja ja piipittävät keinuessaan samassa aallokossa, jossa me melomme.


Ajan Utsjoen kylän lävitse, auton mittari näyttää häkellyttävää +37 astetta. On niin kuuma, että on vaikea hengittää. Olen viettänyt viimeisen viikon yksin ja pitkästä aikaa koen yksinäisyyttä. Saan viestin: “Missä matkaat, olen matkalla pohjoiseen, lähdetkö retkeilemään?” Jaksamme kävellä kuumuudessa vain muutaman kilometrin Tenojoen rantaan, kokkaamme ruokaa suljetun kodan kamiinan kuumuudessa, koska on metsäpalovaroitus eikä joen rannan viileydessä olevalla nuotiopaikalla voi tehdä avotulta. Ruoanlaiton lomassa istumme Tenojoen kylmässä virrassa, joka pyörittää pohjan kiviä ja meitä yhtä armottomasti virratessaan kohti Jäämerta. Kuvittelemme olevamme hienossa kylpylässä.


“Meillä on muutama päivä lomaa ja haluttaisiin matkata sun kanssa pakussa. Voitko ottaa meidät mukaan?” Matkaamme erämaahan, koska ajoittain ärsyynnymme valmiiden polkujen leveydestä ja kilometrikylteistä. Kävelemme sateessa, tunturin laella se antaa periksi juuri sen verran, että pääsemme nauttimaan maiseman avaruudesta ja Venäjälle asti ulottuvista tunturijonoista. Muutamme reittisuunnitelmaa huonon sään vuoksi. Korkea tunturinhuipputavoite saa jäädä, sen sijaan päivän kohokohta on pieni, mitäänsanomaton tasainen kivi keskellä erämaametsää. Katamme sen päälle lounaan pöytäliinan päälle, jota ystäväni kantaa mukanaan joka retkellä. Annamme kivelle hassun nimen ja naureskelemme sille koko loppumatkan.


Kävelemme Pyhä-Luoston kansallispuiston vanhoissa metsissä. Välillä on pakko pysähtyä, koska mustikat ovat niin herkullisen pulleita, ettei niitä vain voi ohittaa. Kierrämme usean meille merkityksellisen paikan, juttelemme ja olemme hiljaa. Kyselemme mieleen pulpahtavia, täysin irrallisia kysymyksiä ja pohdimme yhdessä niihin vastauksia. Kiipeämme korkeimmalle tunturille. Rakkakivikon irtokivet lipsuvat lenkkareiden alta, ihastelemme niihin piirrettyjä, miljoonia vuosia vanhoja merenpohjan aaltokuvioita. Illansuussa melomme saman tunturin varjossa järvellä. Minä kameran kanssa laudan päällä keikkuen, takanani minulle valtuutettu meloja, joka koittaa pysyä pystyssä ja samaan aikaan meloa sinne tänne huutamieni käskyjen mukaan, kun yritän tallentaa kameralle muiden melojien menoa. Käsivoimin järven keskelle melottu saunalautta tupsauttaa savua meidän ja tuntureiden väliin. Grilli lautan kulmalla lämmittää meille melojille iltapalaa Pyhäjärven ilta-auringossa.


On kesäkuun alku. Olen löytäny jollakin ihmeellisellä tuurilla mitä hienoimman yöpaikan itselleni ja autolleni muutama kymmen kilometriä Utsjoelta etelään. Vieressä kohisee koski, jota jään tuijottamaan usean päivän ajaksi. Olen ensimmäisiä päiviä yksin, ensimmäisiä päiviä matkalla. Tiskaan verkkaisesti astiat yksi kerrallaan, miten en todellakaan tekisi kotona ja kuulen vain kosken pauhun päässäni. En muuta. Jätän astiat kuivumaan keskikesän aurinkoon, pienten vihreiden lehtien lomaan.


Olen viettänyt viimeiset päivät yksin Inarin itäpuolella. Pessyt pyykkiä puolipäivää, koska niin pitkään siinä menee. Eipä se ole haitannu, kun on aikaa. Kävelen pientä hiekkatietä pitkin, jolle olen parkkeerannut autoni, koska katsoin, ettei sen varrella asu ketään eikä se johda mihinkään. Löydän kuitenkin talon, vanhan ja harmaahirsisen, niin kauniin, että jään hetkeksi sitä ihailemaan. Talosta tulee tielle perhe, “Tulimme katsomaan, kuka täällä kävelee kuin lähiössä konsanaan. Täällä ei yleensä kulkijoita ole. Kukas sinä olet?” Perhe näyttää taloaan, kun kerron, miten kaunis se on. Minut viedään joka huoneeseen, saunakamariin ja varastoon. Kerrotaan, että talo ja sen tavarat ovat lähes kaikki alkuperäisiä, peruja nelikymmenluvulta. Ilman sähköä ja juoksevaa vettä kesien vietto siinä onnistuu paremmin kuin hyvin. Turhat asiat karsiutuvat pois ja jää aikaa elämän yksinkertaisuudelle. Nautin perheen seurasta suunnattomasti.


Viime päivät on olleet viileitä. Nukun autossa parin peiton alla ja päivisinkin hieman paleltaa. Olen jossakin idässä, Savukosken kunnassa, mutta en ihan tarkkaan tiedä missä. Sillä ei ole oikeastaan mitään väliä. Olen löytänyt hämmentävän kirkkaan ja pohjattomalta tuntuvan suolammen. Hiukset on pakko pestä, mutta vesi ja ilma on kylmää eikä huvita. Istun vain pyyhe päälläni lammen reunalla ja viivyttelen veteen menemistä. Kun jostain löydän rohkeuden päästää irti tunturikoivun juurakosta ja heittäytyä veteen, huudahdan hassusti sen kylmyydestä ja siitä tunteesta, mitä irti päästäminen aiheuttaa. Onneksi kukaan ei kuule. Vastarannalla korpit lehahtavat kyllä lentoon ja huutavat oman närkästyneen vastauksensa erämaan rauhan rikkojalle.


Olen kävellyt kaksi päivää kauniissa, mutta kolmatta päivää jo hieman tylsäksi käyneessä metsikössä. On satanut, olen kastunut ja kuivatellut itseäni ja retkiväleitäni. Polku kääntyy sillan yli takaisin, joen toiselle puolelle. Kiipeän jyrkkää rinnettä hengästyneenä ylös. Sadepilvet vetävät hetken henkeä ja antavat minun pitää maisemahetken yksin, ilman niiden kosteaa seuraa. Kuulen joen kohinan ylös asti. Näen sen kiemurtelevan metsän läpi kuin eksoottinen, turkoosi käärme.


Kävelemme tunturinlaen hikisessä keskiyön auringossa. Mäkäräiset ovat ainoat, jotka pitävät ääntä, muuten on tyyntä ja täysin hiljaista. Kuuman valon värit sekoittuvat soljuen taivaanrannan tuntureiden ääriviivoihin. Kävelemme rakkakivikon reunalle ja kohotamme viinilasilliset, oikeastaan viinikuksalliset kauniin yön kunniaksi ja jaamme tunnistamattomaksi sulaneen suklaapatukan kolmeen osaan. Koitamme olla välittämättä mäkäräisten yrityksistä pesiytyä korviin ja nenään. Osa niistä hukuttautuu viiniin, jonka juomme silti, koska se on tänne asti tuotukin.


Rakastan seikkailuja. Niitä, joissa valvotaan koko yö, kiivetään korkeimmalle tunturille, melotaan aavalla järvellä tai viidakkomaisilla pohjoisen joilla, kiivetään jyrkkäreunaisilla kalliolla tai vaelletaan monta päivää. Mutta rakastan myös aivan pieniä hetkiä. Niitä, jotka ansaitsisivat paljon enemmän huomiota kuin kumppaninsa suuret seikkailut. Niitä, joissa ei välttämättä ole isojen tarinoiden aihetta, mutta kun malttaa pysähtyä, ne tarjoavat vähintään yhtä paljon. Sitä, kun ilta taittuu hetkittäin yöksi kehittäen sumua alhaalla makaavan joen pintaan. Villasukat jalassa nappaan tästä täydellisestä sinisävyisestä maalauksesta puhelimella kuvan auton ovenraosta. Sitä, kun keltainen kukkapelto tanssii merituulessa, minä makaan sen seassa kameran kanssa välittämättä vieressä asiaa ihmettelevistä norjalaisista työmiehistä, jotka pulputtavat Pohjois-Norjan murteellaan jotakin kummallisista turisteista. Sitä, kun Kilpisjärvi kuuman päivän päätteeksi uinahtaa vuorten varjoon ja olen varma, ettei alhaalla olevat, kylän lukuisat kesävierailijat huomaa sen yritystä keikistellä kauneudellaan.

Istun jossakin Inarijärven pohjoispuolella sijaitsevan pienen, kirkkaan lammen rannalla. Pesen hampaita nojaten sen rantakiveen ja katson järven pinnan heijastuksissa lipuvia pilviä. Pinnan alta erottuu kivet ja uppotukit niin pitkälle kuin silmä kantaa. Tiputan kiven veteen ihan vain kokeillakseni, onko sen pinta todellinen vai silmänlumetta. Kasvavat ympyrät rikkovat pinnan, totta se on. Hörppään vettä huoletta ja jatkan aamutoimiani.


Ajan koko kesän reissun päätteeksi ensimmäistä kertaa kohti Tunturi-Lappia, kotia. Pysähdyn parkkipaikalle, josta on esteetön näkymä Pallas-Yllästunturin kansallispuiston tunturijonolle. Katson, kun rankkasade piiskaa niiden yli valtavalla voimalla kadottaen ne hetkeksi näkyvistä, jatkaen sitten matkaansa seuraavalle tunturijonolle.


Olen kiivennyt pienen kukkulan päälle Pohjois-Norjassa. Norjan mittakaavassa aika mitättömän kukkulan, mutta sen laelta näkee silti kauas. Alhaalla meri kohkaa kalliota vasten, tuuli puhaltaa hiuksia kasvoille niin, että se jo vähän ärsyttää. Kallion koloissa keinuu violetteja kissankelloja samassa tuulessa, leppoisasti ja tyytyväisen oloisena. Lauma lokkeja on löytänyt rannalta jotakin juhlimisen arvoista ja kiljuen huutelevat toisilleen sen upeutta tanssahdellen viimaisessa merituulessa ylös ja alas. Luulen näkeväni mylläävässä aallokossa pyöriäisten hahmoja, mutta sekoittuva meri sekoittaa silmänikin.


Tässä kävi nyt niin kuin yleensä. Lähdin kirjoittamaan ihan toisenlaista kirjoitusta, mutta tällainen tästä tuli. Irrallisten tarinoiden palasia ja valokuvia. Nyt, kun katson kirjoitustani tulee olo, ettei siinä ole tarpeeksi, vaikka olen kirjoittanut tätä kohta kolme päivää. Olisi niin monta muuta tarinaa, kuvaa, kohtaamista matkan varrelta, etten varmasti saisi ikinä tätä kirjoitusta valmiiksi, jos en nyt vain anna olla.

Jos jostain syystä kaipaat tämän tulvan jälkeen vielä lisää tarinoita, niitä löytyy lyhyiden videoiden muodossa Instagram-profiilisivullani kohokohdista otsikoilla “Vanlife”, pidempien videoiden muodossa YouTube-kanavaltani ja pidempien kirjoitusten muodossa täältä blogistani.

Jos olet lukenut tänne asti, ihanaa! 🥰 Olen kiitollinen, että olet mukanani jakamassa palasia elämäni isoista ja pienistä tarinoista. Yksi hieno seikkailu päättyy, mutta tarinat ja uudet seikkailut jatkuvat. Joskus ei edes uskalla arvailla, mitä kaikkea voikaan olla tulossa.

♥: Sanna

Pakureissussa: Pohjois-Norjassa Varangin niemimaalla

Pakureissussa: Pohjois-Norjassa Varangin niemimaalla

Olin Utsjoella, kun lämpömittari kohosi kuulemma historiallisen korkealle. Yli 33C, auton mittari auringossa viipotti jo lähempänä viittäkymmentä. Teltassa huonosti ja hikisesti nukutun yön jälkeen olin täynnä kuumuutta, sen läkähdyttävää painoa, sen tuomaa koko päivän kestävää uupumusta. Tarvitsin viilennystä.

Avasin sääennusteen ja katsoin, mikä paikka Lapissa olisi viileimmillään. Kaikki paikkakunnat hipoivat ennätyksiä, Inari 33C, Sodankylä 32C, Kolari 30C, Pelkosenniemi 29C. Hetkinen, minähän voin ajaa vieläkin pohjoisemmaksi, raja Norjaan oli vihdoin auki. Norja ja Jäämeren ranta, 12C. Sinne!

En omaa tarpeeksi superlatiiveja kuvatakseni Norjaa ja sen maisemia. Totean sen olevan naurettavan kaunis. Huomaan ajavani suu auki, kun turkoosin kirkkaaseen Jäämeren veteen kurottaa mutka mutkan jälkeen mitä jyrkempiä, tummanpuhuvia ja lumihuippuisia vuoria. Niiden kylkiä pesee kohisten kuivanakin kautena komeasti kohisevat vesiputoukset, niissä itsessään jo riittää suomalaisen silmiin ihmeteltävää. Miljoonia vuosia meren ja taivaan armoille olleet ikikalliot ovat veistäytyneet teräviksi huipuiksi, joiden jylhää muotoa pehmittää niiden välissä kasvavat vihreän vehreät sammalmättäät. Yhdessä ne luovat mielikuvaa hobittimaasta tai vähintään Skotlannin ylängöistä.

Jos kiemuraisilla, hämmentävän kapeilla teillä voisi pysähtyä joka mutkassa, niin tekisin. Ehkä pysähtyminen siksi on tehty niin vaikeaksi, että liikenne kulkee eteenpäin. Tai, varsinaiseksi liikenteeksi ei voi sanoa Varangin niemimaalla siellä täällä hissukseen ajelevaa norjalaista matkailuautoa ja paikallisten kylien nimiä kyljissään kantavia rekkoja, jotka kiitävät mutkissa vauhdilla, joka hieman hirvittää.

Olen matkannut aiemmin Lyngenin niemimaalla. Siellä itseasiassa koko blogini sai alkunsa, kun matkasin yksin silloisella vuokratulla retkiatuolla Lapin ja Norjan maisemissa. Jonkinlainen ympyrä sulkeutuu, kun kotini on Lapissa ja nyt matkasin Norjaan omalla retkipakullani.

Varangin niemimaa on maisemiltaan erilainen. Lyngenissä vuoret kohoavat pilviin asti eikä niiden suuruutta voi ainakaan näin Suomen sisämaassa kasvanut ymmärtää millään. Varangin niemimaa näyttää siltä kuin Utsjoen erämaiset tunturimaisemat jatkuisivat Jäämerelle saakka, huiput kohoavat korkeammiksi, mutta muuten erämainen tunturikoivikko, aavat aukeat kirkkaine lampineen ja puroineen sekä siellä täällä vapaana laiduntavat porolaumat tuntuvat hämmentävänkin kotoisilta. Rajojen aukeamisesta huolimatta näen hyvin vähän muita matkailijoita. Erämaamainen Norja, tästä minä pidän.

Ajattelin ajavani Nordkappiin, Euroopan pohjoisimpaan pisteeseen, mutta jostain syystä tulinkin toisiin aatoksiin. Ehkä Nuorgamissa rajanylityksessä jonottaessani saatoin sivukorvalla kuulla jonkin toisen matkaajan mainitsevan olevansa matkalla sinne, jolloin minun silmissäni se menetti yhtäkkiä hohtonsa. Tiedän, ei mikään paras matkataktiikka. Katsoin karttaa, Berlevåg, enpä ole ennen kuullut. Jäämeren rannalla, tie mutkittelee meren rantaviivaa pitkin ja mikä tärkeintä, lämpötila +12 astetta.

Berlevåg osottautui hurmaavaksi, johonkin tuntemattomaan aikakauteen unohtuneeksi kalastajakyläksi. Hieman historiaan uinahtaneeksi, enkä tarkoita negatiivisessa mielessä. Hurmaavasti historiaan uinahtaneessa ennemminkin.

Kävin illan korvalla kääntymässä kylällä, mutta palasin muutama kilometriä takaisin päin, sillä oli nähnyt mitä parhaimman hiekkarannan, johon johti jopa jonkinlainen tieksikin kutsuttava väylä. Usein sosiaalisessa mediassa näkee unelmia autioille hiekkarannoille parkkeeratuista pakettiautoista, mutta etenkin heinäkuussa totuus on toinen. Väkeä on paljon ja “autiot” rannat ovat usein autojen ja telttojen täplittämiä.

Siksi tunsin, että olin löytänyt oikean helmen.

Viihdyinkin rannalla kaksi yötä, ei kun kolme. En ole varma, aika menettää välillä merkityksensä. Aika kului omaan tahtiinsa kellosta välittämättä perustoimien ja siellä täällä tehtyjen työtuntien lisäksi pääosin rannalla haahuiluun. Aarteiden keräämiseen. Tiesittekö, että joka vuorovesi – kaksi kertaa vuorokaudessa – huuhtoo rannalle aina uuden lastin mereltä kerättyjä aarteita, simpukoita, kiviä, höyheniä ja valitettavan paljon myös kaikkea muuta, lähinnä muovikrääsää. Minä en tiennyt ja joka vuoroveden vetäytyessä takaisin kävin tutkimassa, mitä se tällä kertaa tarjoili. Niistä rakentelin taideteoksia – tai ehkä ihan vain teoksia – osan otin mukaan kotiin. On ihanaa viedä kotiin matkamuistoja, sellaisia, joilla on tarina kerrottavanaan ja muistot mukanaan.

Lähtöpäivänä ajelin suolaisen aamu-uinnin jälkeen takaisin Berlevågin kylälle. Muutama päivä vain suolaveden ympäröimänä kuluttaa vesivarastoni nopeaan. 20 litran vesisäiliö riittää vallan mainiosti pelkkänä juoma- ja ruoanlaittovetenä lähes viikon päivät, mutta kun sitä käyttää myös tiskaamiseen ja muuhun tärkeään, se on nopeasti kulutettu. Sinne johonkin historiaan unohtuneella camping-alueella pääsin suihkuun kolmen euron maksua vastaan ja sain täyttää vesisäiliöni. En hetkeen ole tuntenut niin suurta riemua kolmella eurolla. En ole koko matkani aikana käynyt suihkussa, olen peseytynyt järvissä, joissa, jopa jossain hieman säälittävässä lammikossakin. Välihuomiona huolehtiville, en toki ikinä peseydy suoraan luonnonvesissä, saippuoin muualla ja kannan huuhteluveden kauemmaksi. Elkää huolehtiko. Suihkukokemus ei kontektsistaan irrotettuna olisi ollut kummoinen, mutta tässä tilanteessa se oli paras suihkuni ikinä. Valehtelematta.

Ajelin hissukseen Varangin vuonon niemeä pitkin. Pysähdyin tutkimaan meren tuulessa uinuvia kallioita, joiden päällä lokit kirkuivat kuninkuuttaan. Meri tuoksui raikkaalta, jäiseltä, jopa kotoisalta. Meri ei ole sitä minulle ikinä ollut. Ennemminkin iso, ennalta-arvaamaton, pelottavakin. Aiemmilla matkoilla lämpimien maiden meri ei tuoksu, se haisee. Mitä hienompi paikka, sitä haisevampi meri. Mutta täällä asia oli päinvastoin. Tuoksu oli selvästi meren, mutta raikas. Puhdas. Ymmärrän sen olevan yhä harvinaisempaa maailmassa, jossa elämme.

Matkani oli taas hieman päätön. Jossakin hetkessä tuulen tuivertamat hiukset kasvoilla ja humina huumaavasti korvissa soiden aloin ikävöimään kotia. Suomen Lappia. Sen suloista, tähän kaikkeen suuruuteen verrattuna hieman hupsun säälittävää maisemaa. Hiljaisuutta. Etenkin sitä. Merenrannalla ei ole koskaan hiljaista.

Ajoin lopulta lähes koko niemimaan ympäri. Huomasin myös, ettei joka niemimaan kolkkaan ole teitä eivätkä kaikki tiet aina palaa takaisin vuonon toista reunaa myöten. Hetken ihmettelin, miksi niin, mutta ymmärsin sen pian, kun taas suu auki ajoin pystysuoraa kallionseinämää pitkin, jonka alapuolella turkoosi meri haukkasi aalto aallolta isomman palasen kalliota suihinsa.

Palasin Näätämön rajanylityspaikan kautta takaisin kotimaahan. Rajan sille puolen jäivät henkeäsalpaavat vuonot, vuoristot ja jäähuippuiset vuoret, mutta rajan tällä puolella on kuitenkin koti.

Halauksin,

Sanna

Pakureissussa – Yöttömän yön taika -video

Hei, vain. Minä täällä. Matkalla jossakin päin Inarin ja Nellimin välillä, Venäjän rajavyöhykkeen tuntumassa. Tänne itärajalle olen jumahtanut. Jostakin tietämättömästä syystä. Keltaiset rajavyöhykkeen liput vilahtavat usein auton ikkunasta ohi, kun ajelen pieniä hiekkateitä pitkin, joilla toivon, että mukana olisi vararengas. Mutta kun ei ole. Tulisi hieman käveltävää, jos rengas puhkeaisi tai auto hajoaisi. Aina kun ei ole internet- tai edes puhelinyhteyksiä. Mutta mitäpä pienistä. Toistaiseksi kaikki on sujunut vallan mainiosti. Bertta kulkee, tie on pitkä ja suurimmaksi osaksi autio ja pohjoisen aurinko yllättävän kuuma yötä päivää.

Tein uuden videon yöttömässä yössä matkustamisesta. Toivottavasti pidätte 🤗💛

Seuraavaksi matkaan kohti Tsarmitunturin erämaata, jossa vaellan Papun kanssa kaksin muutaman päivän. Ajattelin aloittaa vaelluksen yöllä, sillä päivisin on lähes +30 astetta lämmintä. Huh. Kotiin unohtuneen kompassin korvasin Ivalon kaupasta uudella. Se on ehkä ihan hyvä olla mukana, kun poluttomaan erämaahan lähtee. Kartta jo onneksi onkin.

Halauksin,

Sanna

Pakureissussa – VIDEO

Pakureissussa – VIDEO

Olen kuvannut koko kevään ja alkukesän, mutta videon työstäminen jäi kaiken Bertan rakentamisen, muuton ja nyt reissaamisen jalkoihin. Haluan kuitenkin jatkaa videoiden tekemistä ja jakamista – niiden avulla koen pystyväni välittämään tunnelmia, ajatuksiani ja tunteitani vielä valokuvia monipuolisemmin.

Videolla kerron kevään ja kesän saapumisesta pohjoiseen, pakun rakentamisesta ja siihen muutosta. Siitä, miten opin rakentamaan, mistä hain inspiraatiota ja miten opin virheistäni. Tallensinpa videolle vahingossa yhden sähköiskuista, joita sain opetellessani sähkötekniikkaa 😀 Onneksi sähköiskut noin pienillä volttimäärillä ovat vaarattomia, mutta kyllä siitä kunnon sihaus kuuluu, kun johto koskettaa väärää paikkaa. Videolla näkyy myös pohjoisen aavoja maisemia, loputtomia teitä ja pakuelämän yksinkertaisuutta, josta nautin suuresti.

Nautinnollisia videohetkiä 🤗

Pakureissussa – Liikkuva koti matkalla etelään

Pakureissussa – Liikkuva koti matkalla etelään

Jätin pohjoisen aavat taakseni ja käänsin keulan kohti etelään. Olen käynyt viimeksi etelässä tapaamassa ystäviäni ja perhettäni joulukuussa. Pohjoiseen muttettuani uhmasin, että minua on vaikea saada sieltä pois useammin kuin kaksi kertaa vuodessa. Alunperin vitsiksi tarkoittamani pitää näköjään paikkaansa paremmin kuin hyvin.

Paku alkaa näyttää kodilta. Edelleen petaan sängyn joka aamu – ihan vain siksi, että esimerkiksi aamupalaa valmistettaesssa se toimii apupöytänä ja laskutasona – ja ajoon lähtiessäni siivoan kaiken omalle paikalleen, mutta muuten Bertta muistuttaa kovin paljon kotiani, kaikessa epäjärjestelmällisyydessään.

Elämä pakussa alkaa tuntua myös normaalilta. Aamuisin kaasuhella syttyy jo ensimmäisellä tulitikulla, sängynaluslaatikosta kaivaessani tavaraa varmistan sen pysymisen auki puisella kepillä. Kun painava sängyn kansi tippuu käsille muutaman kerran, sen jälkeen oppii pelaamaan varman päälle.

Pakuelämä – kuten mikään muukaan elämä – ei ole aina auringonsäteitä ja kauniita maisemia, vaan myös normaaleita arjen kommelluksia. Yksi aamu potkaisin huomaamattani aamupalapöydän jalan kumoon, saranoiden ja jalan varassa oleva pöytä antoi periksi ja levitti juuri kuppiin kaatamani kahvin lattialle, takaoven valkoiselle verholle ja syliini. Bertta sai pysyvän kahvintuoksun tuon aamun jälkeen.

Ajoin Utsjoelta kohti etelää idän kautta. Ensin Kuusamoon, jossa vietin yön tien varrelta löytämäni pienen hiekkatien päässä. Tällä korkeudella hyttyset, tai sääsket, iskivät ensimmäisen kerran. Aivan pohjoisessa niitä ei vielä ollutkaan ja jotenkin aina pääsee unohtumaan, miten helppoa elämä onkaaan ilman niitä.

Kuusamossa Papu lähti omille teilleen. Liekö oli saanut tarpeekseen koko päivän ajosta vai oliko sen suuntavaisto sekaisin. Yleensä päästän sen ulos autosta enkä laita sitä kiinni. Se pysyy vierelläni ja seuraa kannoillani joka paikkaan ilman hihnaa, mutta tällä kertaa se katosi. Huutelin sitä hetken, kunnes maantien suunnalta kuului miesääni “tätäkö koiraa sä etsit, joka täällä juoksee tietä pitkin?” Juuri sitä. Piti kuulemma peukkua pystyssä ja yritti jatkaa matkaa. Kiitos, tuntematon mies, kun pysähdyit ja palautit Papun omistajalleen 🤗

Kuusamosta etelään tein pienen kiertoajelun päästäkseni kiipeämään Iivaaralle. Muutaman päivän lähes tauottainen autossa istuminen vaati veronsa ja kroppa halusi päästä liikkeelle. Satoi ankarasti vettä, mutta ilma oli lämmin ja raikas. Vaaran päältä aukesivat maiseman Kuusamon tiheisiin metsiin ja niitä täplittäviin taivaasta väriänsä heijastaviin kirkkaisiin järviin. Käki kukkui jossakin alempana, tuuli ujelsi vaaran kallioilla ja vanhoissa männiköissä. Alhaalta järveltä nousi ilmaan vesihöyryä sumupilvinä. Se tanssi kuin aaveet matkallaan takaisin ylös. Hetken leikittelin ajatuksella kauan sitten kuolleiden sielujen tanssista, jota vain minä pääsin todistamaan.

Matka jatkuu Kainuun metsissä sijaitsevan suvun kesätilan kautta vielä etelämmäksi, jossa vietän reilun viikon ystävien ja perheen parissa. Juhannukseksi lupasin itselleni jo palata pohjoiseen, sillä se vetää minua puoleensa. Siellä on kotini. Juhannuksen jälkeen olen täysin vailla suunnitelmaa, mihin haluan mennä seuraavaksi. Pohjoisessa pysyn, mutta minne siellä? Sen näkee sitten.

Halauksin,
Sanna

Pakureissussa: Utsjoki ja Ailigas-tunturi

Pakureissussa: Utsjoki ja Ailigas-tunturi

Utsjoki valloitti. Olen käynyt siellä ennenkin, mutta nyt ensimmäistä kertaa kesällä. Kesä kaukana pohjoisessa on vasta aluillaan. Lehdet puissa pieniä ja hennon vaaleanvihreitä. Tienvarsien kasvit juuri maasta puhjenneita ja uusia kaikessa hentoudessaan.

Utsjoella yövyin pienen puron varrella, josta kirjoitin jo aiemmin. Sieltä lähtiessäni tie kuljetti minua Nuorgamiin asti, Suomen pohjoisimpaan kylään ja pysähdyin samalla rannalla, jolla viime syksynkin reissullani. Viilensin itseäni kolmeakymmentä hipovassa helteessä Tenojoen hyisessä aallokossa. Norjan puolen vuoret olivat vielä lumihuippuisia ja valuttivat oman jäisen kosketuksensa rajajokeen.

Nuorgamista palasin pian Utsjoen kylälle. Matkalla olin pysähtynyt kylätalo Giidassa ja ostanut tienkäyttöluvan Ailigas-tunturiin johtavalle tielle. Lupamaksuilla tie pidetään avoimena ja hyvässä kunnossa. Lupa maksoi vain 5€ ja on voimassa koko vuoden. Minun jälkeeni kassalla saman luvan ostanut matkaaja hämmästeli samaa alhaista hintaa.

Ailigas nousee kohti taivaanrantaa heti Utsjoen kylän takaa ja luo oman siluettinsa kylän maisemaan. Bertta-paku jaksoi nousta jyrkän hiekkatien mukisematta ylös asti. Satoi vettä ja tuuli oli kova. Aiemmasta kovasta helteestä ei ollut enää tietoakaan. Turhaan ei sanota, että sää muuttuu tunturissa nopeaan.

Odottelin mukavasti kirjaa lukien auton lämmössä sateen ja tuulen rauhoittumista. Siihen meni hyvä tovi, mutta parkkipaikalla käyneet muut ihmiset kaikkosivat illan tullen ja jäin tunturiin ihan yksikseni. Iltakymmenen aikaan ilma tuntui tyyntyneen, pakkasin mukaan kameratarvikkeet ja astelin ulos yöttömään yöhön.

Alhaalla tunturin juurella Utsjoki keräsi sumua pintaansa, jota se liikutteli kylän harvojen talojen päältä hiljaa ja aavemaisesti. Koko tienoosta ei kuulunut ääntäkään. Tuulikin oli tyyntynyt täysin ja korosti seisonnallaan kaiken hiljaisuutta.

Utsjoen kylän toisella puolen Norjan huiput nousivat valkoisina kaiken suomalaisen vehreyden ylle. Viimeiset sadepilvet piiskoivat vielä ilmeisesti rajan toista puolta, mutta eivät peittäneet enää edes maisemaa näkyvistä.

Kävelin Papun kanssa yön tunteina pitkin poikin tunturin aakeata lakea. Varjoapaikoista löytyi vielä reilusti lunta, joka solisi rakkakivikon seassa sulavana purona alaspäin. Yöttömän yön valoisuus, ilman suoranaista aurinkoakin, on kaunis. Aivan kuin värit syvenisivät heti illan muuttuessa yön puolelle. Yön valossa on jotakin maagista ja lähes käsinkosketeltavaa.

En millään malttanut jättää tätä maisemaa ja mennä nukkumaan. Istuin pitkät tovit eri paikoissa vuosisatoja ellei tuhansia vuosia vanhoilla kivillä, jotka rakkakivikon seasta erottuivat kuin kutsuen ihailemaan maisemaa niiden päältä. Katselin pilvien lipumista horisontissa. Mietin, miten niille tai taivaalla lenteleville linnuille kahden maan raja on täysin tarpeeton. Ne voivat ylittää sen päivässä satoja kertoja välittämättä tai tietämättä mitään meidän rajoituksista, tarkastuksista ja tavoistamme pitää kirjaa kulkijoista ja menijöistä.

Matkallani Inarista pohjoiseen ostin saamelaismuseo Siidasta kirjan Vastatuuleen, joka pureutuu saamelaisten kokemushistoriaan ja avaa saamelaista mielenmaisemaa. Huomasin hyvin nopeasti, miten vähän tiedänkään aiheesta. En juuri mitään. Hämmästelin vähäistä tietouttani muun muassa siitä, miten pitkään saamelaiset ovat kulkeneet näissä maisemissa poroja paimentaen. Jäämerelle asti ulottuvat porojen laitumet mahdollistivat luonnonmukaisen vuodenaikojen kierron seuraamisen ja laidunalueiden pysymisen rehevinä ja kestävällä kannalla. Valtioiden rajojen sulkeuduttua monia asia monimutkaistui ja saamelaiset ovat aikojen saatossa menettäneet ison osan laidunmaistaan ja vanha luonnonmukainen elinkeino on sen vuoksi vaarassa. En ole malttanut laittaa kirjaa pois sen ostamisen jälkeen. Se avartaa tietämystäni ja rikkoo ennakkoluulojani.

Kuten linnut ja pilvet, ovat myös ihmiset kulkeneet täällä ennen vapaasti luonnon mukaan välittämättä kartalle piirretyistä rajoista ja rajoituksista.

Aamulla nousin kuuden aikaan tuulen keinuttaessa Berttaa ja kolisuttaessa sen kylkiä. Aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta jo kuumana enteillen taas uutta hellepäivää. Tuuli henki tunturille tyypillistä levottomuutta, mutta muuten ilma oli kaunis ja kesäinen. Keitin kahvit ja kävin tuulisella huipulla kävelyllä. Papu oikoi jäseniään hitaasti yöllisen reilun pituiseksi venähtäneen lenkin jäljiltä.

Pakkasin Bertan ajokuntoon ja köröttelin hissukseen alas tunturin rinnettä. Tielupa varmassa tallessa autossa, tänne palaan vielä uudelleen tänä vuonna.

Halauksin,

Sanna

Pakureissussa – Pyhältä Utsjoelle

Pakureissussa – Pyhältä Utsjoelle

Pakureissulla ei ole suunnitelmaa. Suunnittelemattomuus luo vapautta ja se on koko reissuni ydin. Haluan viettää aikaa juuri siellä, missä hyvältä tuntuu juuri niin kauan kuin se hyvältä tuntuu.

Lähdin kotipihasta maanantaina ja parkkeerasin samana päivänä Pyhäjärven kylälle Pelkosenniemelle ystävien pihalle. Pyhällä on hyvä olla. Ihmettelen hieman itsekin, miksi, sillä siitä uupuu niin usein kaipaamani villiys ja erämaahenkisyys. Sen sijaan se tarjoilee maalaisidyllistä Lappia, vanhan ajan kyläyhteisön toimintaa ja pienen tunturikylän aktiviteetteja ja saman henkisiä ihmisiä.

Kesä oli saapunut Pyhätunturille. Kävelin peltomaisemissa kesämekko päällä ja poimin villikukkia pakuni ainoalle pöydälle maljakon virkaa toimittavaan juomalasiin. Unohdin, miten olenkaan kaivannut kukkia.

Pyhällä riittää aina tekemistä ja ihania ihmisiä. Kävimme melomassa, tanssimassa vallattomasti ilta-auringossa hiekkarannalla ja uimassa vielä kovin jäisen tuntuisessa Pyhäjärvessä. Maalasimme ex-tempore taidetta terassilla ilta-auringon kultahehkussa. Aurinko ei laskenut tuntureiden taakse ollenkaan, vaan keskiyöllä kiersi pakettiauton toiselle puolelle ja aloitti uuden kierroksen. Yötön yö on täällä.

Elämä pakettiautossa sujahti uomiinsa kuin luonnostaan. Ruoka- ja vesihuolto toimii omaksi ihmetykseksenikin kuin rasvattu ja yöunet maistuivat makoisilta Bertan metallisten kylkien sisäpuolella. Tavarat on löytäneet paikkansa ja isommilta vahingoiltakin on vältetty. Ensimmäisessä ajossa tomaatit lensivät maantien töyssyissä ja painava vesikanisteri oli liian painava penkin päällä, johon sen nostin ajon ajaksi. Penkin kulma antoi periksi, mutta oli nopeasti korjattu.

Utsjoelle ajoin lähes yhteen putkeen. Pysähdyin vain kerran viilentämään itseäni Inarijärven hyisessä kylvyssä. Myös Utsjoki kylpee helteessä. Aurinko porottaa kuumana lähes vuorokauden ympäri. Keskiyön paikkeilla se hieman hellittää lämmöstään, mutta ei piiruakaan valostaan ja aamulla autossa saa nukkua jo ilman peittoa. Valokuvaajana kaipaisin pehmeämpää ilta-auringon valoa, mutta tällä hetkellä valoa tulee täydellä teholla koko yön.

Inariin asti tien päällä oli yllättävänkin paljon ihmisiä, matkailuautoja ja moottoripyöräilijöitä, mutta Inarista pohjoiseen päin sain körötellä rauhassa. Vain porot mutustivat tien vierustojen viheriöitä, muuten maisema oli autio.

Löysin sattumalta upean paikan parkkeerata Bertta ja nukkua yön yli. Hetken mielijohteesta poikkesin päätieltä pienemmälle ja vielä kerran hiekkatielle, joka päättyikin suoraan kohisevaan jokeen. Peruutin muhkuraisen tien päähän hieman uhkarohkeasti isojen kivien ylitse, mutta sain lopulta aseteltua auton niin, että takaovilta avautuu suora näkymä kohisevaan koskeen.

Tässä olen nyt oleskellut puolitoista päivää. On hämmentävää olla pysähdyksissä, yksin, vailla juuri mitään tekemistä. Aluksi taistelin sitä vastaan, mutta lopulta annoin periksi. Olen viimeiset kuukaudet puurtanut vuorokauden tunnit täyteen, jotta saan toteutettua tämän pakureissun. Otin vastaan ihanan tylsyyden tunteen, otin päivätorkut suojassa auringon paahteelta, vaikkei juuri väsyttänytkään.

Olen usein hyvin tietoinen, missä olen kartalla ja mitä ympärillä on. Etsin sillä tavalla usein mahdollisia kuvauspaikkoja. Tällä kertaa en tiedä, missä kohtaa karttaa olen. En edes tiedä, kuinka pitkä matka parkkipaikaltani on Utsjoen kylälle.

Kävin tutkimusretkellä kosken alavirralla. Kuljin kohisevan kosken viertä pitkin narniamaisen houkuttavaa polkua seuraten vaikka päämäärää. Ihana päiväretki. Helle helpotti hieman tunturikoivujen hennon pienten lehtien katveessa. Linnut lauloivat herruuttaan ja kesäintoaan.

Retkestä ei ole sen ihmeempää sanottavaa. Kuljin polkua pitkin, kunnes se loppui ja päättyi takaisin päätielle. Kosken varrella valokuvasin jyrkillä hiekkaharjuilla ja kylmän vesiloiskeen pauhussa. Kylvetin lenkkareissa paahtuneita jalkoja virran vietävänä. Papu makoili oman kylpynsä jälkeen silmät suljettuna lämpimillä kivillä kärsivällisesti odottaen, että omistajansa saa omat oudot puuhansa päätökseen.

Huomenna pakkaan Bertan taas ajokuntoon ja käyn Utsjoen kylällä. Kaupassa pitää käydä, omenamehu on ainakin loppu. Ehkä käyn myös tunturissa, ehkä en. Sen voi suunnitella myöhemminkin.

Nyt keskiyön aurinko paistaa pakun takaikkunoista suoraan silmiin. Koski pauhaa taustalla. Sen sointi jää varmasti korviin vielä tästä paikasta lähdettäessäkin.

Ihanaa, kun olet täällä mukanani pakureissulla 💛

Halauksin,

Sanna

paku

Pakuprojekti – lähtöä vaille valmis

Pakuprojekti – lähtöä vaille valmis

Tuntuu, että minusta, tästä blogista ja elämästäni on viime aikoina tullut auto-, rakennus- ja työkalukeskeinen. Illat ovat venyneet pitkiksi, sänkyyn mennessä päässä soi käsisahan meteli ja nenää kutittaa hiomispöly.

Mutta tiedättekö mitä? Se kaikki on ollut sen arvoista, sillä

Bertta-pakettiautoprojekti on vihdoin valmis!

Bertta, minä ja Papu olemme lähtöä vaille valmiita.


Kuluvalla viikolla olen puuhannut entistä enemmän, jos se vielä oli mahdollista. Viimeistelin viimeiset kalusteet, lisäsin naulakoita, kiristelin ruuveja ja pohdin, miten kiinnitän kaiken auton sisälle niin, että voin huoletta ajaa pohjoisen kiemuraisilla hiekkateillä ilman, että tavarat lentävät kyydissä niskaani.

Kaikki kalusteet on kiinnitetty sidontaliinoilla pakettiauton lattiassa valmiiksi oleviin, paksuihin metallilenkkeihin. Pelkästään kaiken kiinnittäminen vei yhden illan. Luulen, että huomaan vielä matkalla erinäisiä kiinnitystarpeita, mutta korjailen niitä sitten tien päällä.

Toissailtana – Lapin kylpiessä hämmentävän kuumassa ilmamassassa – pakkasin kaikki tavarani autoon. Mukaan lähti kaikki oleellinen, mutta ei mitään ylimääräistä:

  • Retkeilytarvikkeet (teltta, riippumatto, nukkumis- ja retkikeitinvälineet)
  • Kameratarvikkeet
  • Musisointivälineet (kitara ja muutama tyhjä vihko, jos laulunsävellysinspiraatio iskee tien päällä)
  • Keittiötarvikkeet (astioita, perusruokatarvikkeita, tiskaustarvikkeet)
  • Vaatteet ja kengät
  • Papun tavarat
  • Peruspeseytymisvälineet (ekologinen saippua, jolla voin pestä itseni, pyykkini ja Papun) + pari ämpäriä vedenkantoa varten
  • Työkalut, sidontaliinoja, autotarvikkeita (sähköjohtoja, käynnistyskaapelit, lapio jne.)

Auton ajotilan (mikähän sen nimi oikeasti on?) yläpuolella on kätevä ja yllättävän tilava varastointitila, johon sain mahtuvaan oikein mukavasti kaikki muutaman kuukauden aikana tarvitsemani vaatteet. Koska pohjoisen säistä ei ikinä tiedä, mukana on sekä hellemekkoja että villapaitoja ja pipoja. Pukeutumistyylini peruspilarit.

Pakettiauton keittiöstä löytyy kahden kattilan menevä kaasuhella ja keittiölipasto, jonka uumeniin kätkeytyy kaikki astiat, osa ruoista, roskis, tiskausvälineet, ja kaasupullo. Kaikki piiloutuu jykevästi liikkuvien puisten liukuovien taakse, joten ne eivät kaapista pääse lentämään ajettaessa.

Vesipiste on keittiökaapin vieressä ja toimii simppelisti ja manuaalisesti. Paikalla ollessa laitan puisen tason päälle 20 litran ison vesikanisterin, jossa on hana. Keittiöaltaan asemaa ajaa vanha, emalinen vati, joka pysyy tiiviisti paikallaan tiukasti mitoitetun tason alla. Kun tarvitsen allasta, vedän sen tason alta käyttöön, tyhjennän käytön jälkeen ulos ja liu’utan sen takaisin paikoilleen.

Keittiökaapin vieressä, pakettiauton takaosassa on pieni jääkaappi. Tämä on asuntoautoon tarkoitettu, hyvin vähän sähköä kuluttava, toistaiseksi erittäin hyväksi havaittu jääkaappi. Se olikin tämän projektin isoin investointi, se maksoi melkein 500€, mutta koko kesän matkatessani haluan saada ruokani ja juomani kylmiksi.

Keitiön vastakkaiselle seinälle sängyn ja takaoven väliin jäi tyhjä tila, jolle en ensin keksinyt käytttöä. Ajattelin täyttää sen erinäisillä säilytystavaroilla, pusseille ja nyssyköillä, mutta projektin loppuvaiheilla sain paremman idean. Koska teen töitä kesän ajan tien päältä, kirjoitan, muokkaan valokuvia ja toki myös syön, tarvitsin jonkinlaisen pöydän ja penkin. En perusta sängyllä syömisestä ja työskentelystä ja tähän tilaan mahtui täydellisesti penkki, jonka kansi avautuu ja sisään mahtuu säilytystilaa. Pöytä taittuu saranoilla vasten sängynpäätyä, sen jalka irtoaa ja kiinnitän sen – yllätys yllätys – sidontaliinoilla kasaan, kun en sitä käytä.

Vaikka itse sanonkin, tämä oli projektin paras ideani. Oli muutaman haavan ja pitkän illan arvoista, että pääsen nauttimaan aamupalan pöydän ääressä ja voin tehdä töitä suhteellisen hyvällä ergonomialla autostakin käsin.

Auton etuosaan mahdutin vielä kitarani (joka toistaiseksi ei ole vielä kiinnitetty mitenkään, se pitää vielä ratkaista jotenkin) ja varaston perältä löytämistäni Ikean laatikoista kyhäämäni kenkäkaapin. Ulkopuolelle, vesipisteen toiselle puolelle rakensin samanlaisen saranoilla kääntyvän pöydän kuin pakettiauton takaosaan. Se pysyy suhteellisen hyvin kiinni pelkkien saranoiden avulla, mutta lisäsin vielä varmistukseksi ketjun, etteivät saranat rikkoudu pöydän päälle lasketusta painosta. Tässä voin hyvällä ilmalla kokkailla Trangialla ruokaa tai kerätä matkan varrelta kukkakimppuja maljakkoon.

Lisäsin pakettiautoon kaksi valoketjua, jotka toimivat pattereilla. Olisin voinut liittää valot suhteellisen helposti auton sähköjärjestelmäänkin eli hupiakkuun, mutta näin pääsin helpolla. En tiedä, kuinka paljon valoille on lopulta käyttöä, kun yöttömän yön aurinko paistaa vuorokauden ympäri koko kesän, mutta ne luovat toki mukavaa ja kotoisaa tunnelmaa.

Tavoitteenani ja teemanani oli olla ostamatta juuri mitään uutta tätä projektia varten. Lukuunottamata kaasuhellaa, jääkaappia ja yhtä 30€:n vaneripalasta (se oli iso palanen!) sekä sähkötarvikkeita, kaikki tavarat ovat joko omasta kodistani tai ostettu käytettynä. Lopputulos on hieman kirjava ja kirpputorihenkinen, mutta se ei minua haittaa. Tein tätä itseäni varten ja itse olen tähän enemmän kuin tyytyväinen.

Seikkailu odottaa, tie on avoin ja pohjoisen maaginen kesä edessäpäin. Ihanaa, kun olet täällä mukanani kaikkea tätä seuraamassa 💛

Halauksin,

Sanna

Muistutuksena, päivitän usein myös Instagramin puolella reissusta ja seikkailuistani videoiden ja kuvien muodossa. Tervetuloa mukaan 🤗

Pakuprojektin alku ja loppu

Pakuprojektin alku ja loppu

Puolitoista vuotta sitten, blogini ensiaskeleet otettiin pakettiautosta käsin. Se oli ikään kuin testireissu, osaisinko ja haluaisinko elää pakettiautoelämää.

Ei siinä ollut mitään epäselvää, haluanhan minä 😍

Olen muutamaan kertaan jo vihjannut muuttavani ensi kesäksi pakettiautokotiin asumaan ja se suunnitelma on edelleen voimissaan. Syksyn aloittaessa vaikeinta, pimeintä taivaltaan, ostin vihdoin oman pakettiauton ja aloitin suunnittelemisen.

Lokakuussa sininen hurmurini, Tapsa, kotiutui.

Alkusuhde sujui hyvin. Tapsa kuljetti minua tuntureille ja takaisin. Olimme molemmat iloisia yhteisistä retkistä. Vietin useita iltoja istuskellen tavaratilassa ja miettien, mitä kaikkea sinne kesäksi rakentaisin.

Talven kylmyyden myötä Tapsa jäi pihalle lepäilemään ja keräämään kinoksia päällensä. En ihan luottanut sen kykyyn pysyä hereillä talven kovimmilla pakkasilla, joten se jäi loikoilemaan ja odottelemaan kevään lämpöä.

Tammikuussa ajattelin käynnistellä pakettiautoa huvin vuoksi, ihan vain tarkistaakseni, vieläkö se on elävien kirjoissa ja jo hieman kevään remonttiajatus mielessä.

Siitä se alamäki sitten lähti.

Tapsa ei lähtenyt käyntiin. Ei toisella kerralla, eikä kolmannella. Ei parin päivän päästä. Ei apuvirralla eikä täydellä akulla. En tiedä, millä kummalla saimme auton lopulta käyntiin, mutta se oli jo puoli voittoa ja monen päivän ja eri ihmisten välisen yhteistyön suunnaton ponnistus. Kuljin Tapsalla viikon verran ja se tuntui olevan hyvissä sielun voimissa.

Meinasin jo huokaista helpotuksesta. Tämä oli se takapakki, joka kaikille tulee tällaisissa projekteissa, eikö? Ja nyt se on ohi.

Jätin Tapsan vielä lepäilemään ja odottamaan lämpimämpiä päiviä.

Kevään auringon alkaessa paistaa siivosin auton lattiasta kattoon. Vuokrasin tekstiilipesurin, putsasin penkit, katon, lattian. Likaveden määrä oli suuri. Auto oli ilmeisesti ollut remonttikäytössä ja sen takatilaa oli surutta käytetty öljyisten ja likaisten tavaroiden kuljetukseen. Haju oli sen mukainen. Nätisti sanottuna autossa haisi öljyssä uitetulta mieheltä. Nams.

Sisällä autossa oli ostohetkellä sängyn- ja pöydän runko. Kurjassa kunnossa kumpainenkin. Mustan ja limaisen likakerroksen – ja sen hajukerrosen – peittämät.

Hioin sängyn ja pöydän pinnat huolellisesti. Kaiken mustan, öljytahraisen pinnan alta paljastui kaunis ja puhdas puukuvio. Juuri sellainen, josta pidän. Käsittelin pinnan pellavaöljyllä, koska halusin pitää puupinnan mahdollisimman luonnollisena. Pöydän päällä tulen luultavasti käsittelemään muun muassa ruokaa, joten myrkytön ja puuta suojaava pellavaöljy on siihen tarkoitukseen hyvä valinta. Joudun käsittelemään pintoja vielä uudelleen käytön myötä, mutta se ei haittaa. Mukavaa pikku puuhastelua.

Kevättalven tullen Tapsan starttiongelmat lisääntyivät, kun se oli hetken lainassa ystävillä. Tapsa koitettiin pitää elossa kaikin keinoin: vaihdettiin akkua, huollettiin starttia, tutkittiin moottoria, sen ilmanottoaukkoja, elektroniikkaa, hihnoja. Kaikki tuntui olevan samaan aikaan kunnossa ja epäkunnossa. Mitä enemmän autoa tutki, sitä enemmän sieltä löytyi kummallisuuksia; sähköjohtoja, jotka ei vieneet mihinkään, nappuloita, jotka eivät tehneet mitään, mielenkiintoisia huomioita, kuten se, että etuvalot toimivat joskus, mutta toisinaan ei, hätävilkun ja töötin täydellinen puuttuminen.

Pakkasilla Tapsa pidettiin hengissä usean auton akkujen voimin ja se selvisi talvesta juuri ja juuri.

Samaan aikaan, kun autokotini ulkokuori hajoili, suunnittelin sen sisustaa. Olin päättänyt jo projektin alkuvaiheilla, että ensimmäisenä pakuvuotenani pidän remontoinnin kohtuullisena. En omista työkaluja saati taitoja purkaa koko pakun sisustaa, eristää sitä, uusia ilmanvaihtoa tai sähköjä. Asioita, mitä usein varsinkin ulkomailla rakennettuihin pakuprojekteihin usein tehdään. Auto olisi kuitenkin kesän ajan kotini, joten halusin tehdä siitä edes hieman sellaisen. En tarvitse autokotiini paljon, mutta päätin, että sängyn ja pöydän lisäksi jääkaappi ja jonkinlainen pieni sähkölatausmahdollisuus siellä on oltava.

Helpoiten autoon saa sähköt niin sanotun hupiakun avulla. Hupiakku on toinen auton akku, joka liitetään varsinaiseen auton akkuun releellä. Kun auto on käynnissä, moottori lataa ensitilassa auton omaa akkua ja kun se on täynnä, se alkaa ladata hupiakkua. Kun hupiakkua käytetään ja vaikka se tyhjenisi, rele akkujen välissä estää auton varsinaisen akun tyhjenemisen.

Tutkin ja opiskelin ensimmäistä kertaaa elämässäni sähkötekniikkaa. Laskin, minkälaisen invertterin eli sähkömuuntajan tarvitsen hupiakkuun liitettäväksi, jotta saan ladattua suhteellisen turvallisesti ja tehokkaasti tietokoneen, puhelimen ja kameran akkuja.

Lopputalvesta vein viimein pakun korjaamolle ja pyysin tutkimaan sen läpikotaisin sillä silmällä, kannattaako sitä korjata ja kuinka paljon. Ystävällinen ja avulias mekaanikko kehotti käyttämään pakun katsastuksessa jo nyt, melkein puoli vuotta etukäteen, jotta saisin tietää tarkan vikalistan korjausta varten ja sen jälkeen päättää, mitä autolle kannattaisi tehdä.

Olin mielessäni varautunut jo totaaliseen takapakkiin ja sehän sieltä tuli. Katsastuksessa ilmeni lisää ongelmia jo tietämieni lisäksi. Myös jarrut hajosivat niitä testattaessa. Kirosin ensin ihmistä, joka juuri ja juuri toimivasta autostani hajotti vielä jarrutkin, mutta katsastuksessa sanoivat viisaasti, että parempi niiden on hajota nyt ennen kuin olen reissussa yksin keskellä ei mitään.

Köröttelin kotiin ilman jarruja. Tapsa joutui ajokieltoon.

Olen monta kertaa talven aikana kironnut ideaani ja koko pakettiautoani, etten jaksa enää edes kirota. Otan Tapsan oppimiskokemuksena. Kalliina sellaisena, mutta eipä tarvitse toista kertaa oppia kantapään kautta. Toivon, että joku muu voi oppia minun kantapään kautta pakuprojektista ja siitä, miten se kannattaisi tehdä.

En olisi ikinä uskonut perehtyväni auton korjaamiseen ja kunnostamiseen, mutta sehän elämässä on hienoa. Koskaan ei tiedä, mitä se eteen tuo ja kaikesta voi oppia jotakin. Talven myötä olen oppinut hurjan paljon uutta.

Olen oppinut dieselmoottoreista. Olen oppinut käynnistämään sellaisen itse apukeinoin, jos se ei itse niin jaksa tehdä. Olen oppinut vaihtamaan auton akun, öljyt ja suodattimet. YouTubesta on ollut iso apu ja yllätyn edelleen, miten paljon tietoa sieltä löytyy. Olen oppinut, että auton korjaaminen ei ole rakettitiedettä, vaan hyvin maanläheistä ongelmanratkaisua. Olen oppinut, että kun ostaa halvan auton, saa halvan auton.

Suunnattoman iso kiitos ystäville, erityisesti M:lle, jota ilman en olisi oppinut näistä yhtään mitään. Toistan jo itseäni, mutta ilman muita ihmisiä tällaiset takapakit ja ongelmat tuntuisivat paljon suuremmilta kantaa yksin. Kiitos ❤

Pakuprojektini ottaa hieman enemmän aikaa, rahaa ja muutaman kiertotien enemmän kuin alunperin ajattelin, mutta en ole luovuttamassa. Uudet tuulet on jo purjeissa ja uudet suunnitelmat edessä, jotta kesän pakureissuni toteutuu.

Difficult roads often lead to beautiful destinations

♥: Sanna

Roadtrip Inariin – VIDEO

Roadtrip Inariin – VIDEO

Päätin pääsiäisen aikaan lähteä roadtripille. Päätös oli nopea ja hetkessä tehty, samoin päämäärä. En ole käynyt ennen Inarissa, ajanut vain nopeasti lävitse. Olen jo pitkään halunnut myös nähdä Lapin mereksikin kutsutun Inarin järven.

Auton muutin makuuhuoneeksi retkipatjan ja kahden makuupussin kanssa. Mukaan mahtui vielä karvapohjasukset vallattomia päiväretkiä varten, kuvausvälineet sekä ruoat ja juomat – kaikki, mitä ihminen tarvitsee elääkseen. Ja tietenkin valtuutettu seikkailukaveri, Papu.

Ystävältäni sain muutaman vinkin Inarin seudulle: keskustan tuntumassa virtaava Juutuanjoki olisi luultavasti jo vapaa jäistä tähän aikaan vuodesta ja virtaisi villisti kohti Inarijärveä. Bongasin myös kartalta aivan itärajan tuntumassa kylän, Nellim, jossa hetken päähänpistosta halusin käydä ilman mitään sen suurempia suunnitelmia.

Juutuanjoki virtasi vapaana ja vuolaana. Se alkoi pienestä virrasta, jonka lähellä uskalsi kevein mielin hiihtää, mutta yltyi pian turkoosien jäälauttojen väistyessä kohisevaksi koskeksi. Sen ylitse on rakennettu uusi, hieno riippusilta, josta kosken kuohuja pääsee ihailemaan aitiopaikalta.

Nellimiin saavuin illalla, tosin vielä valoisaan aikaan, sillä pimeä tulee vasta kymmenen maissa. Nellim näyttäytyi muutaman talon ja yhden ilmeisesti kalastajien ja metsästäjien suosiossa olevan majatalon kylänä, jota ympäröi suunnattoman suuret metsät ja Inarijärven kaakkoiskulma.

Suunnittelin hiihtäväni Nelliminvaaralle, jolta ajattelin avautuvan komeat maisemat järvelle päin. En kuitenkaan tajunnut, että vaara sijaitsee Venäjän ja Suomen rajavyöhykkeellä, jonne ei ole ilman lupaa asiaa. Metsänreunaa täplittävät keltaiset, isoin kirjaimin kirjoitetut varoitusviitat eivät houkuttaneet kokeilemaan, kuinka tarkkaan raja on vartioitu.

Vasemmalla puolella Suomi, oikealla Venäjän raja.

Muutin suunnitelmaani ja hiihdin Nellimjärven ja Paksuvuonon väliin sotien aikaan rakennetulle ja nyt museoidulle uittorännille, jossa käytin päivän ihaillen pientä, puisella sillalla kesytettyä koskea järvien välissä. Suloinen, kirkasvetinen koski ei yhtään hävinnyt Nelliminvaaran mahdollisille järvinäkymille. Kosken vierestä kulki muutama moottorikelkkailija, muuten vietin koko päivän näkemättä tai kuulematta ketään. Itärajan tuntumassa saa usein kulkea hyvin omassa rauhassa.

Löysin tien päältä ja retkiltäni uudenlaista inspiraatiota. Ilmeisesti tarvitsen maiseman vaihtelua saadakseni uusia ideoita ja energiaa. Reissu teki hyvää ja sain ajatuksen tehdä pitkästä aikaa videon. Kuvaaminen merkitsee minulle paljon, se on samalla omien ajatusten jäsentämistä, luovuuden kanavoimista ja halua jakaa muille sen, mitä minä saan kokea täällä pohjoisen upeassa luonnossa.

Toivon kuvillani ja videoillani pystyväni jakamaan edes pienen osan siitä vapaudesta ja onnen tunteesta, jota näiltä retkiltäni löydän. Kiitos, kun olet täällä jakamassa sitä kanssani ❤

♥: Sanna