Hei täältä pohjoisen loputtomalta tuntuvasta talvesta. Tuntuu, että näin olen aloittanut jo monen monta kirjoitusta. Silti, edelleen melkein toukokuun puolivälissä meillä on maa valkoinen, hankea on melkein metri ja pakkanen puree. Onneksi – vihdoin – tällä viikolla näyttää siltä, että öisinkään ei ole enää pakkasasteita, vaan kevät saattaa viimein koittaa.
Elo on täällä hiljaista. Toukokuussa pohjoinen hiljenee erityisen paljon. Matkailijoita ei näy enää edes kyläkeskuksissa, ravintolat ja majoituspalvelut sulkevat ovensa lähes poikkeuksetta koko kuukaudeksi ja työntekijät lähtevät ”kesä”lomilleen. Tiet ovat autiot, kylät hiljenevät ja me tänne jäävät odottelemme hiljaa ja hieman jo kärsimättöminä kesän koittamista.
Kevään merkkejä on ilmassa. Huhti-toukokuussa palaava porot. Talvisin ne pidetään pääosin aitauksissa ja ruokinnassa, koska niitä on niin paljon ja talvi niin kova ja pitkä, että ilmeisesti ne eivät kovin hyvin luonnossa keskenään selviäisi. Tähän aikaan niitä on taas kaikkialla; teillä, pihoilla, metsissä, järvien jäillä, pelloilla. Kantavana olevat vaatimet (naisporot) töpöttelevät maha pullollaan ja kohta on maailmassa taas uusi poropolvi. Suloisia, yhtä jalkaa olevia pikkuporoja ja varoa erityisen paljon teillä, ne kun honkkeloivat menemään mihin sattuu miten sattuu ja koittavat vielä ottaa selvää, miten neljällä metrin mittaisella jalalla pitäisi edetä elämässä. Iltaisin, kun aurinko valottaa maisemaa vielä kymmenenkin aikaan, porot tulevat usein köllöttelemään kotijärven jäälle.
Vaikka maisema on vielä valkoinen ja luminen, luonto alkaa täyttyä elämästä. Lintuja on nyt joka paikassa ja niiden soidinmenot täyttävät hiljaiset illat ja varhaiset aamut. Teeret pulputtavat järven jäällä iltaisin, niiden soidinsoitto tuntuu jo todelliselta lupaukselta, että kesä on ihan kohta täällä. Pihapuissakin käy tähän aikaan vuodesta erikoisia vieraita. Silloin tällöin pulmusparvi käy vauhdikkaasti lehottelemassa ja napsimassa kotikuusesta neulasia, riekot käkättävät valkoisessa höyhenpuvussa, jossa pää on kuitenkin saanut jo mustan värin ja metsot lehahtelevat metsän siimeksistä lentoon valtavalla voimalla.
Parina iltana on hiiripöllö viihtynyt kotikuusemme nokassa vilkuillen laajaa maisemaa. Välillä se kääntää silmänsä suoraan katsojaan ja hetken ajan voi kohdata silmästä silmään tuon metsän hiljaisen saalistajan. Se on erittäin tervetullut vieras pihapiiriimme, sillä hiiriä täällä riittää, joten se saa rauhassa katsella pihapuusta reviiriään niin pitkään kuin tahtoo.
Täällä on kovasti koitettu luottaa siihen, että kesä tosiaan tulee pian. Taannoisena iltana mittailin tuossa metrisen kantohangen pinnalla, mihin kohtaan kasvihuoneen rakentaisi. Jos ottaa positiivisen kannalta, hankeen on helppo piirrellä viivoja ja pohjapiirrustuksia, mutta hieman koomista se kuitenkin on pipo päässä piirrellä hankeen kasvihuoneelle paikkaa.
Olemme kasvattaneet muutaman viikon ajan kasvihuoneeseen tulevia kasveja keittiön eteläikkunalla. Kasvatan ensimmäistä kertaa taimia itse ja olen hämmästynyt, miten hyvin ne ovatkaan voineet. Pihalle ja kasvihuoneeseen tulee kasvamaan kurkkuja, tomaatteja, paprikoita, kaalia, yrttejä ja eri salaatteja. Arvokkaita ruokakasveja tulee reunustamaan samettikukat, jotka ilmeisesti pitävät osan tuholaishyönteisistä luontaisesti poissa. Perunat on itämässä pirtin nurkassa, naapurin herra toi niitä montaa lajia. Vein leipää kiitokseksi, tietenkin. On mahtavaa nähdä uuden elämän kasvavan keittiön pöydällä, vaikka ikkunan ulkopuolella tuli uutta lunta vain muutama päivä sitten.
Tässä kesää odotellessa olen kuluttanut aikaa leipoen ja neuloen. Olen aloittanut hapanjuurileivonnan viime vuoden syyskuussa ja tuntuu, että nyt vasta alan hahmottamaan sen salaisuuksia. Aina leipä maistuu hyvältä, mutta niiden ulkomuoto on ollut tuurin ja minkä lie maagisten voimien armoilla. Kymmenien ja taas kymmenien leivontakertojen jälkeen alan ymmärtää ne palaset, mitkä saa leivät kohoamaan kauniisti, miten niiden pinnalle voi alkaa terävällä partaterällä piirtämään kauniita kuvioita ja miten ne käyttäytyvät uunissa.
On mahtavaa huomata oppivansa asioita. Koska kaikkea voi oppia, kaikki voi oppia. Lähes kaikki löytyy hyvin selitettynä internetistä, usein voi jopa valita haluaako opin videon, tekstin vai kuvien muodossa. Jos olet miettinyt jonkin taidon oppimista, joku on varmasti sen jo selittänyt netissä. Kokeile vaikka. Haaveiletko vesiväreillä maalamisesta, kasvimaan perustamisesta, auton öljyjen vaihtamisesta? Kutkuttaako tietää, miten keraamiikkaharrastuksen voi aloittaa, kuinka joogataan tai juostaan maraton? Aina ei tarvitse löytää sitä varten tehtyä kurssia tai opettajaa (niitä ei joka paikassa olekaan, ei ainakaan täällä), oppia voi itsekin. Kokeile, tutki, googleta. Aikaa siihen menee, sen voit jo valmiiksi hyväksyä eikä oppi tapahdu ensimmäisellä kerralla. Mutta ehkä kymmenennellä huomaat jo edistystä. Tai sitten viidennelläkymmenennellä. Mutta joskus se tapahtuu. Kokeile.
Leipominen ja kesän odottelun lisäksi yritän aina välillä käydä myös ulkona. Toukokuussa se on hankalaa, koska hanki ei välttämättä enää kanna suksia, mutta ainoastaan tiet ovat sulina ja vain niitä pitkin tarpominen käy hieman pitkäveteiseksi. Olen koittanut sitten valita polkuja, jotka olisi talven aikana tallautuneet niin koviksi, että ovat vielä jäässä ja kestävät kävelijän painon. Lunta tupruttaa kasvoille ja maisema on usein keväisen lumihuhman peitossa, mutta raikas ilma ja täysin hiljentynyt luonto tekevät silti ihmeitä.
Siskoni on tullut meille hetkeksi majailemaan ja eilen kävimme katsastamassa, miltä toukokuinen Riisitunturi näyttää. Hiljaiseltahan se. Olimme ainoat ihmiset siellä. Yleensä parkkipaikalla on vähintään muutama auto, mutta nyt se oli täysin autio. Tunturi on vielä tiiviin hangen peitossa ja huipulla talvivaatteet eivät olleet yhtään liikaa, sen verran hanki hohkaa kylmää ja tunturituuli vielä vahvistaa sen kohmaa.
Retki oli kuitenkin mukava. Kuten aina, tuntuu kuin sielu puhdistuisi tunturin laajalla laella, jossakin sinivalkoisen väripaletin syleilyssä. Söimme eväät huipulla ja hölmön idean seurauksena ”oikaisimme” hankea pitkin takaisin alas. Hanki kesti kulkijaa kymmenisen askelta ennen kuin humpsautti metrin verran alaspäin. Naurun pyrskähdyksin kompastelimme kumpikin hangella, joka ei kuitenkaan enää kestänyt painoamme, vaan saimme konttauksen ja kävelyn sekoituksella kompuroida takaisin paremmin tallautuneelle retkireitille. Hauskaa meillä ainakin oli.
Kotona sain kaivettua kuistin pieleen pienen lumettoman läntin, jolle ajattelin viikonlopun aurinkoisena hetkenä laittaa pari pihatuolia. Lapioin lunta hyvän tovin, ahkeroin ja puhisin, että sain jähmeisen sohjon luovuttamaan ja maan sen alta paljastumaan. Olin kuitenkin unohtanut, että pihakalusteet kannettiin syksyllä ladon varastoon, jonka oven eteen on kasautunut reilusti yli metrin hanki, joka on vielä auringossa hieman sulanut ja jäätynyt entistä tiiviimmäksi. En saanut ovea auki edes raolleen ja jäinen lumimassa sen edestä oli täysin mahdotonta saada liikkeelle. Ei auta kuin odottaa, että aurinko hoitaa homman. Puutarhaistuskelu aloitetaan sitten varmaan juhannuksen korvilla.
Jopa kylässä pisimpään asuneet sanovat, että tämä talvi on ollut pisin ja lumisin miesmuistiin. Kaivoin kuvan viime vuoden äitienpäivältä ja otin eilen samasta kohdasta valokuvan. Siitä saa hyvin selvän lumen määrästä ja kuinka paljon pidemmällä kevät oli viime vuonna. Ainakin tämä ensimmäinen talvi on sitten laittanut meidät koetukselle heti alkuunsa, ehkäpä ensi talvi tuntuu sitten jo helpommalta.
Toivottavasti teillä on jo keväiset olot tai ainakin keväinen mieli. Paljon aurinkoa ja uutta, inspiroivaa energiaa ilmassa. Keväisin kaikki herää uudella lailla eloon.
Lämpöisiä ajatuksia sinulle.
♥ Sanna
Sanna Vaara 