Pakureissussa: Pohjois-Norjassa Varangin niemimaalla

Olin Utsjoella, kun lämpömittari kohosi kuulemma historiallisen korkealle. Yli 33C, auton mittari auringossa viipotti jo lähempänä viittäkymmentä. Teltassa huonosti ja hikisesti nukutun yön jälkeen olin täynnä kuumuutta, sen läkähdyttävää painoa, sen tuomaa koko päivän kestävää uupumusta. Tarvitsin viilennystä.

Avasin sääennusteen ja katsoin, mikä paikka Lapissa olisi viileimmillään. Kaikki paikkakunnat hipoivat ennätyksiä, Inari 33C, Sodankylä 32C, Kolari 30C, Pelkosenniemi 29C. Hetkinen, minähän voin ajaa vieläkin pohjoisemmaksi, raja Norjaan oli vihdoin auki. Norja ja Jäämeren ranta, 12C. Sinne!

En omaa tarpeeksi superlatiiveja kuvatakseni Norjaa ja sen maisemia. Totean sen olevan naurettavan kaunis. Huomaan ajavani suu auki, kun turkoosin kirkkaaseen Jäämeren veteen kurottaa mutka mutkan jälkeen mitä jyrkempiä, tummanpuhuvia ja lumihuippuisia vuoria. Niiden kylkiä pesee kohisten kuivanakin kautena komeasti kohisevat vesiputoukset, niissä itsessään jo riittää suomalaisen silmiin ihmeteltävää. Miljoonia vuosia meren ja taivaan armoille olleet ikikalliot ovat veistäytyneet teräviksi huipuiksi, joiden jylhää muotoa pehmittää niiden välissä kasvavat vihreän vehreät sammalmättäät. Yhdessä ne luovat mielikuvaa hobittimaasta tai vähintään Skotlannin ylängöistä.

Jos kiemuraisilla, hämmentävän kapeilla teillä voisi pysähtyä joka mutkassa, niin tekisin. Ehkä pysähtyminen siksi on tehty niin vaikeaksi, että liikenne kulkee eteenpäin. Tai, varsinaiseksi liikenteeksi ei voi sanoa Varangin niemimaalla siellä täällä hissukseen ajelevaa norjalaista matkailuautoa ja paikallisten kylien nimiä kyljissään kantavia rekkoja, jotka kiitävät mutkissa vauhdilla, joka hieman hirvittää.

Olen matkannut aiemmin Lyngenin niemimaalla. Siellä itseasiassa koko blogini sai alkunsa, kun matkasin yksin silloisella vuokratulla retkiatuolla Lapin ja Norjan maisemissa. Jonkinlainen ympyrä sulkeutuu, kun kotini on Lapissa ja nyt matkasin Norjaan omalla retkipakullani.

Varangin niemimaa on maisemiltaan erilainen. Lyngenissä vuoret kohoavat pilviin asti eikä niiden suuruutta voi ainakaan näin Suomen sisämaassa kasvanut ymmärtää millään. Varangin niemimaa näyttää siltä kuin Utsjoen erämaiset tunturimaisemat jatkuisivat Jäämerelle saakka, huiput kohoavat korkeammiksi, mutta muuten erämainen tunturikoivikko, aavat aukeat kirkkaine lampineen ja puroineen sekä siellä täällä vapaana laiduntavat porolaumat tuntuvat hämmentävänkin kotoisilta. Rajojen aukeamisesta huolimatta näen hyvin vähän muita matkailijoita. Erämaamainen Norja, tästä minä pidän.

Ajattelin ajavani Nordkappiin, Euroopan pohjoisimpaan pisteeseen, mutta jostain syystä tulinkin toisiin aatoksiin. Ehkä Nuorgamissa rajanylityksessä jonottaessani saatoin sivukorvalla kuulla jonkin toisen matkaajan mainitsevan olevansa matkalla sinne, jolloin minun silmissäni se menetti yhtäkkiä hohtonsa. Tiedän, ei mikään paras matkataktiikka. Katsoin karttaa, Berlevåg, enpä ole ennen kuullut. Jäämeren rannalla, tie mutkittelee meren rantaviivaa pitkin ja mikä tärkeintä, lämpötila +12 astetta.

Berlevåg osottautui hurmaavaksi, johonkin tuntemattomaan aikakauteen unohtuneeksi kalastajakyläksi. Hieman historiaan uinahtaneeksi, enkä tarkoita negatiivisessa mielessä. Hurmaavasti historiaan uinahtaneessa ennemminkin.

Kävin illan korvalla kääntymässä kylällä, mutta palasin muutama kilometriä takaisin päin, sillä oli nähnyt mitä parhaimman hiekkarannan, johon johti jopa jonkinlainen tieksikin kutsuttava väylä. Usein sosiaalisessa mediassa näkee unelmia autioille hiekkarannoille parkkeeratuista pakettiautoista, mutta etenkin heinäkuussa totuus on toinen. Väkeä on paljon ja “autiot” rannat ovat usein autojen ja telttojen täplittämiä.

Siksi tunsin, että olin löytänyt oikean helmen.

Viihdyinkin rannalla kaksi yötä, ei kun kolme. En ole varma, aika menettää välillä merkityksensä. Aika kului omaan tahtiinsa kellosta välittämättä perustoimien ja siellä täällä tehtyjen työtuntien lisäksi pääosin rannalla haahuiluun. Aarteiden keräämiseen. Tiesittekö, että joka vuorovesi – kaksi kertaa vuorokaudessa – huuhtoo rannalle aina uuden lastin mereltä kerättyjä aarteita, simpukoita, kiviä, höyheniä ja valitettavan paljon myös kaikkea muuta, lähinnä muovikrääsää. Minä en tiennyt ja joka vuoroveden vetäytyessä takaisin kävin tutkimassa, mitä se tällä kertaa tarjoili. Niistä rakentelin taideteoksia – tai ehkä ihan vain teoksia – osan otin mukaan kotiin. On ihanaa viedä kotiin matkamuistoja, sellaisia, joilla on tarina kerrottavanaan ja muistot mukanaan.

Lähtöpäivänä ajelin suolaisen aamu-uinnin jälkeen takaisin Berlevågin kylälle. Muutama päivä vain suolaveden ympäröimänä kuluttaa vesivarastoni nopeaan. 20 litran vesisäiliö riittää vallan mainiosti pelkkänä juoma- ja ruoanlaittovetenä lähes viikon päivät, mutta kun sitä käyttää myös tiskaamiseen ja muuhun tärkeään, se on nopeasti kulutettu. Sinne johonkin historiaan unohtuneella camping-alueella pääsin suihkuun kolmen euron maksua vastaan ja sain täyttää vesisäiliöni. En hetkeen ole tuntenut niin suurta riemua kolmella eurolla. En ole koko matkani aikana käynyt suihkussa, olen peseytynyt järvissä, joissa, jopa jossain hieman säälittävässä lammikossakin. Välihuomiona huolehtiville, en toki ikinä peseydy suoraan luonnonvesissä, saippuoin muualla ja kannan huuhteluveden kauemmaksi. Elkää huolehtiko. Suihkukokemus ei kontektsistaan irrotettuna olisi ollut kummoinen, mutta tässä tilanteessa se oli paras suihkuni ikinä. Valehtelematta.

Ajelin hissukseen Varangin vuonon niemeä pitkin. Pysähdyin tutkimaan meren tuulessa uinuvia kallioita, joiden päällä lokit kirkuivat kuninkuuttaan. Meri tuoksui raikkaalta, jäiseltä, jopa kotoisalta. Meri ei ole sitä minulle ikinä ollut. Ennemminkin iso, ennalta-arvaamaton, pelottavakin. Aiemmilla matkoilla lämpimien maiden meri ei tuoksu, se haisee. Mitä hienompi paikka, sitä haisevampi meri. Mutta täällä asia oli päinvastoin. Tuoksu oli selvästi meren, mutta raikas. Puhdas. Ymmärrän sen olevan yhä harvinaisempaa maailmassa, jossa elämme.

Matkani oli taas hieman päätön. Jossakin hetkessä tuulen tuivertamat hiukset kasvoilla ja humina huumaavasti korvissa soiden aloin ikävöimään kotia. Suomen Lappia. Sen suloista, tähän kaikkeen suuruuteen verrattuna hieman hupsun säälittävää maisemaa. Hiljaisuutta. Etenkin sitä. Merenrannalla ei ole koskaan hiljaista.

Ajoin lopulta lähes koko niemimaan ympäri. Huomasin myös, ettei joka niemimaan kolkkaan ole teitä eivätkä kaikki tiet aina palaa takaisin vuonon toista reunaa myöten. Hetken ihmettelin, miksi niin, mutta ymmärsin sen pian, kun taas suu auki ajoin pystysuoraa kallionseinämää pitkin, jonka alapuolella turkoosi meri haukkasi aalto aallolta isomman palasen kalliota suihinsa.

Palasin Näätämön rajanylityspaikan kautta takaisin kotimaahan. Rajan sille puolen jäivät henkeäsalpaavat vuonot, vuoristot ja jäähuippuiset vuoret, mutta rajan tällä puolella on kuitenkin koti.

Halauksin,

Sanna

2 thoughts on “Pakureissussa: Pohjois-Norjassa Varangin niemimaalla

  1. En ole juuri kenellekään kateellinen, jostain syystä tunsin kateutta tai haikeutta päästä kiireettömästi viettämään aikaa raikkaan viileässä meri ilmassa, vaikka vähän alkeellisemmissakin oloissa.
    No ehkä taas joskus 🙂
    Kiitos aidon tunnelman välittämisestä.

    Like

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google photo

You are commenting using your Google account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s