Ilmeisen ikuinen talvi pohjoisessa - Eloa ja ajatuksia

Hei kaikille. Täällä sitä tallataan ikuisen talven keskellä. Etelään saapui takatalvi, täällä ei ehkä voi sitä takatalveksi kutsua, kun ei se tässä välissä ole juuri kummemmaksi muuttunut.

Lunta sataa tälläkin hetkellä, kun tätä kirjoitan kahvikupin äärestä rauhallisena sunnuntaiaamuna. Alan kovasti epäilemään ennen niin lohduttavan sanonnan totuusperiä, jossa kerrotaan uuden lumen olevan edellisen surma. Tällä hetkellä tuntuu, että ne kumpainenkin saavat vain voimaa toisistaan.

Tämä talvi on kestänyt pidempään kuin yksikään muistamani elämäni aikana. Olen koittanut ottaa siitä ne hyvät puolet. Kuten sen, että edelleen on mahdollista hiihtää päivittäiset hiihtolenkit. Kylälatu ajettiin viimeksi eilen, vaikka uhkasivat jo lopettaa sen kunnossapidon. Huomasivat kaiketi, että tässähän on vielä parhaat hiihtokelit edessä.

Välillä kuuntelen kateellisina etelän tuttavien kasvihuoneiden siivoamista, mullan tuoksuisia sormenpäitä ja ensimmäisiä kukkivia kevätkukkasia. Voin kuvitella maan tuoksun, auringon lämmön iholla ja perhosten värikkäät ensilennot.

Me sen sijaan käydään hiihtoretkillä ahkion ja suksien kanssa, kaivetaan metriseen hankeen sija nuotiolle ja istutaan sen hetken, mitä talviselta viimalta malttaa kuusen katveessa nauttia kuksallisen kahvia ennen kuin palataan takaisin pirttiä lämmittämään.

Yksi viikko jätimme pirtin lämmittämiset sikseen ja lähdimme vanhoille kotikulmille Pallas-Yllästunturin kansallispuistoon suksinemme. Ah, miten ihana tunne oli käydä näissä kotimaisemissa. Jotain sanoinkuvaamattoman maagista löytyy tuntureiden sinivalkoisilta lumihuipuilta. Oletko kokeillut? Suosittelen.

Olimme Tunturi-Lapissa ystävien luona, jotka ovat sieltä muuttamassa valtameren tuolle puolen, kohti uusia seikkailuja. Lappi tuntuu olevan paikka, johon vain harva jää. Ystävien lähtö harmittaa, niitä ei näillä leveyspiireillä ole ylimääräisiä. Ne muutamat, jotka täällä asuvat, ovat sen verran kaukana, ettei ihan joka päivä tule kahvihetkiä jaettua. Tosin, näinhän täällä sanotaan, että eihän se ole matka eikä mikhään ja totta se on. Päivän ajomatka ystävän luo on ihan normaali asia ja tietenkin sen kaiken arvoista.

Tuo viikonloppu oli kuin aurinkoa talven yli pimeässä kasvaneille kasveille. Ehkä me olemme pimeässä kasvaneita kasveja. Makailtiin E:n kanssa tunturihangilla pitkät tovit imien auringon lämpöä ja tuulettoman hetken hurmaa sisäämme kuin tynnyristä juuri ulos tulleet. Nuo hetket ravitsivat mieltä suunnattomasti.

Kotopuolessa samat hommat jatkuvat. Neulontatyöt edistyvät sellaista vauhtia, että hieman jo ranteita pakottaa. Piti ihan pitää pakkotaukoa, ettei mene terveys koko hommassa. Mutta innostuin. Tiedättehän, minkälaista se on.

Ensin innostuin tekemään omia sukka- ja lapasmalleja. Ja koska en ole koskaan ennen suunnitellut neuleita, en oikein hahmota, miten se tehdään, joten tein sen pääosin neulomalla.

Neuloin sukkaparin kirjoneuleella, jonka keksin itse. Mutta kun se valmistui, se oli mielestäni hieman liian sekava. Neuloin uudet sukat hieman yksinkertaisemmin. Niistäkin tuli vielä hieman liian oudot. Neuloin vielä kolmannet. Hmm, miltähän tämä malli näyttäisi eri värisenä? Neuloin vielä yhdet. Nyt taitaa menossa olla kuudes pari ja alan tulla siihen tulokseen, että tähän on oltava joku parempi keino kuin neuloa kaikki ideat ulos. Onpa villasukkia ensikin talvelle.

Sen lisäksi aloitin itselleni uuden villapaidan (koska huomasin, etten ole neulonut koko talvena itselleni paitaa ollenkaan!), mutta siitä tulikin parempi E:lle kuin minulle. Huoh. Ranteille kylmä-kuuma -hoitoa ja neulomaan uutta itselleni.

Sen lisäksi olen (tietenkin) leiponut hapanjuurileipää. Sitä leivon edelleen kerran viikossa. Osan vien naapureille, suurin osa syödään itse. Naapureista saa vaihtokaupaksi usein hilloa, mehua tai esimerkiksi tällä viikolla monta kiloa siemenperunoita ja muutama tomaatintaimi. Rakastan tällaista vaihtokauppaa! Voisiko maailma toimia enemmän näin?

Sen lisäksi olen yrittänyt markkinoida paremmin valokuvakauppaani (ehkä tiedättekin jo, mutta se löytyy muuten täältä). Oman itsensä tai töidensä markkinointi tuntuu - rehellisesti sanottuna - aivan hirvittävältä. Ehkä se on se suomalaisuus, ehkä kaino kainuulaisuus, mutta oman työn esilletuonti tuntuu kaikin puolin väärältä. Tyrkyttämiseltä ja tuputtamiselta. Epätoivoiselta myymiseltä.

Olen kyllä opetellut, että ei se sitä välttämättä ole ja jos haluaa jotakin tapahtuvan, on siitä pakko puhua ääneen, kertoa ja näyttää. Introvertin painajainen. Digitaalisuus helpottaa asiaa hieman, ainakin introvertin näkökulmasta. Saan rauhassa miettiä, kirjoittaa ja visualisoida sanottavani. Ei se silti mukavaa ole.

Mutta, kuinka ollakaan, se tuottaa tulosta. Kertomalla ihan omalla tavallani, mitä teen ja että minulta voi ostaa valokuvaprinttejä pohjoisen luonnosta, niitä ihan oikeasti ostetaan. En tiedä, mitä kuvittelin, mutta jotenkin se yllättää. Kun olen päässyt yllätyksestäni ylitse (yleensä suhteellisen nopeasti), olen valtavan iloinen ja hieman ylpeä (vaikka sitä ei tietenkään sovi sanoa ääneen, onneksi voin sen näin korrektisti kirjoittaa) omista saavutuksistani.

Nautin suunnattomasti, että saan hakea valokuvaprinttejäni paikallisesta yhden miehen pienpainosta, paketoida ja liittää niihin käsinkirjoitetun viestini ja kiikuttaa takaisin kylälle 45km päähän postin vietäväksi maailmalle. Ehkä opetan hitaasti itselleni, että ei se omasta työstä vouhkaaminen olekaan niin turhamaista ja turhaa kuin mahdan kuvitella.

Ja jos olet tilannut minulta jotakin, valtavan suuri kiitos. Olet mukana auttamassa minua luomaan pienyritystä tänne keskelle erämaista kylää. Asia, joka nykyaikana ei ole itsestäänselvä, kun maailma näyttää ilman kyseenalaistusta keskittyvän suurkaupunkeihin ja niiden ympäristöihin.

Tänään on päivälleen vuosi siitä, kun muutimme tänne pieneen kyläämme keskelle ei-juuri-mitään. Juhlistamme vuosipäivää hapanjuurileivonnaisilla ja rauhallisella sunnuntailla. Ulkona tulee lunta, ehkä voisi käydä vielä hiihtämässäkin. Suomalaisten suuri tapa juhlia.

Tämä on ollut ehkä paras vuosi koko elämässäni. Ei ne aiemmatkaan huonoja ole olleet, mutta tämä paikka on jotain, mikä sykähdyttää syvällä suurta onnea, iloa ja rauhaa. Toivottavasti saan asua täällä mahdollisesti kaikki loppuelämäni päivät.

Ihanaa, kun olet matkassani mukana, kiitos siitä <3 Palaan pian uuden videon kanssa. Siihen asti, nautinnollista niin-sanottua-kevättä ja rauhallista eloa päiviisi.

♥ Sanna