Neljännesvuosi Lapissa – fiiliksiä

Neljännesvuosi Lapissa – fiiliksiä

Mihin aika katoaa?

Olen asunut nyt kolme kuukautta Lapissa. Heinäkuusta alkaen olen ollut kolarilainen, tunturi-lappilainen. Asunut mökissä keskellä pohjoisen metsää Muonionjoen rannalla ihmetellen joka aamu erilaisena näyttäytyvää joen luontoa. Seurannut lähimetsissä porojen tallaamia polkuja, evästellen loputtomalta tuntuvilla metsän antimilla ja vahvalla kahvilla. Viettänyt lukuisia kesä- ja syysiltoja ja öitä tunturissa, ajanut satoja kilometrejä aamuyöllä sumuverhossa uinuvassa pohjoisen luonnossa ensimmäisissä ja viimeisissä auringonsäteissä. Opetellut lämmittämään mökkini puu-uunia pakastuvina öinä niin, että tarkenen nukkua yöllä ilman kolmea täkkiä. Nähnyt omalta kuistiltani revontulten loisteen ja suunnattomalta tuntuvan tähtitaivaan.

Tiedättekö, mikä tässä kaikessa on parasta?

Aiemmin olen tottunut ajatukseen, että jossakin vaiheessa mukavat asiat loppuvat, koittaa harmaa arki, “paluu” takaisin johonkin aikaan, jossa vain odotan seuraavaa viikonloppua, seuraavaa lomaa, seuraavaa hetkeä, kun pääsen pakenemaan arjen pyöriä ja olemaan hetkessä, tekemään juuri sitä, mitä haluan tehdä. Tuntea olevani vapaa, kokemaan hetket juuri siinä, olemaan läsnä ja hengittämään vapaasti.

Parasta on, että sitä ajatusta ei enää ole.

Arki on tässä, joen rannalla joutsenten muuttolähtöä seuraten, viimeisten lehtien putoamista ihmetellen. Arki on arkea täälläkin, mutta se ei tunnu siltä. Se sulautuu käsi kädessä ihmeellisiin hetkiin, niihin, joita ennen odotin kokevani vain viikonloppuna. Työmatkalla bongattu metso, tunturien sumuiset huiput horisontissa, iltauinti hyisessä syyskuisessa joessa, aamupakkasesta huurtuvat, ruskan värittämät varvut, aamuauringon palavan kultainen hehku metsän takana. Kaikki se ja miljoona muuta pientä, upeaa hetkeä on osa jokapäiväistä arkea.

Mietin yksi ilta, kun ajoin töistäni tunturikylästä kotiin hämärtyvässä, sumuisessa illassa koivujen lehtien vielä kullastavassa kajossa, miten onnekas olen. Heinäkuussa, kun pakkasin Pirkanmaalla tavarani punaisen farmarini peräkonttiin ja ajoin 800km pohjoiseen, hoin itselleni ääneen, että en voi uskoa, että tein näin. Jätin kaiken taakseni, ystäväni, perheeni, kotini, työpaikkani ja muutin keskelle metsää paikkaan, josta en tuntenut yhtä ainutta ihmistä koko Lapin maakunnan alueelta. Näin mielessäni pahimman skenaarion; yksin keskellä tuntematonta erämaata keskellä tuntemattomia ihmisiä eikä ketään, joilta pyytää apua tai johon tukeutua.

Kuinka väärässä pieni ihmismieli voi ollakaan.

Asun yksin keskellä metsää, tunnen vielä vähän ihmisiä, mutta tiedän tarkalleen, että saan apua monelta taholta niin tarvitseassani. Jollakin ihmeen konstilla ystäväni etelästä löytävät ja jaksavat tulla luokseni tänne asti vierailulle. Olen löytänyt ympärilleni saman henkisiä ihmisiä. Sellaisia, joita luulin, ettei ole olemassakaan. Kuvani ihmisistä ja siitä, miten elämää voi elääkään ja mitä sillä tehdä on avartunut suunnattomasti. Pienin askelin olen löytänyt paikkani täältä keskeltä suunnatonta tunturiluontoa.

En malta odottaa, mitä seuraava vuosineljännes tuo tullessaan.

Ihanaa, että olet mukana matkallani 🤗

♥: Sanna

Seikkailuviikonloppu Itä-Lapissa

Seikkailuviikonloppu Itä-Lapissa

Viikonloppu oli erilainen, täynnä ohjelmaa, uusia ihmisiä, liikkumista ja ulkoilmaa. Mutta niin ihana, nautin täysin sydämin tästä hieman eriskummallisestakin viikonlopun ohjelmasta.

Pakkasin kameran ja kaikki tarvikkeet mukaan autoon, mutta en “ehtinyt” kuvata sillä kertaakaan. Sinne se jäi, auton perään, kun seikkailin täysillä Itärajan tuntumassa. Siksi hyvin niukkakuvainen kirjoitus tällä kertaa. Koittakaa kestää 😅


Alunperin minun piti viikonloppuna käydä ystäväni luona Pyhätunturilla ja katsella siellä paikkoja, käydä tunturissa ja tutustua Pelkosenniemen seutuun. Suunnitelmiin tuli kuitenkin muutos. Ystävä työskentelee Metsähallituksen leivissä, jonka kautta häntä oli pyydetty “malliksi” Itä-Lappiin, Urho Kekkosen kansallispuiston alueelle. Valokuvia käytettäisiin alueen retkeilymainoksiin ja muuhun Itä-Lapin markkinointiin. Malliksi kaivattiin muitakin, erityisesti koira oli tervetullut, joten minut ja Papu napattiin viime tipassa myös mukaan.


Perjantai-iltapäivän 300km ja neljän tunnin ajomatkan jälkeen olin Savukosken kunnassa, Tulppion kylässä. Pakkasin tavarani erämaata ja sen “ajo omalla vastuulla” -teitä paremmin kestävään ystäväni autoon ja jatkoimme matkaa vielä pidemmälle Itään, lähes Venäjän rajan tuntumaan. UKK-puistossa meitä odotti heti alkuun Nuorttijoen ylitys. Puoli reiteen asti nouseva, virtaava jääkylmä vesi, joka piti ylittää ohuesta ja hatarasta köydestä kiinni pitäen kantaen täyttä rinkkaa selässä ja koettaen olla liukastelematta virran pyöreiksi pyörittämillä kivillä. Aikamoinen kokemus, ainakin tällaiselle joen ylittäjäensikertalaiselle 😬


Virran toisella puolella tapasimme valokuvaajan, Jaakon, ja myös hyvin ex-tempore -ajatuksella mukaan napatun kaimani Sannan. Muu porukka oli ehtinyt olla jo paikalla yhden yön ja kuvata osan tarvittavasta materiaalista. Meille jäi kuvattavaksi vielä iltakuvat nuotiolla sekä seuraavan päivän melontakuvat Kairijoella. Majoituimme yöksi suloiseen, pieneen auiotupaan aivan joen tuntumaan. Illalla kaminan liekkien luomat hypnoottisesti katossa hyppivät varjot ja sen joka paikkaan leviävä lämpö hiljensi tuvan melkein heti iltaruoan jälkeen. Iloinen juttelu ja hauskanpito vaihtui varsin nopeasti makuupussien kohinaksi, kun kukin haki hyvää asentoa puisella lavetilla.


Aamulla kello herätti puoli kuusi, jolloin kaminaan lisättiin puita. Hetki sen jälkeen vielä kevyttä unta makuupussin lämmössä samalla odotellen tuvan lämpiämistä uuteen päivään. Naapuripetiläiset aloittivat aamun iloisesti laulamalla. Meillä oli hauska porukka kasassa.

Aamutoimien jälkeen pakkasimme tavarat ja lähdimme takaisin kohti joenylityspaikkaa. Toisella kerralla se onnistui jo selvästi edellispäivää huolettomammin eikä virtaavan veden aiheuttamat pienet tasapainon heilahtelut tuntuneet enää niin vakavilta. Papu matkusti molemmilla kerroilla kainalossani keskittyneenä ja hiljaa. Sekin aavisti saavansa kylmän kylvyn, jos meinasi venkoilla.


Autoille päästessämme lähdimme ajamaan kohti Kairijokea ja siellä sijaitsevaa Kairijoen eräkeskusta. Ajoimme tunnin verran nyrkin kokoisilla kivillä päällystettyä tietä pitkin. Autoni alapohja sai mojovan kivipesun ja voin vain toivoa, että kaikki pysyi siellä paikallaan. Olimme alueella, jossa ei ole internet- tai puhelinyhteyttä. Vaikka en ainakaan myönnä olevani niiden koukussa, oli vapauttava tunne olla yhteyksien ulottuvuuksissa. Oli olemassa vain tämä ulottuvuus, tämä hetki ja ihmiset, jotka ovat kanssani fyysiseesti läsnä. Muu maailma saattaa kääntyä ympäri, mutta me olisimme asiasta täysin tietämättömiä.


Kairijoen eräkeskukselta saimme kahvikupposten jälkeen matkaamme kanootin. Muutaman rennon lilluskelukerran lisäksi olen kulkenut kanootilla vain kerran ja sekin täydellisessä säässä, peilityynellä järvenselällä. Nyt matkasimme kanootilla alas virtaavaa jokea pitkin, jonka vesi oli hyvin matalalla. Kiviä ja vedenalaisia hiekkasärkkiä oli enemmän kuin tyyntä pintaa ja vaikkei joen kuohut päätä huimanneet, veivät ne kuitenkin meitä eteenpäin välillä sinnekin suuntaan, mikä ei ollut alkuperäinen suunnitelma. Onneksi en ollut yksin, ystäväni vastasi takapenkillä ohjauksesta ja reitin suunnittelusta. Minä koetin auttaa parhaani mukaan, vaikka välillä sainkin ohjeen olla melomatta ollenkaan, kun yritin ottaa liiaksi ohjat käsiini 😅

Valokuvaajamme Jaakko seurasi melomismatkaamme välillä joen ylittävillä silloilla, välillä yläilmoista dronen siivin. Pääosin meloimme täydessä hiljaisuudessa upeissa ruskan väreissä ihastellen kirkkaan veden läpi näkyvän joen pohjan ihmeitä ja upeaa syysilmaa.

Suvantokohdissa ehti nauttia maisemista ja uskalsi kaivaa puhelimenkin esiin. Kuva: Onni Kojo

Rantauduimme joen rannalla sijaitsevalle laavulle, jossa juhlistimme onnistunutta seikkailua nokipannukahveilla ja iloisella rupattelulla. Nauru halkoi kirpeää syysilmaa, kun ideoimme uusia luovia projekteja ja jaoimme elämänkokemuksiamme. Oli aika palata takaisin, erämaan kaira oli antanut tarvitsemamme. Tutustuin hienoihin uusiin ihmisiin ja nauroin vedet silmissä. Kiitos, supertiimi. Toivottavasti pääsemme pian toteuttamaan seuraavaa seikkailua 💛

Kuva: Onni Kojo

♥ Halauksin, Sanna

Talven hetki

“Miksei sitä tekisi joka päivä. Ottaisi hetken ja vaan antaisi olla. Ajan voi hukata joka ikinen päivä. Hetkessä elämisen taito, se on laji, jota koitan harjoitella koko ajan.” O.M.K. Talvi tuli, nopeasti ja kovalla voimalla. Vain muutamassa päivässä se peitti alleen valkoiseen, hiljaiseen vaippaan kaiken; kasvit, puut, tiet, mökin, joen. Vesi virtasi joessa lumen ja […]

Road trip Utsjoelle ja Nuorgamiin

Samaisella reissulla, jolla patikoin Kevon luonnonpuistossa ja Paistunturin laakeilla erämaa-alueilla, ajoin seuraavana päivänä myös hetken mielijohteesta Suomen ja koko EU:n pohjoisimpaan kylään Nuorgamiin asti. Pohjoisen tiet ovat vallattomia ja aivan ihania! En ole koskaan ollut autoihminen, ennen tänne muuttoani vihasin autolla ajamista ja jopa siellä matkustamista. Siinä kun ei voi tehdä samalla mitään järkevää, aika […]

Lokakuinen Kevon luonnonpuisto

Viime vuoden pohjoisen road tripin jalanjäljillä pakkasin alkuviikosta autoni makuuhuoneeksi muutettuun takatilaan retkitavarat, koiran ja kameratarvikkeet ja käänsin ratin kohti pohjoista. Vaikka asunkin pohjoisessa, on pitkää maatamme tästä jäljellä vielä reilu 400km ennen kuin pohjoisen raja tulee vastaan. Toisaalta, jos etelästä päin katsoo, 400km ei ole näillä leveyspiireillä matka eikä mikhään, kuten täällä päin sanotaan. […]

The river flows in you

The river flows in you

Olen esitellyt lempipaikkaani joen rannalla jo useasti Instagramin puolella, mutta en vielä täällä. Tervetuloa lempipaikkaani!

Sinänsä tuossa paikassa ei ole mitään ihmeellistä. Pitkä, tyhjä rantaviiva kaunista, pohjoisen niittykasvillisuutta ja joen lempeissä pyörteissä hiotuneita kiviä. Toisella puolella jokea Ruotsin metsää, jonka keskelle on aikoinaan raivattu muutama aukko pienelle maatilalle. Mutta tiedättekö, kun joku paikka tuntuu hyvältä. Joku voisi kutsua sitä hyväksi feng shuiksi. En ole aiheeseen niin perehtynyt, mutta sen fiiliksen tuntee. Jotkin asiat ovat kohdillaan ja tuossa paikassa on hyvä olla.

Käyn tuossa lempipaikassani joen rannalla usein. Se sijaitsee muutama kilometriä omasta rannastani joen vartta pohjoiseen ja on täydellinen paikka auringonlaskun ihasteluun.

Kun olimme pieniä, pikkusiskoni opetteli ilmansuuntia ja auringonkiertoa ja kertoi vakavana, että aurinko laskee Ruotsiin. Oli jopa hieman huolissaan naapurikansamme selviämisestä auringonlaskussa. Siitä muistan edelleenkin luonnossa aurinkoa seuratessani kummassa suunnassa on auringonnousu ja kummassa lasku 😄

Aurinko on laskenut Ruotsiin. Toivottavasti ruotsalaiset selvisivät siitä tänäänkin.

Joen ranta oli aiemmin kesällä täynnä pitkiä, puisia lohiveneitä. Lohestuskausi päättyi heinäkuun lopussa ja lohiveneet ovat lähes kaikki kadonneet rannalta suojaan talvelta, odottamaan ensi kesää. Kaikki näkemäni veneet ovat aina lukitsematta sulassa sovussa omilla paikoillaan. Täällä ei ilmeisesti tarvitse pelätä venevarkaita.

Syyskuun lopusta kaikki kalastus joella onkimista ja katiskalla pyytämistä lukuunottamatta on kielletty. Tornion-Muonionjoki kun on Euroopan pisin vapaana virtaava lohijoki, siten ainutlaatuinen ja siksi kalastuksella on tiukat säännöt ja rajoitukset. Hyvin monesta muusta joesta lohikanta on vähentynyt tai kadonnut kokonaan patoamisen myötä. Hyvä esimerkki siitä, miten “vihreillä” ilmastoteoilla, kuten vesivoimalla on toinenkin puoli. On hyvä pitää mielessä, että harva asia on mustavalkoinen ja että kuluttaminen olisi koskaan hyväksi ilmastolle vain, koska sitä kaupataan “vihreillä” arvoilla. No, ei mennä sen syvemmälle aiheeseen. Kaikki me yritämme parhaamme yhteisen hyvän eteen, eikö? 🤗

Alkava ruskakausi on alkanut näyttää jo väriloistoaan. Lehtivihreää katoaa päivä päivältä enemmän ja sen tilalle vaihtuu ruskeankeltainen, lämmin sävymaailma. Paikallisten puheissa (unohdan aina, että myös minut lasketaan tuohon joukkoon 😄) ruska on usein esillä: onko hyvä vai huono ruskavuosi, paljonko viimeyönä oli pakkasta ja miten se vaikuttaa ruskan sävyihin. Kuulemma kalatkin “ovat ruskaa piilossa” eli eivät juuri liiku sen aikaan.

Ympäröivä luonto todella vaikuttaa arkielämään, sillä se on kaikkialla. Sitä on enemmän kuin “ei-luontoa” ja se hallitsee puheeaiheiden lisäksi myös käytännön elämää: talveen varautuminen alkaa, pimeyteen varautuminen alkaa. Se tuntuu luonnolliselta tavalta elää. Olla yhteydessä siihen, mitä on seinien ulkopuolella. Ei ole erillistä elämää luonnossa ja ei-luonnossa. Ne ovat yhtä ja samaa.

Mukavaa, kun kävit lempipaikassani. Lämpöä pimeneviin päiviin 🤗

♥: Sanna