Talvi pitää kovasti kiinni, vaikka maaliskuu vetelee jo pitkällä. Menneellä viikolla Tunturi-Lapissa rikottiin talven pakkasennätys, alle -35C näytti Kittilän mittauspisteellä. Talveksi se ei ole kovin kova, mutta kyllä se kylmältä tuntuu. Toissapäivänä kotimittarikin näytti aamulla -32C. Kyllä siinä hampaat hieman jo kalisee.
Kylmät kelit tietävät kirkasta taivasta. Taivaallahan tapahtuu. Revontulia on ollut monena yönä, jopa ihan alkuillasta. Niin, että taivaanrannassa hohkaa vielä auringonlaskun puna, kun sen ylle jo levittäytyy tanssivuoroon seuraava valonäytös. Parhaimmillaan kuunsirppi käy vielä kaiken keskellä omalla sorealla näytöksellään, niin on luonnon oma iltashow valmis.
Kerroin jo aiemmin, että ”keräilen” revontulikuvia, oikeastaan niiden sarjoja, jotta voin myöhemmin koostaa niistä pidemmän videon. Varsinaisesti videolla revontulia on hyvin vaikea saada, ainakaan minun kamerakalustollani, joten ainut vaihtoehto saada ne liikkumaan on koostaa lukuisista valokuvista video.
Yhteen, noin 10 sekunnin mittaiseen revontulivideoon, jossa näkyy niiden ja yötaivaan liike, tarvitaan 500-1000 valokuvaa. Siinä riittää keräilemistä, mutta viime aikoina niitä on kertynyt jo kohtuullisesti. Kamera tekee suurimman työn, kun jää yksin pakkasyöhöksi ulos kuvaamaan taivaankannen liikkeitä niin kauan, kun akku jaksaa.
Pimeä käy vähiin, ja kohta revontulikeräily loppuu, kun valoisaa on yöt läpeensä. Nyt vedetään viimeisiä hetkiä, että näitä kaunokaisia voi vielä tallentaa arkistoon.
Kylmyyden lisäksi on lunta riittänyt. Metri on varmasti mennyt jo rikki sen syvyydessä. On hassua katsoa ystävien ja sukulaisten sosiaalisen median päivityksiä sulista kaduista, lenkkareista ja jopa leskenlehdistä. Helposti unohtaa, miten pitkä Suomenmaa onkaan ja miten erilaisia olosuhteita siihen matkalle mahtuu. Etelässä saattaa kohta tareta ja terasseilla, täällä vedellään vielä lumikolan kulta-aikaa eikä toistaiseksi loppua näy.
Valon suhteen olen ristiriitaisissa tunnelmissa. Sitä onkin kertynyt vuorokauteen jo 13h (tarkistin juuri, tämä on ihan paikkansapitävä)! Se tuo mukanaan energiaa ja halua puuhailla, mutta lisääntyy sillä vauhdilla, että on vaikea pysyä perässä.
Lumihangen valkeus ja häikäisevän kirkas aurinko on ajottain osoittautuneet huonoksi yhdistelmäksi, sillä olen alkanut saada niistä migreeneitä. Ei hyvä. Aurinkolasit aiheuttavat niitä myös, joten tilanne on hieman kinkkinen. Toivon, että silmät ja pää tottuvat kaikkeen omalla ajallaan. Nyt ne haikailevat vielä pimeyteen, joka on välillä luotava verhojen ja vilttien taakse piiloutumalla.
Koitamme muun luonnon kanssa selvitä vielä lopputalven koitoksista. Kevät se on tullut joka vuonna tähänkin asti.
Ihanaa kevättä sinne, jos sellainen jo sattuu kotipitäjässäsi jo olemaan. Mukavaa, kun olet täällä 💛
On satanut lunta. Se on osittain sulanut ja satanut taas uudelleen. Huhtikuun päähänpistoja, ilmeisesti.
Hanki kantaa nyt hyvin. Sitä pitkin on vapauttavaa kulkea. Se vapauttaa ihan uusia väyliä kulkemiseen, sellaisiakin, joita pitkin kesällä ei pääse kulkemaan oksien ja tiheiden pusikoiden takia. Nyt metsän alusta on kuin kaikesta ylimääräisestä siivottu baana, jota pitkin on kevyt kulkea.
Yksi päivä kuljin lähimetsässä, kirjaimellisesti kotitaloni takapihalla, ja kaikesta ihmettelystä pyörällä hukkasin suuntavaistoni täysin. Tiesin metsäpalstan olevan rajoitettu, joten varsiniasesti eksyksissä en ollut. Lopulta, kun löysin itseni niin sanotusti kartalta, olin kulkenut täyden ympyrän, vaikka olin varma, että kuljin suoraan. Hassu tunne. Hetkeksi sitä menetti täysin hallinnan tunteen siitä, missä on ja mihin kulkee. Koin sen kuitenkin varsin hedelmällisenä oppimistilanteena, kun tiesin, etten voisi hukata itseäni kovin kauaksi kotoa.
Mitään ihmeellistä ei tunnu tapahtuvan. Toisaalta, miksi tarvitsisikaan tapahtua? Tässä blogin kirjoittamisessa on se hassua, että jostain syystä tulee huono omatunto jos ei ole tapahtunut ”mitään kirjoittamisen arvoista”.
Kuka on sanoman, mikä on kirjoittamisen arvoista ja mikä ei? Mikä minä olen sanomaan, että jokin tapahtuma on enemmän kirjoittamisen arvoista kuin se, että on satanut kymmenen senttiä uutta lunta? Välillä ajattelen, että pitäisihän minun keksiä maailmaa mullistavia asioita kirjoitettavaksi ja tarjota jotakin ihmisille, jotka täällä käy vastineeksi heidän ajastaan.
Onpas outo ajatus, kun sen kirjoittaa auki. Kaikenlaisia ajatuksia sitä ihminen päässään pyöritteleekin. Ihanaa, että olette täällä lukemassa ajatuksiani ❤
Blogi on ollut olemassa kohta puolitoista vuotta. Siinä ajassa olen oppinut hurjan paljon. Kirjoittamisesta, kuvaamisesta, tekniikan ihmeistä ja ongelmista. Olen oppinut myös siitä, miten helposti luovaksi kanavaksi, omien ajatusten ja luomuksien jakoon tarkoitettu alusta saattaa muuttua omassa päässä painostavuudeksi siitä, että pitäisi tehdä enemmän, saada enemmän aikaiseksi, kirjoittaa ja jakaa vielä enemmän. Jos vain olisi aikaa, jos vain olisi sitä ja tätä. Negatiivinen ajatusketju on valmis.
Onneksi olen oppinut. Ainakin kovasti yritän. Ei tämän tarvitse olla suorittamista, alkuperäinen ajatuskin oli nimenomaan sitä vastaan. Halusin kanavan, johon jakaa omia tuotoksiani ja pohdintojani, inspiroida itseäni jatkamaan niiden tekemistä ja ehkä jakaa palasia itsestäni muillekin. Se ajatus ei ole hukkunut mihinkään matkan varrella. Ehkä välillä vain haalennut siinä kaiken innostuksen ja uutuuden hohkan vauhdissa, kun huomaan, miten paljon tämän tekemisestä pidän ja etenkin siitä, että joku muukin pitää tekemisistäni. Hurja ajatus, että omassa päässäni muhineet ideat muutettuna pitkän prosessin jälkeen toteutukseksi voivat aiheuttaa muissa ihmisissä uusia ideoita ja johtaa jopa toimintaan asti.
Erityisesti Instagramin puolella saan viestejä ihmisiltä eri puolelta maapalloa, ihmettelyjä Suomen luonnon erikoisuuksista, kylmästä, lumesta ja varsinkin siitä villistä vapaudesta, mihin minulla on oikeus täällä pohjoisessa. Että joku Singaporessa asuva toimistotyöläinen saa motivaatiota työpäiväänsä katsomalla, kun minä vaellan pohjoisen aavoissa metsissä. Hullua! 😍
Kiitos ihan jokaisesta kommentista ja ajasta, jonka käytät lukemalla ajatuksiani ja katselemalla tuotoksiani. Kaikki se motivoi minua jatkamaan tätä välillä luovalta sekasorrolta tuntuvaa hommaa ja etsimään uusia seikkailuja. Vaikka sitten niitä omalla takapihalla tehtyjä.
Ei se taida olla pelkästään valon vika. Mutta väsymys on ollut viime viikkoina pinnassa. Vaikeinta siinä on antaa sen olla. Kun tekisi mieli mennä, tehdä ja nähdä paljon. Melkein turhalla kiireelläkin välillä. Ihan kuin aika olisi loppumassa kesken. Nyt, kun väsyttää, on vaikea hyväksyä sitä ja antaa sen olla. Levätä niin paljon kuin levätyttää.
Ympäristöllä on mielialaani suuri vaikutus. Kaupungissa se laski sitä eikä viikonloppuisin autolla luontoon ajetut retket auttaneet asiaa. Täällä pohjoisessa löydän suurta innostusta, energiaa, inspiraatiota ympäristöstäni. Nyt kevään myötä – kyllä, pakko se on myöntää, että kevät taitaa olla saavuttanut pohjoisenkin – luonto ei ole kauneimmillaan. Sitäkin on vaikea hyväksyä. Että ympärillä oleva luonto ei ole nyt parhaimmillaan eikä sen aina tarvitsekaan.
Viime aikoina on ollut enemmän vapaa-aikaa kuin esimerkiksi alkutalvesta tai syksyllä. Joko se ei sovi minulle tai olen turhankin ankara itseni kanssa. Tuntuu, että en ole saanut aikaiseksi ”mitään”. Liika aika saa ihmisen saamattomaksi. Tai murehtimaan liikaa. Äänestän jälkimmäistä.
Kevät on ennen merkinnyt minulle uuden alkua, uutta energiaa, uutta vuodenkiertoa. Nyt tuntuu erilaiselta. Kevään merkit on selvästi ilmassa: lämmin ilma, tuuli, joka tuoksuu jo mullalta ja maalta, lintujen ensimmäiset viserrykset. Kuitenkin hanki yltää vielä yli polven. Pienet, sinnikkäät purot ovat avanneet ensimmäisiä kuohujaan jääpeitteen alta, mutta joki pysyy vielä jämäkästi paikoillaan. Sen lumipinta on valahtanut kuin väsyneenä talven painosta.
Maa on väliin märkä ja musta, öisin se saattaa jäätyä tai saada ylleen kevyen lumipeitteen, joka haihtuu auringon ensisäteiden myötä.
Huhtikuu on kuulemma pohjoisen kuukausista julmin. Aamuisin on vielä reilusti pakkasta, mutta päivällä auringon lämpö hipoo mittarin yli kymmenenkin asteen.
Muutamina päivinä hanki on tarjoillut upeaa kantokeliä. Sitä pitkin vapaasti metsässä kulkiessa mieli lepää. Vietän usein aikaa istuskellen lumesta vapautuneilla, vielä kuitenkin jäisen kylmillä mättäillä ja kerään auringon lämpöä itseeni kuin janoinen kasvi vettä sateella.
Siellä, missä aurinko on vähänkin päässyt hankea puremaan, se saattaa upottaa armottomasti, vaikka kuinka varovaisesti koittaisi hiipiä.
Ei, siinä ei ole metsäneläimen mystiset jäljet. Sanna upposi hankeen vyötäröä myöten.
Siellä täällä lumi on antanut jo periksi ja paljas maa näkee valon ensimmäisiä kertoja sitten marraskuun alun. Tiellä voi kävellä kuivaa hiekkaa pitkin samalla kun vieressä on vielä reilun metrin korkuinen hanki. Muutama päivä sitten hiihdin metsäsuksilla kylätien vieren hangessa, kun vastaan ajeli kuivaa tietä pitkin lapsi kevätlenkkareissa polkupyörällä. Hymyilimme kumpikin tilanteen koomisuudelle.
Päivä kerrallaan. Levätään nyt, niin kesällä jaksaa taas seikkailla yöttömän yön valon voimin. Päivänvaloa onkin tällä hetkellä jo hurjat 15 tuntia vuorokaudesta!
Päätin pääsiäisen aikaan lähteä roadtripille. Päätös oli nopea ja hetkessä tehty, samoin päämäärä. En ole käynyt ennen Inarissa, ajanut vain nopeasti lävitse. Olen jo pitkään halunnut myös nähdä Lapin mereksikin kutsutun Inarin järven.
Auton muutin makuuhuoneeksi retkipatjan ja kahden makuupussin kanssa. Mukaan mahtui vielä karvapohjasukset vallattomia päiväretkiä varten, kuvausvälineet sekä ruoat ja juomat – kaikki, mitä ihminen tarvitsee elääkseen. Ja tietenkin valtuutettu seikkailukaveri, Papu.
Ystävältäni sain muutaman vinkin Inarin seudulle: keskustan tuntumassa virtaava Juutuanjoki olisi luultavasti jo vapaa jäistä tähän aikaan vuodesta ja virtaisi villisti kohti Inarijärveä. Bongasin myös kartalta aivan itärajan tuntumassa kylän, Nellim, jossa hetken päähänpistosta halusin käydä ilman mitään sen suurempia suunnitelmia.
Juutuanjoki virtasi vapaana ja vuolaana. Se alkoi pienestä virrasta, jonka lähellä uskalsi kevein mielin hiihtää, mutta yltyi pian turkoosien jäälauttojen väistyessä kohisevaksi koskeksi. Sen ylitse on rakennettu uusi, hieno riippusilta, josta kosken kuohuja pääsee ihailemaan aitiopaikalta.
Nellimiin saavuin illalla, tosin vielä valoisaan aikaan, sillä pimeä tulee vasta kymmenen maissa. Nellim näyttäytyi muutaman talon ja yhden ilmeisesti kalastajien ja metsästäjien suosiossa olevan majatalon kylänä, jota ympäröi suunnattoman suuret metsät ja Inarijärven kaakkoiskulma.
Suunnittelin hiihtäväni Nelliminvaaralle, jolta ajattelin avautuvan komeat maisemat järvelle päin. En kuitenkaan tajunnut, että vaara sijaitsee Venäjän ja Suomen rajavyöhykkeellä, jonne ei ole ilman lupaa asiaa. Metsänreunaa täplittävät keltaiset, isoin kirjaimin kirjoitetut varoitusviitat eivät houkuttaneet kokeilemaan, kuinka tarkkaan raja on vartioitu.
Vasemmalla puolella Suomi, oikealla Venäjän raja.
Muutin suunnitelmaani ja hiihdin Nellimjärven ja Paksuvuonon väliin sotien aikaan rakennetulle ja nyt museoidulle uittorännille, jossa käytin päivän ihaillen pientä, puisella sillalla kesytettyä koskea järvien välissä. Suloinen, kirkasvetinen koski ei yhtään hävinnyt Nelliminvaaran mahdollisille järvinäkymille. Kosken vierestä kulki muutama moottorikelkkailija, muuten vietin koko päivän näkemättä tai kuulematta ketään. Itärajan tuntumassa saa usein kulkea hyvin omassa rauhassa.
Löysin tien päältä ja retkiltäni uudenlaista inspiraatiota. Ilmeisesti tarvitsen maiseman vaihtelua saadakseni uusia ideoita ja energiaa. Reissu teki hyvää ja sain ajatuksen tehdä pitkästä aikaa videon. Kuvaaminen merkitsee minulle paljon, se on samalla omien ajatusten jäsentämistä, luovuuden kanavoimista ja halua jakaa muille sen, mitä minä saan kokea täällä pohjoisen upeassa luonnossa.
Toivon kuvillani ja videoillani pystyväni jakamaan edes pienen osan siitä vapaudesta ja onnen tunteesta, jota näiltä retkiltäni löydän. Kiitos, kun olet täällä jakamassa sitä kanssani ❤
Onko kevät saavuttanut jo pohjoisen? Ei ihan. Lapin kahdeksasta vuodenajasta kevättalvi on vielä ennen kevättä. Hanki yltää vielä lähes vyötärön korkeudelle ja aamuisin pakkanen saattaa kiriä vielä reilusti alle kahdenkymmenen. Lunta saattaa sataa pehmeinä hiutaleina tai vaakasuoraan iskevänä tuiskuna vielä kuukausikaupalla. Tuntureiden parhaat laskettelu- ja hiihtopäivät ovat vielä edessä päin.
Kuluva vuodenaika, kevättalvi, on nyt toiseksi viimeinen vuodenaika, jota täällä pohjoisessa en ole vielä kokenut. Kevät on kuuleman mukaan nopeasti ohitse. Silloin kaikki tapahtuu vauhdilla, kun kasvit, eläimet ja kaikki luonto herää yli puolen vuoden talven jälkeen eloon taas muutamaksi kuukaudeksi ennen seuraavan talven tuloa. Odotan innolla kevään näkemistä, kuten kaikkia muitakin vuodenaikoja täällä.
Vasta viime viikkoina olen laskenut tätä pohjoisen todellista vuodenkiertoa. Talvi todellakin kestää kuudesta kuukaudesta jopa kahdeksaan kuukauteen. Viime talvena lunta oli reilusti vielä kesäkuussa, talvi kesti siis yli yhdeksän kuukautta. Koko vuodesta kesäksi voidaan lukea siis lähinnä heinä- ja elokuu. Elokuun lopulla alkaakin jo ruska-aika, joka on jo alkavaa syksyä. Näin mietittynä tuntuu hurjalta. Elettynä ei niinkään. Talvea on kestänyt nyt viisi kuukautta ja muutama on vielä odotettavissa. Se ei silti kyllästytä.
Miksi? Siihen ei kuulu märät ja harmaat loskakelit tai epätietoisuus, onko nyt talvi vai ianikuinen marraskuu. Sen sijaan rehelliset, reilut pakkasasteet, kunnon upottava hanki ja jäisen valon joka päivä taivaanrantaan maalaamat eri pastellinsävyt. Kuka ei voisi pitää tällaisesta talvesta?
Toistan sitä usein, mutta täällä tapahtuu luonnossa muutoksia harva se päivä. Kahdeksassa talvikuukaudessakaan yksikään ei ole samanlainen kuin toinen. Sanotaan, että vuodet eivät ole veljeksiä, täällä viikotkaan eivät ole veljeksiä. Viime viikolla lämpimän auringonpaisteen vaikutuksesta teiltä sulanut lumi ja sen alta paljastunut kuiva asfaltti peittyy yhdessä illassa uudelleen lumen alle. Eilisen plusasteet vaihtuivat tämänaamuiseen kahdenkymmeneen pakkasasteeseen.
Joka päivä on jotakin uutta ihmeteltävää. Lumen syvyys, sen koostumus, uusi lumi, uusia eläinten jälkiä lumella, lumen pysyminen puissa, jään tilanne. Havaintoja voi jatkaa loputtomiin. Aurinko vaihtaa paikkaa niin vauhdilla, että sitä on vaikea uskoa. Muutama kuukausi sitten se hädin tuskin kurkisti joen vastarannan metsän takaa, nyt se loimottaa koko päivän aloittaen jo heti aamukuuden jälkeen. Illalla seitsemän-kahdeksan aikaan näkee vielä hyvin ilman otsalamppua tehdä pihatöitä.
Valoa on joka paikassa ja jo lähes koko hereilläoloaikani. Aloitan aamuni usein aikaisin, saatan olla jalkeilla helposti viiden jälkeen ja työn touhussa jo ennen seitsemää. Toimin parhaiten aamun tunteina. On ihanaa herätä, kun on valoisaa. Se tuntuu hämmentävältä, että makuuhuoneen ikkunasta ei tervehdikään oma aamuinen peilikuvani, vaan vaalean sinessä aamuvalossa kylpevä, luminen maisema. Aamukahvia keitellessäni aurinko nousee jo puiden yläpuolelle ja maalaa sinisen sävyihin lämmintä keltaista reiluin siveltimen vedoin.
Illan tullen pimeys ei ole enää niin kaikennielevää ja mustaa, joka valtaa koko maiseman heti iltapäivällä. Ennemminkin vähä vähältä syveneviä sinisen sävyjä, jotka viimeiseen asti vielä pitävät päivänvaloa voimissaan. Kun aurinko painuu mailleen, kuu ja tähdet valaisevat vielä hyvän tovin lumista maisemaa.
Eilen katselin tummansinistä tähtitaivasta ja kuun valossa kylpevää maisemaa. Kohta sitä ei näy muutamaan kuukauteen, kun vuorokauden ympäri kestävä valoisuus pitää tähtitaivaan piilossa taas syksyyn asti.
Kevättalvi höllentää otettaan päivä päivältä. Tälle viikolle on luvattu reiluja lämpöasteita ja kovia tuulia. Kevätmyrsky edeltää luonnon heräämistä taas eloon. Sitä ennen tiedossa on kuitenkin vielä mahdolliset hankikantokelit, pitkät, aurinkoiset kevättalven illat ja vielä kovin kylmät pakkasaamut.
Ihanaa kevään alkua tai talven jatkoa sinulle, mukava kun olet täällä ☀️
Seikkailuystäväni Emma oli tulossa Lappiin luokseni viikoksi. Se tarkoitti suuren seikkailun alkua, hiihtovaellusta kotikansallispuistossani Pallas-Ylläksen kansallispuistossa. Suunnitelma oli – kuten yleensäkin – löyhä, mutta tarkoituksena oli päästä hiihtäen Pallakselta Hettaan, yhteensä 60km matka neljässä-viidessä päivässä.
Erämaalatujen mahdollisen hoitamattomuuden vuoksi olimme varautuneet myös palaamaan puolestavälistä puistoa, Hannukurulta takaisin, sillä 30km hiihto upottavassa umpihangessa ei ole enää hauskaa. Seurasimme latutilannetta muun muassa Hetan, Raattaman ja Muonion latukartoilta, joista näkee, koska niitä on viimeksi hoidettu. Vaikka olimme matkassa hiihtolomaviikkojen jälkipuoliskolla, viikolla 10, latuja oltiin avattu koko reitiltä vain n. 15km verran. Erinäisten Facebook-ryhmien ja luontokeskuksiin soitteluiden perusteella saimme tietoa, että hyvällä tuurilla pääsisimme hiihtämään koko reitin siellä kulkeneiden poro- ja huoltomiesten moottorikelkkajäljissä.
Suureen seikkailuun kuuluu pienet yllätykset ja epätietoisuudet. Pakkasimme viiden päivän ruoat ja tavarat ahkioihin, lastasimme suksemme ja varusteemme autoon ja suuntasimme kohti kansallispuiston tuntureita.
Päivä 1 – Pallaksen luontokeskus – Nammalakuru
Päivä kääntyi toiselle puoliskolleen, kun saavuimme Pallaksen luontokeskuksen pihaan. Tuuli puhalsi parkkipaikan kovaksi kivettynyttä hankea, auto tuprusi täyteen lunta, kun pakkasimme ahkiot ensimmäistä kertaa tällä reissulla. Muutama huiveihin ja huppuihin hunnutettu laskettelija oli tuulta suojassa Pallaksen pienen hotellin ovisyvennyksessä.
Kietaisin kartan ja varmuuden vuoksi mukaan ottamani kompassin anorakin etutaskuun ja lähdimme laskemaan pullein ahkioin parkkipaikalta alas kohti metsän suojaan katoavia reittimerkkejä. Puiset raksit on pystytetty muutaman kymmenen metrin välein koko hiihtovaellusreitin varrella ja niitä oli helppo seurata huonossakin säässä. Retkeilijä ei silti lähde matkaan ilman karttaa ja sen lukutaitoa. Tälläkin reissulla siitä oli tarpeen useaan otteeseen tarkistaa oikea suunta ja se, kuinka pitkä matka oli seuraavaan lämpimään majapaikkaan.
Kuva: Emma S.
Hiihdimme useita tunteja tasaista, metsäistä suota pitkin. Yritimme löytää lounastauoksi tuulensuojaa kuusten katveesta, mutta kynttiläkuusten ohut olemus tarjoaa vain vähän lohtua kovassa puhurissa. Kaivoimme itsemme pieneen lumikinokseen, ahkion päällä nautittu lämmin nuudelilounas maistui uskomattoman hyvältä. Kuten aina ulkona nautittu ruoka.
Ilta-auringon valo heijastui sinne tänne viskoutuvista lumikiteistä. Silloin kun silmiä pystyi pitämään auki, saattoi ihailla tuhansien kimmeltävien timanttien tanssia kultaisen talviauringon viimeisissä säteissä. Muulloin oli tarpeen suojautua tuulelta ja tuiskulta hupun, huivin ja pipon lämmittävään kombinaatioon.
Iltaa kohden reitti kääntyi suolta kohti tuntureita, yöksi pääsisimme Nammalakurun autiotuvan seinien suojiin kuivattelemaan hengityksen ja hienhuurussa kostuneita vaatteitamme ja lepäämään ennen seuraavan päivän uutta hiihtoa.
Tuuli antoi periksi suomaiseman avaruuden jälkeen ja taivas kirkastui. Ennen tunturiin nousua pysähdyimme välipalatauolle pienelle riihelle, joka tarjosi karuudessaan suojaa illan puhurilta.
Kuva: Emma S.
Nousu tunturiin oli raskas. Kova tuuli oli puhaltanut latunamme toimineen moottorikelkan jäljen kokonaan umpeen ja käytännössä hiihdimme koko matkan umpihangessa. Minä, joka liikuin liukulumikengillä, avasin latua ja perässä tullut Emma tunturisuksineen koitti selviytyä metrinkin korkuisista lumidyyneistä, joita ilmankin kiipeäminen tunturiin olisi ollut kova koitos. Olimme hiihtäneet lähes kahdeksan tuntia saapuessamme Nammalakurun tuvalle. Tuvalla oli muitakin, se tarkoitti valmiiksi lämmitettyä tupaa. Muita ihmisiä yleensä karttavana olin iloinen päästessämme riisumaan kosteat vaatteet ja lämmittelemään valmiiksi kuumana hehkuvan kaminan ääreen.
Päivä 2 – Nammalakuru – Hannukuru
Tuisku ja tuuli oli yön aikana rauhoittunut. Aamuaurinko paistoi tuvan ikkunoista kirkkaana ja kutsuvana ja herätti retkeilijät jo aamuseitsemän jälkeen. Nammalakurun tuvalla ei talvisin ole avoinaisena pysyvää vedenhakupistettä, joten kaikki ruoka- ja juomavesi pitää sulattaa lumesta. Muutaman litran sulan veden saamiseen lunta saa hakea kymmenlitratolkulla.
Tällaiset konkreettiset päiväaskareet ruoanlaiton ja varusteiden huollon lisäksi ovat asioita, joista retkissä nautin. Ne pitävät mielen vain tässä hetkessä. Ruoka, vesi, lämpö – niiden ympärillä pyörii koko sen hetkinen maailma eikä silloin ajatuksissa ole sijaa muun maailman huolille.
Nammalakuru sijaitsee nimensä mukaisesti kahden tunturin välisessä kurussa. Tuvalta reitti jatkuu seuraavaa tunturin rinnettä kiiveten. Lämpimässä levätyn yön ja reilulla voinokareella maustetun aamupuuron jälkeen nousu ei kuitenkaan tuntunut kuin pieneltä aamujumpalta edellisillan umpihankikiipeämiseen verrattuna. Ahkioita pakatessamme tuvan pihaan kurvasi kaksi huoltomiestä, joiden tuore kelkkajälki tiesi meille helppoa, valmiiksi tampattua reittipohjaa.
Kultainen aurinko heijastui valkoisesta aavasta kirkkaana ja kovana. Sen valo söi maiseman värit sinistä ja kylmän keltaista lukuunottamatta kokonaan ja sai kurun tuntumaan kuin lumiautiomaalta.
Se mikä menee ylös, on tultava myös alas.
Tunturisuksilla, joissa ei ole keskellä jarruttavaa karvaa, kuten liukulumikengissäni, laskun huumaan pääsee kunnolla. Itse jouduin välillä potkimaan vauhtia alamäkeenkin, mutta täysi ahkio antaa mukavasti työntöapua.
Liukulumikengillä lasku on hallittavampaa umpihangessa kuin kovalla pohjalla, joten päädyin lopulta laskettelemaan hitaasti kelkkapohjan viertä, kun Emma laski hurjaa vauhtia tuoretta jälkeä pitkin tunturista alas. Emma odotteli alhaalla hidasta laskuani ja ehtipä jo evästelläkin ennen kuin saavuin tunturin juurelle.
Koska erämaalatuja tai talvireittejä ei ollut viikolle 10 asti vielä huollettu, reittimme mutkitteli hieman. Kuljimme Pallakselta lähtiessä tuntureiden länsipuolta, mutta Nammalakurun jälkeen reitti laski niiden itäpuolelle Vuontisjärven rantaan. Koska järven toisella puolella sijaitsee Pallaksella suosittu lomailukohde, Vuontispirtti, oli järveä ympäröivät ladut juuri ajetut.
Kohtasimme matkalla monta päivähiihtelijää, jotka jäivät juttelemaan ja kyselemään matkastamme. Ahkioiden kanssa kulkevia ei kuulemma ole näillä keväthangilla vielä turhan montaa liikkunut. Moni vanha lapinlomailija kertoi itsekin aikoinaan hiihtäneensä saman reitin ja tuikkivin silmin muisteli tarinoita entisaikojen hiihtovaellusreissuista ja toivotteli turvallisia tunturihiihtoja.
Muilta hiihtäjiltä saimme myös tärkeää tietoa latujen ja reittien kunnosta. Tietoa, jota internet tai luontokeskuksissa istuvat oppaatkaan eivät osanneet meille kertoa. Kuin olisimme palanneet ajassa taaksepäin aikaan, jolloin tieto kulki suusta suuhun, ei verkkoja pitkin näytöstä näytölle.
Koko valoisan ajan hiihdettyämme saavuimme Hannukurun järven jäälle. Sen toisella puolella odotti retken puolivälipalkinto – Hannukurun erämaasauna. Ilta tarjoili parastaan pakkasen kiristyessä paukuttamaan saunan nurkkia ja revontulten loistaessa täysin valosaasteettomalla taivaalla.
Päivä 3 – Hannukuru – Sioskuru
Aamu valkeni kuulaana ja kauniina reitin ehkä kauneimmalle osuudelle. Saunanpuhtaina ja voipuuron voimin matka jatkui koko päivän tuntureiden kylkiä ja kuruja pitkin viistävää reittiä pitkin. Tuntureilla hanki oli auringon ja tuulen yhteisvoimin muuttunut kovaksi ja kantoi hiihtäjän helposti. Oikaisimme muutaman mutkan suoraksi valkoista lumitasankoa pitkin.
Kuruja pitkin kulkeva tuntee olonsa pieneksi suurten tunturien varjossa. Komeat, sinihuntuiset jättiläiset kohoavat aivan vieressä hiljaisina ja kylminä, mutta kuitenkin jonkinlaista vanhaa viisautta ja kauneutta hohkaavina.
Taivaanrannassa kohoavien valkoisten jättiläistuntureiden takana tiesimme olevan seuraavan majapaikkamme, Sioskurun autiotuvan. Tasankoa pitkin hiihto ennen tuntureiden taakse pääsemistä kesti melkein puoli päivää. Meno oli kuitenkin kevyttä, auringon ja hyvien juttujen siivittämää. Energiaa ja aikaa riitti ylimääräisille hauskanpitotauoillekin.
Välipala- ja lounastauot oli mukava päättää pienillä välinokosilla auringon lämpimien säteiden alla. Ahkio oikein pakattuna tarjoaa mukavan lepopaikan ja yllättävän energisoivan päiväunen. Tunturituulesta tai lumesta ei ollut tietoakaan. Ilma seisoi paikoillaan ja antoi kevättalven auringon siirtää siihen ensimmäisiä lämmittäviä säteitään.
Kuva: Emma S.
Ilta-aurinko maalasi taivaanrantaa pastellinpunaisin ja sinisin sävyin, kun pääsimme viimein valkoisten tunturienhuippujen välistä kipuamaan kohti yöpaikkaamme.
Posket punaisina auringosta ja koko päivä ulkona vietetystä päivästä laskimme päivän viimeiset laskut alas Sioskuruun, kumpikin omalla tyylillämme. Emma vauhdikkaasti etunenässä, minä hitaammin sivakoiden takana. Koetinpa jopa ahkion päällä pulkkatyylillä laskemista kovalla tunturihangella. Laskutyylini tai vauhtini ei siitä kovinkaan parantunut, mutta hauska päivän lopetus se oli.
Kuva: Emma S.
Päivä 4 – Sioskuru – Hetta
Yöllä Sioskurun tuvan seinät notkuivat ja kolisivat. Kova tuuli puhalsi ankarasti läpi kurun ja sai tuvassa nukkujat heräämään muutaman tunnin välein. Kävimme useaan otteeseen tarkistamassa, etteivät ahkiomme tai suksemme lennä tuvan seinustalta tuulen mukana. Yöllinen vessareissu kymmenen metrin päähän melkein eksytti tuvalta. Niin kova ja peittävä oli tuuli ja lumituiverrus, että tuvan ääriviivat hukkuivat heti sen seinustalta poistuttaessa. Toivoimme, että aamun valkeus ja valo voittaisi myrskytuulen ja pääsisimme matkaan heti aamusta.
Aamu valkeni, mutta myrsky jatkoi työtään. Se puhalsi kovaa ja heitteli pakkaslunta veitsenterävinä vaakasuoraan. Aurinko nousi tunturin takaa vain katsellakseen myrskytuulen touhuja. Sen edellispäiväinen lämpö ja lempeys oli hukkunut johonkin sumuisen ja tuiskuisen jääkideverhon taakse.
Aamiaisen yhteydessä keskustelimme päivän suunnitelmasta. Reittimme kulkisi vastatuuleen nousten kurua pitkin laakealle tunturin huipulle entistä enemmän alttiina myrskyn voimille. Hiihtäminen tässä säässä ei olisi järkevää.
Pohdimme vaihtoehtoista reittiä kurun toiselle puolelle, osittain tuulelta suojaan. Se kiertäisi melkein puolet pidemmän matkan eikä välttämättä tarjoaisi kuitenkaan tarpeeksi suojaa tuulelta, sillä se kulkisi aapojen soiden poikki, jossa mikään ei olisi pysäyttämässä tuulen voimaa. Kiertoreitti ei tulisi kyseeseen.
Viimeinen vaihtoehto oli odottaa seuraavaan päivään tuvalla ja jatkaa matkaa vasta silloin. Tarkistimme säätiedotuksen (Sioskurun tuvalla löytyi nettiyhteys, näin ei ole kaikkialla reitin varrella), joka toivottomasti näytti seuraavalle päivälle samanlaista tuulta ja kaupan päälle lumisadetta.
Meillä ei ollut vaihtoehtoja kuin suojata itsemme ja tavaramme niin hyvin veitsenterävältä tuiskulumelta ja jäätävältä tuulelta kuin pystyimme ja taistella hitaasti tiemme kohti tunturin huippua.
Kuva: Emma S.
Laskin, että vauhtimme tunturin huipulle oli alle kilometri tunnissa. Lounas- tai juomataukoja oli lähes mahdotonta pitää, sillä pysähtyminen myrskytuulessa oli kuluttavampaa kuin hidas eteenpäin kulkeminen. Hörpimme pikaisesti toisiimme nojautuen termoksesta kuumaa keittoa, jonka olimme lämmittäneet tuvalla etukäteen. Mistään tavarasta ei voinut päästää hetkeksikään irti, sauvat ja lapaset olivat alati lähdössä myrskyn matkaan.
Tunturin laella maisema oli kuin ulkoavaruudesta. Irtolumi velloi kovan hangen pinnalla aaltoimaisin, hallitsemattomin liikkein. Näky oli kuin sekoitus kuun pintaa ja aavikkohiekkamyrskyä. Aurinko paistoi edelleen jostakin hileverhon takaa kylmänä ympärillään jääkiteistä muodostunut halo. Sain etusormeeni paleltuman kaivaessani kameraa esille näissä olosuhteissa.
Näky oli uskomattoman karu, villi ja kaunis.
Tunturin toiselle puolelle päästessämme tuuli irrotti vihdoin hieman otettaan. Korvat soivat tuntien tuiskeen kuuntelun jälkeen. Oli samaan aikaan kuuma tunturiin nousun jäljiltä ja kylmä tuulen puhallettua meitä päin viimeiset pari tuntia. Olimme lähes varmoja, että illan tullen löytäisimme paleltumia poskistamme, vaikka kuinka suojasimme niitä vaatteiden sisään.
Saimme jostakin energiaa vauhdittaa matkaamme. Hiihdimme vauhdikkaasti tuulen voimasta vapautuneina pienempiä, tuulettomia kuruja pitkin alas tuntureilta. Kurut tuntuivat kuin isoilta ojilta, joiden pohjalla kuljimme pieninä pari päivää sitten kulkeen moottorikelkkailijan jälkeä pitkin. Pohdin, miten upealta tunturikoivikkojen peittämät kurut ovatkaan kesäaikaan. Hetta-Pallaksen kesäreitti pitänee myös nähdä lähivuosina.
Monen kilometrin suotasangon jälkeen pysähdyimme reilusti jo päivän puolella lounastauolle Pyhäkeron autiotuvalla. Alkuperäinen suunnitelmamme oli yöpyä tuvalla ja jatkaa viimeiset 7km vasta seuraavana päivänä. Liekö sisuunnuimme hurjista olosuhteista, mutta yhteistuumin päätimme hiihtää vielä iltaa myöten koko matkan Hettaan asti. Muutama päivähiihtelijä todisti hymysuin tuvalla yritystämme löytää kyyditys Hetasta Muonioon autollemme. Kymmenien puheluiden jälkeen löysimme siinä kohtaa jo kovin väsyneet itsemme ja ahkiomme muoniolaisen taksiyrittäjän P. Hirsikankaan kyydistä, jonka lämmintä ja erinomaista palvelua en voi kuin kehua.
Hiihtovaellus päättyi laskevan auringon valossa viimeisiin sivakointiin Ounasjärven jään yli Hetan kylään. Kiitos, Emma, retkiseurasta ja sisukkaasta seikkailumielestä.
Muutama viikko sitten taivas oli kirkas lähes joka ilta. Tähdet täplittivät tumman sinistä taivaankantta ja revontulia näkyi useana yönä.Ensimmäistä kertaa täällä asuessani katsoin ikkunasta ulos revontulten loisteeseen, sammutin valot ja menin nukkumaan sen sijaan, että olisin sännännyt ulos pakkaseen kameratarvikkeiden kanssa puoleksi yöksi.
Revontulista, pohjoisen maagisimmasta asiasta, on tullut osa arkea. Niiden perässä ei tarvitse juosta joka yö, koska tiedän sen mahdollisuuden tulevan taas uudelleen. Ehkä jo huomenna. Tai ensi viikolla. Viimeistään ensi talvena. Tai sitä seuraavana.
Ihana ajatus.
On ihanaa, miten arki tänne muuttamisen jälkeen on muuttunut. En tiedä, kauanko jaksan vielä verrata kaupunkielämää nykyiseen elämääni, mutta vielä se tuntuu kutkuttavan kontrastiselta. Kaupungissa aamu alkoi paljain jaloin lämmitetyllä lattialla tepastellessa ja naapurin heräämisen ääniä kuunnellessa. Nyt aloitan arkiaamun (ja lähes jokaisen muunkin aamun) villavaatekerroksilla ja tuvan lämmittämisellä.
Tyypillinen lämpötila helmikuisena aamuna.
Aamutoimien jälkeen kaupungissa veisin Papun ulos, useimmiten kierrokselle kalskean korttelin ympäri tai parhaimmillaankin lähiön kellertävien katuvalojen loisteessa säälittävän pienille metsälämpäreille. Nyt saatan tehdä monen kilometrin hiihtolenkin joen jäällä heti auringon noustessa. Olla tunteja ulkona, seurata hangen olomuodon vaihtumista ja tasaisesti lisääntyvän valon vaikutusta tai tutkia yön aikana lumeen piirtyneitä eläinten jälkiä,
Ahman jäljet joen jäällä.
Mitä luultavimmin suden jälki. Alueella, josta jäljen löysin, ei asu ketään monen kilometrin säteellä eikä siellä ollut ihmisten jälkiä.
Arkiseksi on muuttunut myös auton kanssa puuhailu – tai tappelu, riippuen kulloinkin vallitsevasta mielentilasta. Pääosin koen siitäkin aiheutuvat lisäpäänvaivat hauskoiksi seikkailuiksi, jotka värittävät arki-iltojen kulkua. Rautakanki, lapio ja käynnistyskaapelit ovat löytäneet tiensä autoni vakiovarustukseen. Niiden tarpeellisuuden olen joutunut oppimaan kantapään kautta.
Se, mitä jaksan ihmetellä ja olla kiitollinen varmasti vielä monen vuoden jälkeen, on ihmisten avuliaisuus. Voin hyvillä mielin koputtaa pimeän tullen tuntemattoman talon oveen pyytämään apua auton käynnistämisen kanssa. Tai kysyä neuvoa paikallisesta ravintolasta, jonka lähelle autoni jumahti, miten jäätyneet jarrut saa parhaiten avattua. Sillä rautakangella. Kuinkas muutenkaan.
Yhtenä iltana tienvarressa keskellä ei mitään.
Vastavuoroisesti voin hiihtää muutaman kilometrin jäälle jumiin jääneen mottorikelkkailijan auttamiseksi ylös vetisestä hangesta. Tai hoitaa naapurin koiraa päivisin, kun itse olen kotona, mutta he töissä.
Yhteisöllisyys on aivan erilaista kuin kaupungissa. Jaksan toitottaa siitä, mutta se on mielestäni parhaimpia asioita täällä asuessa.
Kaupungissa asuessani kahlaisin tähän aikaan vuodesta loskassa koleassa ja harmaassa säässä asfaltoituja katuja pitkin työpaikalle mieli harmaana. Täällä välimatkat ovat pitkiä, mutta minusta ne eivät siltä tunnu. Nautin ajamisesta vaihtuvassa tunturi- ja metsäluonnossa. Niitä seuratessa ja kaiken kauneutta todistaessa kymmenien kilometrien päivämatkat menevät ohi liiankin nopeasti.
Teidenvarsilla riittää seurattavaa.
Kaupunkikodin ikkunasta aukeaisi parhaimmillaankin maisema rakennettuun kaupunkiluontoon, jossa jokainen puu on piirretty ensin kartalle ennen kuin se saa kasvaa omalla paikallaan. Nyt kotini ikkunasta aukeaa elävä luontomaalaus, jonka värit vaihtuvat joka päivä.
Viikonlopun koittaessa viettäisin kaupunkilaisena vapaa-aikaa joko sisätiloissa tai matkustaisin vähintään tunnin päästäkseni luonnon ääreen rentoutumaan. Tunnin matka tuntui silloin pitkältä, joten kynnys lähteä luontoon kasvoi.
Täällä pääsen luontoon suoraan etuoveltani. Sellaiseen luontoon, joka saa kasvaa ja rehottaa rauhassa. Jossa linnut ja muut eläimet viihtyvät, sillä muut kulkijat muutamaa moottorikelkkaa ja hiihtäjää lukuunottamatta, ovat harvassa. Luontoon, jossa voin kulkea hiihtäen koskemattomassa umpihangessa kilometrikaupalla kuulematta ääntäkään saati näkemättä ketään.
Enkä suinkaan ole aina yksin. Muutin etelästä pohjoiseen hieman jopa kyynisenä ajatellen, että asun sitten vaikka yksin keskellä ei mitään, jos muu ei auta. Täällä ympärilleni on kertynyt kuin vahingossa saman henkisiä ihmisiä, joiden kanssa joka viikonloppu tai tavallinen arki-iltakin tuntuu seikkailulta.
Iltaisin palaan mökkiini pimeää pihatietä pitkin tähtien tai revontulten loisteessa. Sytytän tulen uudelleen takkaan ja kääriydyn kahden peiton alle viileälle vintille. Lähes joka ilta mietin mielessäni päivän parhaat kohdat läpi ennen nukahtamista. Niihin kuuluu toistuvat aiheet: täällä asuvat ihmiset, joka päivä muuttuva ja kauneudellaan ihmetyttävä luonto sekä omat, luovat projektini, joihin saan täällä inspiraatiota, tilaa ja aikaa paljon enemmän kuin ennen.
Koti luonnon valojen loisteessa.
Ystäväni kysyi menneellä viikolla, mitä asioita kaipaan kaupungista. Hetken mietittyäni vastasin ”en yhtään mitään”. En taida kaivata kaupungista mitään. Täällä on hyvä ihmisen olla.
Kiipeän yksin tunturinrinnettä. Kadotin polun tovi sitten, mutta sillä ei varsinaisesti ole väliä. Lumikengät ja illan aikatauluttomuus mahdollistavat lisämutkat. Vapaa on vain umpihanki. Lempimantrani valkoisilla aavoilla kulkevalle.
Kalpea aurinko häikäisee tykkylumisten puiden välistä. Olisinko tarvinnut aurinkolasit, helmikuussa? Hanki toistaa valon välkettä oman suurpiirteisen arvioni mukaan tuhatkertaisesti. Ilmeisesti.
Taivaan sini on syvä. Kesäinen, jopa. Sitä vasten piirtyvät kuusten hattaramaiset hahmot nappaavat auringosta itselleen kultaiset ääriviivat. Koko luminen komeus keinuu hiljaa silloin tällöin puhaltavassa tunturituulessa. Keinahdus on kevyt ja lempeä, kuin joku haluaisi tykkylumen pysyvän kuusten koristeena vielä tovin ja siksi varoo yllyttämästä keinun vauhtia liian kovaksi.
Puurajan yläpuolella irrotan lumikengät, ne kalisevat ja ovat tiellä. Kiinnitän ne repun sivuille irti toisistaan kuin riitapukarin. Haluan nauttia tunturin laen hiljaisuudesta ilman metallin kalskahduksia.
Huipulle johtaa kovaksi tallattu polku, täällä on ollut muitakin tänään. Lumista polkua on helppo lukea: muutama lumikenkäilijä, isohko koira, reilusti kengänjälkiä. Polun sivussa hangen valkeutta rikkoo käärmemäisesti mutkittelevia syvänteitä. Vapaalaskijat käyvät täällä usein. Minäkin eilen, eri puolella tunturia.
Mutta missä kaikki ovat nyt? Juuri, kun maisema on pukeutumassa koreimpaan iltapukuunsa, maalautumassa punaisen, sinisen ja violetin eri sävyihin kuin kuninkaallisessa toimituksessa. Joskus ihmettelen, miten onnistun välttämään muiden ihmisten seuran juuri kauneimpina hetkinä.
En voi sanoa, että se harmittaisi.
Puiden jäädessä sivuun, maisema avautuu joka suuntaan. Lännessä Pyhäjärvi ja sen suloisen pieni kylä erottuvat siniharmaan metsän keskeltä kuin pienoismalli luontokeskuksen vitriinin alla. Kauempana Luoston tunturijono nousee valkoisena jättiläisenä vasten punaoranssia taivaanrantaa. Itään tähystäessäni luulen näkeväni Venäjälle asti. Kuka on sanomaan, onko tuo horisontissa nouseva puu itärajan tällä puolen vai ei? Tässä hetkessä ei kukaan.
Istahdan lumen kuorruttamalle kivelle laakealla tunturinhuipulla kasvot kohti valoa. Jään seuraamaan auringon kulkua tunturijonon taakse. Hetkeen pysähdyttyäni näen sen liikkeen paljain silmin. Se seilaa tasaisen rivakasti kohti horisontin rajaa. Juuri sitä ennen se heittää vielä vuorokauden viimeisen kultakylvyn ja valaisee koko tunturin huipun.
Viimeiset voimat näytettyään valo häviää siniseen maisemaan. Puiden kultainen siluetti katoaa, ne ottavat ylleen yönsinisen hunnun ja näyttävät sen kanssa entistä painavimmilta. Auringon hehku hohkaa vielä hyvän tovin taivaalla kuin huudellen viimeisiä sanojaan kaukaa tunturien takaa.
Äsken kuin pysähtynyt hetki pyyhkiytyy seuraavaan iltaisen kolean tunturituulen aloitellessa vuoroaan. Irrotan lumikengät maassa kohmenneesta repustani. On niiden vuoro kantaa minut kolisten takaisin alas pimenevää rinnettä pitkin. Kuljen senkin matkan vain lumeen piirtyneitä jälkiä lukien, rinne on autio ja hiljainen. Muut ovat menneet jo aikoja sitten.
Alhaalla Pyhäjärven kylä uinuu jo illan pimeydessä kuin eri ajassa. Lännestä kajoaa vielä pieni puna, vielä viimeinen henkäys päivän kirkkautta. Toisessa suunnassa, taivaan tummuudessa ensimmäiset tähdet virittelevät omaa valoaan.
Jätän lumikengät nojaamaan aitan seinää vasten. Puistan matkalla kertyneen lumen hupusta ja pipon päältä. Kylmä alkaa pureskella koko illan pakkasen armoilla olleita sormenpäitä. Sisällä ystävien talossa palaa valo. Kultainen hehku silläkin.
♥: Sanna
Lue muista Pyhä-Luoston -alueella tekemistäni retkistä
Viikonloppuna matkasin kohti Pyhä-Luostoa. Taas. Tuossa pienessä kansallispuistossa ja tunturikylässä keskellä Itä-Lappia on jotakin puoleensavetävää. Kylähenki, jonka huomaa niin hiihtokeskuksen ravintolassa, jossa joka toisessa…
Viime viikonloppu kului umpihankea kuluttaen Pyhä-Luoston kansallispuistossa Itä-Lapissa ystäväni ja nimikaimani Sannan kanssa. Sannan, jonka tapasin ensimmäistä kertaa viime syksynä toisella puolella Savukoskelaista erämaan…
Viime viikonlopun Itä-Lapin seikkailun lisäksi pääsin käymään myös Pyhä-Luoston kansallispuistossa ja Pyhätunturilla, joka oli alkuperäinen viikonlopun suunnitelma. Kamerani jäi seikkailun tuoksinassa edelleen auton takakonttiin,…
Viikonloppuna matkasin kohti Pyhä-Luostoa. Taas. Tuossa pienessä kansallispuistossa ja tunturikylässä keskellä Itä-Lappia on jotakin puoleensavetävää. Kylähenki, jonka huomaa niin hiihtokeskuksen ravintolassa, jossa joka toisessa pöydässä istuu tuttu kasvo kuin ystävien kahvipöydässä, jonka ääressä on aina ihmisiä niin, että kupit loppuvat kesken. Pyhän alue on suloisen pieni. Hiihtokeskus on jopa tällaiselle hiihtokeskusinhoajalle sopivan kokoinen. Semmoinen, että itse tunturi on pääasiassa eikä sen ympärille rakennetut hulppeat puitteet, ravintolat ja putiikit. Kyläkeskus kattaa tunturin varjoon jäävän muutaman rakennuksen, isoimpana niistä luontokeskus, jolle salliikin hieman mahtipontisemma puitteet kuin muille. Pyhä sopii minulle hyvin.
Pyhäjärven kylä tunturista katsottuna. Horisontissa kohoavat Luoston tunturit ja Pyhä-Luoston kansallispuistomaisemat.
Aamu Pyhällä valkeni kuulaana ja kauniina. Kuin sokerikuorrutuksen saaneena. Ystävieni talo, jonka vielä remontoimattomalla vintillä nukuin kahden makuupussin lämmössä sijaitsee Pyhäjärven rannalla, hieman kauempana itse hiihtokeskuksesta. Järven oisella puolella nouesvat Pyhätunturi ja Soutajatunturi, joiden ääriviivat erottuivat aamun huurteisesta sumupilvestä juuri ja juuri.
Päivän ohjelmana oli kiivetä Soutajatunturille ja kokeilla lumisurffausta. Minä ensimmäistä kertaa.
En ole laskenut itseäni urheilijaksi, saati extremeurheilijaksi koskaan. Olen luonteeltani varovainen, pidän hitaista ja rauhallisista aktiviteeteista. En tosin tiedä, mitä tämän talven aikana sille kaikelle on tapahtunut. Yhtäkkiä löydän itseni vapaalaskemasta tuntureiden puuterilumilla, lumisurffaamasta vapailla hangilla ja lumilautailemasta moottorikelkan perässä. Kaiken lisäksi nautin siitä kaikesta täysin sydämin. Nautin vauhdista, jota ennen olen pelännyt, nautin kylmästä tuulesta ja elämisen riemusta. Lappi tekee ihmeitä ihmiselle.
Rakensimme junan lumimönkijän perään, jotta saisimme kuljetettua viisi ihmistä, kolme koiraa ja lumisurffaustarvikkeemme tunturiin. Juna koostui koirien kelkkareestä, yhdestä potkukelkasta ja yhdestä ahkiosta sekä niiden välisistä köysiviritelmistä. Viimeistekin rippeet minusta extreme-lajien inhoajana karsiutui siinä kyydissä. Lumi tuiskusi silmille, isommat koirat juoksivat täysin rinnoin auringon kultaamalla hangella, pipo ja kaulahuivi keräsi puuterilumikerroksen ylleen. Hetki maistui elämältä.
Kuva: Jari KiveläKuva: Jari Kivelä
Junaviritelmän jätimme järven jäälle ja kiipesimme tunturiin lihasvoimin. Umpihanki oli syvä, mutta kevyt. Isoimmat kulkivat edellä, pienimmät (lue: koirat) pääsivät tallaamaan valmista polkua. Aurinko helli ulkoilijoita, lumi kimmelsi tuhansin pienin timantein. Hengitystä tasaamaan jäänyt laskija sai ihailla järven takana avautuvaa puhdasta kansallispuistomaisemaa, joka kylpi sinisen ja kalpean keltaisen eri sävyissä. Hyvin lumelta suojatut saappaat upposivat hankeen, mutta olivat kevyet nostaa ylös askel askeleen jälkeen.
Kuva: Jari Kivelä
Kokeineimmat olivat valinneet rinteeksi loivan, hyvillä maisemilla varustetun. Ilmapiiri oli kevyt, nauru herkässä itse kunkin ottaessa lumikylpyjä tasapainon herpaantuessa laudan päältä. Vauhti ei päätä liioin huimannut syvässä lumessa. Parhaan laskun sai se, joka onnistui ohjaamaan laudan edellisen hankeen piirtämälle jäljelle ja saamaan hieman enemmän vauhtia kuin mitä upottava hanki itsessään antoi.
Muutaman harjoittelukerran jälkeen alastuloa voisi sanoa jo lumisurffaukseksi. Sitä aiemmat olivat enemmän tai vähemmän hankikylpyjä ja tasapainon hakemista. Onnistumisen riemu ja uuden oppiminen purkautuivat ilmoille voittajan elkein.
Kuva: Jari Kivelä
Päivä humahti nopeasti. Hanki kirjoutui laskun jäljistä piirtäen siihen tummansinisen sävyisiä kiemuroita. Posket punoittivat tunturin rinteen nousemisesta ja pakkasen kosketuksesta. Koirat eivät jaksaneet juosta joka laskijan perässä haukkuen, vaan kietoivat itsensä lumikieppiin aurinkoiseen paikkaan ja vahtivat laumaansa enää vain puolella silmällä. Reppu keveni keksieväistä, jotka jaettiin tasaisesti kaikkien kesken. Niidenkin, joihin tutustuttiin vasta tunturin rinteessä. Pyhällä kylähenkeen kuuluu retkieväiden jakaminen. Mikä olisi parempi keino saada uusia ystäviä kuin jakaa väsyneille laskijoille kotitekoisia suklaakeksejä?
Aurinko jatkaa pohjoisen pimeyden jäljiltä väsyneiden hellimistä. Se on paistanut lähes päivittäin jo viikkojen ajan. Se tuntuu ihanan raikkaalta tuulahdukselta, kevään ensi merkiltä ja uudenlaisen energian tuojalta. Vaikka eletään vielä täysiä talvikuukausia, auringon kultaamina ne tuntuvat toisenlaisilta kuin aiemmat.
Aurinkoa ja puuterilunta keväisiin päiviisi toivottaa
♥: Sanna
Postauksen ensimmäinen kuva: Jari Kivelä
Jos haluat kokeilla Pyhä-Luoston alueella lumisurffausta, ystäväni järjestävät ohjattuja retkiä, joille on joka tason laskija tervetullut. En voi kuin suositella ❤
Talvi pitää kovasti kiinni, vaikka maaliskuu vetelee jo pitkällä. Menneellä viikolla Tunturi-Lapissa rikottiin talven pakkasennätys, alle -35C näytti Kittilän mittauspisteellä. Talveksi se ei ole kovin kova, mutta kyllä se kylmältä tuntuu. Toissapäivänä kotimittarikin näytti aamulla -32C. Kyllä siinä hampaat hieman jo kalisee. Kylmät kelit tietävät kirkasta taivasta. Taivaallahan tapahtuu. Revontulia on ollut monena yönä, jopa…
Juhuu, uusi video on julki! Kerron siinä elosta talven keskellä, uudesta talosta ja peruspäivistä lumen ja pakkasen keskellä. Tuntuu, etten muusta nykyään kerrokaan, mutta kun talvi kestää yli puoli vuotta, niin kyllähän siihen mahtuu monta tarinaa lumesta ja pakkasesta 😁 Aivan videon lopussa pieni yllätys 🙊 Nautinnollisia videohetkiä! ♥ Sanna
Vietimme viikon kylässä meidän omassa kodissa. Sanon siksi kylässä, koska oma talo ei ihan vielä täysin tunnu kodilta. Sitä kohti ollaan kovasti kyllä jo menossa, mutta ottaa oman aikansa. Tällä hetkellä ollaan kahden kodin välissä. Tavarat on vähän molemmissa ja mieli koittaa setviä kahden kodin asioita samaan aikaan. Sanon myös siksi kylässä, koska talomme on…
Suksisauvat silloin sihahtelivat ja sukset lauloivat elämisen riemua, ja oudot valot piirtelivät tähdenlentoja sieluni maisemaan, sen pimeimmänkin sopukan valaisten.
A.E. Järvinen
Viime viikot aurinko on paistanut. Kuin viimeistä päivää, tekisi mieli kirjoittaa. Sen valo on kirkastakin kirkkaampaa. Sokaisevaa suorastaan. Hämmentävää, miten hyvin ihminen tottuukin talven pimeyteen ja valottomuuteen. Kun sille sitten esitellään uudelleen valo ja sen kirkkaus, on se kuin uusi asia. Ihminen se on sopeutuvainen.
Vastahan se kaamos päättyi, noin kuukausi sitten. Reilun kuukauden päästä on täällä pohjoisessa taas enemmän päivänvaloa kuin etelässä. Jos joku kuvaa pohjoista ja Lappia pimeäksi paikaksi, pelkää kaamosta ja kertoo sen olevan syy, miksei haluaisi asua täällä, on hän aivan väärillä jäljillä. Valoa on, se muuttaa muotoaan vuodenkierron mukaan, mutta aina sitä on.
Joen jää on vihdoin kestävää. On ollut jo tovin, sen kertoo sen paksua lumipintaa piirtävät moottorikelkan jäljet. Niiden jälkeen uskallan minäkin tutkia joenvarren jäätä muutakin kuin jalanmitan päässä rantaviivasta, valmiina loikkaamaan törmän hankeen pienenkin rasahduksen jälkeen.
Turhaan en ole ollut varovainen, virtaavan joen jääpeite ei koskaan ole turhan kestävä. Sen tyynen, paksun lumipeitteen alla jää saattaa paikoin olla hyvin heikkoa. Jänkiltä jokeen putoavat pienet purot jaksavat uutterasti virrata kovimmillakin pakkasilla ja voivat pitää jään petollisena kovimpienkin pakkasten jälkeen.
Kolmatta viikkoa kelkkojen menoa seuranneena ja siitä varmistuneena, että mikään niistä ei ole syöksynyt hangesta pilkistävään mustaan avantoon, lähdin tutkimaan jään synnyttämää uutta ympäristöä. Kun vaihtaa näkökulmaa, tutukin maisemat näyttävät ja tuntuvat uusilta. Pakkasin kamera- ja evästarvikkeet kylmänkohmeiseen nahkareppuuni. Nappasin mökin seinustalla pienen korjaamisen jälkeen käyttöönottoa odottaneet vanhat puusauvat ja sukset.
Rantaan johtavat portaani ovat hukkuneet toista metriä hipovaan hankeen. Alaspäin tosin pääsee aina. Muutaman askeleen vauhdilla ja hyvällä tasapainolla rantaan pääsee lumilautailutyylillä ilman lautaakin. Sukset asettelen jalkaan omaan rantaani päiväkävelyillä tamppaamaallani polulla. Aurinko paistaa vastarannan tumman metsänsiluetin takaa kirkkaana ja uudenvuoden pirteänä.
Suksi luistaa kelkan kovettamalla hangella hyvin. Turhan pitkät sauvat tai hivenen hikeä pukkaavan liian paksun villapaidan epämukavuudet unohtuvat nopeasti kirkasta hankea hiljaa halkoessa. Kelkkailijat viettävät iltapäiväänsä tupiensa suojassa, missä lie. Mukavaa, että antavat rauhaa rakastavan hiihtäjän kulkea kaksin hiljaisuuden kanssa.
Kiire ei ole mihinkään. Tajuan, etten ole tänään nähnyt ainuttakaan ihmistä. Enkä taida nähdäkään.
Papu keräsi kylmänhuurretta turkkiinsa. Ei se silti palelevan näyttänyt, kirmasi kevyesti moottorikelkan kovettamaa hankea pitkin korvat pohjoisen tuulessa lepattaen. Jos se tapaisi itsensä vuosi sitten, tuskin tunnistaisi itseään. Kaupunkikoirana se viitsi hädin tuskin laahustaa korttelin ympäri, nyt se juoksee umpihangessa kilometritolkulla. Paksu turkki on saanut terveen kiillon ja ekstralämpimän välikerroksen tunturien tuulta vastaan. Silmät ovat kirkkaat kuin koiranpennulla.
Taitaa sama päteä itseenikin. Jos tapaisin itseni vuosi sitten, en tunnistaisi. Enkä taitaisi halutakaan. Sanotaanhan sitä, että jos katsot itseäsi vuosi sitten ja se, mitä näet, ei hävetä tai nolota, et ole kehittynyt tarpeeksi. Ainakin olen kehittynyt ja oppinut.
Silloin tällöin mieltäni hassuttaa edelleen ajatus, että todella asun täällä. En ole lomalla, en ole kenelläkään kylässä. Tämä joki, jonka varrella kotini on. Tämä kylä, joka sivusilmissä harvoine taloine vilisee, on todella kotikyläni. Sen kaikki parisensataa asukasta naapureitani. Kuinkahan kauan tämä ajatus vielä mielessä muistuttaa? Liekö koskaan katoaa. Onhan se hyvä muistaa, mistä on lähtöisin ja mihin on omilla valinnoilla päätynyt. Voi taputtaa itseään olkapäälle itselle oikeista valinnoista ja olla kiitollinen kaikesta sen mahdollistaneesta.
Moottorikelkkojen jäljet jatkuvat pitkälle pohjoiseen. Olisi hauska hiihtää katsomaan, kuinka pitkälle. Onko joku jaksanut körötellä Muonioon asti, ehkä jopa käsivarteen? Ehkä joku päivä. Tänään käännän sukset takaisin kohti kotia hieman sen jälkeen, kun ylipirteä aurinko painoi päänsä Ruotsin puolelle ja luovutti vallan talven aikana tutuksi tulleille sinisen ja purppuran sävyille, jotka maalasivat taivasta levein pensselinvedoin.
Joudun tähystämään toisenkin kerran metsän siimekseen ennen kuin löydän oman mökkini. Se soluttautuu ihanasti metsän tummuuteen eikä paljasta jäällä kulkijoille asuinpaikkaani.
Joen keskikohtaa halkovalta moottorikelkkatieltä haarautuu lähes joka joenrannan taloon oma hiihtolatunsa, minunkin. Luovutan kevyen hiihtoreittini takaisin kelkkailijoiden kiitoradaksi – niitä ei tosin retkeni aikana näkynyt tai kuulunut ainuttakaan – ja käännän sukset kohti syvää hankea ja sen takana odottavaa lämmintä tupaa.
Jaksan toistaa itseäni, mutta olen niin iloinen, kun saan asua täällä.
Valoa alkavaan viikkoon ☀️
♥: Sanna
SAnna vaara
Olen Sanna, valokuvaaja, videokuvaaja ja muusikko. Muutin eteläsuomalaisen kaupungin ytimestä Tunturi-Lappiin puulämmitteiseen hirsimökkiin kaksin koirani kanssa. Kaipasin kipeästi rauhaa, hiljaisuutta, tilaa toteuttaa itseäni ja olla lähellä aitoa, villiä luontoa.
Kirjoitan, valokuvaan ja videoin elämääni täällä pohjoisen luonnossa. Täältä olen löytänyt inspiraation ja onnen. Tervetuloa matkaani ❤︎
Sanna Vaara 