Mykistävän kaunis Ragon kansallispuisto - Yhden yön vaellus Pohjois-Norjassa

Siniharmaa sumu ja tihkusade pyyhkivät auton ikkunaa. Ajamme Luoteis-Norjassa pieniä, kiemuraisia teitä kohti Ragon pientä ja kovin tuntematonta kansallispuistoa kesäkuun alussa. Internetin kommenttipalstoilla se saa kuitenkin ansaitsemaansa hehkutusta: "Kaunein paikka, jossa olen ikinä käynyt", "Henkeäsalpaavat maisemat", "Uskomattoman kaunista koko matkalta!".

Ragon kansallispuistoa kiertää mukavan pituinen, noin 25km ympyrälenkki. Jätämme auton - retkipakumme - päällystetyn tien puoleen väliin sopivalle levikkeelle. Reitti alkaa parkkipaikaltamme parin kilometrin päästä ja loppuu samalle tielle pari kilometriä taaksepäin.

Vieressä kohoaa lähes pystysuora, siniharmaa jättiläiseltä näyttävä vuorenseinämä ja sen alla turkoosi ja kirkasvetinen joki. Näitä perus Norjan maisemia, näköjään.

Reitti nousee heti ensimmäisenä jyrkkää hiekkarinnettä ylös. Puuskutamme rinkat selässä ja hengitysten välissä naureskelemme, että norjalaiset reitit ottavat retkeilijöiltä luulot pois heti ensimetreillä. Keli on vaeltamiseen kuitenkin mitä mainioin, ainakin talvea rakastavalle suomalaiselle. Lämmintä on kymmenisen astetta ja ilma on raikas kuin pohjoisen viidakossa.

Norja ja sen luonto ei ole kummallekaan meistä uutta, mutta se laittaa sanattomaksi silti uudelleen ja uudelleen. Tuntuu kuin kulkisi Tolkienin sadussa, ikiaikaisen maailma läpi, jossa asustaa haltijoita, keijuja ja menninkäisiä. Vesiputouksia tippuu korkeilta kallioilta, niiden kohina siivittää matkantekoa. Hämyinen usva häilyttää vuorenhuiput osaksi pilvimassaa eikä voi olla ihan varma, kuinka korkeiksi ne oikeasti kohoavat. Vasta kevään vihreään heräävä luonto on runsas ja raikas. Hiljaisuus on käsinkosketeltavaa eikä missään näy ketään.

Reitti on uskomattoman monipuolinen. Pohjois-Suomessa kun tottuu patikoimaan, saattaa käydä tutuksi tunturin laella silminkantamattomiin ulottuva tasainen polku tai pitkospuilla halottu suomaisema. Ragon vaellusreitti on joka kilometriltään erilainen; on tasaista suota (ei juurikaan pitkospuita, joten kenkien vedenpitävyys tuli testattua), pusikkoista metsää, jossa talven aikana väsähtäneitä puita saa käsin nostella ja siirrellä sivuun, kalliolohkareisia osuuksia, joilla usean kerran saa pohtia, meneekö polku tosiaan tästä ja sen jälkeen kokeilla konttailla rinkan kanssa. Kartalla kahdeksan kilometrin matkaan meiltä menee kokonainen päivä. Nimesinkin reitin Norjan seikkailupuistoksi, niin monipuolisesti saa käyttää kaikkia raajojaan reitillä etenemiseen.

Eteneminen on hurjan hauskaa. Kahdeksan kilometrin päivämatkan aikana en hetkeäkään pohtinut, joko olisimme perillä autiotuvalla. Ihastelin kirkkaita koskia, haistelin raikasta vuoristoilmaa, kiipeilin, konttasin ja väistelin mutaisia suolampareita. Ylitimme siltoja maisemissa, jotka keikkuvat holtittomasti kylmän joen yllä ja voisivat hyvin olla tapahtumapaikkoja mielikuvitusten saduille.

Lounaskahvitauon pidämme pitkällisen nousun jälkeen vuoren rinteellä, jonka vuosituhansia virrannut vesi on hionut sileäksi kuin marmorin. Alla levittäytyy jokisuisto, jonka alkupäästä reitti alkoi ja jonka ylävirtaan se jatkuu. Vihreä joki kiemurtaa laaksossa kuin Amazon konsanaan. Laaksomaisema vaatii hyvän tovin paikallaan istumisen ennen kuin sen mittakaavan ja kauneuden ymmärtää.

Istumme lohkareen reunalla ja nautimme lounaseväistä. Ympärillämme juoksee kristalliskirkas vuoristopuro, josta hyvillä mielin voi täyttää vesivarastot täyteen. Vedestä ei olekaan tällä reitillä murehtia, vielä lumihuippusilta vuorilta virtaa sulamisvesiä kaikista mahdollisista koloista ja jokainen virta maistuu raikkaalta ja puhtaalta. Jään pohtimaan, miten pohjoisen maailman puhtaat vedet liennevät yksi suurimpia rikkauksia maailmassa ja miten itsestäänselvää se meille onkin.

Ensimmäisen päivän matka kartassa oli tosiaan kahdeksisen kilometriä, mutta se vaati koko päivän. Reitti nousi ylös vuorenrinnettä laskeakseen johonkin karttaan merkitsemättömään kuruun ja noustaakseen sieltä taas muina miehinä (hmm, voikohan näin sanoa...) taas ylös vuoren rinteelle. Loppumatkassa se oli jo hulvattoman hauskaa, mutta jalkalihasten mielestä ei ehkä niinkään.

Hengähdystaukoja on hyvä pitää mukava määrä. Kulkiessa on katsottava vain jalkoihinsa, mutta pysähdyäessä ei ole enää ihan varma hengästyttääkö vuoren rinnettä kiipeäminen vai maiseman valtava kauneus.

Yön vietämme autiotuvalla, Storskogvasshyttanilla, kun sinne viimein pääsemme. Suomalaiseen makuun Norjan autiotuvat ovat lähes hulppeita. Meillä kun autiotuvaksi riittää riman paksuisista puista kasattu huopakattoinen maja, jossa on muutama laveriksi tunnistettava petipaikka ja mahdollisesti kamiina tai takka. Norjan autiotuvalla on sängyt, joissa on patjat ja tyynyt, kaasuliesi ja kamiina ja ruoka-astiasto posliinisine kuppeineen ja lautasineen.

Olemme tuvallakin kahden. Vieraskirjan mukaan kevättalvella täällä on käynyt ihmisiä kourallinen (jään kyllä ihmettelemään, miten ihmeessä he pääsevät tänne lumen aikaan) ja nyt keväällä sitäkin vähemmän. Viime vuoteen selatessa heinäkuu on selvästi suosituin aika tälläkin reitillä.

Teemme illlallista ulkona nuotiopaikalla. Yllätyksekseni Ragon kansallispuistossa (ehkä muuallakin Norjassa?) on voimassa täysi tulentekokielto koko kesän ajan, joten illallinen valmistuu tulen sijaan trangialla.

Toisena päivänä reitti ylittää aiemmin alhaalla laaksossa virranneen amazonimaisen joen ja jatkaa matkaa sen vastarannan harmailla kalliorinteillä. Kokonaisuudessaan reitti on helposti hahmotettava, mutta ei kuitenkaan helposti kuljettava. Keväiset tulvavedet virtaavat vuolaina ja saamme toisenakin päivänä keksiä kikkakolmosia erinäköisten vuoristopurojen, lammikkojen ja muiden vesistöjen ylittämiseen.

Jos reitillä ei ole vettä, siinä on vielä lunta. Joudumme poikkeamaan reitiltä useasti kiertääksemme vielä lämmön ulottumattomissa solissa nököttävät lumilämpäreet, jotka ovat liian pehmeitä kantaakseen kävelijää, mutta liian syviä hankikahlailuun. Mutta, kuten edellisenäkin päivänä, tämä vain lisäsi vaelluksen mielekkyyttä. Fyysisen rasituksen lisäksi saa käyttää myös päätänsä ja pohtia, millä keinoin tästä päästään yli ja mistä kohdin.

Vain kerran vesistön ylittäminen käy jännittäväksi. Kartalla piskuisen näköinen puro on tulvavesistä hurjistunut ja virta tippuu muutaman metrin päässä alas kalliokielekkeeltä vesiputoukseksi alas kohti laaksoa.

Virtaa ei ole merkitty ylitettävän tietystä kohdin, vaan se jää meidän pohdittavaksemme. Luullakseni juuri siksi, että siinä kohdin, missä heinäkuisena kuivana päivänä ylitys hoituu pienellä loikalla, alkukesästä siinä kohtaa joutuu uimahommiin. Järkevää jättää ylityskohta vaeltajan itse päätettäväksi kulloinkin vallitsevien olosuhteiden mukaan.

Kiertelemme puroa hyvän tovin ja yritämme löytää paikkaa, jossa virtaus olisi joko maltillinen tai veden korkeus tarpeeksi matala, jotta se ei veisi meitä tai tavaroitamme alas laaksoon. Sileä kallio veden alla ei anna lainkaan pitoa ja painavat rinkat voivat olla vaaraksi ylityksessä kaaduttaessa, joten paikka on pohdittava tarkoin. Päädymme lopulta ylityspaikkaan, jossa virta on kohtalaisen voimakas, mutta veden syvyys vain muutama kymmensenttiä.

Viskaamme kengät vastapuolelle, E kahlaa virran toiselle puolelle ja ottaa vastaan minun ojentamani rinkat. Vaikka vettä on vain puoleen sääreen asti, virran voimakkuus ja veden jäätävä kylmyys yllättää. Se pärskii pitkälle reisiin asti voimallaan ja saa jalat tunnottomiksi sekunneissa. Nopeasti sitä ihmismieli hoksaa, miten pieni ja avuton onkaan, kun luonto laittaa voimansa peliin.

Tästä selvitään vain kylmillä varpailla ja vastarannalla jäämme vielä ihailemaan virran kirkkautta ja voimaa välipalatauolla. Saatan jopa jättää muutaman pähkinän kallionkoloon kiitokseksi jollekin hengelle, joka tätä paikkaa ehkä asuttaa ja päästi meidät yli ehjin nahoin. Eihän sitä koskaan tiedä...

Toisen päivän matka on pidempi kuin ensimmäisen, 17km. Se kulkee kuitenkin alun kommelluksien jälkeen pääosin ylhäällä sileillä vuorten rinteillä, niiden solissa ja kallionkielekkeillä. Patikointi on kevyempää ja joutuisampaa, saan keskittyä joka puolella pilviin asti nouseviin vuorenhuippuihin ja huimaavaan kirkkaisiin vuoristolampiin, joiden syvyyksiin tuntuu uppoavan vain niitä katsellessa.

Muutama riekko seuraa matkaamme lennähtäen seuraavalle lohkareelle kakattaen, kun kävelemme niiden ohitse. Riekon nauruksikin kutsuttu ääntely on kuin menninkäisten käkätystä ja kulkija voi helposti kuvitella erämaan haltijoiden naureskelevan outoja ohikulkijoita.

Maisemat ovat huimaavan kauniita. Vaikka samassa laaksossa kävelee kaksi päivää putkeen, aina seuraavan kallionnokan jälkeen levittäytyy uusi ulottuvuus, uusi vesiputous, uusi kirkasvetinen järvi. Erämaisessa kaikkeudessa ei pienen kallioon tallautuneen polun lisäksi näy jälkeäkään ihmisestä. Tällaisia paikkoja maailmaa kaipaa enemmän.

Toisen päivän lopulla saavumme Ragon kansallispuiston tunnetummalle paikalle. Nähtävyydeksiksin kutsuttua 200m korkuista Litlverivassforsenin huimaa vesiputousta pääsee katsomaan päiväretkenäkin reitin toisesta suunnasta. Sen ympäristön tallatuista poluista pystyy päättelemään täällä käyvän paljon enemmän ihmisiä kuin muualla reitillä. Tähän alkukesän aikaan olemme kuitenkin täälläkin kahden.

Vesiputous tippuu alas vuorenrinteeltä juuri siitä kohtaa, missä vaellusreitti ylittää sen siltaa pitkin. Edellisen hankalan vesistön ylityksen jälkeen olemme hieman huolissamme, olisiko silta näin korkean veden aikaan ylitettävässä kunnossa ollenkaan vai joutuisimmeko palata samaa reittiä takaisin. Toisella puolen sitä on valtava jäätikköjärvi, jonka kylmyys kipuilee jo sormissakin. Toisella puolen rinne on niin jyrkkä, että kanssamme kulkevat riekotkin näyttävät pysyvän siitä kaukana. Silta on ainut keino päästä virran ylitse.

Norjalaiset nähtävästi kuitenkin tuntevat luontonsa ja sen olosuhteet, silta seisoo jykevästi paikallaan ja kuljettaa meidät putouksen toiselle puolen. Sillalta putouksen korkeutta tai mahtavuutta ei vielä ymmärrä. Sen voi vain kuvitella mittaamalla silmillä etäisyyttä alhaalle laakson pohjalle veden pärskyessä ilmaan jossakin kielekkeen tuolla puolen.

Yritän olla katsomatta taakseni, kun kiipeämme sillalta ylemmäs vuoren rinnettä nähdäksemme putouksen koko mahdissaan. Haluan säästää maiseman mahtavuuden siihen hetkeen, kun käännyn enkä vilkuilla osaa siitä etukäteen.

Kun viimein käännän katseeni alas kohti alas laaksoon tippuvaa putousta, olen sanaton. Saatan tirauttaa muutaman kyyneleenkin, niin henkeäsalpaavan kaunis ja mykistävän valtava maisema on. En meinaa malttaa edes tallentaa sitä kameralle, haluaisin vain jäädä paikoilleni ja tuijottaa sen maalauksellista komeutta.

Oikealla puolella kohoaa jyrkkäseinäinen ja vielä lumesta täplikäs vuorenseinämä. Sen rinteiltä putoaa lukuisia vesiputouksia (niin monta, että sekosin jo laskuissa) peilityyneen ja kirkkaaseen vuoristojärveen. Järven vettä pitää paikallaan näin ylhäältä katsottuna vain pieni kalliokohoamaseinä, joka putouksen ja juuri ylittämämme sillan kohdalta purskahtaa valtoimenaan valkoisena huntuna alas laaksoon, jossa jo tutuksi käynyt turkoosia käärmettä muistuttava joki kiemurtaa läpi vehreän laakson. Koko komeutta reunustaa kaikkialta pilviin asti kurottavat vuoret jättäen laakson suojaansa kuin linnunpoikasen kämmenelle.

Huh.

Tekisi mieli jopa jättää valokuvat julkaisematta, jotta pääsisit itse näkemään paikan kauneuden. Uskon kuitenkin vakaasti, että näiden kuvien näkemisen jälkeenkin olet sanaton saapuessasi paikalle.

Nämä kuvat ovat sinulle, joka et ehkä itse pääse paikalle käymään, mutta haluat nähdä, että tällaistakin luonto voi saada aikaiseksi.

Loppumatka tuntuu kuluvan näiden maisemien tuntemuksia mutustellessa. Reitti jatkaa tutuksi tullutta haastavuuttaan isoilla lohkareilla, puroilla ja hämmentävän kapeilla solilla, joista rinkkaa kantava kulkija vain vaivoin mahtuu läpi.

Vastaan tulee muutama hikinen päiväretkeilijä, muun muassa italialainen kaksikko, jotka puuskuttaen kysyivät, kuinka pitkä matka putoukselle vielä on. Päiväretki putoukselle ei sekään ole ihan täysin helppo ja nopea.

Ennen takaisin pikitielle päätymistä reitti laskeutuu alas vuorelta samanlaista hiekkaista mäkeä, mitä se nousi alussakin. Lasku on niin pitkä ja paikoittain jyrkkä, että rinkkaa kantaessa hieman jo polvia kolottaa.

Ragon kansallispuisto on mykistävän kaunis paikka. Se jää auttamattomasti Lofoottien, jotka ovat suunnilleen samoilla korkeudella vain lyhyen matkan päässä länteen, hurjan suosion varjoon.

En vieläkään ole päättänyt, onko se hyvä vai huono asia, että kauniit paikat saavat vain vähän huomiota. Ajattelen kuitenkin, että kun tällaista erämaista upeutta saa kokea ja nähdä omin silmin, arvostaa ja kunnioittaa luontoa vielä vähän enemmän.

♥ Sanna