Asumme lähellä itärajaa. Sitä, jonka vuoksi ulkoimaisia turisteja ei huvita enää tulla matkailemaan pohjoisen itäosiin. Koska pelottava itänaapuri on niin lähellä.
Mutta, kun tässä istuu ja katsoo itään rajan tuolle puolen, pelottavuus on kaukana. Raja kulkee kukkulan juurella, sen takana aukeaa tämän hetken yksi inhotuimmista valtioista.
Mutta rajan tuolla puolen aukeaa myös maailman suurin asumaton erämaa. Valtava pala luontoa, joka ei tiedä, minkä valtion alaisuudessa se kasvaa. Metsän yllä liihottavat linnut, erämaan lukuisat karhut, sudet ja pieneläimet eivät edes huomaa ylittäessään rajaa. Se on vain meidän ihmisten keksimä käsite.
Kun katsoo maastokarttaa, oman maamme puolen maamerkit, joet, järvet, tunturit ja tiet näkyvät erinomaisen hyvin. Niiden perusteella on helppo katsoa horisonttiin asti ja päätellä kaukaakin, mikä mikäkin kukkula on. Jos kipuaa tarpeeksi korkealle, tunturit pystyy erottamaan satojen kilometrien päähän.
Mutta itään tuijottaessa kartta katoaa. Metsän tämä puoli on merkitty jokaista koloa ja suppaa myöten, mutta rajan jälkeen on vain harmaata aluetta.
Tuntemattomia tuntureita.
Tiedämme toki jotakin itänaapurimme maanmuodoista ja luontokohteista. Kuten siitä, että vain pienen matkan päässä kotoamme kohti itää sijaitsee Paanajärvi ja sitä ympäröivä Paanajärven kansallispuisto.
Paanajärveä on asuttaneet suomalaiset jo kauan sitten eläen omavaraisesti Oulankajoesta laskevan Paanajärven rehevässä laaksossa keskellä pohjoista erämaata. Ilmeisesti vieläkin järven rannalla on vanhoja suomalaisia hirsitalokyliä kuin unohtuneena aikaan sata vuotta sitten. Olen varma, että meidän talonlaisia pirttejä on järven rannan kylässä pystyssä ja hyvässä kunnossa edelleen.
Kuin vain sinne pääsisi.
Hyvinä aikoina me ja itäpuolen naapuri olemme pitäneet yllä yhteistyötä Oulangan ja Paanajärven kansallispuiston kesken. Ovathan ne samaa aluetta, vain valtion rajalla erotettuna. Pääsisipä Oulankajokea melomaan meiltä ihan kotoakin Paanajärvelle asti, jos naapurilla menisi hieman paremmin.
Ehkä vielä joku päivä.
Itäinen Pohjois-Suomen luonto on tullut tutummaksi retki retkeltä. Huomaan sen ainutlaatuisuuden koko ajan paremmin. Se ei ole karua ja ankaraa Tunturi-Lapin luontoa eikä rehevää ja lempeää Kainuun luontoa. Se on sen sekoitus ja se vasta ainutlaatuista onkin.
Maailman isoin erämaa, Siperia, tosiaan vaikuttaa täällä itärajalla luontoon tuoden mukanaan erittäin runsaslumiset talvet, kylmät tuulet ja omat erityispiirteensä luontoon. Metsät ovat vaatimattomia ja sitkeitä pohjoisen metsiä, mutta valoisat kesät tuovat omaa lempeyttään niidenkin ankaraan elämään.
Siellä, missä luonto on suojassa pahimmilta tuiskuilta ja Siperian temperamentin puuskilta, rehevät laaksot ovat kuin satukirjan salatut laaksot tai Norjan vuoristojen väliset viljavat vesivarret.
Hetkittäin voin helposti kuvitella olevani kesäisessä Norjassa korkeuserojen ja metsien vihreyden perusteella. Että jos et kesälomalla jaksa ajaa Norjaan asti, tule ihmeessä käymään Kuusamossa. Jos et tietäisi, missä olet, voin melkein luvata, että tuntuu Norjalta.
Tästäpä tuli näköjään pieni kunniakirjoitus itäisen Pohjois-Suomen ainutlaatuiselle luonnolle. Eikä ehkä syyttä, tännehän olen päättänyt laskea juureni. Ne, joita onkin kanneltu jo hyvän tovin maailman äärissä ja koitettu löytää niille sopivaa paikkaa kasvaa.
Lempeän itäisin terveisin,
Sanna
Sanna Vaara 